Juli Zeh: Ihmisten kesken

Saksalainen Juli Zeh on antoisa tuttavuus: eurooppalaisuutta Euroopan keskeltä. Aiemmin suomennetun teoksen Yli-ihmisiä tavoin tämäkin kertoo Saksassa maalle muuttavista ihmisistä. Maalle, naurahtaa suomalainen, tuossa tiiviisti asutetussa maassa, eivät tiedä haja-asutuksesta mitään! Mutta kun Berliinin muuri murtui, entisen Itä-Saksan seutu saattoi olla hämmennyksen tilassa. Kuka maat omistaa, mitä tapahtuu, miten toimitaan?

Unterleuten on kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Heillä on omat sääntönsä, joista Berliinistä muuttavilla ei ole aavistustakaan: he näkevät maa-alat ja tontit, joille rakentaa idyllinsä. Gerhard on luonnonsuojelija, joka vie vaimonsa Julen ja vauvan työnsä puolesta kylään, sillä suokukkoja on varjeltava. Linda haluaa tilaa rakkaalle hevoselleen, mies Frederik seuraa. Pian selviää, että kylän asioista käytännössä päättävät kaksi riidoissa olevaa iäkästä herraa, Grombrowski ja Kron, pormestari Arnen luoviessa näiden välillä. Polttavaksi kysymykseksi nousee tuulivoimapuisto, jota ylempi hallinto suunnittelee alueelle. Se toisi muhkeita lisätuloja kylälle ja maanomistajille, mutta tuttu maisema katoaisi. Ja sitä ennen olisi ratkaistava, kenen maille puisto voitaisiin rakentaa. Juonittelu puolesta ja vastaan astuu kuvaan.

"Kron ei tulisi ikipäivänä ymmärtämään, miten ihmiset oli saatu uskomaan, että elivät kaikkien aikojen parhaimmassa maailmassa, vaikkeivat he kovallakaan työllä voineet saavuttaa kuin vähimmäistoimeentulon. Useimpien unterleutenilaisten tyytyväisyys tuntui Kronista käsittämättömältä. He olivat kuin Gronbrowskin lehmät, joita ei ei enää lypsetty eikä teurastettu vaan joita vain ylläpidettiin. --- Normitettu, viihdytetty ja hallinnoitu - kansalaiskarjalauma."

Trillerimäiseksi kehkeytyvä tarina keskittyy ihmisiin. Heidän taustaansa ja motiiveihinsa, jotka paljastuvat armotta. Koviakin keinoja käytetään. Löytääkö uudistuva yhteisö tyydyttävän tavan elää, muuttuuko mikään, sitä lukija saa jännittää. Ja kuka on oikeassa? Itse peukutin Lindan puolesta, vaikkeivat hänenkään toimensa todellakaan puhtoisia ole. Ymmärrettäviä silti? Teksti tykittää:

"Hänhän kuului oikeastaan siihen sukupolveen, jonka tennareissa kulkeville ja sushia syöville edustajille kissankin omistaminen olisi sietämätön vastuu. 'Rakenna talo, istuta puu, tee lapsi' ei ollut enää mikään onnellisuuden resepti vaan irvikuva. Ikuiset puberteetti-ikäiset halusivat pitää kaikki ovet avoinna ja ihmettelivät sitten omaan päämäärättömyyttään."

Kirjailija kuvaa komeasti arkisia ristiriitoja, rahan ja luonnon sekä sukupolvien törmäystä, eikä lukija tiedä, kenen puolella pitäisi olla. Kukaan ei kohoa näkyväksi sankariksi, päinvastoin, kaikista löytyy lahoa, mikä tuo realismin tuntua. Schallerin hahmo muistuttaa Yli-ihmisistä, muttei kuitenkaan ole samanlainen kuin edellisen kirjan kiusaava naapuri. Kronin tytär Kathrin nousee tärkeäksi toimijaksi. 

Koko henkilökaartin osalta draama saa loppunsa, kuten kuuluu, jotta lukija saa rauhansa. Silti jää kihelmöivä tunne siitä, että tämä on vasta alkua, jollekin, kylän elämässä. Ehkä koko maan osalta. Ristiriidat ja taitekohdat niin ihmiselämissä kuin yhteiskunnissa ovat kirjallisuuden antoisia lähteitä, ja Zeh osaa niitä hyödyntää. Kustantajan sivun mukaan kirjaa on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Kirpeä yhteiskunnallisuus ja ajankohtaisuus vetoavat. Kiitos Huippu-kustantamon ja kääntäjä Anne Kilven, saamme lukea niistä suomeksi.

Juli Zeh: Ihmisten kesken. Huippu-kustannus 2025. Suomennos Anne Kilpi. 

Juli Zeh: Yli-ihmisiä

Dora on menestyvä mainostoimittaja, joka muuttaa maalle koronapandemian alkaessa. Hän oli haaveillut omasta talosta jo pitkään, kertomatta siitä miesystävälleen Robertille. Kun Dora häviää Robertin huomiossa ilmastonmuutokselle - miehestä tuli Greta Thunbergin uskollinen palvelija -  hän toteuttaa haaveensa ja jättää paitsi Robertin, myös kaupunkilaiselämän.

"Kun Robert sanoi, että virus oli tietyllä tapaa myös siunaus, koska se vapautti planeetan ihmisten liikkumiselta, Dora tiesi, että jonain päivänä hän lähtisi."

Uutta kotikyläänsä hän ei tunne ennestään, mutta päättää kotiutua, kasvattaa omat perunansa ja hoitaa kasvimaata, seuranaan Roope-koira. Huolta tuo kunnan politiikka ja oikeistopopulistipuolue AfD.

"Tietysti Dora on googlannut. Bracken lukuna ja faktoina. Edellisissä aluevaaleissa AfD sai kunnassa noin 27 prosenttia äänistä. Se on pari prosenttiyksikköä enemmän kuin valtakunnallinen keskiarvo. Tämä pelotti Doraa eniten. Eivät kiitohämähäkit, putkirikot tai kulttuuritarjonnan puuttuminen. Ei edes maaseudun yksinäisyys."

Miten hän pärjää naapurustossa, jossa "arkipäivän rasistit yllättävät takavasemmalta"? Hammasta purren. Kasvimaan teko ei ole sekään helppoa. Tarvitaan niin fyysisiä kuin henkisiä lihaksia. Hämmentävää on saada apua viereisen talon 'kylänatsilta', joksi Gootti itsensä esittelee. Mutta kyläläisiin on välttämätöntä tutustua jo käytännön syistä, eikä Dora muutenkaan halua ryhtyä erakoksi.  

"Rasismijähmetys ei vaikuta tänään toimivan. Hän on esittänyt jo kolme kysymystä. Ja nauranut AfD:n äänestäjän kertomalle vitsille. Mitä Tom sanoikaan autossa? 'Sitä ollaan jo kotiuduttu.' Hänen täytyy varoa kotiutumasta liian hyvin. Toisaalta, Tom ei varmuudella ole mikään rasisti. Norjalaisvillapaita, itse kääritty tupakka, harmaa poninhäntä. Ulkoasu on entiseltä itäsaksalaiselta tai vihreältä aktivistilta. Ja sitten kuvaan tulee AfD-tarra. Missä välissä kaikki on mennyt näin sekaisin?"

Virkistävän älyllinen ja aikaan osuva tarina suvaitsevaisuudesta, ääri-ajattelusta ja kansan jakautumisesta. Dora ja muut henkilöt ovat todentuntuisia, heidän tekemisensä useimmiten loogisia, vaikkei Dora ole omalta osaltaan läheskään aina varma siitä, missä mennään. 

"Dora on menossa juhliin natsin kanssa samaan aikaan, kun kaikki puhuvat George Floydin tapauksesta. Dora ei tiedä, miten suhtautua asiaan. Ehkäpä, hän ajattelee, kannan muodostaminen on oikein ja tärkeää vain silloin, kun asioita tarkastelee turvallisen välimatkan päästä."

Kirja oli vuonna 2021 myydyin kovakantinen romaani Saksassa. Se ravistelee kuplia ja ennakkoluuloja, ja tekee sen niin arkisella ja samastuttavalla tasolla, että viesti on helppo ottaa vastaan. Se ei suinkaan ihannoi natsismia eikä myöskään ala kikkailla psykologisoinnilla, mistä ilahduin. Juoni on varsin yksinkertainen. 

Äärimmäisyys on aina pelottavaa, ja ääriajattelua kirja pyrkii loiventamaan, tulkitsen, ehkä harmaannuttamaan mustan ja valkean eroja hitusen toivomalla, että ihmisten olisi helpompaa tulla toimeen keskenään, ilman repiviä riitoja ja bunkkereihin kaivautumista, väkivallasta puhumattakaan. Suomennos toimii erinomaisesti. 

 Juli Zeh: Yli-ihmisiä (Über Menchen). Kustantamo Huippu 2023. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Tuomo Parikka. 

Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on?

Monika Helferin esikoisromaani Roskaväkeä ja sen jatko Missä isä on? kertovat Helferin perheen tarinaa itävaltalaisessa vuoristokylässä. Helferin äiti Grete oli yksi kauneudestaan kuulun Marian ja komean Josefin lapsista, jotka joutuivat pienestä pitäen taistelemaan elintilasta, joskus hengestäänkin surkean köyhissä oloissa.

Heillä oli mökki ja navetta kaukana muusta naapurustosta, joka suhtautui perheeseen epäluuloisesti monesta syystä ja nimitti tätä roskaväeksi. Yksi syistä oli se, ettei kukaan tiennyt, millaisia "liiketoimia" Josef puuhaili ja mistä hän välillä sai tuotua kotiin rahaa. Perhe jätettiin lähes heitteille, heitä vieroksuttiin ja halveksunta näytettiin jopa lapsille avoimesti: pienen kylän huonoimmat puolet.

Kirjailija keräsi tietoa etenkin vanhalta tädiltään teostaan varten, isoäiti ja isoisä olivat kuolleet nuorina, Gretekin jo paljon ennen kirjojen tekoa. 

"Ja samaan tapaan kuin en osaa tulkita monia sananparsia, en myöskään ymmärrä kaikkia omien ihmisteni tarinoita. Koska ne kertovat järjettömyyksistä."

Kun Josef joutui lähtemään sotaan - kutsu palvelukseen tuli 1914 syyskuussa - hän velvoitti liikekumppaninsa, kylän pormestarin "pitämään silmällä" Mariaa. Maria laittoi lapset vahtimaan, että valvonta ei ulottunut pidemmälle kuin säädyllisyys salli. Perheen vanhimmat pojat olivat vasta kymmenen kieppeillä joutuessaan velvollisuuksien ikeeseen tilan ja perheen työmiehinä. Silti Maria onnistui tutustumaan saksalaiseen Georgiin. Rakkaus Josefiin ei hiipunut; hän oli tyytyväinen mieheensä, mutta otti hetkensä sieltä mistä sai. Ehkä se toi hänelle jonkinlaista toivoa siitä, että muutakin elämää voisi olla, jos hän niin haluaisi? Todellisuus oli sinnittelyä, siannahkaa saattoi nuolaista ja kuvitella lihan makua, kun muuta ei ollut. 

"Ja sitten tuli taas talvi. Eikä heillä ollut yhtään mitään enää. Ei edes pientä suikaletta siannahkaa roikkumassa keittiön katosta. Viimeiset perunat eivät olleet enää syötäviä."

Toiseksi vanhin poika Lorenz otti ohjat käsiinsä. Hän hoiti kuusihenkiselle perheelleen talven ruuat tavalla, joka jääköön lukijan luettavaksi. Maria oli tullut raskaaksi (Josef kävi lomilla, kumma kyllä) ja perheessä oli viisi lasta, kun sota päättyi. Tosin Josef ei koskaan tunnustanut Greteä lapsekseen, vaan kohteli tätä kuin ilmaa. Ei sanoja, tekoja tai minkäänlaista huomiota, koko elämänsä aikana. Sodan jälkeen Maria synnytti vielä yhden tytön, seitsemännen lapsensa.

Toisessa osassa Helfer keskittyy seuraavaan sukupolveen, oman isänsä tarinaan. Sattumalta isänkin nimi on Josef, mutta tämä mies rakastaa kirjoja. Josef joutui myös aikanaan sotaan ja menetti toisen jalkansa, mutta suurin muutos perheen elämässä oli, kun hän sai isännän viran hotelliksi muutetussa toipilaskodissa. Sen arvokkaasta kirjastosta tuli miehelle kohtalonkysymys ja kirjojen pelastamisesta elämäntehtävä. Luonnollisesti hän rohkaisi lapsiaan, etenkin Monikaa, kirjojen pariin. Kun Monika pitkän ajan kuluttua keskustelee tuolloin jo edesmenneestä isästään äitipuolensa kanssa, tyttö parahtaa:

"- Kukaan ei koskaan lainannut yhtä ainoaa kirjaa, ei yhtäkään. Isää lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kiinnostunut kirjoista! Ilman häntä ne olisivat lahonneet. Ne olisi heitetty pois tai myyty pilkkahintaan jollain kirpputorilla. Hän rakensi hyllyt, hän teki ne itse ja pyyhki pölyt säännöllisesti. Tiedän, koska autoin häntä usein. Minä tiedän sen! - Rauhoituhan nyt taas, äitipuoleni sanoi ja sytytti uuden tupakan."

Myös Monikan äiti kuoli nuorena. Ja isä katosi. Tosin hän löytyi, meni uusiin naimisiinkin ja perhe kasvoi entisestään, myös aikuisen Monikan oma myöhemmin. Surullisen juonteen tuo tieto hänen tyttärensä tapaturmaisesta kuolemasta, joka tuntuu nivoutuvan monen nuorena kuolleen suvun jäsenen tarinaan. Kirjoihin liittyy myös Josefin elämän loppu. 

"Kirja oli hänelle pyhä."

Hienosti koottu ja kiteytetty tiivis sukutarina, joka ei etene kronologisesti mutta tuntuu silti yhtenäiseltä: Monikan ajatusten kulkua on yllättävän vaivatonta seurata aina vuoden 1914 tapahtumista nykypäivään, vaikka asioissa ja ajoissa hypitään, kuten muistoissa tehdään. Muistot ovat kipeitä, tapahtumat ja ihmiset käsittämättömiä. Suurta väkivaltaa tai kammokauheuksia ei silti esiinny, vaan arkista, tosin raskasta, elämää. Eikä kirjoissa puututa maailmantilanteisiin, vaan ne keskittyvät yhteen perheeseen, kuvaavat aikaa sen kautta. Henkilöistä piirtyy elävä kuva suorastaan pikkutarkalla kerronnalla, vaikka kirjat ovat vain parisataasivuisia. Ne ovat yltäneet Itävallassa ja Saksassa kirjallisuuspalkintoehdokkaiksi ja olleet lukijoiden suosiossa päätellen myyntimääristä ja muun muassa yleisöpalkinnosta, jonka Roskaväkeä sai Baijerin kirjallisuuspalkintojen jaossa.  

Kenelle: Kipeää kestäville, tosi- ja perhetarinoiden ystäville, muistelemisesta pitäville, saksankielisen kielialueen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Tuulevin lukublogi sanoo Helferin kirjoittavan koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Roskaväkeä-kirjaa Tuulevi kuvaa suureksi ja laveaksi tarinaksi, sellaiseksi, joka jää mieleen.

Monika Helfer: 

Roskaväkeä. (Die Bagage 2020). Kustantamo Huippu 2021. 

Missä isä on? (Vati 2021). Kustantamo Huippu 2022. 

Kirjat on suomentanut Anne Kilpi. Kannet on suunnitellut Taina Värri.

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Dekkariviikko 2022.

Liina on toimittaja, joka lähetetty tutkimaan juttua, "joka ei kiinnosta ketään." Miksi Yassin, hänen pomonsa uutistoimistossa, käski tutkia jonkun villieläimen puremiin kuolleen naisen tapausta Saksan maaseudulla? Näitähän tapahtuu, ja suuri osa aiheen uutisoinnista on politiikkaa kulloisenkin median intressien mukaan, kun joko ympäristötoimia reuna-alueilla halutaan kustannussyistä supistaa tai edistää toista suuntaa, antaa väestölle lupa kantaa asetta ja metsästää, kuten ennen. 

Liinan ajassa, meidän tulevassamme, kuljetaan e-mobiileilla, kaupungit ovat suuria ja maaseutu tyhjää hylättyä maata, jossa villieläimet liikkuvat. Silmälasikameralla on näppärä kuvata asioita ja ihmisiä kenenkään huomaamatta. 

Vastahakoisuudestaan huolimatta Liina ryhtyy hommiin ja tapaa lääkärin, joka vastasi puremakuolematapauksesta, mutta tulos oli täysin muuta kuin nainen odotti. Turhaa, vai onko?

"Liina hyvästelee, kiittää vielä siitä, että sai tulla käymään. Hän yrittää olla hymyilemättä maanisesti, kuten hän usein tekee turhautuessaan ja joutuessaan peittämään mielentilansa. Tohtori Ortlepp saattaa hänet ovelle, taluttaa lähes kädestä pitäen aivan kuin ei malttaisi odottaa, että pääsee viimeinkin eroon Liinasta. Sitten hän asettaa toisen kätensä ovenkahvalle ja toisen Liinan selälle, kumartuu tämän olan yli ja kuiskaa: - Sitä naista ei ole olemassa."

Liina on syntynyt ja kasvanut Frankfurtissa, mutta muuttanut sittemmin äitinsä kotimaahan Suomeen lähinnä terveyssyistä ja muutenkin:

"Suomessa maa kohosi nopeammin kuin merenpinta, siellä oli turvallista olla myös vesistöjen lähellä." 

Ihmiset toimivat tässä maailmassa eri tavoin kuin me nyt. Matkustaminen ei kiinnosta juuri ketään, sillä simulaatioilla näkee mitä tahansa paikkoja kotoa käsin. Sairaita tai vammaisia ei oikeastaan ole, mikä hieman ihmetyttää joitakuita, vaikka tiedetään, että terveydenhuolto on edistynyt monin tavoin, vaivat ja sairaudet pystytään hillitsemään jo alkuunsa, kiitos sirun. 2030-luvun tuhkarokkoepidemia tappoi paljon ihmisiä, mutta eri viruksille on kertomishetkellä jo löydetty toimivia parannuskeinoja. Silti on epäilijöitä.

"- Özlem, tiedän toki sen, mutta nämä luvut ovat liian kauniita. - Ne ovat kauniita. Ja kaikki ovat niistä hyvillään. Mikä tässä on ongelma? Özlem jatkaa provosoimista. - Tämä nyt vain on mitä suurimmassa määrin epätodennäköistä, Ethan inttää. - Ehkä luvut on yksinkertaisesti väärennetty. - Ethan pyörittelee ärsyyntyneenä silmiään. - Näemmehän me kaikki omin silmin, miten terveitä ja hyväkuntoisia ihmiset ovat."

Sananvapaus ei vaikuta kehittyneen parempaan suuntaan. Someen on turruttu.

"Mediakenttää hallitsevat valtion uutistoimistot, viranomaiset pyrkivät mustamaalaamaan riippumatonta journalismia väittämällä sen olevan kaikkea muuta kuin riippumatonta, ja rahoitus onnistuu enää osin ulkomailta saatavien yksityisten lahjoitusten avulla. Kukaan ei tietenkään enää maksa uutisista. Useimpia ei vaikuta kiinnostavan, onko se, mikä kerrotaan, totta. Kaikkihan valehtelevat muutenkin."

Kiinnostava asetelma ja uskottava ajankuva, jossa tämän ajan ilmiöitä on viety eteenpäin, suuntiin, joita voi vain arvailla. Terveydenhuolto, ihmisten tarkkailu, uutisointi, kaupungistuminen... Millaisia ne ovat muutaman kymmenen vuoden kuluttua? Uskon, että ihmiset saavat yllättyä edelleen, kuten viime vuosina olemme saaneet. Puitteet ovat vaikuttavat ja teksti luistaa koukuttavasti. Ja kyllä, silmät liittyvät tarinaan. Kirja valittiin vuoden 2020 jännitysromaaniksi Saksassa.

Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoon osallistuvat kirjabloggarit omilla postauksillaan, joita kokoaa ja haastetta hallinnoi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat. 

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät. Kustantamo Huippu 2022. Suomennos Anne Kilpi, kannet Taina Värri. 

Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille!