Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Naistenviikon jälkeen lienee reilua keskittyä mieskirjoittajiin. Brittiläinen, Japanissa syntynyt Ishiguro julkaisee harvoin, joten uutuus on tapaus kirjamaailmassa: hänen kirjansa ovat olleet ehdolla milloin missäkin palkinnossa, useimmiten Booker-listalla. Booker-palkinto on kerran tullutkin, kirjasta Pitkän päivän ilta, joka on yksinkertaisesti upea - täydellinen lajissaan, olen tuolloin kirjoittanut muistiin. Englantilaisen kartanon hovimestarista kertova tarina lienee tuttu useimmille kirjaa lukematta myös huiman hyvän, samannimisen elokuvan ansiosta.

Suuresti pidin myös kirjasta Me orvot: perinteinen brittiläisyys vetoaa, ja kun kirjailija tekee työnsä tyylikkäästi, taitavasti ja omaperäisesti, ei tulosta voi kuin ihailla.

Brittiläisyyteen sukelletaan myös uutuuskirjassa, tällä kertaa paljon pidemmälle historiaan, aikaan, jolloin Länsi-Rooman valtakunta - johon Brittein saaretkin kuuluivat - oli romahtanut ja alueelle jääneet kansat, kuten saksit ja keltit, opettelivat yhteiseloa sotimisen jäljiltä, vaihtelevalla menestyksellä. Myös kuningas Arthuriin viitataan, mikä vie meidät legendojen maailmaan.

Vanha pariskunta Axl ja Beatrice lähtevät matkalle, tapaamaan poikaansa vieraaseen kylään, jossa poika asuu. Pariskuntaa ja muita heidän kyläläisiään vaivaa outo unohtelun tauti: äsken puhuttu katoaa mielestä, varhaisemmista tapahtumista leijuu ajatuksissa vain sekalaisia muistinriekaleita. (Kummaa, että Axl ja Beatrice muistavat kuitenkin, että heillä on poika, vaikkeivat tämän nimeä tai ulkonäköä.) Moni muukin asia on muuttunut heidän nuoruutensa ajoista. Koti, tai paremminkin kolo, joka heille on annettu asuttavaksi, on kylmä ja kaukana kylän keskustasta. Heille ei anneta edes kynttilää pimeitä öitä valaisemaan; raihnaiset vanhukset saavat pärjätä miten taitavat. Beatrice toteaa muutoksen myös suhtautumisessa vieraisiin kulkijoihin:

"Kun minä olin heidän ikäisensä, juuri vanhat olivat pullollaan pelkoja ja mielettömiä uskomuksia, pitivät jokaista kiveä kirottuna ja jokaista kulkukissaa pahana henkenä. Mutta nyt kun olen itsekin vanha, enkö joudukin huomaamaan, että uskomuksia vaalivat nuoret..."

He tutustuvat matkallaan soturiin, joka lupaa auttaa heitä kulkemisessa. Mukaan tulee myös neljäs matkaaja, nuori Edwin, jonka pieni ryhmämme pelastaa tämän oman kylän vainolta ja taikauskolta.

Matka on vaarallinen ja satumainen: he kohtaavat monenlaisia uhkia, myös ilkeitä keijukaisia ja outoja hirviöitä. Ja sitten on tietysti lohikäärme. Ja kuten saduissa, ritarin on määrä tappaa peto. Ritarin kanssa he ystävystyvät; kaikki vastaantulijat eivät ole vaarallisia.

Mutta kehen voi luottaa, kuka puhuu totta ja kuka muistaa oikein?

Ishiguron kaunis teksti vie lukijan unenomaiseen horrokseen ja satuun, joka sisältänee pintaansa isomman viestin, tai useita. Viittaukset vanhusten ja muukalaisten kohteluun tuntuvat viittaavan tähän aikaan. Unohdammeko Euroopan myllerryksessä historian, jonka aina sanotaan toistavan itseään? Kuljemmeko samassa sumussa kuin Axl ja Beatrice aikalaisineen, tietämättä suuntaa, tunnistamatta läheisiämme tai vihollisiamme, oppimatta kokemuksistamme? Onko muistamisesta mitään hyötyä, vai voiko se olla vain pelottavaa?

Kirja on nopealukuinen, vaikka sen tarumainen tyyli tuo tekstiin kiemuraisuutta ja arvoituksellisuutta, josta en niin suuresti innostu: asioita ja sanoja pyöritellään dialogissa moneen kertaan, eivätkä vihjeet syvemmistä tarkoituksista tai mielten reunoilla lepattavista muistoista ohjaa lukijaa selkeästi, vaan putoavat käyttämättöminä matkan varteen, ainakin minulta. Herää paljon kysymyksiä: Axlin menneisyys? Sidotun tytön merkitys? Punatukkainen parantaja? Edwinin äiti vs. lohikäärmeen kohtalo? Ja monta muuta asiaa, jotka nousevat kysymysmerkkeinä killumaan.

Jäljelle jää satu, matkafantasia ja tarina kahdesta vanhenevasta ihmisestä Euroopasta ennen Eurooppaa, brittiläisyyden alkulähteillä. En häikäistynyt, kuten Pitkän päivän illan kanssa, mutta melkein yhdeltä istumalta tarinan luin. Upea kirjoittaja, mutta tarinalta odotin silti jotain isompaa lopputulemaa, joten jäin hieman pettyneeksi ja kysymysten valtaan, kaikista kehittelemistäni teorioistani huolimatta. Ishiguro ei sen kummemmin kuitenkaan minulle selittele, ja se oikeus hänelle suotakoon. Saattaa olla, että tarina muistuu mieleen vielä useinkin, muistista ja historiasta puhuttaessa ainakin.

Muualla: Hieno tutkielma muistamisesta, petoksesta ja kostosta, sanoo Kirjankanssa. Kannatti odottaa kymmenen vuotta, sanoo Mummo matkalla. Myös Tuija tunsi hämäryyttä, kuten Axl ja Beatrice, ja minäkin.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen. Tammi 2016. Suomennos Helene Bützow.