Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät.

Ulla Rask aloitti historiallisen seikkailuromaanisarjansa vetävästi: tutustumme Blanka Bergeriin, porvarin tyttäreen, joka on Räävelissä isänsä talossa tottunut hyvinvointiin ja huolenpitoon – jos raskaaseen työhönkin, mitä ajan naisten odotettiin hoitavan. Vaikka palvelijoita oli talo täynnä, emännälle riitti hommia, ja pitihän hänen osata kaikki itse, jotta osasi valvoa ja neuvoa henkilökuntaansa. Blankan ja hänen sisarensa Dorothean äiti on kuollut, joten vanhempana tyttärenä Blanka on paljosta vastuussa. Ja on tyytyväinen elämäänsä, aviomiehen vallan alle hän ei halua, ja isän kanssa pärjää hyvin. Blanka kiehuu sisäisesti, kun tuttu rouva hoputtaa häntä hyvään avioliittoon. 

"Miksi hän kuvitteli, että Blanka suostuisi menemään naimisiin? Naineiden naisten elämä oli kamalaa. Muiden palvelemista, lasten synnyttämistä henkensä uhalla, miesten mielivaltaisiin päätöksiin alistumista ja vaikenemista juuri silloin, kun sanottavaa olisi ollut."

Mutta kuinka ollakaan, mies tulee sekoittamaan hyvin hoidetun pakan. Ei romanttisessa mielessä, vaan taloudellisista ja sopimuksellisista syistä. Tyttöjen isä on pahasti veloissa, turkiskauppa sujui huonosti. Blanka ei ilahdu tajutessaan, että hänen on avioiduttava sisarelle järjestetyn miehen kanssa, sillä sisar kuolee yllättäen. Kaksi raskasta taakkaa hennoille mutta sitkeille hartioille peräperää! 

Avioituminen ulkomaille ei ollut pikku juttu 1500-luvulla: Blankan olisi muutettava Itämeren toiseen päähän Lyypekkiin, jätettävä läheisensä ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti uutta kotiaan tietäen, että tuskin näkisi syntymänsä paikkaa ja ihmisiä enää koskaan. Onneksi hän onnistuu lykkäämään matkaa talven yli käytännön syistä. Häät eivät olleet riemukkaat.

"Karl Johannin olo oli ristiriitainen. Tästä päivästä puuttui kaikki odotus, ilo ja juhla, joka oli ollut läsnä hänen valmistautuessaan avioliittoon Blankan sisaren kanssa. Nyt he molemmat, sekä morsian että sulhanen, olivat alakuloisia."

Yhtyminen miehenä ja vaimona sentään saatiin suoritettua, vaivalla tosin. Blanka muistelee rouva Kadrin, äitihahmonsa, sanoja: "Kun täytät velvollisuuteesi muita kohtaan, täytät sen itseäsi kohtaan. Tässä ei ole kyse sinusta. Muista sen, sillä se helpottaa. Helpottiko se? Blanka ei ollut varma."

Piika Margo, joka oli luvattu ensin Dorothean ja sittemmin Blankan mukaan uuteen kotiin, puolestaan odotti tulevaa innolla. Pois pienestä Räävelistä, isommille, ehkä vapaammille maisemille! Blanka haraa kaikin voimin lähtöä vastaan, mutta ei auta, lopulta on astuttava laivaan.

"Matka kestäisi kaksitoista, ehkä viisitoista päivää. Se oli ensimmäinen oleellinen tieto, sillä sen verran Blankalla oli vielä armonaikaa." Tarkoitus on piipahtaa myös Riiassa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia Ahvenanmaan ja Gotlannin kautta. Naiset ovat hengenvaarassa - mutta eihän sankaritar voi kuolla, sarja loppuisi alkuunsa, joten en liene juonipaljastaja kertoessani, että Blanka rantautuu Lyypekkiin ja perheenemännän rooliin. Mutkat eivät tietenkään siihen lopu, mutta niistä saamme lukea enemmän sarjan seuraavasta osasta.

Vauhdikasta ja vetävää historiaseikkailua - lukusukkula niin, että huomasin lukaisseeni koko kirjan suurinpiirtein yhteen putkeen. Kaari Utrion romanttiseen ja historialliseen henkeen, mutta modernimmin, nopeatahtisempana, suorasanaisempana, tapahtumia runsaammin tulvivana. Sopii myös meriseikkailujen ja Itämeren historian ystäville.

Ulla Rask: Blanka - Itämeren tytär. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen.

Vauhdin pyörteistä rauhallisempaan historiakerrontaan: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjaa aloin seurata nimenomaan tämän kakkososan vuoksi. Sen ilmoitettiin kertovan nälkävuoden ajoista Suomessa 1860-luvulla, ja ajankohta ja aihe kiinnostivat minua erityisesti. 

Sarjan ensimmäinen osa Sarastus (2023) oli takuuvarman tasaista kuvausta 1800-luvun elämänmenosta, jossa maaseutu on pääelinkeino ja myös päätapahtumapaikka, vaikka Helsingforss alkoi jo maallekin näkyä tärkeänä tehdas- ja kauppapaikkakuntana - ja koulutuksen kehtona. Kaupungissa asuu Erik Roslund, joka ponnisti vaatimattomista oloista mahtimieheksi, hänen nuoruudenrakkauteensa kotikylän Briittaan ja heidän perheisiinsä ja ystäviinsä. 

Toisessa osassa maa suistuu karmeuteen: peräkkäiset katovuodet aiheuttavat nälänhädän ja joukkokuolemat, ja varakkaillakin on vaikeutensa. Olisiko katastrofia voitu estää? Sanaa huoltovarmuus ei vielä tunnettu, vaikka Erik seurapiireinen yritti varmistaa viljan ostoa ulkomailta hädän varalle kansaa varten. Sairaudet niittivät niin rikkaita kuin köyhiäkin, etenkin lapsia, koko maassa. Erikin ystävän Martin kautta saamme näkökulmaa myös pohjoiseen, Oulun seudulle, joten ihan pääkaupunkikeskeisiä ei olla.

Kiinnostavia ovat pohdinnat, kuten Erikin siitä, saako rikkaudesta iloita. Suuri kaunis talo Kronhagessa tuotti hänelle mielihyvää.

"Oliko hän itse kiintynyt heidän vaurauteensa? Kyllä oli. Sehän oli hänen elämänsä päämäärä. Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Mutta Erikillä on muitakin kunnianhimon kohteita kuin varakkuus. Hän haluaa vaikuttaa kansakunnan asioihin ja sanoo viisaasti: "Jos luonto ei suosi meitä antamalla runsaasti aurinkoa ja hedelmällistä maata, meille on kuitenkin annettu aivojen lahjakkuutta yhtä paljon kuin muille kansoille. Siksi tuota hengen pääomaa on vaalittava ja kasvatettava ja otettava se mahtikeinoksi, jonka avulla maamme karuus voidaan kesyttää." Tämä kävisi ohjenuoraksi poliitikoille tänäkin päivänä! 

Uskon, että Erikin tästä puolesta kuulemme lisää sarjan jatkossa. Kunhan nälkävuosista päästään. Ne tappoivat järkyttävän määrän suomalaisia, noin 200 000, arvioidaan. Säälle ja viljakadolle ei ihminen paljon voi, mutta myös maan johdossa tehtiin virheitä, laaja tietämättömyys tappoi - ja tuttu asia tänäänkin, oman aseman varmistelu toisten tappioksi. Köyhimmät kärsivät eniten. Kirjailija tuo karut asiat hyvin esiin, ja välillä unohdin lukevani fiktiota, niin tarkkaa tietoa hän tarjoilee.

Hämeen-Anttilan rauhallinen tapa kertoa on miellyttävä (vaikka vauhdista pidänkin), ja hän selittää historiaamme monisanaisesti, mikä tuo tarinaan ja henkilöiden sitaatteihin paikoittain luennon tuntua. Kuka sanoisi nähdessään ystävänsä pitkästä aikaa: "Eikö niin että sait ostaa takaisin osuutesi Tervakosken paperivapriikista?" 

Mutta ajankuva tulee harvinaisen selväksi, sekä maan talouden että politiikan tilanne, teollisuuden alojen nousu ja maatalouden haasteet, ajan tavat ja naisten asema, säätyajattelun jäänteet, arkinen elämänmeno, sairaudet ja hoitokeinot yrtteineen, kulttuuriakin. Kuin historiankirja muunnettuna romaanimuotoon! Seikkailua vähemmän, faktaa enemmän kuin Raskilla - tässä hyvä pari historian ystäville kiinnostuksen mukaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarjan osa 2. Otava 2024. 

Kannen suunnittelu Piia Aho ja Päivi Puustinen, kuvat tekoälyterästeisiä kuvapankista sekä Museovirastosta.

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Maire Lankinen muutti Espoosta Englantiin vuonna 1960. Savolaisesta maalaisperheestä kotoisin oleva Maire teki töitä kampaajana, kun näki lehti-ilmoituksen, jolla haettiin maahan kotiapulaisia. Toimeen tarttuvana hän järjesti itsensä haastatteluun ja tuota pikaa pakkaamaan matkalaukkuaan, määränpäänä Windsorin kaupunki Lontoon lähellä. Työn saanti tuolloin vaikuttaa ällistyttävän helpolta.

"- Sitä minä vain mietin, että tarvitseeko kotiapulaisen työssä osata sitä englantia? Maire kysyi.

 - Olisihan se hyvä, mutta ei mikään pakko." 

Muistelmia kertoessaan Maire korostaa usein tuuria: hän sai heti hyvän työpaikan. Mahtavin tuuri kävi, kun hänelle tarjottiin sisäkön paikkaa Buckinghamin palatsista! Juttu kuulostaa satumaiselta, mutta on totta. Ilmeisesti Maire tuli ihmisten kanssa hienosti toimeen ja hoiti työnsä moitteetta, sillä pelkällä onnella tuskin hän olisi saanut monivuotista pestiä Elizabeth II:n kuninkaallisesta huushollista. 

Hurjan mielenkiintoista lukea hänen arjestaan Lontoossa palatsin työntekijänä. Työmäärä ei näyttäydy raskaana, huvituksiinkin on aikaa, ja kaupunkiin tutustumiseen. Maire saa ystäviä muiden suomalaisten lisäksi paikallisista, joiden kanssa käydään kävelyillä ja tanssimassa (vähemmän kuin Maire olisi toivonut) tai vietetään iltoja palatsin ylellisissä tiloissa. Työyhteisön ilmapiiri on lämmin ja kannustava. Ja miksei olisi, sillä olot ovat anteliaat, ihmiset sivistyneitä, työt jaettu tarkasti ja koneisto toimii tehokkaasti kellon tavoin: varmasti nuori nainen oppi paljon organisoinnista ja hyvän käytöksen voimasta. Työporukasta kirja sanoo: "Maire tunsi itsensä tässä seurassa onnelliseksi ja etuoikeutetuksi." 

Työstään tai kuninkaallisista hän ei puhu muuta kuin julkista tietoa, vaikka varmasti herkullista kerrottavaa olisi, mutta tässäkin on tarpeeksi ihmeteltävää meille tasavaltalaisille. Joulujuhlat lahjoineen ja kesäretket, kuninkaallisten perheenjäsenten näkeminen ja vierailut muissa heidän asumuksissaan, etikettisäännöt ja pukeutuminen: kaikki on kuin unta ja valtava vastakohta silloiseen Suomeen. Jossa, kuten kirja kertoo, "vaikka oltiin jo uudella vuosikymmenellä, 1960-luvulla, puolillakaan suomalaisista ei ollut juoksevaa vettä ja vesivessakin löytyi vain joka kolmannesta kodista." 

Vaikka Maire oli lähtiessään köyhä, vaatteita riitti, sillä hän oli taitava ompelija. Siitä oli huomattavasti hyötyä, kun tarvittiin asu milloin tanssiaisiin, milloin häihin tai työnantajan järjestämiin tapahtumiin. Työvaatteet toki tarjottiin talon puolesta. 

Aviomiestä Maire ei metsästänyt, mutta ihastuksia tietysti ilmaantui. Bobby oli poikaystävä, joka kävi Suomessakin kesälomareissulla Mairen kanssa. Lopullinen muutto ulkomaille ei Mairea houkutellut, sillä sisaruksia oli ikävä, eikä perheenemännyys myöhemminkään: hän ei avioitunut edes poikansa italialaisen mutta Suomessa tapaamansa isän kanssa. Poika, Reno, on muuten kirjan toinen kirjoittaja. Ennen perhettä Maire vietti vielä työjakson Amerikassa, mutta ei viihtynyt, vaan palasi Kauklahden kampaamoon. Kuninkaantielle. (Hauska enne oli myös Englannin ensimmäisen työpaikan osoite, King´s Road.) 

Oli ihastuttavaa lukea näin elämänmyönteinen ja kannustava tarina tosielämästä! Ymmärrän, että osa on suodatettu, mutta optimismi ja elämänilo välittyvät ja ehkä innostavat nuoria tavoittelemaan unelmiensa asioita. Joskus voi käydä tuuri - jos sitä itse osaa auttaa, kuten Maire osasi. Toivottavasti ilo ja myönteisyys jatkuivat hänen elämässään. Kirjan lopussa hän kertoo viimeisimmistä yhteyksistään kuninkaalliseen perheeseen, ja mainitsee myös saaneensa jo kolme lapsenlasta. Kiitos tarinan kertomisesta molemmille kirjoittajille!

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa. Johnny Kniga 2024.

Päällys Ville Laihonen, kannen ja useimmat sisäsivujen kuvat Maire Lankisen kotialbumista.

Merja Mäki: Itki toisenkin

Välirauha, vuosi 1942. Merja Mäen Ennen lintuja ilmestyi kohtalokkaasti juuri ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mikä on nostanut sotaromaanit jälleen ajankohtaisiksi, ikävä kyllä. Eläytyminen evakkouteen ja huomio itärajamme turvallisuuteen ovat nyt entistä vahvempia. 

Jälleen kirjailija löytää menneestä uutta kerrottavaa. Suomi miehitti Aunuksen vuonna 1941: eipä ole tullut ajateltua, miten sekava tilanne paikallisille oli. Oltiin karjalaisia, jotka elivät Neuvostoliiton valtiossa. Ei suomalaisia, muttei venäläisiäkään, jotka kohtelivat (kohtelevat) pieniä kansoja tiukalla kurilla. Ja nyt tulivat uudet isännät. Ketä tulisi totella ja kumartaa, kun alueen kohtalo oli vielä epävarma? Vakoojia ja ilmiantajia liikkui kaikkialla, pienikin virhe saattoi olla kohtalokas, niin paljon ihmisiä oli tapettu tai kadonnut. Kapinan merkit olivat hentoja.

"Mitä olivat auttaneet mustat paidat tai värikkäät ruusut sellisia mahteja vastaan kuin hallitsijat, sota tai kuolema? Ehkä Liina oli oikeassa, henkiin jäädäkseen oli paras mukailla kulloinkin vallalla olevaa mielipidettä."

Larjan vanhemmat venäläiset olivat vieneet vankeina mukanaan, ties mistä syystä. Larja itse oli päässyt aiemmin sisä-Suomeen opettajaleirille, ja hänen palatessaan kotiin siellä asuvat enää sisko Pola ja mummo Matja, buabo. Kylän kuuluisin itkijä on nyt vanha ja sairas, tietää kuolevansa pian. Hän haluaa Larjan oppivan itkuvirsien laulamisen taidon, virsittelyn. Sillä saatetaan ihminen tuonilmaisiin ja annetaan lohtu jälkeenjääville.

"Kielemme itkusanat ovat erikoislaatuisia, koska myös edesmenneet voivat ymmärtää, kunhan ne esitetään itkemällä. Itkijä on yhdenlainen runoilija, sinäkin, Larja."

Larja ei haluaisi, hän haluaa olla opettaja. Ja vanhempansa kotiin sekä sulhasensa Misan rintamalta. Toiveiden toteutuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaikka töitä koululta löytyy. Jonkun perheestä on saatava palkkaa hengenpitimiksi. Suomalaisesta posti- ja lääkintämies Tuomaksesta on apua, he ymmärtävät toisiaan. Ovathan molemmat karjalaisia, vaikka kotoisin eri puolilta Laatokkaa ja valtion rajaa. Larjalla on vaikeuksia hahmottaa oma asemansa entisellä kotikylällä.

"Larja on hankkinut oppia Suomesta ja suorastaan tarjoilee syyn ilmiannolle. Hyväksytäänkö sinua tänne enää?" 

Itku tulee, kuitenkin, ja laulu sanoineen. Larjaa aletaan arvostaa, pyydetään jopa radioon itkemään, vaikka kaikki eivät katso suopeasti. Lasten kanssa hän tulee toimeen hyvin, vaikkei omasta haaveilekaan. Romantiikkaa ja rakkautta silti tarinassa riittää, rosoista ja siloista! 

Karjalaissukuisille kirja tarjoilee tuttuja sanoja ja paikannimiä. Äänislinna ja Vakon myymälä. Vitele, Suurmäki. Gornitsa, pertti, käspaikka, sintso. Historiaa opin Mäen ryöppyävistä kuvauksista niin ammutuista puista kuin ihmisteurastuksesta Elisenvaaran asemalla, jossa naisia, lapsia ja vanhuksia odotti Seinäjoelle ja muualle lähteviä evakkojunia, sotilaat kuljetuksiaan. Karmea tapaus, kirjassakin. Ajankuvaa saan myös arkitöiden kuvauksista ja komeista metsän kuvailuista, joista käy ilmi ero entisen ja nykyisen metsän välillä. Kiinnostavaa on myös tieto itkuvirsiperinteestä: homman ideaa en aiemmin ollut tajunnut. Keskuudessamme on paljon itkijöistä sukunimensä saaneita eli Itkosia, kuten Juha. 

Häiritsevää oli "uuden" verbimuodon käyttö: puhe alkoi sorisemaan, sanat alkoivat järjestymään. Lie ollut karjalaisten tapa puhua, muttei vieläkään tunnu minulle luontevalta, vaikka on virallisesti sallittu eikä virhe, kuten kouluaikoinani. Kirjamakuuni myös Larjan tapa puhua runollisen juhlavasti ("Olisin halunnut syöstä mustan viiman sisästäni puhaltamaan häntä päin, ja puhurini vain yltyi.") ja tarinan tunteikkuus olivat hieman liikaa. Kansi kuvaa hyvin sisältöä pastellivärityksellään ja herkällä, kyynelien kastamalla kauneudellaan. (Näin se tyyli tarttuu!)

Mutta Merja Mäen taitoja, työtä ja paneutumista asiaansa ei käy kiistäminen. Uskon kirjan valuttavan itkuvedet monen lukijan silmäkulmasta ja Karjala-aiheelle riittävän lukijoita jatkossakin.  

Kenelle: Sotakokemuksia jaksaville, tunteellisuutta sietäville, historiaan eläytyville, vanhaa Suomea ja Karjalan vaiheita muisteleville.  

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Naiset kirjoittavat naisista: Naistenviikon 2024 etkot

Margit tapaa Ullan ruokakaupassa. Seuraa suhde, mutta pitkä yhdessäolo alkaa rakoilla ajan myötä monesta syystä. Ulla on menestyvä mainosihminen, Margit matemaatikko. 

 " - Autan asiakasta. Tuon iloa ja oivalluksia. Ulla vertaili kahta huulipunaa. - Autat myymään enemmän, Margit sanoi. --- Niin, pidän talouden pyörät pyörimässä. - Mutta tarvitaanko lisää tavaraa? Margit kysyi. Ulla huokasi. Taas tätä."

Ulla saa potkut firman säästöpaineissa, Margit puolestaan vetää puoleensa, Ullan lisäksi Ninniä. Joka on rakastunut Louvressa patsaaseen. Jos marmorinen Artemis lasketaan pois, triangelidraamahan tästä syntyy. 

"Ulla mietti. Halusta kaikki alkoi, niin kai se oli. Oliko halun suhde tarpeeseen samanlainen kuin halun suhde rakkauteen? Ne menivät helposti sekaisin."

Sanna Hirvonen kirjoittaa kepeästi kipeistä suhdekäänteistä, naisista intohimojensa kanssa, suunnitelmista ja arvaamattomuudesta. Kirja toi mieleeni Anne Vuori-Kemilän Mustan jään, jossa on enemmän rosoa ja painoa, mutta jotain samaa tyydyttävää suoruutta ja arjen havainnointitapaa tässä on.

Sanna Hirvonen: Margit. S&S 2024. Kansi Emma Kyytsönen. 

Hyvinvointiyhteiskuntamme outo yksityiskohta: leskeneläke. Sitä saa, jos on ollut naimisissa yli 5 vuotta puolison kuoltua ja avioon on menty alle viisikymppisenä. Niinpä 49-vuotiaalla Armilla on kiire. Mies olisi ehkä muutenkin mukava olla, hän tuumii katsellessaan kateellisena ikkunan takaa perhettä, joka kotoisasti syö illallista joka ilta samaan aikaan. 

"Armi muisti hyvin, kuinka paria vuosikymmentä aiemmin tähän pisteeseen oli tuntunut olevan loputtomasti aikaa. Nuorempana Armilla oli ollut kuvitelma, että elämä oli vielä tuolloin ollut jonkinlaista harjoittelua. Yhtäkkiä hän sitten huomasi, että mitään kenraaliharjoitusta ei ollutkaan, vaan yleisö oli ollut koko ajan katsomassa, kaikki oli ollut alusta saakka totisinta totta. Kukaan ei tullut ja kietaissut ranteeseen aikuisten ranneketta. Kukaa ei sanonut, että Armi Komuliainen, nyt sinä olet valmis tähän isojen ihmisten huvipuistoon, hyvää loppuelämää!"

Arkeologina Armi työskentelee mukavassa (pomoa lukuunottamatta) työyhteisössä Oulussa. On antoisa työ, ystäviä ja sisko, joka on nimennyt itsensä Armin kaasoksi ja järjestelee tälle sokkotreffejä, huonolla menestyksellä. Kenttätyössä tulee juteltua paljon syvällisiäkin kollegoiden kanssa, kuten Ollin, jonka vaimo oli häipynyt yllättäen.

"Kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin se toinen voi järjestää melkoisen yllätyksen. Asiat, joihin toisessa ensimmäiseksi ihastuu on niitä, joita lopussa vihaa. "

Hauska harmiton tarina, jossa ihmissuhteiden lisäksi pohditaan niin holhousyhteiskuntaa, arkeologian merkitystä ja monia muita teemoja. Opin myös käsitteen dude lit, miesten kirjoittama chic lit. "Romantiikkaa, pehmopornoa, äijäviihdettä." Vaikka Armia ja lukijaa ketuttaa leskeneläkkeen ikärasismi (eikö 51-vuotiaana voi rakastua ja onko laki vain ohjaus siihen, että naisten kuuluu kiltisti mennä naimisiin nuorina), ei hän itsekään ole vapaa vanhakantaisista oletuksista. Mistä kertoo muun muassa se, että hän kokee yksin ravintolassa syömisen kiusalliseksi. Näin ne ovat tiukassa, asenteet.

"Ja mitä sitä nyt enää itsekään voi miehelle luvata? Vähällä ajolla ollut, pientä remppaa tiedossa, lonkkaproteesia ja muuta varaosaa."

Voisiko iästä riippumatta mennä jopa yksin syömään tai mennä tai olla menemättä naimisiin? Yksinäisyys on sitten tietysti eri asia kuin yksin oleminen. 

Katariina Vuori: Parasta ennen. Otava 2024. 

Viattoman näköinen kaunis pieni kirja on sisältä jotain ihan muuta. 

"Me emme vain vieläkään osaa suhtautua näihin kaikkialla oleviin naisiin, jotka haluavat juhlia koska elämä on tylsää ja ajatukset pelottavia, eivätkä he halua lopettaa, vaikka tietävät, että heillä on jonkun muun keksimien standardien mukaan joku hätänä."

Emme niin, sillä naisen meno vasta pelottavalta vaikuttaakin, vaikka hän vakuuttaa pitävänsä hauskaa ja on tyytyväinen keksittyään toisen varman rentoutumiskeinon unen lisäksi, humalatilan. Siinä on huonotkin puolensa, kuten rahanmeno ja häpeä. 

"Minä en siedä sitä, että tapaistani päihtymistä niin halveksutaan. Olen nähnyt työn vuoksi uupuneita ihmisiä, ei sekään hyvältä vaikuta."

Kumppanilta on piiloteltava muun muassa sitä, miten päivät kuluvat toisen ollessa töissä. TV:n pariutumissarjaa katsellessa (nimisarja ilmeisesti) ja nukkuessa.

"On ilahduttava ihme, ettei hän ole vielä jättänyt minua. Totuuden piilottaminen vie minulta paljon aikaa ja energiaa. Minä vuoden kaikkialta." 

Kuulostaa todella rasittavalta elämäntavalta, vaikka naisella on sille huolellisesti mietityt perusteet. Hän on luopunut miehistä, sillä naisten kanssa on turvallisempaa eikä hyvää miestä ole olemassakaan, hän sanoo. Hän on myös luopunut, ehkä huomaamattaan, autonomiastaan ja todellisuudesta, käpertyneenä itseensä. Mestari lääkitsemään oireita mutta sokea syille? Hän puhuu "lähimmistään", vanhemmistaan ja siskostaan, mutta miksei heitä näy missään? 

Apua. Sääliä, mutta myös levottomuutta ja omien addiktioiden pohdiskelua herättävä taitava, kipeä kirja, joka tehokkaasti kuvaa todellisuuspakoa pelkoineen ja mielenterveyden ja -sairauden herkkää rajaa. Nuorten naisten mielenterveysongelmista keskusteluun iskevä ajankohtainen puheenvuoro.   

Amanda Palo: Love Island. Kosmos 2024. Kansi Viivi Prokofjeff.

Naistenviikko 2024 kirjasomessa alkaa 18.7. Otin vähän ennakkoa, koska viikolle on runsaasti tunkua! #naistenviikko2024 

Blogihaastetta vetää https://tuijata.com/

P.S. Sellaistakin mietin, että koska naisten ääni kotimaisessa kirjallisuudessa on jo vahva, olisiko aika perustaa Miestenviikko? Tosin tie naisille kirjailijoina on ollut kivisempi, kuten Punos kertoo. Superprof-blogin uudempi tieto (2023) kertoo, että suomalaisen Kirjailijaliiton jäsenistä jo yli puolet on naisia. Mutta entä arvostus? Varhaisimmista suomalaisista naiskirjailijoista kertoo ansiokkaasti Anne Helttusen ja Annamari Sauren kirja kirja Kynällä raivattu reitti - suomalaisia naiskirjailijoita (SKS 2024), joista monesta en ollut ennen kuullutkaan.

Miranda July: Nelinkontin

Juhannus on rakkauden aikaa, ja siksi sopi hyvin lukea Miranda Julyn riemastuttava kuvaus 45-vuotiaasta naisesta, joka herää ajatukseen siitä, ettei hän ole elämässään riittävästi läsnä. Ei riittävän rento eikä maanläheinen nainen, joka hän haluaisi olla. Ystävänsä Jordin kanssa hän pohtii tilannettaan. Hän rakastaa miestään Harrisia ja heidän 7-vuotiaasta poikaansa, se ei ole ongelma. Mutta jotain on, mikä vie hänet alamaihin. Puhe kääntyy usein seksiin.  

"Sitten päätimme kertoa toisillemme täsmälleen, miten naiminen tavallisesti sujui avioliitoissamme. Tuntui uskomattomalta, ettemme olleet koskaan aiemmin tehneet niin. Jos siihen oli olemassa hyvä syy, kumpikaan meistä ei keksinyt, mikä se oli. 

- Kumpi tekee aloitteen? Sinä vai? Tiesin, että Jordi eli aina täysin mukana hetkessä. Hänenlaiselleen tukevasti ruumiseensa juurtuneelle ihmiselle seksi oli perustarve. 

- Niin, Jordi huokaisi. - aina minä. 

- Myös minä teen oikeastaan aloitteen, mutta vain siksi että yritän päästä etukäteen irti turhista paineista. - Kuinka usein? - Kerran viikossa. - Vau! Jordi voihkaisi. - Saisinpa minäkin naida kerran viikossa."

Nainen haluaa repäistä ajamalla Amerikan mantereen halki New Yorkiin ja takaisin. Ehkä rohkea matka yksin saisi hänet "hereille", olisi jopa käänteentekevä? Mutta tietenkään idea ei toteudu aivan kuvitellusti. Se alkaa lupaavasti, ihmisiä ja omia ajatuksia tarkkaillen. 

"Otaksuin, että kaikkia komeita nuoria miehiä kohdeltiin vähän niin kuin kuuluisuuksia, vaikka he eivät itse olleet tietoisia siitä. Tai ehkä ylipäätään kaikki nuoret käyttäyivät tätä nykyä niin, koska heitä oli hemmoteltu lapsina. En pannut sitä pahakseni. Oikeastaan olin itse vähän niin kuin kuuluisuus, ja siksi tiesin, miltä tuntui, kun ihmiset olivat kiinnostuneita puheistani, vaikka ne eivät olleet kiinnostavia."

Mutta sitten hän jää yöksi motelliin Monroviaan. Ja tapaa huoltoasemalla Daveyn. Tapahtumaketju saa yllättävät mittasuhteet. Viehätys muuttuu kuumottavaksi, lähes maaniseksi, kuten naisen suhde seksiin ylipäänsä. Ei kai kyse ole rakastumisesta? Nainen kieltää nauraen. Ainakin alkuun. Ja palaa kotiin perheensä luo, ehkä muuttuneena? Kestääkö liitto uuden tilanteen? Harris epäilee naisella olevan suhde toiseen naiseen: jännä, että suvaitsevallekin miehelle "toisen" sukupuoli on niin merkittävä asia. Ei silti, Harris kyllä tuntee vaimonsa, joka ei vieroksu naissuhteita, päinvastoin. Nainen pohtii liittoaan:

"Hyvinä päivinä tuntui ilmeiseltä, että hoitaisimme toisiamme kuolinvuoteellamme (jotenkin molemmat yhtä aikaa). Toisina päivinä olin varma, että vain keräsimme voimia kahden erillisen kodin rakentamiseen - saatoin nähdä omani: iloinen paikka, jossa ystävät saattaisivat käydä kylvyssä."

Suorasanainen ja osin räävitön seksielämä- ja suhdekuvaus - joka toki tehdään hyvin sivistyneellä tavalla - hykerrytti lukijaa, samoin nasevat huomiot ja yllättävä "tavisrajojen" ylittäminen. Kuin ohimennen nainen kertoo hauskasti ja paikoin kipeästi elämästään, ystävistään ja urastaan ja etenkin ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan. Tuntuu, kuin tuntisin naisen hyvinkin, vaikken tiedä edes hänen nimeään (tätä voisi pohtia tarkemmin, miksi en) ja vaikka hän elää täysin erilaista elämää. Kieltämättä kokemusten etsinnässä on myös jotain epätoivoista, vai kuvittelenko vain? Esivaihdevuosiakin epäillään ja estrogeenitasoja mittaillaan. Taiteilijaluonteena nainen kokee kaiken vahvasti, haluaa kokea kaiken vahvasti. Jordi kannustaa:

"Yllätyksiä on varmaan luvassa vielä lisää. - Nauti nyt vain!" 

Ehkä matka siis toimi kuten oli tarkoitus, loppujen lopuksi? Hieman irralliselta tuntuu naisen synnytyskokemuksen rooli, josta puhutaan paljon; fetomaternaalinen vuoto johtaa useimmiten vauvan menehtymiseen, mutta Sam selvisi. Kokemus toki rakentaa naiseutta, mutta silti. Jäikö siitä pelko, jota pitää peitota jatkuvasti fyysisellä "suorittamisella"? Vai olisiko nainen sama etsijä ja kokija ilman tuota kokemustakin? Olemmeko kaikki jossain iässä naisen kaltaisia, eri mittakaavassa vain? Jutusteleva, viihdyttävästi etenevä teos kertoo paljon, mutta jättää paljon myös pohdittavaa. Mainio romaani.  

Kenelle: Keski-ikäisille, itseään etsiville, seksikuvastoa kestäville, seikkailunhaluisille. 

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours.) Siltala 2024. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Jenni Saari.