Hiukan ennalta-arvattavaa, mutta hauskaa: jos edellinen romaani oli Tangopojat, ei seuraavan nimi voisi olla muu kuin se nyt on.Musiikillisesti ja maantieteellisesti ollaan Ruotsissa.
"Maksoin olueni ja lähdin kävelemään kohti Skansenia. Joulukuun alun pakkaset olivat ohi, lämpötila nollan vaiheilla ja lumi loskana kaduilla. Tähyilin raitiovaunua tai bussia, mutta kun ensimmäinen raitiovaunu tuli, päätinkin kävellä ja haihduttaa hengityksestäni maltaan hajun: minussa on sellainen vika, että teen päätöksen äkkiä, mutta muutan sen usein yhtä nopeasti."
Kirja on Tangopoikien itsenäinen jatko-osa. Sen voi lukea lukematta edellistä, mutta miksi tehdä niin. Ainakin minä nautin Tuurin tyylistä, huumorista ja suuresta tietomäärästä joka kirjassa. Nyt hän valottaa ruotsinsuomalaisuutta näihin päiviin asti, kun siirtolaismellakointi on toden teolla näyttäytynyt, uusnatsit riehuvat ja aseistetut vartijat ovat ilmestyneet rautatieasemille ja muille julkisille paikoille.
"Se tuntui vieläkin oudolta; paksuihin luotiliiveihin pukeutuneita isokokoisia nuoria miehiä ne olivat, eikä niiden katsetta kohdannut, vaikka yritti. Ne olisivat voineet olla lapsiani, ja mietin niin kuin monta kertaa ennenkin sitä, oliko tappavien aseiden antaminen niin nuoriin käsiin viisasta."
Näin miettii Petteri, jolla on entisen vaimonsa Kaijan kanssa tytär Stina ja tällä tytär Elvira, jonka kouluun heitetään polttopullo. Petteri kavereineen lähtee selvittämään asiaa, sillä hän ei luota Stinan miehen kykyihin, onhan Erik "aboriginaali", aito ruotsalainen, joiden ominaisuuksista saamme kuulla enemmänkin. Petterin oma luonteenlaatu käy lukijalle nopeasti selväksi: juttua riittää huomattavasti enemmän kuin tekoja.
Toinen pääkertoja kirjassa on Kaija. Hänen isänsä Sauli, joka soitti Tangopojissa, on juuri kuollut, mikä aiheuttaa omat kuvionsa ja järjesteltävää Kaijan elämään. Sisarusten kanssa mietitään äidin asumisasioita ja perintöasiatkin nostavat päätään.
Kaijan äiti Elina oli Tangopoikien solisti ja jonkinlainen kuuluisuus aikanaan, yli viisikymmentä vuotta Ruotsissa asunut ja siellä viihtynyt, vaikka monen kirjan henkilön sanomisista kuultaakin läpi ajatus, ettei maa siirtolaisille niin onnela ole eivätkä ruotsalaiset niin suvaitsevaisia kuin yleensä annetaan ymmärtää. Esimerkiksi Volvo oli työpaikkana tuttu, mutta korkeimpaan johtoon ei suomalaisilla ole ollut asiaa, toteaa Kaijan veli Antero. Perheystävä Ari oli "eläkkeelle päästyään innostunut tutkimaan ruotsinsuomalaisten historiaa, ja sitä, minkä takia suomalaisia oli Ruotsissa aina pidetty ja pidettiin vähempiarvoisena väkenä."
Ohimennen saamme tuurimaiseen tapaan jutusteluista monenlaista informaatiota kyseisen kansanosan historiasta ja siitä, mikä on johtanut siihen, millaista siirtolaisuus Ruotsissa on nyt. Hyvä muistutus suomalaisille rajojen sulkijoille siitä, että olemme itse muuttaneet paljon suuremmin joukoin muualle kuin tänne on ollut tunkua.
Napakan konstailematonta tekstiä ja jutunkerrontaa, joka pysyy konkretiassa ja kuvaa henkilönsä ja tapahtumansa elävinä ja uskottavina. Tuli mieleeni se jonkun toimittajan juttu, jossa hän kertoi, ettei lue suomalaisia kirjoja, koska ne ovat liian "koukeroisia". Hän ei liene tutustunut Antti Tuurin tuotantoon.
Kenelle: Ruotsinsuomalaisille ja heidän sukulaisilleen ja tutuilleen, muuttamista miettiville, lakonisen huumorin ystäville, koukeroista kaihtaville.
Muualla: Tuijata luki varmaa tarinointa ja iloitsi naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista.
Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen. Otava 2019. Kansi: Kirsti Maula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti