Kurjuustarinoita

Mikä sen hilpeämpää luettavaa kuin kurjuuden kuvaus. Jostain syystä niitä oli kertynyt lukupinooni useita. Toivon sen symboloivan päättynyttä vuotta, ei tätä alkanutta. Vaikkei hilpeältä vaikuta: olen ollut flunssassa, kärvistellyt työpaineissa ja kokenut ikävimmät kelit Helsingissä ikinä viime viikkoina: sataa vettä, räntää ja kipeästi vihlovaa terävää lunta, jopa yhtä aikaa ja vaakasuoraan, jäiset kadut kutsuvat kaatumaan. Ja samalla tajuan hyvin ensimmäisen maailman ongelmani. Taivaalta ei tule rautaa eikä tappavaa virusta, kotona saa olla turvassa, mitään ei puutu. Toisin kuin ihmisillä Ukrainassa ja muissa sotivissa maissa, tai näissä kertomuksissa. Sota voi olla myös pienimuotoista ja perhetasoista.

Illan epämukavuus on vuoden 2020 International Booker Prize -voittaja. Hollantilaisen kirjailijan romaani kertoo lehmiä kasvattavasta perheestä, jonka elämästä kertoo tytär Jas. Hän on kymmenvuotias, kun isoveli Matthias hukkuu luistelureissulla. Se sysää perheen synkkään kierteeseen. Kaikki oireilevat hälyttävästi.

"Mieleeni pälkähtää, että mitä jos isä ei ainoastaan ota tähtitarroja pois huoneeni katosta vaan myös tähtiä taivaalta, ja ehkä siksi kaikki muuttuu vain mustemmaksi ja Obbe jatkuvasti ilkeämmäksi. Olemme eksyneet tieltä eikä ole ketään, keltä kysyä suuntaa."

Obbe on toinen isoveli, joka ei osaa auttaa sisaruksiaan omalta pahalta ololtaan ja vihaltaan. Isä uppoutuu töihinsä, äiti ei syö vaan kutistuu eivätkä hänen tekemänsä ruuat enää onnistu, tytöistä tulee säikkyjä. Jas pelkää koko ajan isän ja äidin kuolemaa. Hän googlaa yleisimmät kuolintavat ja keksii itse lisää. Hän jää usein pois koulusta, kärsii vatsavaivoista ja on huolissaan kaikesta, kuten siitä, etteivät vanhemmat enää parittele - sitä sanaa hän eläimiin tottuneena käyttää. 

"Lien tervehtii meitä jo kaukaa. Hän katsoo meitä huolestuneena. Pitää hymyillä iloisesti, niin hän ei kysy mitään, ei edes isästä ja äidistä. - Esitä iloista, kuiskaan Hannalle. - En enää tiedä, miten se tehdään. - Niin kuin olisit koulukuvassa. - Niin joo. Hymyilemme leveintä hymyämme, suupieleni ovat korvissa. Ohitamme Lien-rouvan ilman kiusallisia kysymyksiä. Vilkaisen olan yli hänen poikansa selkää. Mielessäni vilahtaa näky hänestä roikkumassa ullakon köydestä."

Toipumiskeinoja ei heillä ole, eikä niitä kukaan tarjoa. Onko köysilenkki ullakolla tarkoitettu sellaiseksi? Tosin se oli siellä jo ennen pojan kuolemaa. Jas keksii oman turvakeinonsa: hän ei enää riisu punaista takkiaan, ei koskaan eikä missään. Kunnes isä kyllästyy ihmisten ihmettelyihin ja sanoo riisuvansa takin.

Kirjan raskas rytmi ja aihe eivät päästä lukijaa helpolla. Hyvin ahdistava tarina, jossa aikuinen lukija näkee asioita koskettavasti lapsen silmien kautta. Se lisää trillerimäistä pelottavuutta. En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin. Ehkä heille, jotka ovat kiinnostuneita trauman seurauksista ihmiseen. 

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus (De avond is ongemak). S&S 2022. Suomennos Taru Luojola.

Ane Rielin Pihka on musta tarina, joka sai pohjoismaisen parhaan trillerin Lasiavain-palkinnon vuonna 2016 synnyinmaassaan Tanskassa. Myös se kertoo tarinaa lapsen silmin, aina vaikuttava keino. Liv ja pikkuveli Carl ottavat asiat annettuina. He asuvat erillään yhteisöstä, Päässä. Sydäntä särkee Livin puolesta. Tunnistan lapsen ajatuksenjuoksun.

"Ennen isoäitini tuloa en ollut koskaan ajatellut, miksi me vietimme joulua. Niin vain tehtiin, varmaan koska se oli hauskaa, tai niin ainakin luulin. Äiti ja isäni eivät olleet koskaan selittäneet mitään, enkä ollut koskaan kysynyt."

Kuolemasta se alkaa, tarina, ja sellaiseen myös päättyy, tavallaan.

"On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kuin ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta. Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua."

Ane Riel: Pihka. (Harpiks). Aula 2017. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Tuomo Parikka. 

Marja Kyllösen Vainajaiset oli Finlandia-ehdokas. Olin lukenut sitä puoleenväliin ja ehkä olisi siihen jäänytkin, jos en olisi kuullut kirjailijan hersytystä Tampereen Kirjafestareilla. Hän sanoi tienneensä heti, että kirjasta tulisi "todellinen tykki". Ja mainosti sitä koukuttavana lukuromaanina, mikä nauratti yleisössä meitä, jotka tiesimme, mistä on kyse. Varsinainen viihdepläjäys tosiaan! 

Lähinnä se on Alastalon salissa -teoksen ja Walking Dead -tv-sarjan lehtolapsi. Juju on kielessä, joka ryöppyää, revittelee ja hurjistuu ajoittain sfääreihin, joissa lukijan tekee mieli sulkea silmät. Taisin niin ajoittain tehdäkin, pahimpia kohtia uskalsin vain silmäillä. Niiden kertojana on lapsi, joka purkaa syntymättömyytensä katkeruutta eikä säästele ketään eikä mitään. Kielenkäyttö on roisia, ajatukset julmia ja tunnelma tuskainen. (Onneksi nämä pahimmat kohdat on erotettu muusta tekstistä lihavoimalla, joten niitä osaa varoa. Ne voi myös hypätä yli, vinkkasi kirjailija. Kiitos!) 

Ian McEwanin Pähkinänkuori tietysti tulee mieleen, mutta tässä on aivan oma lähestymiskulmansa.

Kehystarina kertoo Inarista ja Raimosta, joiden rakkausavioliitto alkaa, mutta muuttuu laimeaksi. Elävää lasta ei kuulu. Kylä kehittyy ja kasvaa, pariskunta puurtaa arkitöissään, tilanpito vaihtuu palkkatöihin, mummoja hoidetaan, kuten Raimon äitiä Sylviä, jolla on iso rooli.

Riipaiseva juonne on Raimon kiintymys koulutaksikyydittäväänsä Herttaan lapsenkaipuussaan. Sitä ei katsota hyvällä. Sitäkään. Voi kurjaa olemista ja päivästä päivään raahustamista! 

"Koko maailma vavahti, vaikeni, ja taivaan hallavat kalvot kareilivat kuin pahan juonteet, lointeet ja sielunkaiset muljuilivat niiden takana ja etsivät ohuinta kohtaa, josta purkautua sisään olevaan. Kuu kävi kananlihalle, tähdet käpertyivät kuoriinsa ja hiljaisuus riittautui kiinni kinokseen, eikä mikään tässä maailmassa rohjennut liikahtaa, ettei silpoisi itseään....

- Herrajumala nyt son täällä nyt son menoa Sylvi pärskyi..."

Kirjailijaa ja tekstiä on pakko ihailla. Miten voi löytää kielen, joka on niin rönsyistä ja väkevää, että iljettää ja toisaalta kiehtoo? Lepohetkiä lukijalle tuovat paikallislehden ilmoitukset ja uutiset, jotka taustoittavat tapahtumia. Kirjan päättyessä lukijalle jää pöllämystynyt olo, kuin putkahtaisi ulos oudosta unesta, tuskanhiessä. Lue, jos uskallat!

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos 2022. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 

Kurjuustarinoihin voinee laskea myös ruotsalaisen Karen Smirnoffin trilogian, joka on hämmästyttävä yhdistelmä inhimillisyyttä ja huumoria sekä kauheuksia ja kamalaa lapsuutta, josta kasvaa vaurioituneita aikuisia. Ainutlaatuinen combo, johon lukija koukuttuu välittömästi. Jana Kippo janakippo on henkilö, jolle toivoisi vain hyvää, mutta olosuhteet ovat vaativat. Miten hän pärjää? Trilogian viimeinen osa sitoo yhteen aiempia juonenkäänteitä ja lopettaa henkilömme elämän seuraamisen, harmi kyllä. 

Aiemmat osat:
Lähdin veljen luo
Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Tammi 2022. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Muualla: Smirnoff osaa kirjoittaa, sanoo Kulttuuritoimitus.

Lisää kurjuutta löydät täältä: Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on