Maija Kajanto: Korvapuustikesä

Maija Kajanto kirjoittaa lämpimiä naistarinoita arjesta nykyajassa. Ne viehättävät helppolukuisuudellaan, huumorillaan ja henkilöidensä samastuttavilla ongelmilla, jotka yleensä selviävät parhain päin. Kuin tuoretta pullaa söisi, suuhun jää hyvä maku! 

Korvapuustikesä kertoo Kristiinasta, joka saa tarpeekseen suurfirmatyön oravanpyörästä ja matkustaa Keski-Suomeen mummonsa luo. Mummon terveys reistailee, ja Krisse innostuu auttamaan tätä kahvilan pyörittämisessä siihen saakka, kun iäkäs nainen toipuisi. Kyläläisetkin jo kaipailevat tuttua kahvittelu- ja lounaspaikkaa, joka oli jouduttu sulkemaan hetkeksi. Autioituvilla seuduilla kun palveluita ei liikaa ole. 

Miten kahvilanpito onnistuu ja sopeutuuko kaupunkilainen Krisse maaseudun kuvioihin tai ne häneen? Ainakin hänen äitinsä kauhistuu tyttärensä "pakoa" Helsingin Töölöstä, josta äitiä ei saisi pois kulumallakaan. Kylmänpuoleista äitisuhdetta tasapainottaa mummon ja Krissen läheisyys ja nokkela keskinäinen sanailu, ja toki muitakin tuttuja nuorelle naiselle kertyy.

Tällaista on kiva lukea silloin, kun kiemuraisesti kehitellyt murhat, uskomattoman monimutkaiset ihmissuhdekuviot, hillitön henkilömäärä tai muovisen kova maailma kirjoissa kyllästyttävät. Normicorea hyväntuulisuudella maustettuna. Maija Kajantoa olen lukenut aina sopivissa väleissä; kevyttä tyyliä kirjallisuudessa tarvitaan edelleen, vaikka resepti on tuttu. Ehkä juuri perinne on osa viehätystä? Kuin Hilja Valtosta päivitettynä nuorten naisten elämästä ja urahaaveista, tietenkään unohtamatta romantiikkaa. 

Ällön makeaa? Joskus ihminen tarvitsee lempeää lukumaailmaa, tuoreen pullan lisäksi. Jälkimmäinen muuten on kirjan "huono" puoli; kahvilaan valmistuu mitä herkullisimman kuuloisia tarjottavia - jopa joitakin reseptejä on mukana tarinaan liittyvin otsikoinnein - joten lukijalla on jatkuvasti nälkä tai vähintään vesi kielellä. Kannattaa siis varautua eväin!

Aiemmin kirjailijasta mm:

Helsingin kirjamessuilla 2021

Mittoja ja tilaustöitä

Kenelle: Helppolukuista hakeville, hyvää tuulta etsivälle, aivoja lepuuttaville, kotimaista suosiville. 

Muualla: Hyvän mielen romaanit antavat toivoa, pohtii Kotona kirjassa -blogi ja listaa myös ulkomaisia tyylin taitajia ja kahvilaromaaneja. 

Maija Kajanto: Korvapuustikesä. WSOY 2022. Kansi Laura Noponen.

Naistenviikko 2022 -haasteen kirjabloggareille vetää Tuijata-blogi. 

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Otava kaiveli arkistoistaan alunperin 1956 kirjakerhossaan julkaisemansa suomennoksen italialaisen journalistin Alba de Céspedesin teoksesta, jossa hän muun tuotantonsa tavoin "tarkasteli naisen asemaa ja toimijuutta", kuten nyt julkaistun uuden painoksen lieve kertoo. Vuonna 1997 kuollut kirjailija joutui aikanaan jopa vangituksi fasismin kritisoinnin ja feministisen aatteensa takia. 

Nämä teemat ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi, joten kirja katsottiin uudelleen julkaisun arvoiseksi. Yksi syy lienee myös Elena Ferranten vahvan naiskuvauksen suosio, veikkaan. Jotain samantapaista pinnanalaista kiihkoa ja naisen elämän raamien kuvausta on myös Kielletyssä päiväkirjassa, jota kirjoittaa perheenäiti Valeria.

Valeria on elänyt perinteisen, sivistyneen kaupunkilaisen tytön ja naisen elämää Roomassa 43-vuotiaaksi, avioitunut kuten kuuluu, kasvattanut kaksi lasta ja palvellut perhettään kaikin tavoin. Yhdessä asiassa hän on poikennut entisistä koulukavereistaan: Valeria on ottanut toimen kodin ulkopuolelta. Luonnollisesti kotityöt ovat silti hänen vastuullaan aivan samoin kuin kotirouvilla. Mies Michele saa työpäivän jälkeen levähtää, kun rouva kiirehtii töistä laittamaan ruokaa. 

Nyt kun lasten aikuistuminen alkaa ajankohtaistua, Valerialle kasvaa outo halu selvitellä ajatuksiaan, ehkä koko elämäänsä. Mutta keskustelukumppania ei ole, eikä naisella itsellään kykyä tai rohkeutta muokata mietteitään ääneen lausutuiksi sanoiksi, joten hän saa päähänpiston pitää päiväkirjaa. Muutosvoima Valerian mielessä on jo lähtenyt liikkeelle, mutta vasta kirjoittaminen kirkastaa hänelle totuuksia itsestään ja perheestään. Eivätkä ne ole välttämättä miellyttäviä.  

Valerian päiväkirjaa on piinallista lukea. Siksi, että nainen on asemassa, jossa on - perheen palvelija, ilman mitään omaa, jos toimistotyötä ei lasketa. Ja siksi, että hänen on vaikea nähdä tilannettaan ja itseään rehellisesti. Hän piiloutuu ajan tapoihin ja perinteisiin mieluummin kuin myöntää mitään kielteistä hyvin organisoidusta elämästään. Mutta kirjoittamisen myötä hän joutuu ikään kuin peilin eteen: tällainen minä olen. Peileinä toimivat tehokkaasti myös lapset, etenkin pian täysi-ikäinen (tuolloin raja oli 20 vuotta) tytär Mirella, jonka ajatukset naisen asemasta ovat jo toisenlaiset kuin äidillään - puhumattakaan isoäidistä, joka näppärästi hoitaa hankalat asiat: "Minä en halua tietää siitä mitään." Pisteitä Valerialle siitä, että hän sentään yrittää etsiä totuuksia, aavistelee, että on aika muuttua. Kun epäilyt kaiken täydellisyydestä ovat kerran syntyneet, niitä ei voi enää kitkeä pois.

"Minun on kysyttävä itseltäni, oliko totta mitä Mirella suuttumuksen hetkellä sanoi, olisinko osannut olla oma herrani, jos olisin saanut nauttia samaa vapautta kuin hän. Mutta en osaa vastata siihen. Kaikki kysymykset, joita perhe-elämä minulle nykyään asettaa, ovat tuskallisia."

Silti hän käyttäytyy todella ärsyttävästi, nykynaisen silmin lukien. Mielistelee miestään, hemmottelee poikaansa ja suhtautuu ankarasti tyttäreensä, puhuu tälle ivallisesti, jopa ilkeästi. Hänen on vaikea suhtautua lapsiinsa aikuisina, mutta kohtelee myös Micheleä kuin herkkää mimosankukkaa, vaikka tämä on raavas, lähes 50-vuotias mies, jolla on varmasti omat salaisuutensa. Mutta avoin puhe parin välillä, saati tunteiden rehti näyttäminen, ei tule kysymykseen. Raivostuttavaa! 

Teksti välittää taitavasti Valerian ahtaan ajattelun raamit, joita hän varovasti haluaisi ei ravistaa mutta edes pikkuisen hipaista, pyyhkiä ehkä muutaman pölyhiukkasen tunkkaiselta pinnalta. Jos tietäisi, mikä oikeastaan olisi oikein ja sallittua. Jos uskaltaisi edes lausua ajatuksiaan ääneen. Naisen aseman raamia on rakennettu niin monia sukupolvia ja vuosisatoja, että toisaalta ymmärrän häntä: voiko jotain "aina" olemassa ollutta edes kuvitella kyseenalaistavansa? Miksi juuri hänellä olisi siihen oikeus saati velvollisuus, jos ei muillakaan? Eikö ole helpointa vain toimia kuten ennenkin, kuten yhteiskunta ja perhe odottavat? 

Ihailtavasti kirjailija tuo esiin Valerian hämärässä kituvat ajatukset oivalluksineen, pelkoineen ja höpsöyksineen. Ahmittava teos herättää tunteita raivosta liikutukseen. Minua liikuttivat kohdat, joissa Valeria suuria kysymyksiä miettiessään yhtäkkiä alkaa huolehtia seuraavan päivän ruokatarpeista tai miettiä kalusteiden kiillotusta. Metatyön käsitettä ei ollut vielä keksitty. En usko tarinan olevan lainkaan kärjistetty, niin realistiselta se tuntuu. Etenkin vanhemmat lukijat löytänevät tuttuja ajatuskulkuja, jos eivät itsensä, niin omien vanhempiensa ja isovanhempiensa kautta, vaikka Suomessa on oltu varsin edistyksellisiä tasa-arvon edistämisessä. 

Miten Valerian, hänen paapotun miehensä ja poikansa tai älykkään tyttärensä käy? Sen voi nykylukija itse päätellä. Olisi hauska kuulla, millaisen vastaanoton kirja aikanaan sai: pelkkää paheksuntaa vai oikeaa kiinnostusta? Tulin myös ajatelleeksi, että tässä kuvatut miehet ovat niitä sukupolvia, jotka pääasiassa ovat johtaneet eurooppalaista politiikkaa ja bisnesmaailmaa näihin päiviin saakka. Naisasianaisten rohkeuden, etenkin suomalaisten varhaisten vaikuttajien, arvostus nousee jälleen.  

Kenelle: Sukupuolten tasa-arvoa miettiville, 1950-luvun naiskuvasta kiinnostuneille, vahvojen (piilotettujen) tunteiden kuvausten ystäville, päiväkirjatirkistelystä innostuville. 

Muualla: Valerian kipupisteissä riittää miettimistä myös nykynaiselle, sanoo Kirsin Book Club.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja. Otava 2022 (uusintapainos vuodelta 1956). Suomennos Anna Louhivuori. Kansi Mirjami Marttila.

Sopivuus naistenviikon 2022 -haasteeseen on täysi kymppi. Haasteen veto ja logo: Tuijata.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadiuksen Varkaus kohahdutti Ruotsissa vuonna 2021 rajulla kuvauksellaan ruotsinsaamelaisten elämästä. Kirjailija on kirjoittanut aiemmin nuortenkirjoja, Varkaus on hänen ensimmäisensä aikuisten rikostarina perinteisen poronhoidon ja nyky-yhteiskunnan törmäyksistä. 

Ja törmäyksiä riittää, niin henkisiä kuin fyysisiä! Tarinan päähenkilö on Elsa, joka näkee jo lapsena järkyttäviä väkivallan tekoja eikä voi ymmärtää, miksei poliisi kiinnostu tapauksista, jotka kaiken järjen mukaan ovat selkeitä rikoksia. Poroja tapetaan salaa, tekijätkin usein tiedetään, mutta virkavalta on voimaton: suunnaton valvonta-alue ja resurssipula ovat hyviä selityksiä, mutta eivät koko kuva. Asenteet istuvat lujassa.  

Kun alkuperäiskansan olemassaoloa ja elinkeinoa kyseenalaistetaan ja häiritään, se luo toivottomuuden tunnetta etenkin nuoriin. 

"Entä jos oman käden kautta lähtevät ihmiset tekevätkin oikein sanoessaan, etteivät enää kestäneet elämää, ja jättäessään tuskan taakseen? Se oli kuin julkinen kannanotto: Katsokaa, mihin meidät ajatte! Emme jaksa enää. Tapamme mieluummin itsemme kuin siedämme porojemme rääkkäystä ja tappamista ja kuuntelemme vihapuhettanne. Tapamme mieluummin itsemme kuin siedämme maillemme perustettavia kaivoksia, jotka takaavat teille töitä korkeintaan kymmeneksi vuodeksi."

Tätä taustaa vasten tuntuvat typeriltä kaivossuunnitelmien lisäksi haaveilut Jäämeren junaradasta, joka halkoisi poronhoitoalueet - yhtä lailla kuin Amerikan uudisasukkaiden into aikanaan ajaa intiaanit pois kotikonnuiltaan tehokkuuden ja ylivoiman nimissä. Siis käytännössä rahan. Nopeat voitot vastaan ikiaikainen elämänmuoto, luonto ja elinkeino: kun niistä menetetään, ne eivät enää palaudu. 

Laestadius avaa silmiä, ja siksi kirja on tärkeä, ei niinkään kirjallisten ansioittensa takia, sanoisin. Kirjailija onnistuu tuomaan esiin monia epäkohtia saamelaisten kohtelussa ja kuuntelussa; heidän, jotka maat ja pohjoisen luonnon parhaiten tuntevat.

"Vesisateita keskellä talvea! Elsaa pelotti. Kuinka monesti he olivatkaan yrittäneet varoittaa ja herätellä poronhoitoalueen ulkopuolella asuvia - ettekö näe, mitä tapahtuu? Me olemme tienneet sen jo pitkään! Vuosikausia olemme varoitelleet ilmaston muuttumisesta. Siinäkään asiassa he eivät kuitenkaan olleet saaneet ääntään kuuluviin, vaan varoitukset olivat hukkuneet tuuleen. Niinpä jotkut alkoivat hoitaa poroerotuksia sisätiloissa ajatellen, että onpahan ainakin lämmintä. Kun katseet kääntyvät lapsenlapsiin, mieleen hiipii kuitenkin epävarmuus. Ennen pitkää eivät katetut rakennuksetkaan riittäisi."

Ei kirja pelkkää saarnaa ole, vaan kasvattaa jännitystä ja tilanteita dekkarin tapaan, keskiössä aikuistuva Elsa perheineen. Hitusen magiaakin on mukana. Kuolleilta ruhoilta ja ruumiilta ei voi törmäyksissä välttyä, joten jopa poliisien on kiinnostuttava. Pitkä tarina on helppolukuinen, ja toivoa luodaan tulevien sukupolvien kautta. Suurin anti lukijalle on kuitenkin pohdinta alkuperäiskansan asemasta tänään. Työnsä huolella ja taidolla tehnyt suomentaja sanoo jälkisanoissaan ensin järkyttyneensä, sitten tulleensa surulliseksi ja tajunneensa, että tiedämme saamelaisten kulttuurista kovin vähän - eipä sitä kouluissa opetettu minunkaan aikanani. Tuoretta tietoa antavat muun muassa Niillas Holmbergin romaani Halla Helle ja Rannan-Kannisen tietokirja Vastatuuleen. 

Sattumoisin kirjaa on tehnyt joukko naisia: kirjailijan ja kääntäjän lisäksi myös kustantajan edustajat ja monet esilukijat ovat olleet naisia, samoin kansien tekijät sekä Ruotsissa että Suomessa. Siksi liitän postauksen osaksi kirjabloggareiden Naistenviikkoa 2022.  

Kenelle: Alkuperäiskansoista kiinnostuneille, saamelaisten elämästä tietoa etsiville, pohjoisen ystäville, perinteiden tutkijoille.

Muualla: Vetävästi kirjoitettu tarina kaappaa mukaansa ja lyhyehköjä lukuja ahmii toinen toisensa perään, sanoo Kirjaluotsi.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus (Stöld). S&S 2022. Suomennos Laura Kulmala. Kansi Iida Pohjalainen.

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia

Naistenviikkoon kuuluu itseoikeutetusti Minna Canth. Kanttia pitää olla joka naisella, on viestinä. Työn tekeminen ja yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen olivat Canthille tärkeitä asioita ja tekstien aiheita, samoin kuin köyhien olojen, kansan sivistystason ja tasa-arvon parantaminen sekä  parisuhde, perhe ja rakkaus. 

Tuija Takala on selkomukauttanut kolme Canthin novellia selkokielelle, jota kelpaa tavallisenkin lukijan lukea. Kirja antaa mainion läpileikkauksen Canthin teemoista. Novellissa Ystävät Siiri ja Sanni hapuilevat ystävyyden aalloissa. Kuten Takala kirjan Lisätietoja-kohdassa sanoo, ystävyys on yksi rakkauden muoto, ja novelli kuvaa aaltoilua ja ystävyyden vaatimuksia taidolla ja tunteella. 

Salakari-novelli on pidempi, pienoisromaaniksikin alkujaan mainittu: päähenkilö Almalla on turvallinen mies John, neljä lasta ja hyvinvoiva ympäristö, mutta venettä keikuttaa vierailuilla ahkerasti käyvä maisteri Nymark. Tunteella elävä, viihdettä ja vaihtelua kaipaava Alma joutuu pohtimaan, mikä on tärkeää ja miten säilyttää tasapaino. Hän kokee tuskallisen kipeästi joidenkin tekojensa aiheuttavan pahaa - mutta onko se todella niin, sitä voi lukija miettiä. Kiperiä kysymyksiä nuorelle naiselle, joka haluaa vain pukeutua kauniisti ja huvitella. Olisiko niin päin, että mies on tarinassa se, joka ei ymmärrä naista?

Novellin Missä onni minäkertoja kertoo tuttavastaan Hilmasta. Hilma on palvelija, joka haaveilee rikkaasta miehestä. Ajatella, saisi nukkua aamuisin kahdeksaan saakka ja omistaisi oman hevosen! Entä, jos toive käy toteen? Hykerryttävä, ajatteluttava tarina tämäkin. Ajankohtaisuudessaan kuuma: moni nuori haaveilee nopeasta menestyksestä, kuuluisuudesta ja miljoonista somenäytöistä. Hilma olisi ollut ahkera somettaja aikanaan!  

Selkokieli on nousussa: maahanmuuton ja lukutaitohaasteiden myötä sitä tarvitaan yhä enemmän. Kieli tai alkuperäisen tarinan viesti ja tunnelma eivät Takalan kaltaisen taitavan tekijän käsissä kärsi, vaan jopa korostuvat. Itsekin luen mielelläni Tuijan töitä, niin runoja, romaaneja kuin näitä mukautuksia.

Olen myös lahjoittanut niitä vanhalle äidilleni ja nuorille kännykkäsukupolven edustajille; hyvin uppoaa. Selkokieli ei ole mikään "vammaiskieli" tai ulkomaalaisten heiniä, vaikka sen tarkoitus on helpottaa lukemista niille, joille suomalainen normiteksti on vaikeaa. Se on myös aivan oma lajinsa, joka antaa oivalluksia niin suomen kielestä kuin tekstien perimmäisistä ideoista myös enemmän lukeneille.

Toivoisin, että Juha Hurmeen kaltainen virtuoosi, joka on suomen kielen mestari ja rakastaja sekä muutamia entisaikojen kirjoja modernisoinut, kuten Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Sally Salmisen Katrina, nostaisi esiin selkokieltä ja sen neroutta. Tiivistäminen on aina vaikeampaa kuin lavea kerronta, tietävät kaikki leipäammatikseen tekstejä tekevät. Pitkä teksti ei ole ongelma, napakka se vasta vaatii työtä. Katso lisää selkokielestä sivulta Tuijata. Hän myös vetää kirjabloggareiden Naistenviikko 2022 -haastetta, johon postauksen liitän. 

Kenelle: Suomen kieltä opetteleville, suomalaisuuteen tutustuville, enemmän suomalaisista teksteistä irti haluaville, ymmärtämään pyrkiville, oikotietä etsiville, kielitaitureille ja -taitamattomille.  

Muualla: Äidinkielenopettajien sivulla kerrotaan kirjasta ja myydään sitä tarjoushintaan. Suosittelen.

Minna Canth, Tuija Takala: Kolme novellia. Laatusana Oy 2022. Kansi Marjo Nygård.

 

Ritva Hellsten: Anna minulle nimi

"Auta minua kuolemaan itselleni, hän pyysi mielessään. Auta etten kiintyisi mihinkään maailmassa." 

Surullinen rukous taideopiskelija Mallalta, joka taistelee henkistä tietään uskonnollisessa yhteisössä. Siellä opetetaan, että naisen on unohdettava itsensä ja omat halunsa ja kuljettava yhteistä polkua, miehensä suojeluksessa tietysti - tämän toiveita mukaillen ja kunnioittaen. 

En juuri tunne uskonyhteisöjä, mutta ilmeisesti tämäkin Hellstenin tarina perustuu todellisuuteen, vaikka kuulostaa dystopialta. Malla noudattaa sääntöjä, avioituu ja perustaa perheen, kuten kuuluu. Taideurahaaveet saavat jäädä taka-alalle. Mutta ääni sisimmässä ei jätä rauhaan. Onko tämä se elämä, jota haluan elää?

"Olisiko jossain tilaa olla sen kokoinen kuin on? Tilaa seistä suorana, omana itsenään? Onko jossain lupa minunkin olla mikä olen, tarvitsematta aina tunnustaa jotain syntiä, tehdä parannusta jostain, vääntäytyä joksikin muuksi, pakottautua eri muotoiseksi, eri kokoiseksi: aina hylätä se mikä luonnostaan olen?"

Vuosien kuluttua Malla kerää rohkeutensa ja muuttaa arkipäiviksi omaan asuntoon Helsinkiin, mies ja jo teini-ikäinen lapsi jäävät maaseutukotiin, jonne äiti palaa viikonloppuisin. Mallan vaatimaton haave särkee sydäntä - ja hänen tuntemuksiinsa on helppo samastua, varsinkin jos on joutunut itse myötäilemään vanhempiensa tai puolisonsa toiveita ja vaikkei olisikaan. Juuri tältä se varmasti tuntuu!

"Miltä tuntuisi olla hiljaisuuden ympäröimä, käydä yksin nukkumaan ja herätä aamulla yksin? Palleaa puristaa jokin mitä hän ei osaa nimetä, siinä on sekaisin syyllisyyttä ja pelkoa ja iloa."

Hellsten on taitava naisen mielenliikkeiden kuvaaja. Hän käyttää kieltä tehokkaasti sortumatta selityksiin ja kietoutumatta koukeroihin. Varma ote vakuuttaa lukijan. Hellsten oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2020 kirjallaan Raija, joka kertoi hänen traagisesti menehtyneestä kirjailijasisarestaan Raija Siekkisestä, omaa sukua Hellsten. Myös sisarusten äidin elämään perustuva kirja Lea on lukemisen arvoinen.  

Vinkki kustantamoille, ihan kaikille: Kirjan kansikuva olisi hyvä olla helposti löydettävissä, mieluiten heti etusivulla tai sivulla, jossa kirja esitellään. Muodossa, jossa sen voi tallentaa ja kopioida. Ei kohdassa Media tai Kuvapankki, sillä niistä voi olla hankala etsiä, eikä tätäkään kuvaa sieltä löytynyt. Kirjaesittelysivulta tallentui vain html-tiedosto, jota blogialusta ei tunnista kuvaksi. Ei ole keneltäkään pois, jos jo aloituskuva olisi jaettavaksi mahdollinen, ehkä jopa edistäisi jakoja! 

Kenelle: Konstailemattomasta pitäville, tosielämän kohtaloista kiinnostuneille, uskonnon säännöillä eläville tai niitä kritisoiville, tytön kasvutarinoita etsiville.  

Ritva Hellsten: Anna minulle nimi. Aviador 2022. Kansi Satu Enstedt.

Anna Idström: Taivaankalat. Naistenviikko 2022.

Kirjassa on paljon tuttua. Kirjailijanimiä samojen teemojen käsittelijöistä vilahtelee mielessäni: Ossi Nyman meets Anni Kytömäki meets Tiina Lifländer meets Meri Valkama meets Satu Rämö... 

Kielentutkimuksen tohtori Idströmin esikoisromaani käsittelee niin työlllistämistoimien mielekkyyttä kuin luonnon ylivoimaisuuden tunnustamista ja vanhustenhoitotyön puutteita. Hienoisen viistolla otteella hän kutoo tarinaan oman tutkimusalansa, kielet, ja sitä kautta koko humanismin tarpeen maailmassa sekä väläyttää vallan rumia puolia. Paljon ajankohtaista on pöydällä, mutta tarina on erittäin selkeä ja juohevasti etenevä. 

Kielentutkimuksen kiehtovuus on vahvasti läsnä. Minä-kertoja Laura uppoutuu täysin alaansa, kohti akateemista huippukohtaa, väitöstä. Hän opiskelee raivoisan tunnollisesti, haluaa tehdä vaikutuksen professoreihin, tulla kielten monimuotoisuuden evankelistaksi ja kansainväliseksi tutkijatähdeksi. 

"Suomalaiset eivät voi puhua ukkosesta eli ukonilmasta mainitsematta ukkoa, vaikka esimerkiksi englannin thunderstorm ei sisällä viittausta vanhaan mieheen tai muinaiseen jumalaan. Unkariksi ukkonen on égi háború, 'taivaan sota'. Turkiksi gök gürlemesi, 'taivaan karjunta', tiibetiksi bryg sgra, 'lohikäärmeen ääni'. Oshiwanbon nimitys salamalle on omundilo weenwengu, 'hulluuden tuli'. Japaniksi sama on ina-bikari eli 'riisin valo'. Japanin vuodenkierrossa ukonilmat osuvat nimittäin usein riisin kasvukaudelle."

Ihan niin ei käy kuin Laura haaveilee. Toisaalla omaa tarinaansa kertoo Mikael, joka opiskeli hetken yliopistossa mutta jolle ura avautui muualta.

"Yksi hyöty noista lyhyistä opinnoista kuitenkin oli: onnistuin luennoitsijoita apinoimalla omaksumaan ylevän, akateemisen puhetyylin. Sille taidolle on löytynyt myöhemmin yllättävää käyttöä. Huumeita voi myydä kalliimmalla, jos myy paremmalle väelle."

Väistämätön kohtaaminen tapahtuu. Laura ja Mikael ystävystyvät, löytävät yhteisyyden, jota kumpikaan ei ole aiemmin kokenut. 

"...puhelimme siitä, kuinka suomalaiset olivat unohtaneet historiansa. Kun Suomi asutettiin jääkauden jälkeen, täällä ei ollut muuta kuin erämaata. Tänne ovat geneettisesti ja kulttuurisesti sopeutuneet sellaiset ihmiset, jotka kestävät hiljaisuutta, yksinäisyyttä, puhumattomuutta ja jopa pimeyttä loputtoman pitkään. Joka ei ammoisina aikoina kestänyt tätä, lähti kaiketi takaisin kohti etelää tai ikävystyi kuoliaaksi, tai sitten tuli hulluksi ja alkoi nähdä näkyjä. Sellaiset yksilöt eivät tuottaneet jälkeläisiä vaan heidän geeninsä kuihtuivat suomalaisten geenipoolista pois. Se, että siedämme puhumattomuutta ja jopa pidämme siitä, ei ole sattumaa. Me emme kaipaa puheensorinaa ja iloista naurunremakkaa. Jotkut meistä jopa rasittuvat siitä. - Puhe rikkoo hiljaisuuden, hiljaisuus ei riko meteliä, sanoi Laura. - Jos me emme suojele vähäpuheisuuden kulttuuriamme, sitä ei suojele kukaan. Naurahdimme ja suljimme suumme."

Mikael haluaa hyvittää Lauralle tämän ikävät kokemukset yliopistomaailmasta ja työnhausta. 

"Yritin ehdottaa positiivisempaa ajattelua, jotta Laura ei kärsisi niin paljon, mutta hän tuhahti, etteivät mindful-harjoitukset auta epäoikeudenmukaisuuteen. Sitä ei korjata psyykenlääkkeillä eikä terapialla, viranomaisten avuttomista työllistämispuuhasteluista puhumattakaan. Noilla keinoin petoksen uhri vain turrutetaan sopeutumaan epäreiluun osaansa ja alun perin uljaasta ihmisestä taputellaan rassukka."

Miehen ajattelu on Lauraa suoraviivaisempaa, kuten eräiden sotivien maiden presidenteillä: "...hänen mielestään ainoat todelliset lait ovat fysiikan lait, ja kaikkein perimmäinen vallan muoto on väkivalta." Pelottava, vastenmielinen ajatus. Pystyykö Laura muuttamaan sen ja miten lopulta käy, yllättää lukijan. 

Pidin kirjasta paljon, sekä sen aiheiden, hyvän suomen kielen juoksevuuden ja juonen ennalta-arvaamattomuuden vuoksi. Erityisesti suosittelen sitä vaihtoehdoksi ulkomaisille kevyille kesälukemisille, kuten jännäreille, joita tulee kahlattua laiturinnokassa puolihuolimattomasti ajankuluksi (teen sitä itsekin). Voi nauttia täysipainoisesta tekstistä myös välipalamaisesti.  

Kenelle: Kielistä kiinnostuneille, yliopiston ystäville ja vihollisille, romanttista säiettä pelkäämättömille, suomen kielen kannattajille.  

Ja naisesta kertova tarina naisen kirjoittamana: liitän osaksi Naistenviikon 2022 -lukuhaastetta, jota vetää Tuijata, jonka myös logo alla #naistenviikko2022

Anna Idström: Taivaankalat. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.