Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Dora on menestyvä mainostoimittaja, joka muuttaa maalle koronapandemian alkaessa. Hän oli haaveillut omasta talosta jo pitkään, kertomatta siitä miesystävälleen Robertille. Kun Dora häviää Robertin huomiossa ilmastonmuutokselle - miehestä tuli Greta Thunbergin uskollinen palvelija -  hän toteuttaa haaveensa ja jättää paitsi Robertin, myös kaupunkilaiselämän.

"Kun Robert sanoi, että virus oli tietyllä tapaa myös siunaus, koska se vapautti planeetan ihmisten liikkumiselta, Dora tiesi, että jonain päivänä hän lähtisi."

Uutta kotikyläänsä hän ei tunne ennestään, mutta päättää kotiutua, kasvattaa omat perunansa ja hoitaa kasvimaata, seuranaan Roope-koira. Huolta tuo kunnan politiikka ja oikeistopopulistipuolue AfD.

"Tietysti Dora on googlannut. Bracken lukuna ja faktoina. Edellisissä aluevaaleissa AfD sai kunnassa noin 27 prosenttia äänistä. Se on pari prosenttiyksikköä enemmän kuin valtakunnallinen keskiarvo. Tämä pelotti Doraa eniten. Eivät kiitohämähäkit, putkirikot tai kulttuuritarjonnan puuttuminen. Ei edes maaseudun yksinäisyys."

Miten hän pärjää naapurustossa, jossa "arkipäivän rasistit yllättävät takavasemmalta"? Hammasta purren. Kasvimaan teko ei ole sekään helppoa. Tarvitaan niin fyysisiä kuin henkisiä lihaksia. Hämmentävää on saada apua viereisen talon 'kylänatsilta', joksi Gootti itsensä esittelee. Mutta kyläläisiin on välttämätöntä tutustua jo käytännön syistä, eikä Dora muutenkaan halua ryhtyä erakoksi.  

"Rasismijähmetys ei vaikuta tänään toimivan. Hän on esittänyt jo kolme kysymystä. Ja nauranut AfD:n äänestäjän kertomalle vitsille. Mitä Tom sanoikaan autossa? 'Sitä ollaan jo kotiuduttu.' Hänen täytyy varoa kotiutumasta liian hyvin. Toisaalta, Tom ei varmuudella ole mikään rasisti. Norjalaisvillapaita, itse kääritty tupakka, harmaa poninhäntä. Ulkoasu on entiseltä itäsaksalaiselta tai vihreältä aktivistilta. Ja sitten kuvaan tulee AfD-tarra. Missä välissä kaikki on mennyt näin sekaisin?"

Virkistävän älyllinen ja aikaan osuva tarina suvaitsevaisuudesta, ääri-ajattelusta ja kansan jakautumisesta. Dora ja muut henkilöt ovat todentuntuisia, heidän tekemisensä useimmiten loogisia, vaikkei Dora ole omalta osaltaan läheskään aina varma siitä, missä mennään. 

"Dora on menossa juhliin natsin kanssa samaan aikaan, kun kaikki puhuvat George Floydin tapauksesta. Dora ei tiedä, miten suhtautua asiaan. Ehkäpä, hän ajattelee, kannan muodostaminen on oikein ja tärkeää vain silloin, kun asioita tarkastelee turvallisen välimatkan päästä."

Kirja oli vuonna 2021 myydyin kovakantinen romaani Saksassa. Se ravistelee kuplia ja ennakkoluuloja, ja tekee sen niin arkisella ja samastuttavalla tasolla, että viesti on helppo ottaa vastaan. Se ei suinkaan ihannoi natsismia eikä myöskään ala kikkailla psykologisoinnilla, mistä ilahduin. Juoni on varsin yksinkertainen. 

Äärimmäisyys on aina pelottavaa, ja ääriajattelua kirja pyrkii loiventamaan, tulkitsen, ehkä harmaannuttamaan mustan ja valkean eroja hitusen toivomalla, että ihmisten olisi helpompaa tulla toimeen keskenään, ilman repiviä riitoja ja bunkkereihin kaivautumista, väkivallasta puhumattakaan. Suomennos toimii erinomaisesti. 

 Juli Zeh: Yli-ihmisiä (Über Menchen). Kustantamo Huippu 2023. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Tuomo Parikka. 

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Dekkariviikko 2022.

Liina on toimittaja, joka lähetetty tutkimaan juttua, "joka ei kiinnosta ketään." Miksi Yassin, hänen pomonsa uutistoimistossa, käski tutkia jonkun villieläimen puremiin kuolleen naisen tapausta Saksan maaseudulla? Näitähän tapahtuu, ja suuri osa aiheen uutisoinnista on politiikkaa kulloisenkin median intressien mukaan, kun joko ympäristötoimia reuna-alueilla halutaan kustannussyistä supistaa tai edistää toista suuntaa, antaa väestölle lupa kantaa asetta ja metsästää, kuten ennen. 

Liinan ajassa, meidän tulevassamme, kuljetaan e-mobiileilla, kaupungit ovat suuria ja maaseutu tyhjää hylättyä maata, jossa villieläimet liikkuvat. Silmälasikameralla on näppärä kuvata asioita ja ihmisiä kenenkään huomaamatta. 

Vastahakoisuudestaan huolimatta Liina ryhtyy hommiin ja tapaa lääkärin, joka vastasi puremakuolematapauksesta, mutta tulos oli täysin muuta kuin nainen odotti. Turhaa, vai onko?

"Liina hyvästelee, kiittää vielä siitä, että sai tulla käymään. Hän yrittää olla hymyilemättä maanisesti, kuten hän usein tekee turhautuessaan ja joutuessaan peittämään mielentilansa. Tohtori Ortlepp saattaa hänet ovelle, taluttaa lähes kädestä pitäen aivan kuin ei malttaisi odottaa, että pääsee viimeinkin eroon Liinasta. Sitten hän asettaa toisen kätensä ovenkahvalle ja toisen Liinan selälle, kumartuu tämän olan yli ja kuiskaa: - Sitä naista ei ole olemassa."

Liina on syntynyt ja kasvanut Frankfurtissa, mutta muuttanut sittemmin äitinsä kotimaahan Suomeen lähinnä terveyssyistä ja muutenkin:

"Suomessa maa kohosi nopeammin kuin merenpinta, siellä oli turvallista olla myös vesistöjen lähellä." 

Ihmiset toimivat tässä maailmassa eri tavoin kuin me nyt. Matkustaminen ei kiinnosta juuri ketään, sillä simulaatioilla näkee mitä tahansa paikkoja kotoa käsin. Sairaita tai vammaisia ei oikeastaan ole, mikä hieman ihmetyttää joitakuita, vaikka tiedetään, että terveydenhuolto on edistynyt monin tavoin, vaivat ja sairaudet pystytään hillitsemään jo alkuunsa, kiitos sirun. 2030-luvun tuhkarokkoepidemia tappoi paljon ihmisiä, mutta eri viruksille on kertomishetkellä jo löydetty toimivia parannuskeinoja. Silti on epäilijöitä.

"- Özlem, tiedän toki sen, mutta nämä luvut ovat liian kauniita. - Ne ovat kauniita. Ja kaikki ovat niistä hyvillään. Mikä tässä on ongelma? Özlem jatkaa provosoimista. - Tämä nyt vain on mitä suurimmassa määrin epätodennäköistä, Ethan inttää. - Ehkä luvut on yksinkertaisesti väärennetty. - Ethan pyörittelee ärsyyntyneenä silmiään. - Näemmehän me kaikki omin silmin, miten terveitä ja hyväkuntoisia ihmiset ovat."

Sananvapaus ei vaikuta kehittyneen parempaan suuntaan. Someen on turruttu.

"Mediakenttää hallitsevat valtion uutistoimistot, viranomaiset pyrkivät mustamaalaamaan riippumatonta journalismia väittämällä sen olevan kaikkea muuta kuin riippumatonta, ja rahoitus onnistuu enää osin ulkomailta saatavien yksityisten lahjoitusten avulla. Kukaan ei tietenkään enää maksa uutisista. Useimpia ei vaikuta kiinnostavan, onko se, mikä kerrotaan, totta. Kaikkihan valehtelevat muutenkin."

Kiinnostava asetelma ja uskottava ajankuva, jossa tämän ajan ilmiöitä on viety eteenpäin, suuntiin, joita voi vain arvailla. Terveydenhuolto, ihmisten tarkkailu, uutisointi, kaupungistuminen... Millaisia ne ovat muutaman kymmenen vuoden kuluttua? Uskon, että ihmiset saavat yllättyä edelleen, kuten viime vuosina olemme saaneet. Puitteet ovat vaikuttavat ja teksti luistaa koukuttavasti. Ja kyllä, silmät liittyvät tarinaan. Kirja valittiin vuoden 2020 jännitysromaaniksi Saksassa.

Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoon osallistuvat kirjabloggarit omilla postauksillaan, joita kokoaa ja haastetta hallinnoi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat. 

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Kustantamo Huippu 2022. Suomennos Anne Kilpi, kannet Taina Värri. 

Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille!