Mielensäpahoittaja-elokuva

Kyllä ihailen Mielensäpahoittajan konseptia ja brändiä, sanottuna markkinointikielellä; vaikka ne taisivat syntyä vähän sattumalta (kukapa meistä ei), kokonaisuus on osoittautunut huikean toimivaksi. Kuunnelmat, kirjat, romaani ja nyt elokuva.

Kyrö osuu niin suomalaisuuden ytimeen, että ihailulta ei voi välttyä. Mielensäpahoittajia löytyy varmasti niin läntisestä, pohjoisesta, eteläisestä kuin itäisestäkin Suomesta (josta oletan hänen olevan "oikeasti" kotoisin), ja jokaisella yli 20-vuotiaalla lienee tyypistä jonkinlainen kokemus. (Tai yli 30-vuotiaalla, jos puhutaan pääkaupunkiseutulaisista tai ainakin kriittisen Esplanadi-rajan eteläpuolisista).

Kuunnelmista pidin; mökillä (kas, Itä-Suomessa) kuuntelen radiota. Eikä idyllisessä järviympäristössä voi kuunnella kaupallisia kanavia, vaan paikallista ja Ylen asiaa. Kuunnelmien kautta löysin kirjat. Joten voi sanoa, että kasvoin brändin mukana, ja lienen siksi jäävi kommentoimaan elokuvaa, koska taustahälinää on jo liikaa. En pysty puolueettomuuteen.

Dome Karukoski on saanut maailmalta tunnustusta, ja elokuvaa jännäsin. Poistuessa oli hämmentynyt olo, sillä leffa oli jotain erilaista kuin odotin. Ohjaaja yhdistää Mielensäpahoittajan karun sysisuomalaisuuden uuteen elokuvailmaisuun. Kauneudessaan ja harkituissa yksityiskohdissaan elokuva välillä muistuttaa matkailumainosta. Sumu, joka multapellon päällä leijuu. Työkalut mietittyine, muka-autenttisine asentoineen. Karvahattu harkittuine kallistuksineen. Helsingin liikennevilinä ja maisemat. Venäläisyys ja ystävyys. Turhan osoittelevaa, sanoisin.

Mutta ne hahmot, ne henkilöt. Ne loistavat. Antti Litja ei näyttele, vaan on Mielensäpahoittaja. Tosin kuunnelmissa - anteeksi, kirjoissa - hän ei ole niin kärjistetyn häirikkömäinen tai jopa naurettavan ymmärtämätön kuin elokuvassa. Litjan taitavuuden me kuunnelmista aloittaneet jo tiedämme, eikä Litja petä odotuksia. Lättähattu, Ilkka Forss, on juuri niin "enerkiansäästölamppumaisesti" syttyvä kuin kirjoissa kuvataan - mutta elokuvassa hänessä on syvyyttä, jota kirjoissa ei pääse esiin. Upeita roolisuorituksia, joista voi vain nauttia.

Mari Perankoski on niin monessa nähty ja julkisuudessa uitettu näyttelijä, että on hieman vaikea mieltää hänet nyt äkkiä Miniäksi. (Siis tämä komedienneko? Miniäkö? Mutta eikös sillä ole miesjuttuja? Ja keikistellyt siellä täällä?) Mutta kelpoisasti hän suoriutuu roolistaan, joka on kovin kärjistetty ja rajallinen. Perankoski saattaa tulla tunnetuksi ja leimatuksi pahasuisena, kiukkuisena akkana, joka suoltaa kirosanoja siihen malliin, että lapsilta kielletty. Mutta hänellä ei liene mitään tuota vastaan, jos elokuva menestyy, kansallisesti tai kansainvälisesti.

Elokuvan juoni sisältää kohtauksia monesta kuunnelmasta, anteeksi, kirjasta. Mielensäpahoittajan haikeus emännän puhe- ja liikuntakyvyttömyydestä ja yksin jäämisestä on päällimmäinen, joten rakkaustarina saadaan mukaan isosti. Eikä siinä mitään pahaa, juurille mennään, mutta ylisentimentaalisuuden häive tässä väijyy. Vaikka totta, että moni katuu tekemisiään liian myöhään. Ja erittäin totta kuvatulle sukupolvelle tuo sitoutuminen; kun kerran on puoliso valittu, siinä pysytään. Vaikea näitä ilmiöitä on kieltääkään, vaikka Karukoski leväyttää ne julmasti ja kuvatulle sukupolvelle vieraasti auki, kaikkien nähtäväksi.

Lapsenlapsille olisin toivonut isompaa roolia, sillä eteenpäin niin Mielensäpahoittajan kuin meistä kaikkien on mentävä. Oppiihan ukko itsekin tablettia käyttämään muuhunkin kuin taudin hoitoon. Arvi Lind on ikuinen, kun Areenasta katsoo. Nuori poika, joka tämän ukolle opettaa, Stinde, jää hahmona elokuvassa hyvin ohueksi, kirjassa on isommin ja paremmin. Samoin ne lapsenlapset.

Vaikea arvioida elokuvaa elokuvana, kun tuntee kirjat ja taustat. Kaunista, taitavaa kuvausta ja henkilöohjausta, näyttelijäsuorituksista Antti Litja ja Ilkka Forss saavat Oscarit, jos minä saan päättää. Kärjistyksiä hieman liikaa, turhaa tiettyjen ominaisuuksien korostusta - katsojan omaan oivallukseen voisi luottaa enemmän. Mutta silti elokuva on vain pieni osa Mielensäpahoittajan maailmaa. Joka on taitavasti tuotteistettu ja markkinoitu, eikä siinä mitään pahaa, päinvastoin.

Vaikken ihan elokuvan imussa elänytkään, sen sysisuomalaiselle vieraan siloisen kauneuden ja tunteellisuuden vuoksi. Mutta uskon, että jos asiassa ei ole mitään aitoa, ei pelkkä markkinointi sitä kannattele. Kun itsekin on aiheessa mukana elänyt jo vuosia, jotain tässä on, suurempaa kuin yksittäinen kuunnelma, kirja tai elokuva.

Aika suuri juttu oli sekin, että elokuva pääsi Toronton elokuvajuhlille, joka on kävijämäärältään suurin elokuva-alan tapahtuma maailmassa ja Oscar-ehdokkuuksien lähtölaukaus, jos Solar-filmsiä on uskominen.

Kenelle? Elokuva on Mielensäpahoittajan ystävien must, muille ihan kiva ja kiinnostava katsaus suomalaiseen elokuvaan tänään, keski-ikäisille ja vanhemmille hupaisa pala nostalgiaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Idea, kuunnelmat, kirjat ja elokuvan käsikirjoitus.
Ohjaus: Dome Karukoski.