Antti Tuuri: Tammikuu 18

Sisällissota, tuo historiamme karmaiseva vaihe, alkoi lähes tasan vuosisata sitten. Aiheesta ei pääse ohi tämän vuoden kirjoissa, eikä tarvitsekaan: toivon, että muistelu auttaa meitä arvostamaan ja edistämään turvallista, väkivallatonta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Sellainen ei synny eikä pysy itsestään.

Tuuri suuntaa katseen tiukasti sodan alkupäiviin. Suomen itsenäistyminen oli uunituore, maassa oli vielä kymmeniätuhansia venäläisiä sotilaita, ja Venäjän tukemista punakaarteista alkoi muodostua radikaaleja, hallitusta vastaan kapinoivia ryhmiä. Yleistä järjestystä turvaamaan perustetut valkoiset suojeluskunnat värväsivät lisää väkeä ja keräsivät aseita: tavoite oli saada venäläiset pois maasta ja vakauttaa oma hallinto.

Rakennusmestari Sippola, joka tarinaa kertoo, oli mukana perustamassa valkoisten sotakouluja ja suojeluskuntia Pohjanmaalla, josta muodostui sodassa tärkeä paikka. Mannerheim oli jäänyt työttömäksi Venäjän vallankumouksen jälkeen, joten senaatti (hallitus) pyysi hänet suojeluskuntien johtoon. Mannerheimin käskystä valkoiset alkoivat riisua venäläisiä aseista 28.1. nimenomaan Pohjanmaalla, Ylistarossa, jossa Sippola asui ja toimi. Tuon käskyn ja sen toteutuksen katsotaan olevan sisällissodan alku.

"Istuin Torkkolan tuvassa puhelimen vieressä ja odotin, että Ylihärmästä tulisi määräys taistelun aloittamisesta. Mitään soittoa Ylihärmästä ei tullut. Komppanioista tuli lähettejä kysymään minulta, kuinka kauan miesten oli oltava valmiina kokoontumispaikoilla. Voin vain komentaa lähetit takaisin komppanioihinsa, ja käskin kysyä miehiltä, luottivatko he ylipäällikköömme ja hänen käskyihinsä. En tiedä, mikä miesten vastaus oli, tunsimme kaikki vielä huonosti Mannerheimin."

Mannerheimiin suhtauduttiin epäluuloisesti: olihan Venäjän sotavoimissa palvellut "hurri", jota ei tuolloin Suomessa yleisesti tunnettu. "Jotenkin siro", kuvasi häntä Sippolalle yksi miehen tavannut, eikä kuvaus kuulostanut Sippolasta hyvältä. Niinpä hän ei kertonut siitä eteenpäin, jotta miehet säilyttäisivät taistelutahtonsa, eivätkä alkaisi pitää johtajaansa "neitimäisenä". Vinoa hymyä lukijassa aiheutti myös Sippolan aatetoverin Aksel Bergmanin kuvailu: Sippola ei miestä ihmeesti arvostanut.

"Bergman ei oikein enää jaksanut kuunnella puheitani isänmaan asioista. Se sanoi uskovansa, että minä ja Malkamäki olimme Suomen itsenäisyyden kummit, ja jos Suomi joskus vielä olisi itsenäinen, meidän muotokuvamme olisi ripustettava itsenäisen Suomen itsenäisen eduskunnan seinälle paraatipaikalle ja meidän kuvamme olisi ripustettava myös kaikkien itsenäisen Suomen kirkkojen seinille."

Huumoriosuus oli siinä: eipä tilanne pilkettä silmäkulmaan nostattanut, mikä näkyy kirjassa. Minua huvitti kyllä Sippolan järkähtämätön (pohjanmaalainen?) itseluottamus ja neuvokkuus tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei epäröi, vaan etenee kuin kone, suorastaan pelottavan täsmällisesti johdon ohjeita noudattaen, mitään kyseenalaistamatta.

Mistä tuli mieleeni historioitsija Teemu Keskisarjan lausahdus Ylen Pimeä historia -tv-sarjassa. Aiheena oli Raatteen tie, jossa venäläiset kokivat verilöylyn talvisodassa. Kun Keskisarjalta kysyttiin, eikö tragedia ollut suurempi kaatuneille ukrainalaisille kuin meille (suomalaisten tappiot olivat huomattavasti pienemmät), hän vastasi: "Varmaan yleisinhimillisesti. Mutta ukranalaiset surkoot omiaan, mua surettavat ne 900 suomalaista sankarivainajaa." 

Voisin hyvin kuvitella Sippolan toteavan samaan tapaan.

Sippola on järkimiehiä. Hän ei tunteile, vaan toimii. Tuurin lakoninen lause on lakonisimmillaan, kun hän kirjaa tapahtumia ja ajatuksia tarkasti naputtaen kuin naulapyssy, terävin tiivistyksin, kuin pitäisi virallista päiväkirjaa. Hänen kirjojaan on turvallista lukea, sillä faktatietojen pitävyyteen voi luottaa. Kirjassa mainitut henkilöt ovat olleet olemassa, myös Sippolalla on ollut esikuvana todellinen henkilö.

Nopealukuinen teos ei ole Tuurin parhaita tai monipuolisimpia, mutta asia tulee selväksi. Kirja on tehokas tietoisku sisällissodan alkamisesta, tuokiokuva tilanteesta, jonka jälkeen asiat sitten menivätkin toisin kuin oli tarkoitus, kun kansa alkoi raadella hengiltä omiaan. Irvokasta kyllä, aseet saatiin pääosin venäläisiltä sotilailta, joko ostamalla tai varastamalla. 

Kenelle: Suomen historian ahmijoille, asiallisuuden ystäville, selkeyttä kaipaaville.

Muualla: Tuuri on ammattimies, toteaa Tuijata. Luetut kirjat -blogi kaipasi mukaan karttaa, se olisikin ollut hyvä lisä!

Antti Tuuri: Tammikuu18. Otava 2018.

Reader why did I marry him -blogin 1918-haasteeseen kirja on itsestäänselvä osallistuja