Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn

Vietin juuri tunteja Merete Mazzarellan lohdullisen tutussa seurassa. Hän kirjaa päiväkirjanomaisesti aikaa syksystä 2019 syksyyn 2020. Kontrasti on vahva: kun alkupuolella matkustellaan, tavataan ihmisiä eri puolilla palloa työn ja huvin parissa, ollaan kiireisiä ja touhukkaita, loppupuoli sulkee ja muuttaa kaiken.

Kirjailija suunnitteli 75-vuotisjuhliaan, jotka peruuntuivat, kuten niin moni muukin suunnitelma. Hän pohtii paljon ajan kulumista, vanhenemista, vääjäämätöntä tulevaa, ja tähän kaikkeen suhtautumistaan. Jos saisi kuolemantuomion mutta se peruttaisiin viime hetkellä, toimisiko ihminen jotenkin toisin nyt käytettävissä olevan aikansa suhteen? Tuskin, arvelen, ja niin tulkitsen hänenkin ajattelevan. 

"On helppo tunnistaa itsessään sekä kuolemaantuomitun aika-ahdistus että armahdetun kyvyttömyys optimoida ajankäyttönsä. Toisin kuin L. en kykene katsomaan aikaa ulkopäivän vaan tunnen pikemminkin, että yritän pitää pääni pinnalla, kun aika virtaa eteenpäin ja taakse jäänyt matka - menneisyyteni - vain pitenee pitenemistään samalla kun loppumatka lyhenee lyhenemistään ja käy aina epävarmemmaksi." 

Poikkeustila on vaikea siksi, ettei sen loppumisesta ole tietoa. Mazzarella kritisoi hallituksen viestintää ja ensi vaiheen iäkkäiden eristämistä - tosin se oli kotonaan asuville suositus, ei pakko - syistä, jotka hän hyvin perustelee. Kun aikaa on muutenkin jäljellä vähän, onko tarpeen nipistää siitä aktiivista osuutta pois? Ja eivätkö 70 vuotta täyttäneet yleensä ole järjissään osatakseen päättää itse riskinsä määrän? Hän ymmärtää Ruotsin mallia paremmin kuin keskivertosuomalainen tältä pohjalta, ja tajuan logiikan. 

Vaikken ole kaikesta samaa mieltä, jonkinlainen yhteinen pyrkimys inhimillisyyteen on löydettävissä. Kirjan lukeminen on keskustelua, jossa voi turvallisesti heittää omia kokemuksiaan ja kommenttejaan mukaan. Kirjailijan ajatuksia on kiinnostava lukea, onhan hän keskivertoa kansainvälisempi ja perheenjäsenineen asunut useissa maissa. Nykyisin hän on asettunut Tammisaareen ja Helsinkiin. 

Työ sekä pohjoismaisen kirjallisuuden professorina että kirjailijana kontakteineen on ulottunut yli rajojen, joten hän ei katso tilannetta vain Suomen näkökulmasta, ei edes vain koronan, vaan muutkin maailman tapahtumat ovat läsnä. Metsäpalot, Yhdysvaltojen sekava hallinto, pakolaisleirit; ne ovat edelleen olemassa, vaikka väistämättä jäävät taka-alalle koronan kuristaessa ja uusiin termeihin tutustuessa. Tarttuvuusluku. Aerosolitartunta. Zoom. Nyt kaikki tämä jo tuttua, mutta opin uuttakin, ja kirjailijan kuiva huumori ilahduttaa. Kuten mitä tarkoittaa "ikkunasää" (niin kurja sää, että sitä vain katsotaan ikkunasta). Hämmästystäkin herää, kuten kuvaus Mary Shelleyn kirjasta The last man (Viimeinen ihminen). Se kuvaa maailmaa alkaen "2070-luvun Englannista, josta on tullut tasavalta ja jonka hallitus pyrkii teknologian avulla tekemään maasta tasa-arvon paratiisin .... Mutta luonto tahtoo toisin. ... Seuraa ilmastokatastrofeja, nälänhätää, pakolaisvirtoja, lopulta kuolettava, hengittäessä tarttuva kulkutauti, joka jättää jälkeensä tasan yhden ihmisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1826! 

Vanhenemiseen liittyvät havainnot alkavat aueta yhä paremmin lukijan oman iän myötä. Enkä minäkään kirjoittajan tavoin pidä itseäni nostalgikkona. Mutta asiat muuttuvat. "Elämän eri vaiheita sietää miettiä. Aikoinaan odotin puhelua rakastetulta, nyt odotan puhelua lääkäriltä." Läheisten merkitys. Luontoelämykset. Mitä minusta jää -pohdinnat. Voiko olla tilanne, jossa kaikkea on saanut jo tarpeeksi? Kirjailija tiedostaa hyväosaisuutensa, vähän puolustelevasti. Tasan eivät käy onnen lahjat sen enempää hyvän talous- tai terveystilanteen kuin henkisen rikkaudenkaan suhteen. Tosin eivät ne aivan itsestään muodostu saati pysy yllä, joten ei kai niitä tarvitse anteeksi pyytää.

"Minä elän suojattua elämää, tiedän sen, mutta yritän sentään pysyä perillä sellaisesta, mitä en itse näe. Onko sillä minkäänlaista moraalista arvoa? En tiedä."  

Mazzarellan jutusteleva mutta napakka tapa kirjoittaa, ehtymätön sitaattivaranto, lukuisat anekdootit ja viittaukset kirjoihin ja kirjailijoihin saavat pään mukavasti surraamaan. Pohtiminen jatkuu pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Antoisa, keskusteleva ja henkilökohtaisuudessaan koskettava teos. Toivon, että lisää seuraa: olisi mielenkiintoista lukea pandemia-ajan jatkosta samaan tapaan. Tajusin muuten juuri, että olen unohtanut hänen viime vuonna ilmestyneen kirjansa Emmekö voisi elää sovussa. Esseitä ajastamme. Kirjailija itse sanoo sen vanhentuneen ilmestymispäivänään maailman mullistuessa, mutta en ihan usko tätä, ainakin otsikon kehotus tuntuu hyvin ajankohtaiselta edelleen. 

Kenelle: Päiväkirjamaisuuden ystäville, vanheneville, keskusteluja kaipaaville. 

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi 2021. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrick Bäck.

Kustantajan lukukappale.