Karin Smirnoff: Merikotkan huuto

Stieg Larssonin supersuosittu Millennium-sarja haluttiin pitää hengissä kirjailijan kuoleman jälkeenkin. Kunnioituksen, rahan vai tarinan jatkuvuuden takia, en tiedä, mutta mielenkiintoinen ja ristiriitaisia tunteita herättävä konsepti. Takuuvarma huomionkerääjä ainakin, itsekin seuraan saagan kehitystä.

Vaikka David Lagercrantzin versiosta en valtavasti innostunut. Mikä ei tapa olisi perushyvä dekkari, jos kirjailija olisi keksinyt itse henkilönsä ja puitteensa, toisen tarinan jatkaminen tuntui oudolta, kokonaisuus valjummalta. Saattaa olla, että alkuperäistrilogian vahva vaikutus oli vielä niin hyvin mielessä, ettei "kopiointi" millään voinut siihen yltää. Käsiala kun jokaisella kirjailijalla on omanlaisensa, ja Larsson teki aikanaan täysin uudenlaista jännityssarjaa ajankohtaisuuksineen, mediamaailmoineen ja erikoisine henkilöineen. Epäviihtyvyyttä jatkon kanssa lisäsi tiedetty riita perikunnan kesken siitä, kenelle tekijänoikeudet kuuluvat ja tulisiko sarjaa ylipäänsä jatkaa.

Lagercrantz kirjoitti kaikkiaan kolme sarjan osaa. Seuraavien kolmen tekijäksi pestattiin Karin Smirnoff. Kova nimi hänkin Ruotsin ja Pohjoismaisen kirjallisuuden kartalla, hämmästyttävästä Jana Kippo -trilogiastaan tuttu. Larssonin ja Lagercrantzin tapaan hänelläkin on paitsi näyttöjä kirjailijuudesta myös toimittajatausta, mikä on eduksi sarjan toisen päähenkilön, toimittaja Mikael Blomkvistin, nahkoihin asettumisessa. Ja Jana Kipossa ja Lisbeth Salanderissa tosiaan on samankaltaisuuksia. 

Millennium-sarjan seitsemäs osa vie tapahtumat pohjoiseen Ruotsiin, jossa kirjailija Smirnoff itsekin asuu. Nautin janakippoilusta, joten odotukset olivat kovat, mutta kelpoisasti Smirnoff niihin vastaa.  Koska Smirnoffin oma trilogia on tyyliltään niukka ja mustahuumorinen, kuinkahan vaikeaa on ollut tehdä lavea ja ankara (lue: huumoriton) teksti Larssonin tapaan? Kirjailija on ratkaissut sen tuomalla Larssonin hahmojen ja perustarinan lisäksi myös annoksen smirnoffilaisuutta jonkinlaisena ajoittaisena kolkkona, naurattamattomana leikkisyytenä.

Tarina vetää vinhasti ja kuljettaa eri suuntia taitavasti. Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä Lagercranzista (seuraavat lukematta) personallisen otteen ja monisyisen, mutta hallitun juonen vuoksi. 

Nuori Svala, Lisbethin sukulaistyttö, tuo raikkautta henkilökaartiin ja mahdollistaa sarjan jatkumisen pitkälle, jopa yli sen kymmenen osan, joita Larsson itse kaavaili. Rikokset ovat julmia ja pahikset armottomia, kuten ennenkin, ja yhteiskunnallinen ote tiukasti ajassa. Vihreä siirtymä vaatii halpaa sähköä, ja hyödyntavoittelijoita riittää. Pelottavan luonteva kehityskulku on jengitoiminnan siirtyminen rahan mukana pohjoiseen, jossa kaavaillaan tuulipuistoja. Suomalaisuus on mukana henkilöiden matkana Rovaniemelle, muun muassa. Joulupukin pajassa vieraillaan!

Lisbeth on tuttu Lisbeth, Mikael vaisumpi, kuten aina. Mies tuodaan mukaan tarinaan hieman epäuskottavalla sivujuonella, johon liittyy Mikaelin tytär ja tämän tuleva aviomies. Mutta ei kerran lujasti koukuttanutta tarinaa oikein voi olla seuraamattakaan. Smirnoff tekee sen helpoksi; antaa riittävästi yllätyksiä mietittäväksi vyöryttäessään tapahtumia vauhdikkaan viihdyttävästi. 

Karin Smirnoff on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla Hakaniemi-lavalla la 28.10. klo 11.30. Istun takuulla paikalla!

Sopii: Jännitysviihteen tarpeeseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen. 

Muualla: Kirjoja hyllystäni -blogi (varoitus: teksti kuvaa hiukan juonta) sanoo Smirnoffin ottaneen Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn.

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto. WSOY 2023. Suomennos Outi Menna.

Kurjuustarinoita

Mikä sen hilpeämpää luettavaa kuin kurjuuden kuvaus. Jostain syystä niitä oli kertynyt lukupinooni useita. Toivon sen symboloivan päättynyttä vuotta, ei tätä alkanutta. Vaikkei hilpeältä vaikuta: olen ollut flunssassa, kärvistellyt työpaineissa ja kokenut ikävimmät kelit Helsingissä ikinä viime viikkoina: sataa vettä, räntää ja kipeästi vihlovaa terävää lunta, jopa yhtä aikaa ja vaakasuoraan, jäiset kadut kutsuvat kaatumaan. Ja samalla tajuan hyvin ensimmäisen maailman ongelmani. Taivaalta ei tule rautaa eikä tappavaa virusta, kotona saa olla turvassa, mitään ei puutu. Toisin kuin ihmisillä Ukrainassa ja muissa sotivissa maissa, tai näissä kertomuksissa. Sota voi olla myös pienimuotoista ja perhetasoista.

Illan epämukavuus on vuoden 2020 International Booker Prize -voittaja. Hollantilaisen kirjailijan romaani kertoo lehmiä kasvattavasta perheestä, jonka elämästä kertoo tytär Jas. Hän on kymmenvuotias, kun isoveli Matthias hukkuu luistelureissulla. Se sysää perheen synkkään kierteeseen. Kaikki oireilevat hälyttävästi.

"Mieleeni pälkähtää, että mitä jos isä ei ainoastaan ota tähtitarroja pois huoneeni katosta vaan myös tähtiä taivaalta, ja ehkä siksi kaikki muuttuu vain mustemmaksi ja Obbe jatkuvasti ilkeämmäksi. Olemme eksyneet tieltä eikä ole ketään, keltä kysyä suuntaa."

Obbe on toinen isoveli, joka ei osaa auttaa sisaruksiaan omalta pahalta ololtaan ja vihaltaan. Isä uppoutuu töihinsä, äiti ei syö vaan kutistuu eivätkä hänen tekemänsä ruuat enää onnistu, tytöistä tulee säikkyjä. Jas pelkää koko ajan isän ja äidin kuolemaa. Hän googlaa yleisimmät kuolintavat ja keksii itse lisää. Hän jää usein pois koulusta, kärsii vatsavaivoista ja on huolissaan kaikesta, kuten siitä, etteivät vanhemmat enää parittele - sitä sanaa hän eläimiin tottuneena käyttää. 

"Lien tervehtii meitä jo kaukaa. Hän katsoo meitä huolestuneena. Pitää hymyillä iloisesti, niin hän ei kysy mitään, ei edes isästä ja äidistä. - Esitä iloista, kuiskaan Hannalle. - En enää tiedä, miten se tehdään. - Niin kuin olisit koulukuvassa. - Niin joo. Hymyilemme leveintä hymyämme, suupieleni ovat korvissa. Ohitamme Lien-rouvan ilman kiusallisia kysymyksiä. Vilkaisen olan yli hänen poikansa selkää. Mielessäni vilahtaa näky hänestä roikkumassa ullakon köydestä."

Toipumiskeinoja ei heillä ole, eikä niitä kukaan tarjoa. Onko köysilenkki ullakolla tarkoitettu sellaiseksi? Tosin se oli siellä jo ennen pojan kuolemaa. Jas keksii oman turvakeinonsa: hän ei enää riisu punaista takkiaan, ei koskaan eikä missään. Kunnes isä kyllästyy ihmisten ihmettelyihin ja sanoo riisuvansa takin.

Kirjan raskas rytmi ja aihe eivät päästä lukijaa helpolla. Hyvin ahdistava tarina, jossa aikuinen lukija näkee asioita koskettavasti lapsen silmien kautta. Se lisää trillerimäistä pelottavuutta. En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin. Ehkä heille, jotka ovat kiinnostuneita trauman seurauksista ihmiseen. 

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus (De avond is ongemak). S&S 2022. Suomennos Taru Luojola.

Ane Rielin Pihka on musta tarina, joka sai pohjoismaisen parhaan trillerin Lasiavain-palkinnon vuonna 2016 synnyinmaassaan Tanskassa. Myös se kertoo tarinaa lapsen silmin, aina vaikuttava keino. Liv ja pikkuveli Carl ottavat asiat annettuina. He asuvat erillään yhteisöstä, Päässä. Sydäntä särkee Livin puolesta. Tunnistan lapsen ajatuksenjuoksun.

"Ennen isoäitini tuloa en ollut koskaan ajatellut, miksi me vietimme joulua. Niin vain tehtiin, varmaan koska se oli hauskaa, tai niin ainakin luulin. Äiti ja isäni eivät olleet koskaan selittäneet mitään, enkä ollut koskaan kysynyt."

Kuolemasta se alkaa, tarina, ja sellaiseen myös päättyy, tavallaan.

"On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kuin ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta. Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua."

Ane Riel: Pihka. (Harpiks). Aula 2017. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Tuomo Parikka. 

Marja Kyllösen Vainajaiset oli Finlandia-ehdokas. Olin lukenut sitä puoleenväliin ja ehkä olisi siihen jäänytkin, jos en olisi kuullut kirjailijan hersytystä Tampereen Kirjafestareilla. Hän sanoi tienneensä heti, että kirjasta tulisi "todellinen tykki". Ja mainosti sitä koukuttavana lukuromaanina, mikä nauratti yleisössä meitä, jotka tiesimme, mistä on kyse. Varsinainen viihdepläjäys tosiaan! 

Lähinnä se on Alastalon salissa -teoksen ja Walking Dead -tv-sarjan lehtolapsi. Juju on kielessä, joka ryöppyää, revittelee ja hurjistuu ajoittain sfääreihin, joissa lukijan tekee mieli sulkea silmät. Taisin niin ajoittain tehdäkin, pahimpia kohtia uskalsin vain silmäillä. Niiden kertojana on lapsi, joka purkaa syntymättömyytensä katkeruutta eikä säästele ketään eikä mitään. Kielenkäyttö on roisia, ajatukset julmia ja tunnelma tuskainen. (Onneksi nämä pahimmat kohdat on erotettu muusta tekstistä lihavoimalla, joten niitä osaa varoa. Ne voi myös hypätä yli, vinkkasi kirjailija. Kiitos!) 

Ian McEwanin Pähkinänkuori tietysti tulee mieleen, mutta tässä on aivan oma lähestymiskulmansa.

Kehystarina kertoo Inarista ja Raimosta, joiden rakkausavioliitto alkaa, mutta muuttuu laimeaksi. Elävää lasta ei kuulu. Kylä kehittyy ja kasvaa, pariskunta puurtaa arkitöissään, tilanpito vaihtuu palkkatöihin, mummoja hoidetaan, kuten Raimon äitiä Sylviä, jolla on iso rooli.

Riipaiseva juonne on Raimon kiintymys koulutaksikyydittäväänsä Herttaan lapsenkaipuussaan. Sitä ei katsota hyvällä. Sitäkään. Voi kurjaa olemista ja päivästä päivään raahustamista! 

"Koko maailma vavahti, vaikeni, ja taivaan hallavat kalvot kareilivat kuin pahan juonteet, lointeet ja sielunkaiset muljuilivat niiden takana ja etsivät ohuinta kohtaa, josta purkautua sisään olevaan. Kuu kävi kananlihalle, tähdet käpertyivät kuoriinsa ja hiljaisuus riittautui kiinni kinokseen, eikä mikään tässä maailmassa rohjennut liikahtaa, ettei silpoisi itseään....

- Herrajumala nyt son täällä nyt son menoa Sylvi pärskyi..."

Kirjailijaa ja tekstiä on pakko ihailla. Miten voi löytää kielen, joka on niin rönsyistä ja väkevää, että iljettää ja toisaalta kiehtoo? Lepohetkiä lukijalle tuovat paikallislehden ilmoitukset ja uutiset, jotka taustoittavat tapahtumia. Kirjan päättyessä lukijalle jää pöllämystynyt olo, kuin putkahtaisi ulos oudosta unesta, tuskanhiessä. Lue, jos uskallat!

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos 2022. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 

Kurjuustarinoihin voinee laskea myös ruotsalaisen Karen Smirnoffin trilogian, joka on hämmästyttävä yhdistelmä inhimillisyyttä ja huumoria sekä kauheuksia ja kamalaa lapsuutta, josta kasvaa vaurioituneita aikuisia. Ainutlaatuinen combo, johon lukija koukuttuu välittömästi. Jana Kippo janakippo on henkilö, jolle toivoisi vain hyvää, mutta olosuhteet ovat vaativat. Miten hän pärjää? Trilogian viimeinen osa sitoo yhteen aiempia juonenkäänteitä ja lopettaa henkilömme elämän seuraamisen, harmi kyllä. 

Aiemmat osat:
Lähdin veljen luo
Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Tammi 2022. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Muualla: Smirnoff osaa kirjoittaa, sanoo Kulttuuritoimitus.

Lisää kurjuutta löydät täältä: Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

"Ajattelin että mitä joutavia. Nyt se on myöhäistä kaikki. Tuohon ajatukseen sisältyi anteeksianto. Ymmärsin etten voisi herättää muorin syyllisyyttä henkiin ja muuttaa sitä tomuksi."

Jana Kipon tarina ei päättynyt kirjaan Lähdin veljen luo, lukijan suureksi onneksi. Seuraava osa vie yhä syvemmälle tuohon vinksahtaneeseen mutta realistisuudessaan hätkäyttävään maailmaan, jossa nainen elää, toimii ja hoitaa asioita omaan omituiseen, kumman toimivaan tapaansa. Lukija on myyty - jos sellaisia ehtisi miettiä tarinan edetessä. Henkeä pitää pidätellä. Muori-asian tajuavat ensimmäisen osan lukeneet.

Muori oli, no, oli mitä oli. Isäkysymys kai jo melkein käsiteltiin ensimmäisessä osassa. Jäljellä ovat siis Jana ja hänen veljensä, ja sisäsiittoinen pohjoisen kylä. Josta Jana ei pääse irti, koska veli ja jotain, niin, mitä? Kun ei ole paljon, mihin kiinnittyä, kiinnittyy siiheen vähään, mitä on. Ja onko se huono? 

Kylän ihmisillä on ongelmia. Myös Janalla on ongelmia. Kotitalon kohtalo on epäselvä. Oikeastaan kaikki on epäselvää. Silti kertomus etenee, vaikkei sen pitäisi olla loogisesti mahdollista. Jotenkin kirjailija tekee sen, vie tarinaa eteenpäin. Ja tuo siihen myös romanttisia sävyjä!

"Se olin minä minä sanoin. Minä tein sen. Minkä hän olisi voinut kysyä ellei olisi jo nukahtanut. Yritin tappaa kimmorantatalon."

Väkivallalta emme voi välttyä, mutta emme myöskään tekevyydeltä ja aikaan saamiselta. Lukija ällistyy yhä uudestaan tilanteista, joissa kaikki on jo menetetty, mutta ei kuitenkaan. Mistä tämä nainen, Jana Kippo janakippo, ammentaa taidon ja kyvyn luovia eteenpäin? Ja vaistoaa omat tarpeensa ja uskaltaa pyrkiä täyttämään niitä? Tulee mieleen Lisbeth Salander ja muut sankarittaret, vaikka nyt ollaan köyhissä ja kouluttamattomissa oloissa, kaukana kaupunkien ytimistä. 

Smirnoffin ilmaisu on omanlaistaan, teksti hämmästyttävää: se hellii lukijaa, hidastaa tarvittaessa mutta rientää kiihkolla eteenpäin ja on sisällöltään armotonta ja julmaa. Tarina sitoo kaiken yhteen ja pysyy omalla tiukalla tasollaan järkähtämättä. Ehdottoman suositeltava luettava kaikille, jotka eivät hätkähdä tai jotka haluavat hätkähtää. Olen myyty, voiko tällaista olla? Menee yli kaikkien pisterajojen. Ehkä iskee mustimpiin omiin paikkoihin, viiltää terävästi kipukohtia. En tiedä, en ole psykologi, mutta toimii - ja uskon toimivan myös monelle muulle.

Kolmas osa suomeksi, Sitten menin kotiin, on tulossa syksyllä 2022.

Kenelle: Rujoa rakastaville, aitoa hakeville, hämmästymään haluaville, eläytyville ja erilaista etsiville, pikimustaa huumoria sietäville, rankkuutta vierastamattomille hyvän tekstin ystäville. 

Muualla: Samaa kiihkeyttä ja tummuutta kuin aloituksessa, eikä ihmiskuvakaan ole kauniimmaksi muuttunut: Kirjakaapin kummitus.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen. Suomennos Outi Menna. Tammi 2022.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Hetki sitten oli jakso, jolloin kaikki aloittamani kirjat tuntuivat tyhmiltä. Tylsiltä ja huonoilta. Aloin huolestua, mitä vikaa on lukijassa, kun keskeytettyjen pino kohosi. Mutta nyt taas tulvii niin paljon herkullista luettavaa, ettei huoleta enää ollenkaan. 

Ruotsalaisen Karin Smirnoffin kirja on parhaasta päästä. Ei ehkä räjäytä tajuntaa, kuten joku fb:ssä sanoi, mutta on erittäin nokkela, sujuva ja hauska. Vaikka päähenkilö Jana Kipon tausta vaikuttaa samantyyppiseltä kuin Joonatan Tolan Punainen planeetta kuvaa, ei siis helppo. Mieleen tulee myös Nina Wähän Perintö. Silti Lähdin veljen luo on omanlaisensa, kirjoitusasua myöten. Toimii varmaan äänenäkin, mutta silloin missaa persoonallisen kerronnan omin silmin.

Jana Kippo palaa synnyinseudulleen. Ehkä pysyvästi, veljensä Brorin luo lapsuudenkotiin. 

"Paluu kotikylään tuntui siltä kuin olisi palannut keskelle thetrumanshow´ta. Piiri pyöri edelleen samanlaisena. Ihmiset liikkuivat samoihin kellonaikoihin. Todellisuus jatkoi kulkuaan kuin äärettömän merkki. Niin myös finn johndeereineen. Tyylikäs väri sanoin ohi kävellessäni ja hän pomppasi ilmaan aivan kuin olisin tunkeutunut luvatta hänen ajatuksiinsa. Kah jana hän sanoi pitkästä aikaa. Ilme pehmeni hänen tunnistaessaan minut." 

Ainakin töitä pitää hankkia, ja Jana hankkii. Kotiavustajana, heille on kysyntää pienissä kylissä, joissa on paljon vanhuksia. 

"Aloitat huomenna märitljungqvist sanoi. Sinä tulet siis korvaamaan maria brännströmin joka oli lämmin ja pidetty ihminen. Sekä asiakkaiden että työtovereitten parissa. Hänen paikkansa täyttäminen ei varmaan ole helppoa märitljungqvist lisäsi ja ojensi jälleen pehmeän kätensä hyvästelläkseen minut mutta meillä ei nyt ole muitakaan ehdokkaita. --- Etkö olekin brorin kaksoissisko. Olen kyllä. Te olette tosi samannäköisiä. Niin ollaan joo. Ja asutte yhdessä teidän lapsuudenkodissa. Joo. Etkö olekin aiemmin asunut etelässä. Olen ja pohjoisessakin."

Mainittu Maria on menehtynyt. Ja tämä liittyy kylän ihmisistä kutoutuvaan jännitystarinaan, jota Jana hoitaa omalla omintakeisella tavallaan. Yksi hänen asiakkaistaan on Katarina, kuolemansairas, jonka kanssa Janalla on asioita, olivathan he lapsina parhaita ystäviä. 

"Mariassa oli jotain samaa kuin sinussa. Puhun siis sinun huonoista puolistasi. Ai miten niin kysyin muistellen loputonta vänkäämistämme lapsuusaikoina. Katarina katsoi minua. Hänen katsettaan oli vaikea väistellä etenkin kun hänellä ei ollut edes silmäripsiä. Muistat taatusti miten ilkeä saatoit joskus olla. Manipuloiva. Olit aina askeleen edellä ja usutit minua milloin mihinkin. En muista sanoin. Sitä janaa ei ole enää olemassa. Nykyinen jana on mukautuvainen ja tekee sen mitä käsketään. Täsmälleen niin kuin silloin sanoi katarina. Aina kärppänä valmis iskemään kyntensä sopivaan uhriin. Maria oli samanlainen. Ja lisäksi hyvännäköinen mutta siltä osin ette muistutakaan toisianne. Kommentti oli tyypillistä katarinaa. Siihen oli mahdotonta sanoa vastaan."

Nykyhetken ohella saamme väläyksiä Janan ja Brorin lapsuudesta. Isästä, jota Jana sanoo taatoksi ja joka ihmeen kaupalla selvisi hengissä talikoniskusta navetassa. Sairaala-aika oli pitkä.

"Elimme veljen ja äidin kanssa tilapäisessä kuplassa. Äitimuori jopa muuttui sinä aikana. Puhui enemmän. Brodeerasi vähemmän."

Karmivat menneet tapahtumat alkavat avautua. Jana on käsitellyt niitä tavallaan, Bror omallaan. Veli joutuu vieroitushoitoon liian ryyppäämisen vuoksi, sisko osallistuu omaistenpäivään. 

"En pitänyt termistä. Oheisriippuvainen. Minkä me taatolle mahdoimme. Ja nyt olin ilmeisesti oheisriippuvainen jo toistamiseen veljeni ja johnin kanssa. Tässä paikassa alkoholisti oli identiteetti ja oheisriippuvainen ammatti. Miten menee kysyin veljeltä myöhemmin kävelyllä hoitolan pihalla. Siinähän se hän sanoi. Melko hyvin. Kännäystä on kyllä ikävä. Pelottavaa olla koko ajan selvin päin. Kaikki näyttää harmaalta. Ennen seassa oli sentään myös vähän mustaa."

Janasta ei voi olla pitämättä eikä häntä ihailematta. Sama pätee kirjaan. Taitavasti koottuna se on sekoitus dekkaria ja perhetarinaa, joka pitää kiinnostuksen yllä yllättävillä, lakonisilla vedoillaan. Kustantajan sivu kertoo, että tarina jatkuu. Suomennos kakkososasta ilmestyy 2022. Myös kolmonen on luvassa. 

Kenelle: Fiksun viihteen kuluttajille, perhetarinoita ahmivalle, vetävän ystäville, ytimekkyyttä arvostaville. 

Muualla: Hemulin kirjahyllyn tuntemukset tuntuvat tutuilta kaikkineen. Kirja oli järisyttävä lukukokemus, hän sanoo. Jutussa lisää linkkejä. Ja koska Hemuli on mitä vankimmin kirjastolainen, voi tämän napata Helmet-haasteen 2021 kohtaan 50, kirjastotyöntekijä suositellut. Sain kirjan kustantajalta.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. Tammi 2021. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Lue myös jatkot: Viedään äiti pohjoiseen ja Sitten menin kotiin