Joonatan Tola: Punainen planeetta

Isoäiti ei halua muistella poikaansa, mutta pojanpoikaa kiinnostaa. Miten isästä tuli hullu?

Kirjailija kertoo lapsuutensa tarinan, ja samalla isoisänsä ja isänsä hullut tarinat. Käytän tahallisesti kansanomaista h-sanaa, sillä niin tekee myös kirjailija itse, ja se kuvaa täydellisesti olosuhteita, joissa Tolan perheen lapset joutuivat elämään. Kerronta perustuu todellisiin tapahtumiin, vaikka kaunokirjallisin keinoin somistettuna, mutta ei laimennettuna, tuskin liioiteltunakaan.  

Isoisä oli niitä, joita saatetaan arvella neroiksi sopivissa olosuhteissa. Äijä oli lääkäri - lääketieteen ja kirurgian tohtori, tarkemmin sanoen - ei huonoin naimakauppa upporikkaan kauppiassuvun tyttärelle.  Mies osallistui sotaan, kohosi 1950-luvun kirurgien kulta-aikana (kaikkiin sairauksiin oli keino: leikkaus!) kovatasoisimpiin virkoihin, kuten Helsingin Kirurgille. Viimeisin polioepidemian vaihe koitui hänen kohtalokseen siten, että halvaantuminen pakotti jättämään työt. Mutta aivokirurgina mainetta niittänyt isoisä ei luovuttanut.

"Viisi vuotta sairastumisensa jälkeen isoisäni tienasi elinikäisen sairauseläkkeen päälle jo enemmän kuin hänen tennistä pelaavat entiset kollegansa. --- Isoisäni vastoinkäymisten selättämisvimmassa oli lähes yli-inhimillistä sisukkuutta, tapaus oli niin poikkeuksellinen, että isoisästä kasvoi vuosien mittaan jonkinlainen halvauspotilaiden kansainvälinen ikoni."

Pääosa kirjasta kertoo kirjoittajan isästä. Siinä vasta tapaus! 

"Siinä tapauksessa sallinette minun ilmoittaa, että nimeni on Mikko J. Tola alias Ringo, ja minä tulen punaiselta planeetalta, siellä on minun todellinen kotini ja sinne minä lennän pian takaisin. Minä uneksin persoonallisuutta rajoittamattomasta elämäntavasta. Kannatan vapaata ihmistä jolla ei ole mitään yhteyttä niin sanottuun normaaliin ihmiseen. Kuuteentoista ikävuoteen mennessä olemme aivopesseet lapsesta puolihullun olion, enemmän tai vähemmän sairaaseen maailmaan sopeutuneen normaalin ihmisen."

Hän ei tuntenut minkäänlaisia rajoja - vaimonsa asettamia joskus noudatti sentään - vaan eli omassa mielikuvituksessaan ja aatteissaan todellakin irrallaan normaaliudesta; hämmästyttävää kyllä, hämmentävän usein todellisuus taipui hänen mielensä mukaan, esimerkiksi hänen päättäessään ryhtyä taiteilijaksi. Mihin älykkyys olisi johtanutkaan, jos mieli olisi pysynyt terveen puolella? 

Hirvittää ajatella pieniä lapsia  kaiken keskellä. Mutta eiväthän he muusta tienneet, saati että olisivat tunteneet skitsofrenian kaltaisia hienoja diagnooseja. Heille vanhemmat olivat vanhempia, jumalankaltaisia, ja he oppivat syntymästä asti siihen, että itse piti pärjätä, löytää ruokaa jos sattui onnistamaan ja pitää huushollia kunnossa jos  tuntui tarpeelliselta. Jo kuusivuotiaana vanhin tytär johti taloutta, muut kasvoivat ohessa miten kasvoivat.

Kenenpä meistä suvusta ei löytyisi kansantauteja, joiksi myös skitsofrenian voinee laskea. Tuttua, ei ole omakaan sukuni sitä ohittanut. Tolan perheessä tauti saa massiiviset mittasuhteet. Isoäiti ei halunnut myöntää pojassaan olevan mitään vikaa, ainakaan sairautta, ja selitti tämän käytöstä omilla tavoillaan.

"Tjaa, isoäitini mutisi itsekseen, pojalta sydän särkynyt, ei se nyt niin kamalalta kuulostanut. Sinnehän se sopi listan jatkoksi: hänellä oli jo tärähtänyt pikkusisko, alkoholisoitunut pappa ja hysteerinen aviomies. Enpä usko, että hän aavisti millainen noitavaino, oikein kunnon loppuelämän jahti häntä odotti."

Kirja on vahva, elävä, kauhistuttava ja viisas kuvaus perheestä ja lapsuudesta, ja kaikessa hirveydessään erinomaista luettavaa, joka jättää jäljen. Kirpakka huumori, jota voi syntyä vain matkan päästä asioita tarkastellessa ja niitä ymmärryksellä muistellessa, keventää kerronnan inhimillisiin mittoihin. Ei surkuttelua eikä sääliä, näytä, älä selitä -periaate toimii hienosti. 

Muistelmissa on tapana etsiä tasapainoa muistojen luetteloinnin ja kerronnan sujuvuuden välillä eritasoisin tuloksin: jos kirjan on tarkoitus olla sekä jälkipolvien tietokirja että yleisöä kiinnostava luettava, painotuksen on oltava oikea ja tekijän osaava. Tässä siihen on ylletty hienosti, ja jään odottamaan tulevia osia, joita on kuulemma tulossa trilogiaksi saakka. Ei tämän perheen tarina yksiin kansiin mahdu! Paitsi itse tarinaa odotan myös Tolan taitavan työn jatkoa kirjailijana. Taiteellisia taipumuksia suvussa on siis edelleen, onhan kirjailijan lisäksi yksi sisaruksista näyttelijänä ja ohjaajana ansioitunut Pamela Tola. 

Kirja tuo mieleen vahvasti Nina Wähän Perinnön samoine teemoineen. Molempia voin suositella luettavaksi, joka ei jätä kylmäksi. 

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuutta pohtiville, mielenterveysongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: Amma piti teoksesta tavattoman paljon. Eikä kyse ole pelkästään uskomattomasta tarinasta, vaan ennen kaikkea siitä, kuinka se on kerrottu. Hätkähdyttävä, humoristinen ja pohjattoman surullinen, hän sanoo. Mummo matkalla ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava 2021. 

Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.

Helmet-haasteessa 2021 kirja sopii muun muassa kohtiin 4, omat muistot, 6, kertoo rakkaudesta (kyllä, siitäkin ja siihen kohtaan sen itse sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä, 49, julkaistu tänä vuonna.