Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin lukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Viinamaa

Viinamaa vie lukijan Kiinan syrjäseuduille, pieniin kyliin ja kaupunkeihin, ja muutenkin hyvin oudoille poluille näin skandilukijan näkövinkkelistä. Tosin meillä ja kirjan henkilöillä on yksi suuri, suorastaan keskeinen, kiinnostuksen kohde: alkoholi. Viinamaa on paikka, jossa sitä kehitellään, tuotetaan ja nautitaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla. Myös ruokavalio on erikoinen. Mutta kuten kirja sanoo, mikä maailmassa olisi hyvin syömistä ja juomista tärkeämpää, ja näihin asioihin paneudutaan huolellisesti.

Erikoistutkija Dong Gou'er syyttäjänvirastosta saa tehtäväkseen lähteä Viinamaahan tutkimaan hurjaa väitettä, jonka mukaan maakunnassa nautitaan aterioiksi poikalapsia! Tutkijapolo on pulassa tuota pikaa joutuessaan kummalliseen, viinankyllästämään maailmaan. Esimerkiksi teetä ei käytetä, sillä joka tarpeeseen ja tilanteeseen löytyy aina sopiva alkoholijuoma, jopa liian alkoholin nauttimisen aiheuttaman tilanteen parantamiseen (selvennysjuoma). Maakunnan ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, viinatuotteiden vienti vetää ja vaurastuttaa, eikä nälkä vaivaa, janosta puhumattakaan.

Paitsi tutkijan seikkailuja kirja kuvaa myös kirjailija Mo Yanin ja viinatohtori Liun kohteliasta kirjeenvaihtoa. Tohtori harrastaa kirjoittamista ja toivoo kirjailijalta kommentteja sekä vetoapua teksteilleen.  Mo Yan kommentoi tekstejä ja kirjailijuutta jo Seitsemästä elämästäni tutulla tavalla. Hän toteaa muun muassa huomanneensa, että kirjailijan ammattiin ajautuvat yleensä ne, joiden kyvyt eivät muuhun riitä. Kummallisesti tekstien sisältö alkaa kiertyä erikoistutkijan seikkailuihin niin, että lukijakin alkaa olla pyörällä päästään, hyvällä tavalla (ei tarvita selvennysjuomaa).

Hulvattomien hahmojen lisäksi tarinassa on paljon eläimiä, etenkin aaseja - tämäkin on tuttua Seitsemän elämääni -kirjan lukeneille. Nyt aaseja, voitteko arvata, syödään... Niiden peniksia järsitään kuivatettuina, häntiä rouskutetaan välipalana, ja perinteinen aasimenu on herkkuateria, jota ei kaikille suoda. Muitakin merkillisiä ruokalajeja pöytään kannetaan, haudutetusta karhuntassusta alkaen.

Mutta syödäänkö lapsia? Ja saako Mo Yan järjestettyä matkan Viinamaahan, kuten hän tohtorin kanssa kaavailee? Miten kaikki liittyy yhteen vai liittyykö; jätän lukijan omaan harkintaan.

Kirjaa on hauska lukea; käänteitä on mahdoton arvailla, ja lukijan suu lienee ollut lähes koko ajan hämmästyksestä auki ammottava. Pientä kyllästymistä ilmeni hetkittäin, kun kirjailija jaarittelee kovin pikkutarkasti ja näsäviisaasti, mutta pian vauhti taas kiihtyi. Taidokas suomennos on raikasta ja ajanmukaista kieltä. Sen rytmi vaihtelee sopivasti ja sopii erinomaisesti kirjan tyyliin.

Kehen länsimaiseen kirjailijaan Mo Yania voisi verrata? En osaa sanoa fantasian tai maagisen realismin muista edustajista mitään, mutta mieleeni tuli John Irving hillittömimmillään. Tosin hän on mieto tähän verrattuna, mutta samanlaista ylijärjen ulottuvaa mielikuvitusta tästä löytää, samoin monisanaista, jopa viisastelevaa selostusta ja ironista otetta. Minua vaivasi lukiessani tunne, että kirjailija irvailee nyt pahasti - mille? Sille, että ihminen ei osaa arvostaa arvokkainta, mitä hänellä on? Että syömme tulevaisuutemme? Olemme nautintojemme orjia? Vai onko tämä poliittinen kannanotto taideammatin harjoittamiseen Kiinassa, kärjistysten kautta? Syödään kaikki ja nautitaan, muusta viis?

Huima ja ällistyttävä tarina, joka irrottaa kauas arjesta - johon on erityisen mukava palata tämän viinanhuuruisen kieputuksen päätteeksi. Huh.

Kenelle? Perinteisen maagisen realismin rakastajille, hulluutta ja yllätyksiä arvostaville, kiinalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Ehdottomasti ei herkkänahkaisille eikä tosikoille. Suosittelen myös laihduttajille (nälkä kaikkoaa hetkeksi).

Mo Yan: Viinamaa. Otava 2014. Suomennos Riina Vuokko.

Seitsemän elämääni

Joulunaika meni tiiliskivimäisissä, itäisissä tunnelmissa lukemisen osalta. Riikka Pelon Venäjä-kuvauksen lisäksi luin yli 700-sivuisen opuksen maanomistaja Ximen Naon seitsemästä reinkarnaatiosta Kiinassa. Osuvasti tähän ajankohtaan.

"Tarinani alkaa uudenvuodenpäivänä 1950."

Huomattavasti hilpeämpää kuin Pelo, vaikka kommunistista yhteiskuntaa tässäkin kuvataan eikä pelkällä rakkaudella. Ilkikurisesti, häijysti ja hersyvän tarinoinnin kautta Mo Yan esittää pienen kylän elämää alkaen kollektivisoinnista aina nykyaikakauden alkuun asti.

Ximen Nao on teloitettu pari vuotta aiemmin, ja taisteltuaan Manalan Ruhtinaan kanssa kiukkuisena kohtelustaan hän saa lopulta syntyä uudestaan maan päälle, yllätyksekseen tosin aasina. Lisää yllätyksiä: Kiinassa on toteutettu suuri maanjakouudistus, ja maat ja mannut on jaettu köyhille. Hänen uusi isäntänsä on miehen oma renkipoika, lähes ottopoika Lan Jiefang. Aasin ja isännän välille kehittyy luja side, ja tavatonta kyllä, uudelleensyntynyt mies muistaa eläimellisyydestään huolimatta vielä hyvin ihmisaikojensa asiat. Niinpä hän pystyy olemaan avuksi monin tavoin, samalla kun muistelee omaa elämäänsä kylässä ja tarkkailee sen nykyisiä tapahtumia.

Aasille käy lopulta kalpaten suuren nälänhädän aikana, ja seuraava elämä sonnina alkaa. Monien vaiheiden jälkeen mies päätyy jälleen Manalaan ja onnistuu jälleen kiristämään luvan uudelleensyntymiseen - sikana. Manalasta löytyy siis huumorintajua. Sonni oli vahva, sika viisas, ja seuraava elämä koittaa sankarillisen koiran hahmossa. Apinakin hän ehtii olla, ennen kuin syntyy millenniumvauvana, vihdoinkin jälleen ihmisestä.

Koko 1900-luvun loppupuoli suurine muutoksineen nähdään eri eläinten silmin, välillä tarinaa kertoo Lan Jiefang. Sukulaisuussuhteet, aviopuolisot, rakastajat ja rakastajattaret ovat monisyinen kudos ja oudot, toisiaan muistuttavat nimet olivat hieman hankalia seurattavia, mutta onneksi kirjan alussa on henkilölistaus, se helpottaa hahmottamista. Mukana liehuu myös kirjailijanplanttu, riiviö Mo Yan, joka putkahtaa esiin milloin missäkin kohtauksessa. Kertoja myös mainitsee hänet useaan otteeseen, tunsihan hän nuorukaisen jo poikana, kun tämä vasta haaveili kirjailijan urasta, mutta on kertomushetkeen mennessä jo kirjoittanut monenlaisia teoksia, joita kertoja siteeraa milloin tuhahdellen tuon tomppelin aivoituksille, milloin melkein vastentahtoisesti ihaillen.

Kummallisia tilanteita tietysti syntyy siitä, että eläin saattaa joutua vaikka oman ihmispoikansa kiusattavaksi. Ximen Naon poika Jinlong on ärsyttävä voitontavoittelija, joka onnistuu aina hyötymään kulloisestakin poliittisesta tilanteesta. Outoa eläimenä on myös nähdä oma vaimonsa toisen miehen kanssa tai pikku tyttärensä aikuisena. Mutta päähenkilömme on sisukas, ja koska hänellä on laajalti elämänkokemusta - peräti usean elämän verran - hän pystyy suorituksiin, joihin tavallisten eläinten käsityskyky ei riittäisi. Niinpä hän järjestää itselleen kelvolliset olot niin sikana kuin koiranakin ja on laumassaan itseoikeutettu johtaja.

Hilpeä ja hauska tarina, joka sisältää elämän koko kirjon eikä hienostele - paitsi niillä kirjailijamaininnoillaan - vaan rönsyää sinne tänne vuolaasti tarinoiden. Totesin, että kirjaa on paras lukea pätkittäin, sillä kerrottavaa riittää eikä vaikkapa sian elämä aina jaksa kiinnostaa tuntikausia peräkkäin, vaikka kirjailija vyöryttää sivuille yllättäviä tapahtumia toisensa jälkeen. Nykyajassa päästään jopa flashmobeihin asti.

Kirjailijan tyyli tuo mieleen Saramagon, tekstin vuolauksineen, fantasiaelementteineen ja viittailuineen sinne tänne, tarinoivine otteineen ja poliittisine taustoineen. Mukava oli tutustua tähänkin nobelistiin.

Muualla: Tarukirjassa nobelisteista kertova Margit viihtyi erikoislaatuisten elämien parissa.

Katso myös Mo Yan: Viinamaa

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava 2013. Suomennos Riina Vuokko.