Dekkareita!

Ei ole helppoa olla pappi, varsinkaan itäsuomalaisessa pikkuseurakunnassa, varsinkin jos joutuu vartioimaan taivaalta tipahtanutta miljoonan arvoista meteoriittia museossa öisin, varsinkin kun sitä himoitsee moni rahapulaansa näppärän ratkaisun oivaltanut, varsinkin kun ei voi luottaa kehenkään, ei edes vaimoon, kylän kauppiaaseen tai Joensuun poliisiin. Juoppoon rallikuskiin nyt ei tulisi mieleenkään luottaa.

"En tiedä miksi päähäni juuri nyt tulvii niin paljon kaikkea sellaista, jota siellä ei tarvita ja joka aiheuttaa ylimääräistä hankausta, ja niin vähän sellaista, mitä todella tarvitsen. Se on toki yksi ihmisyyden keskeisiä ongelmia, eikä välttämättä vain minun osani, mutta juuri nyt kaikki tuntuu jollakin uuvuttavalla tavalla syvältä, henkilökohtaiselta loukkaukselta."

Tuomainen luo hykerryttävät puitteet pappi Joel Huhdan hankalalle tilanteelle ja suoltaa lauseita omaan tyyliinsä lakonisella huumorilla. Lauseista kasvaa kelpo kertomus, joka viihdyttää ja onnistuu tuomaan tiiviiseen sivumäärään liudan niin ikuisia ihmisyysasioita kuin ajankohtaisimmat pelkomme pohdittaviksi - tai mietittäväksi, mitä ylipäänsä kannattaa pelätä. Supertulivuoren purkausta, väestöräjähdystä, juoppoja rallikuskeja, venäläistä järjestäytynyttä rikollisuutta, vaimon menetystä vai päähän putoavia meteoriitteja?

Usein kotimaiset dekkarit ovat jotenkin suoraviivaisen kulmikkaita ja terävine kulmineen minulle vaikeita niellä, mutta Tuomaisen teksti on sulavaa, olematta lörpöttelevää. Arvostan sitä ja omintakeista otetta. Kirjailijakuva viime vuoden kirjamessuilta.

Antti Tuomainen: Pikku Siperia. Like 2018.

Kenelle: Perusdekkareiden kieltä vieroksuville, mielikuvituksen ja omintakeisen tyylin arvostajille.

Muualla: Kirja oli Kirsille naulitseva ja hykerryttävä lukukokemus.

Salaa olen ihmetellyt, miten jotkut jaksavat lukea kotimaisia dekkareita paljon ja jatkuvasti. Jotenkin tunsin nyt (vasta) tajuavani dekkariuden ytimen (kiitos Koskinen!). Helpot luettavat antavat heittäytyä silkkaan viihteeseen, sen kummemmin tasoja ja näkökulmia pohtimatta. Jos teksti onkin sitä yllämainittua kulmikkaampaa laatua, kuten tässä, sillä on pointtinsa lukijan kannalta. Turvallinen ja tuttu tyyli helpottaa lukemisesta entisestään. Olen sen järjellä tiennyt, mutta nyt annoin mennä ja heittäydyin itsekin. Konkari Koskinen toki kirjoittaa sutjakan tarinan vaikka lipputangon narusta. Tällä kertaa aihe on kuitenkin kosmetiikkateollisuus ja sen ihmiskokeet, jollaiseen entinen malli Jonna suostuu hyvää korvausta vastaan. Sivuoireita ilmenee.

"Ei se tietenkään ihan tavatonta ollut, mutta silti. Rotta oli juossut Mannerheimintien yli ja livahtanut viemäriaukkoon. Aamulla porraskäytävässä oli kuulunut heinäsirkan siritystä. Valkoiseksi meikattu miimikko oli ilmehtinyt ratikkapysäkillä. Helsingissä oli aina ripaus hulluutta. Niin sen täytyi olla, Jonna vakuutteli itselleen kiiruhtaessaan porttikongiin. Nyt pää kasaan ja rahat pois tyhmiltä." 

Helppoa, sujuvaa eikä liian veristä jännitysviihdettä. Pientä narinaa siitä, että henkilöistä ei kukaan oikein nouse kunnolla "päätähdeksi", vaikka Jonna on varsin elävä kaikessa ärsyttävyydessään. Ja hänen miehensä nimen valinta, Erkki, antoi mielikuvan siitä, että hän on aviossa isänsä kanssa - nimi kun oli suosituimmillaan vuosina 1940 - 1959. (Jonnat taas ovat syntyneet pääosin 1980-90-luvuilla.) Ikäeron korostaminen lienee tahallista. Tapahtumapaikkana kotikaupunkini Helsinki nostaa pisteitä.

Kenelle: Helpon jännitysviihteen ystäville. Tämän ajan ilmiöistä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjarouva kertoo kirjailijan tuotannosta enemmän.

JP Koskinen: Helppoa rahaa. Like 2018.

Mari Pyy on uusi dekkaristi, joka tutustuttaa meidät Sandra Matssoniin, rauhanturvaajan ja psykologin, matkaan Helsingistä Egyptiin selvittämään äitinsä taannoista kuolemaa. Sandran isä oli diplomaatti, ja perhe vietti matkalaukkuelämää tytön lapsuudessa. Äiti, Helena oli uutistoimittaja, joka murhattiin Egyptin komennuksella, mutta poliisi ei saanut syyllistä koskaan selville. Nyt Sandra saa uusia tietoja äidin entiseltä ystävättäreltä Roselta, mikä pakottaa hänet jatkamaan tutkimuksia vuosikymmenien jälkeen.

Pian hän huomaa olevansa muslimimaan politiikan ja vehkeilyjen pyörteissä, eikä ole varmaa, voiko kehenkään luottaa, sen enempää amerikkalaiseen Timiin, paikalliseen armeijan mieheen Malekiin kuin edes Roseen. Kotimainen luottoystävä Miko sentään auttaa, minkä voi, kun tulee tiukka paikka. Ja niitä tulee useita. Vauhtia ja kansainvälisyyttä riittää, samoin kulttuurieroja ja ilmiöitä viime vuosilta, joten mielenkiinto pysyy hyvin yllä, jos käänteissä jaksaa pysytellä mukana. Yksityiskohtia tuntuu välillä olevan liikaakin, mutta teksti soljuu luontevasti. Sandran tarina jatkuu seuraavissa kirjoissa; kirjamessuilla Pyy kertoi kirjoittavansa lisää ja pitävänsä Sandran liikkuvaisena maailmalla jatkossakin.

Kenelle: Naisdekkarisankarien ystäville, modernin seikkailullisen dekkarin ystäville, nojatuolimatkailijoille.

Mari Pyy: Minä katoan. Into 2018. Kansi: Emmi Kyytsönen. Kustantajan lukukappale.

Jos pidät perinteisistä brittijännäreistä, aatelisen elämän jälkimainingeista ja sutjakasta sanottavasta, tämä on kirjasi. Ei jää juoneltaan mieltä kaihertamaan, mutta soljuu sujuvasti lukiessa. Komean kauhtunut ympäristö ja henkilöhierarkia ylhäisyydestä alhaiseen on tuttu ja viihtyisä.

Kirja toistaa perustarinaa, jossa köyhä tyttö nousee arvoon arvaamattomaan. Sillä Louise on sellainen; hän pääsee kotimökistä lastenhoitajaksi kartanoon, jonka tyttären kanssa hän ystävystyy. Louisan tarina Nancyn uskottuna ja talon palvelijana upottaa. Kuin jatkoa nuoruuden romaaneille, joissa tyttö haaveissaan pyrkii johonkin muualle syntymäpaikastaan. Tarina todistaa, että myös aikuinen voi kokea perustarinan lumon uudellen.

Mutta miten voikin tarinan unohtaa niin äkkiä. Parin viikon kuluttua lukemisesta en muista, mitä kirjassa tapahtui. Kirja on kuin pumpulia, joka lennähti poskelle jonkun puhaltamana. Pumpuliin tuo lasivillan terävyyttä tieto siitä, että kirja perustuu tositarinaan. Ja tämä on vasta kirjasarjan ensimmäinen. Toimivaa, seurantaan!

Kannen kuvaa etsiskellessäni jouduin SSKK:n sivulle (josta kuvan lainasin): kuuluin itsekin kirjakerhoon kymmeniä vuosia, kunnes totesin, että se on liian hidas keino hankkia luettavaa tai lukuvinkkejä tällä lukutahdilla ja uteliaisuudella. Eikä kuukaudenkirja ollut koskaan se, mitä halusin. Kirjoihin liittymätön oheiskrääsä alkoi myös ärsyttää. Mutta kenelle sen rytmi ja tarjonta sopii, siitä vain mukaan, helppoa sen kautta on paitsi tulla hankkineeksi kirja kuukaudessa, myös pysyä jäsenlehden verran kärryillä siitä, mitä uutta on ilmestynyt.

Kenelle: Perusviihdekirjaa hakevalle, tyylikkään ystävälle, verisiä kuvauksia välttävälle, brittihistoriassa viihtyville. Ja kai se on pakko sanoa: Downton Abbeyn faneille, onhan kirjailija kirjoittanut nekin kirjoiksi, ja tyyli sitä samaa. Yritin muuten lukea varsinaisen DA-luojan, tv-sarjan käsikirjoittaneen Julian Fellowesin (Jessican setä) kirjaa Belgravia. Sitä en jaksanut loppuun asti.

Muualla: Ja kaikkea muuta -Minna tietää taustoista enemmän.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. Otava 2018. Suomennos Laura Beck.