Kuinka sydän pysäytetään

Juho Stendahl on tsaarin upseerin poika, joka Venäjän vallankumouksen myötä muuttaa perheensä mukana Pietarista Helsinkiin. Mutta isä palaa rajan taa, liittyy bolševikkeihin ja jättää vaimonsa ja kolme lastaan. Lapset kasvavat, aikuistuvat ja sotivat, kukin tavoillaan. Isän menetyksestä he eivät toivu koskaan.

Loikkauksen välittömät seuraukset isätön perhe kokee omassa selkänahassaan tai paremminkin vatsassaan, sillä he joutuvat Suomenlinnaan valkoisten vankileirille näkemään nälkää ja sodan raakuuksia. Kokemuksen jälkeen Juho Stendahlista tulee Juho Kivilaakso, joka päätti, ettei ikinä rukoile.

Ironista kyllä, myös Juhosta kasvaa sotilas, josta tulee Mannerheimin läheinen apulainen. Juhoa kalvavan isäasian Mannerheim kiteyttää näin:

"Isäsi oli sielultaan sotilas. Bolševikit tarjosivat hänelle sotaa, pitkää sotaa. Jos unohdetaan ideologiat, sotataito on vain yksi taito muiden joukossa. Kuka tahansa on onneton, jos ei voi hyödyntää parasta taitoaan."

Kirjan alaotsikko kertoo sen olevan romaani talvisodasta ja rakkaudesta: odotellessani tirkistelin jo blogiystävän ennakkokappaletta alkuvuonna. Mutta kun kuulin, että muutoksia tulee lopulliseen versioon, odottelin. Pidin osuvampana alkuperäistä alaotsikkoa, josta puuttui rakkaus.

Sillä tästä tarinasta ei paljon rakkautta löydy. Löytyy yltäkylläisesti muuta: sotahistoriaa, politiikkaa, kansainvälisyyttä; mielenliikkeitä, himoa, katkeruutta ja laskelmointia. Perspektiiviä, kyynisyyttä, realismia äärimmillään; toisaalta huimaa mielikuvitusta. Henkilökohtaista kasvutarinaa ja konkreettista sotimista - todella, sitä löytyy niin, ettei lukija ole sohvalla pysyä kranaattien paukkeessa. Mutta rakkautta? Se, mikä näkyy, on valheellista ja kuluttavaa. Määrittele rakkaus?

Koskinen kuvaa upean monitasoisesti ja -tahoisesti päähenkilöään ja tämän maailmaa. Hän havainnoi tarkasti ja kiinnittää lukijan huomion juuri sinne, minne haluaa. Minua selvästi ohjataan ja heitellään, enkä pistä pahakseni. Ihailen. Kirjan monitahoisuus ei avaudu yhdellä lukemisella. Kokeneen kirjailijan tekstiä ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa.

Pidin eniten sitaateissa esitetyistä mielipiteistä ja elämänviisauksista. Kirja olisi toiminut mainiona opasteena ja muistutuksena vaalien alla siihen, miten yhteiskunnat toimivat.

"Jos tavallinen mies ryöstää pankin, hänet heitetään vankilaan. Kun diktaattori varastaa kaupungin tai peräti valtion, hänelle hurrataan."

"Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä."

Tai ehkä sittenkin pidin eniten historian ja ajankohtaisuuden sekoittamisesta. Sillä vaikka kirja kuvaa mennyttä, lukija on tässä ajassa ja peilaa lukemistaan sen kautta. Tai ehkä parasta kirjassa on se, etteivät ihmiset ole mukavia, mutta eivät myöskään tyhmiä. Tai ehkä sittenkin runsaus, joka saa etsimään tarinasta lisää - yksi lukukerta ei mitenkään riitä. (Ja puolitosissaan: kirja, jossa Mannerheim on mukana, ei voi olla huono. En silti miellä tätä vain historialliseksi romaaniksi Rasputinin tavoin.)

Hieno ja vaikuttava kirja, joka ei ole ennalta-arvattava eikä jätä rauhaan. Ammattitaidolla tehty ja lukijaa kunnioittava teos on suomalaisen fiktio-osaamisen taidonnäyte. Riittävän synkkä, riittävästi Mannerheimia isänmaalliseen makuun. Oikeasti hyvä kirja.

Kenelle: Kotimaisen laaturomaanin ystäville, historiaa harrastaville, älykästä fiktiota hakeville, tämän päivän poliittisen tilanteen pohtijoille, vaikuttavuutta arvostaville. Ehdottomasti ei sodan ajatusta kaihtaville, menneestä pitkästyville eikä hyvän mielen viihdettä hakeville.

Muualla: Kirsiin kirja iski kuin metrinen halko. Taika sanoo romaanin etenevän kuin luoti. Kirjakirpun mielestä Koskinen saa historian henkiin. Elinalle romaanin parasta antia oli se, miten talvisotaan johtaneet tapahtumat kerrattiin. Kirjan vuoksi povaa Finlandia-ehdokkuutta. Kulkeva lukuromaani, sanoo Tuijata, vaikka hämmentyi naiskuvauksen yksiulotteisuudesta.

Juha-Pekka Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.