Sukupuu

Kati Tervon sukujuuret juontavat Saksaan, ja suvut Schumacher ja Hukkanen yhdistyvät kirjailijan isovanhempina. Adele Schumacher avioitui Johannes Hukkasen kanssa 1912, eikä liiton alku ollut helppo. Adelen anoppi Liisa ei hyväksynyt ulkomaista miniää, ja antoi sen näkyä kaikin tavoin.

Tarinan kertojalla Heidi Hukkasella on Adelesta omia muistoja, joista kirja käynnistyy. Heidi on kirjan lopussa olevan sukupuukuvan mukaan syntynyt 1953. En tiedä, onko hän oikea henkilö vai Kati Tervon (s. 1954) alter ego. Jos jälkimmäistä, niin miksi - onhan Tervo kertonut julkisuudessa kirjoittavansa omasta sukupuustaan? Kirjassa Heidi lähtee tutustumaan isovanhempiensa kotipaikkoihin Dresdeniin.

Kirja on kokoelma muistiinpanoja ja ajatuksia suvun vaiheista, etenkin muutamasta vahvasta naisesta. Todellisten tapahtumien sekaan on ympätty fiktiota eri henkilöiden silmin kerrottuna - en tiedä, missä määrin kirjailijalla on ollut todellista tietoa ja mikä on itse lisättyä. Vaikka aihe on kiinnostava, ajassa kuljetaan matka 1900-luvun alusta tähän päivään ja paljon historiaa ehtii syntyä, ei toteutus silti muodosta varsinaisesti draaman kaarta, jossa lukija voisi elää mukana, kuten romaaneissa yleensä on totuttu tapa. Siksi kirja jää melko etäiseksi, hajanaiseksikin, sukupuun oksalta oksalle hypähteleväksi.

Luulen sen puurakenteen lisäksi johtuvan siitä, että kertoja kertoo tapahtumia kaukaa. Kerrontaan ei juuri liity tunnetta, tai se on huolellisesti siivottu pois, ehkä liian imelyyden tai nostalgisuuden pelossa. Tapahtumat alkavat Heidin lapsuudesta, eikä lapsen näkökulmasta kertominen ole helppo laji. Se ei tässäkään suju ongelmitta. Korostetun lyhyet, tiiviin napakat lauseet tuntuvat töksähtäviltä ja hankalilta lukea. Uskon niiden olevan tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, ehkä liikaakin. Niistä ei muodostu sujuvaa jatkumoa, joka houkuttelisi vaivatta eteenpäin. Vaikka Tervolla älykkäänä ihmisenä on kirkkaita ajatuksia ja nasevia oivalluksia, ne eivät nouse esiin ansaitsemallaan tavalla kerronnan kuoppaisesta pellosta.

Vaikka sai kirja kyllä jälleen kerran miettimään sodan vaikutuksia monen perheen ja ihmisen nykytilaan. Tästäkin suvusta moni katosi taisteluiden melskeissä tai kuoli keskitysleireillä, ja paljon muuta järkyttävää tapahtui. Kirja vaikuttaa henkilökohtaiselta pesänselvitykseltä, jolla lienee suuri merkitys kirjoittajalle itselleen, mahdollisesti myös vastaavanlaista sukututkimusta tekeville ja taustoistaan kiinnostuneelle. Subjektiivinen lukukokemukseni jäi nyt kuitenkin melko vaisuksi.

Pidän kovasti Tervon Kesäpäiväkirjasta, jonka lämmintä, arki-ironista linjaa on myös Jääkaapin hengessä. Se on kirjailijan omin laji ja tyyli, jota toivon hänen jatkavan tulevissa kirjoissaan. Ensimmäiseen Tervon romaaniin en siis syttynyt, mutta odotan jo seuraavaa, joka ehkä liikkuu enemmän kirjailijan oman piirin ulkopuolelle.

Muualla: Hesarin Helena Ruuska pitää kirjaa taitavasti piirrettynä sukupuuna. Rva Varis pitää lyhyistä, mutta ilmeikkäistä lauseista.

Kati Tervo: Sukupuu. WSOY 2014. Kauniin syksyisen ja puuhun viittavat päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen (kuvat kuvapankeista).