Colm Tóibín: Long Island

Eilis muutti Irlannin köyhyydestä Amerikan luvattuun maahan kirjassa Brooklyn. Samastuin vahvasti, maalta Helsinkiin teininä muuttaneena. Hämmästelin keski-ikäisen kirjailijamiehen taitoa asettua nuoren naisen asemaan. Kosketuin, ymmärsin, tiesin tarkoin, mitä Eilis kokee. 

Kun jatko ilmestyi, riensin lukemaan, miten Eilisin elämä jatkui. Älä jatka lukemista, jos et halua tietää!

Olisi voinut tapahtua niin monenlaista. Lainaan itseäni Brooklyn-postauksesta: 

"Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan."

Eilis on naimissa Tonyn kanssa. Nelikymppinen vaimo ja äiti, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Tyytyväinen ja pätevä elämässään, jota hallitsevat miehen ja lasten lisäksi miehen italialaisperhe ja Long Islandin kotikatu, jossa suku asuu vierellä. Eilis ei ole nähnyt lapsuudenperhettään sen kesän jälkeen, kun hän kerran kävi nuorena kotiseudullaan. Ei edes äitiään.

"- Mikset kutsu häntä käymään?
- En usko, että hän tulisi. Hän täyttää pian kahdeksankymmentä.
- Kuinka kauan siitä on, kun olette tavanneet?
- Yli kaksikymmentä vuotta.

- Hän ei ole nähnyt lapsiasi koskaan.
- Ei niin.
- Se on hänestä varmaan surullista."

Taakse oli jäänyt myös nuoruudenrakkaus Jim. Mutta miten käy, kun Eilis vihdoin vierailee Irlannissa? Jimin pää on pyörällä, vähän myös lukijankin. Tiedämme, että Eilis on tyytymätön nykytilanteeseensa ja ahtaaseen aviokuvioonsa. Ja sen, että Jimille kaikki naiset ovat vain Eilisin korvikkeita (lukijan päättelyä). Eilis raportoi:

"Kirjeessä hän kertoi Rosellalle Miriamin häistä ja lisäsi, että ajatteli ostaa uuden leningin tai ehkä kokonaisen asun niitä varten, jos onnistuisi löytämään jotain mieleistään. Hän kirjoitti, että äiti ei jättänyt koskaan väliin kello kuuden uutisia, ja sitten kun yhdeksän uutiset alkoivat, hän valitti, jos niissä ei ollut mitään uutta. Hän aikoi kirjoittaa Martinista ja siitä, miten veli kulki jatkuvasti oman rantakalliolla sijaitsevan talonsa ja äidin keskustassa sijaitsevan talon välillä, mutta päätti sitten säästää sen Larryn kirjeeseen. Frankille hän vihjasi, miten vieraalta hänestä tuntui talossa, joka oli aikoinaan ollut niin tuttu. Tonya hän ei maininnut yhdessäkään kirjeessä. Hän ei halunnut sanoa Tonystä mitään."

En osannut enkä edes halunnut arvailla, miten käy. Tehköön Eilis oman ratkaisunsa, ja kaikki kunnia sille! Mutta kieltämättä kirjan luettuani tunsin lievää pettymystä: en ratkaisun takia, vaan ehkä siksi, että vaihtoehdot kapenevat iän myötä, tai siltä se tuntuu nuoruuteen verrattuna. Kun kaikki oli avoinna ja mahdollista, kun maailma oli auki joka suuntaan - se säkenöivä toivo, tulevan tuntemattomuus ja  äärettömyys puuttuvat, kun keski-ikä koittaa ja elettynä on jo puoli elämää. Ehkä vaihtoehtojen valikoima on pienempi, mutta rohkeus ja itsetunto suuremmat. Jos hyvin käy. 

Eikä Eilis ole ainoa valinnan eteen joutuva; niin käy myös hänen läheisilleen Irlannissa ja Long Islandilla. Kuten nuoruudenystävä Nancylle tai tyttärelle Rosellalle. Yhden ihmisen valinnat vaikuttavat vahvasti myös muihin, mikä tukevoittaa muuten hieman heiveröiseksi, osin hapuilevaksi jäävää tarinaa. Naisen sielunelämän kuvaus ei nouse samalle tasolle kuin nuoren tytön aiemmin. Kirjoitustaidoissa tai käännöksessä ei ole vikaa. En lainkaan panisi pahakseni kolmattakaan osaa, jossa Eilisin tarina etenee edelleen hänen ikänsä myötä, mutta kaipaisin lujempaa otetta naisen katsantoon. Ulkoisten tapahtumien kuvaus ei riitä, ja se voi olla liian suuri haaste tälle kirjailijalle.

Kenelle: Naisen kehityskertomusten ystäville, siirtolaisuuden ymmärtäjille, perhetarinoista innostuville, Amerikan ja Irlannin oloista kiinnostuneille, lievää romantiikkaa sietäville.

Colm Tóibín: Long Island. Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Kaijamari Sivill. Päällys Markko Taina. 

Maggie Nelson: Jane, Punaiset osat

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane oli murhattiin vuonna 1969.

Nelson ei ehtinyt koskaan tavata äitinsä sisarta, sillä hän itse syntyi vasta 1973. Murha vaikutti kuitenkin hänen elämäänsä monin tavoin, näkihän hän jo pienenä kauhun äitinsä Barbaran silmissä. Michiganissa Yhdysvalloissa tapahtui samoihin aikoihin monta muutakin nuoren naisen surmaa. Media kohisi, perhettä haastateltiin lehtiin ja televisioon. 

Kirjailija haluaa tietää, millainen vain 23-vuotiaana kuollut Jane oli. Barbara ja Jane olivat läheiset, ikäeroa oli vain reilu vuosi. Jane oli kapinallisempi ja sanavalmiimpi, ja myös "epäsovinnaisen älykäs", kuten häntä kuvaa silloinen poikaystävä. Tyttö oli juuri kihlautumassa ja aloittamassa oikeustieteen opintoja. Hän halusi asianajajaksi, ja oli hankkinut opiskelupaikan ja stipendin perheelleen kertomatta. Jo tämä kertoo luonteesta paljon. Siskontytär ihailee tätinsä ilmaisukykyä päiväkirjoissa. Hän myös pyrkii etsimään heistä yhtäläisyyksiä; juuri mainittu on varmasti niistä yksi.

Jane (1966): "Voin muuttua omassa mielessäni hirvittävän traagiseksi hahmoksi, jos en yritä päättäväisesti olla iloinen. Se että suhtautuu asioihin kevyesti on tosiaankin ratkaisu moneen pulmaan."

Suunnitelmat tyssäsivät ruumiin löytymiseen pienen hautausmaan laidalta. Poliisi löysi epäiltyjä, mutta ei varmaa syyllistä. Perhe jäi epätietoisuuteen siitä, mitä ja miksi tapahtui. Nelson löytää Janen päiväkirjoja ja alkaa koostaa niistä, omista ja toisten muistoista ja tunteista teosta, jossa hän pääsisi lähemmäksi Janea, saisi tämän heräämään hetkeksi eloon ihmisenä, ei vain murhan uhrina. 

Nelson on erityisen taitava kirjoittaja, tunteiden älykäs ilmaisija. Jane on hieno teos. Se on runoa ja proosaa, ja samalla kertomus siitä, mitä tiedettiin ja miten Nelson itse suhtautui muistoihin ja murhaan. Hän on välillä perheenjäsen, välillä Jane itse - Janen omilla teksteillä - välillä pieni lapsi, jopa tapausta elokuvassa selvittävä CIA-agentti. Hänen Barb-äitinsä piti teosta onnistuneena, Janen hetkeksi henkiin herättävänä. Olen samaa mieltä. 

Jane-kirjan jälkeen Nelson luuli pääsevänsä asiasta rauhaan. Toisin kävi: hänelle soitti rikosylikonstaapeli Schroeder, joka kertoi murhatutkinnan olevan jälleen käynnissä. Kehittyneiden tekniikoiden, kuten DNA-tunnistuksen, avulla on mahdollista kerätä uusia todisteita. Tulossa olisi uusi oikeudenkäynti. Nelson alkoi kirjata tapahtumia muistiin, jotta ne eivät katoaisi hänen mielestään, hukkuisi hämmennyksen ja unohduksen suohon. Hän kertoo:

"Kirjoittaessani asetin yhdeksi päämääräkseni antaa oikeudenkäynnin tapahtumille, oman lapsuuteni tapahtumille, Janen murhan tapahtumille ja kirjoitustyölle yhteisen hetken tilassa ja ajassa."

Punaiset osat on Jane-kirjaa täydentävä selostus tutkinnan jatkosta ja uudesta oikeudenkäynnistä. True crime -lajiin kirjailija ei silti halua kirjaa sijoittaa, eikä muistelmaksi, saati ajankohtaiseksi "räikeäksi otsikoksi". Se ei ole pelkkää oikeussalidraamaa tai tapahtumien kertausta, vaan henkilökohtainen ote säilyy. 

"Tämän murhatutkinnan uudelleenavaamisessa on jotain mätää."

Hän kuvaa Punaisista osista haluamaansa kirjaa: "...omalaatuinen, tiivis meditaatio suhteesta väkivaltaan ja suruun..." Sellainen se onkin; hieman outo hyvällä tavalla, mutta ilman muuta kiinnostava Janen lukeneelle. Ja tuohan se myös lopun tarinaan, jonkinlaisen.

Ihmisen osan hyväksyminen on Nelsonille vaikeaa, hän kertoo. Väistämätön kuolema siis, tulkitsen. 

'Sitäpaitsi minusta on alkanut tuntua, että kaikkia tapahtumia ei kerta kaikkiaan voi 'prosessoida', joistain asioista ei vain koskaan pääse 'yli', ne eivät ole koskaan 'ohi'."

Arvelen samaa. Molemmat kirjat herättävät ajatuksia ja tunteita. Kuten sen, miten väkivaltaista Pohjois-Amerikassa on; millaisten pelkojen vallassa etenkin naiset joutuvat elämään. Ja miten traagista tämän perheen elämä oli, mukaan lukien kirjailijan äidin kohtalo, josta ei kerrota juuri enempää kuin mainintana. Maggie Nelson on joka tapauksessa rautainen tekijä, jonka kirjoja ei voi lukaista ohimennen. Pidin paljon myös Sinelmiä-teoksesta. Ja Kaijamari Sivillin suomennokset ovat hienoja.

Kenelle: Hyvästä tekstistä nauttiville. Todellisista rikostarinoista ja niiden seurauksista kiinnostuneille. Perheenjäseniä traagisesti menettäneille. Väkivaltaviihteen vastustajille.

Muualla: Teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri, sanoo Kirjakimara.

Maggie Nelson: Jane, Punaiset osat. S&S 2020, kahden kirjan yhteisnide. Suomennos Kaijamari Sivill.

Sain kirjan kustantajalta. Alkuperäiset ovat ilmestyneet Jane - a murder 2005, The Red Parts 2007.

Helmet-haaste 2021 kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten. 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Joku kirjailija - en muista kuka - sanoi somessa, että hän saa kahdenlaista palautetta. Toinen sanoo, ettei voi eläytyä kirjaan, kun sen maailma on niin vieras. Toinen puolestaan kertoo ihastuneensa kirjaan siksi, että sen maailma on niin vieras. (Hankalaa kirjailijan kannalta; ennakointi on mahdotonta!) Minulle toimi tällä kertaa jälkimmäinen suhtautumistapa. En voi kuvitella omaani vastakkaisempaa maailmaa kuin kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla amerikkalaisella, slummissa asuvalla mutta hienostokoulua käyvällä Starrilla on. Silti uppouduin siihen täysin. Tehokasta tekoa, tämä nuorten aikuisten kirjallisuuteen luokiteltu tarina.

"Toivottavasti kukaan ei kysy mun kesälomasta. Muut kävi Taipeissa, Bahamalla ja Harry Potter Worldissa. Minä pysyin getossa ja näin kun poliisi tappoi mun kaverin."

Starrilla on rakastava perhe ja kavereita. Hän joutuu todistamaan tilanteen, jossa poliisi ampuu hänen ystävänsä tuosta vain. Mitä seuraa: mediassa sympataan poliisia, musta yhteisö käyttää niitä harvoja - usein säälittävän tehottomia ja heitä itseään vahingoittavia - keinoja, joita heillä on, ilmaistaakseen mielipiteensä ja tuodakseen vääryyden yleiseen tietoon. Kuten mellakointia.

"Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta, ja pian on helvetti irti. --- Olen sanonut, että jos mä olisin näkemässä, kun jollekulle käy niin, mä nostaisin metelin, varmistaisin että koko maailma saa tietää, mitä tapahtui. Nyt mä olen ollut näkemässä enkä uskalla puhua."

On järkyttävää lukea, millaisen pelon vallassa musta yhteisö joutuu jatkuvasti elämään kodin seinien ulkopuolella ja siitä, miten lapsia siihen valmistellaan, käydään "keskustelu". Vaikka kaduilla liikkuu huumediilereitä ja jos minkälaista roistoa, suurinta pelkoa herättää poliisi.

"Seven suoristaa selän ja katsoo suoraan eteen, hyvä jos silmiään räpyttelee, ja puristaa rattia. Sen silmät liikkuu vähän, ihan ku sen tekis mieli vilkaista poliisiautoon. Se nielaisee näkyvästi. - Vaihdu nyt, se rukoilee liikennevaloa. - Vaihdu nyt. Mäkin tuijotan suoraan eteen ja rukoilen että valot vaihtuu."

Starr joutuu oikeudenkäyntiprosessiin, jossa tapausta puidaan. Se etenee ja saa päätöksensä, ja ohessa saamme lukea yhteisön kipeistä ongelmista. Kuten siitä, miksi jengit ja huumediilaus houkuttavat.

"- Mutta olihan teillä mutsi, mä sanoin, ja siskoja... - Ei ne pystyneet pitämään meistä huolta niinkun King Lordit, se sanoo. - Me Delvinin kans pidettiin huolta niistä. King Lordeista me saatiin sellanen porukka, joka oli aina meidän tukena, tuli mitä tuli. Ne osti meille vaatteita ja kaikkee, mihin mutsilla ei ollu varaa, ja ne katto, että me varmasti syötiin kans. Se kattoo pöytää. - Oli mahtavaa, kun vaihteeksi joku huolehti meistä, eikä aina toisin päin."

Starrin viisaat vanhemmat ovat saaneet tytön hyvään kouluun, jossa Starr tuntee viihtyy, vaikka tunteekin olevansa ulkopuolinen.

"Mun pitäs jo olla tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, miten mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa."

Mutta Starr oppii pikku hiljaa sekä yhdistämään maailmojaan että sanomaan asioita niin, että ihmiset kuuntelevat häntä. Ja hän huomaa, että sanoilla on voimaa.

Uskottava ja karun kaunistelematon tarina, joka avaa silmiä monen todellisuuteen. Todellisuudesta se sai alkunsakin: kirjailija tuohtui tositapauksesta, jossa poliisi ampui mustan nuoren ilman syytä. Poliisien väkivallasta Yhdysvalloista on uutisoitu meilläkin, mutta kaukaiset uutiset liukuvat helposti tietoisuudesta kuin vesi hanhen selästä. Tämä kirja ei tee niin: se on erinomainen, sekä vetävänä tarinana että aitona ja koskettavana kuvauksena afroamerikkalaisesta elämästä, karmeine mutta myös hyvine puolineen: esimerkiksi yhteisöllisyys on jotain, mistä kaikki voisivat ottaa oppia. Samalla se on nuoren ihmisen kehityskertomus, kaveri- ja perhesuhteiden pohtimista, omakuvan ja naiseuden rakentamista. Romantiikkaakaan ei puutu. Kannattaa lukea, kaikkien!

Kenelle: Nuorten aikuisten lisäksi muillekin ennakkoluulottomille aikuisille.

Muualla: Amma vaikuttui ja teoksen olevan hemmetin hyvä. Aihe on niin tärkeä, että Kirjavarkaalta loppuivat sanat kesken.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Suomennos Kaijamari Sivill. Otava 2017. Kustantajan lukukappale.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 8, afroamerikkalaisen kirjailijan teos.
Helmet-haasteessa 2018 se käy moneen kohtaan (kuten 15, 17, 19, 22, 26), mutta täppään numeron 32: kirjassa käydään koulua.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon.

Kehuttua nobelistia Toni Morrisonia en juuri tunne, yhden sentään näköjään aiemmin lukenut. Luoja lasta auttakoon
-kirjaa olen kuullut sanottavan kirjailijan teoksista "helpoimmaksi", joten sopii hyvin tutustumiseen. Koti-kirjan kanssa tässä on paljon samankaltaisuuksia.

Bride on musta tyttö, jonka äiti inhosi tyttöä syntymästä asti tämän ihonvärin takia - äiti ei itse ollut näkyvästi tummaihoinen, eikä isäkään, vaan tytön väri tuli jostain kauempaa suvusta. Syrjintä oli siten Bridelle tuttua pienestä lähtien, hätkäyttävimpänä se, että pahimmin lyötiin oman perheen taholta. Edes äiti ei osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli,...

Morrison kuvaa syrjintää ja vähättelyä ja niiden vaikutuksia tehokkaan tiiviisti, harkituin iskuin ja aidonoloisten äänien kautta. Hän taitaa psykologiansa ja väläyttää ihmistuntemusta vähintään sivulauseissa nasevilla kuvauksillaan:

"...hän ei tehnyt muuta kuin reagoi  - ilkkui, nauroi, hylkäsi, löysi vikoja, halvensi - se oli nuoren miehen näkemys kriittisestä ajattelusta."

Kirjassa on monta ääntä Briden ja hänen äitinsä lisäksi, mutta ne kaikki puhuvat samaa surullista tarinaa. Vaikka Bride nousee ja pärjää, moni muu ei. Lasten laiminlyöntejä, lukijaa itkettävää hyväksikäyttöä. Ikuista huonommuuden tunnetta, anteeksipyytelyn tarvetta.

"Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda sitä koskaan."

Nopealukuinen muttei kevyt kirja aiheesta, jonka ensin ajattelin olevan kaukainen perinteisesti Pohjois-Amerikalle ominaiselta mustat-valkoiset-asettelultaan, ja kieltämättä, hieman se sellaiseksi jäikin maantieteellisen ja kulttuurisen välimatkan vuoksi. Ehkä myös osin rankkuutensa; saattoi olla lukijan itsesuojelua olla päästämättä pahimpia juttuja lähelle. Lukemisesta ei voi sanoa nauttivansa, paitsi huipputekijän tekstin takia.

Vaikka itse asiassa, saman ajattelun kanssa nimenomaan tässäkin yhteiskunnassa koko ajan kipuillaan. "Ne" ja "me" -ajattelun - ketkä ovat oikeutettuja johonkin ja ketkä eivät. Aikaan iskevä kirja, jota tekisi mieli suositella rasisteille, fasisteille ja muille herkästi ihmisiä luokitteleville. Ehkä surullisinta on kuitenkin se, että juuri ne ihmiset, jotka kirjan herättämiä ajatuksia kipeimmin tarvitsisivat, eivät sitä varmasti lue.

Kenelle: Ennakkoluulojaan vastaan kamppaileville. Syrjinnästä kärsiville tai siitä toipuville. Lasten kohtelua pohtiville. Ymmärrystään laajentamaan yrittäville.

Muualla: Moniäänisesti etenevä kerronta on sujuvaa, sanoo MarikaOksa. Mari A yllättyi; kirja ei ollutkaan odotetun vaikea. Selkeä kannanotto onnellisen lapsuuden puolesta, sanoo Kirjakirppu. Morrison on suvereeni tarinankertoja, sanoo Kaisa Reetta. Kirkasta kristallia, sanoo Omppu. Bleue lumoutui. Myös Ulla hämmästyi tekstin kirkkaudesta. Suketus vertaa kirjaa Hertta Müllerin Matalaan maahan.

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon. Suomennos Kaijamari Sivill. Tammi 2016.

Helmet-haasteessa 2016 ruksi kohtaan: Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Kultamuna

Väsymätön Guido Brunetti jatkaa tutkimuksiaan komisariona Venetsian kaupungin palveluksessa. Vielä väsymättömämpi Donna Leon on kirjoittanut jo pitkälle kolmattakymmentä teosta aiheesta, ja lisäksi vielä muutaman muun kirjan Venetsiasta ja esimerkiksi Brunettille nimetyn keittokirjan.

Kultamuna jatkaa tuttua sarjaa tutulla kaavalla. Arvoitus, rikos, joka ratkeaa komisarion oivan aivotyön ansiosta. Samalla lukijalle esitellään Venetsiaa ja italialaista yhteiskuntaa, kuten tiukkaa nurkkakuntaisuutta, luokkaeroja ja eri ammattien arvostusta. Ainakin minä sain kirjasta sellaista tietoa gondolieereista, mitä en aiemmin tiennyt (eikä se ole kyseistä ammattikuntaa mairittelevaa).

Kultamunassa Guidoa askarruttaa kuollut mies, josta ei löydy mitään merkintöjä virallisista rekistereistä - aivan kuin miestä ei olisi ollut olemassakaan. Hautausta varten virallinen tunnistus on kuitenkin tehtävä, joten poliisikunta selvittelee tapausta viran puolesta. Miehen äidin tarinan "tietää koko naapurusto", vain poliisi ei. Selviää, ettei tarina ole kaunis.

Kaunis elämä sen sijaan on Leonin kuvauksen kohde. Hän ei mässäile väkivallalla eikä julmuuksilla, vaan rikosten lisäksi tai oikeastaan jopa niitä vahvempina Brunetti-tarinoissa ovat vahvasti mukana esteettiset ja kulinaristiset nautinnot. Arkkitehtuuri, pukeutuminen ja syöminen ovat erittäin vakavia pohdintoja ja tarkkaa havainnointia aiheuttavia aiheita. Brunetti on älykäs, mutta hienosteluun taipuvainen, eikä hän välty ylimielisyydeltä omanarvontunnossaan. Inhimillistä, vaikka lukijaa ärsyttelevää ja välillä tahattoman hihityttävää. Korkean virkamiehen työ ei näyttäydy lukijalle järin rasittavana, ja asiat sujuvat parhaiten ystävänkauppoina ja epävirallisten, joskus jopa lausumattomien sopimusten avulla. Kashmirvillaista päällystakkia ei tarvitse tahrata.

Brunetti on myös aviomies ja perheenisä, mikä on olennainen osa Leonin tarinoita. Paola-vaimoltaan mies saa viisaita neuvoja ja uusia ajatuksia, lapset ovat fiksuja nuoria. Idylli ei säröile. Lukijan on kaikin puolin turvallista heittäytyä lukumatkalle Venetsiaan Leonin myötä. Omasta mielestäni liiankin turvallista, vaikka tyylikäs ja sujuva teksti on helppo niellä ja sen parissa voi viihtyä vaivatta hetken verran. Toisaalta, en ole suuri Venetsian-ihailija.

Kenelle: Brunettin ikiystäville, Venetsiaa fanittaville, Italian ihailijoille, taustoitusta arvostaville, verettömän dekkarin tarvitsijoille, lempeää rikosselvittelyä etsiville.

Muualla: Tuijata sanoo Leonin otteen saattavan olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen. Kirsin kirjanurkka listaa Leonin kirjoja ja sanoo myös Brunettiin viitaten: "Joistakin kirjasarjoista tulee kuin tuttuja maailmoja, joihin on mukavan lohdullista aina silloin tällöin solahtaa tapaamaan vanhoja ystäviä."  Nimeänkin tämän minulle harvinaisen dekkaripostauksen dekkareita tuntevan Kirsin kunniaksi, sillä hänet on valittu Dekkariseuran Vuoden johtolanka -raatiin vuosille 2015-2016. Onnea!

Donna Leon: Kultamuna. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava 2015. Suomennos Kaijamari Sivill.
Kustantajan lukukappale.

Lomakirjoja

Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.

Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.

Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.

Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.