Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Käsillä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Mieluiten mahdollisimman pian. Vaikka sen kirjoittaja on saksalainen, tarina tapahtuu Saksassa ja päähenkilö on itäsaksalainen professori Richard, näyttämöä ja lavasteita pienesti muuttamalla se voisi sijoittua mihin tahansa hyvinvoivaan eurooppalaiseen maahan. Richardin tilalla voisi yhtä hyvin olla Pierre, Pablo, Tom, Mika tai Johan.

Kyse on suhtautumisesta pakolaisiin. Heidän näkymättömyydestään, näkymisestään ja näkemisestä. Puhumme pakolaisista yhtenä ryhmänä, ikään kuin he olisivat jonkinlainen oma rotunsa. On helppo unohtaa, että jokainen heistä on jonkun lapsi, perheenjäsen tai ystävä, jolla on oma historiansa ja elämänpiirinsä. Tai unohtaa koko ilmiö, katsoa muualle.

Richard on jäänyt viisi vuotta sitten leskeksi ja juuri eläkkeelle yliopistolta. Ihailen ohimennen kirjailijan oivaa päähenkilövalintaa: mies, jolla on älyllisen ajattelun kykyä ja elämänkokemusta ja nyt myös aikaa perehtyä taustoihin ja koko ongelmakenttään, jonka eri maista tulevat kohtaavat ja siihen, miten länsimainen yhteiskunta heitä kohtelee. Sillä juuri sitä hän alkaa tutkia havahduttuaan pakolaisten olemassaoloon. (Ja jos joku miettii: kyse on tässä tarinassa nimenomaan miehistä, naispakolaisten ja heihin tutustujansa tarina vaatisi oman kertomuksensa.)

"Esimerkiksi Italia antaa pakolaisten mennä, jopa mieluusti, sillä siellä heitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Italian laki antaa heille vapauden lähteä etsimään töitä Ranskasta, Saksasta, ihan mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Saksa puolestaan - syistä, jotka eivät vielä ole selvinneet Richardille - ei halua heitä, vaan kun he ovat oleskelleet maassa kolme kuukautta 'turistina', heidän on palattava vähintään neljännesvuodeksi Italiaan. Saksassa he saavat etsiä töitä vasta kun ovat olleet Italiassa yhtäjaksoisesti viisi vuotta pakolaisstatuksella - ja silloinkin ainoastaan, mikäli ovat saanet italialaisilta niin sanotun illuminatan, asiakirjan, joka asettaa heidän oleskelunsa yhdenvertaiseksi italiaisten kanssa. Niin pitkään kuin heillä ei ole illuminataa, he voivat toki lähteä Italiasta, jotta eivät kuole siellä nälkään, mutta toisaalta he eivät voi asettua asumaan minnekään muuallekaan. Hetken Richardista tuntuu kuin joku selittäisi näitä lakeja hänelle arabiaksi."

Samalta tuntuu; lakien ja virkamiesten viidakko on valtaisa. Lait ovat eräänlaisia rajoja, mutta ne ovat "vain" sanoja, joita voi tulkita. Niiden olemassaolo ja noudattaminen vaikuttavat usein tärkeämmiltä kuin nopea ja tehokas kotouttaminen, henkilötason vaikuttaminen, yksittäisen ihmisen auttaminen elämänsyrjään kiinni. Miten voi luoda uuden elämän ilman töitä ja ansioita, tietoa siitä, missä saa olla ja saako ruokaa muutaman kuukauden kuluttua tai onko perhe hengissä jossain? Toimettomuus ja epätietoisuus turruttavat, vieraat asiat pelottavat.

Miehet, joiden kanssa Richard puhuu, eivät ole kuulleetkaan Berliinin muurista tai Hitleristä; heidän huolensa ovat toiset. Akuutit, tässä ja nyt.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on? Awad kysyy ja katsoo taas Richardia ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Richardin pitäisi nyt vastata, mutta hänellä ei ole vastausta. - Eikö ole niin, Awad sanoo, että jokainen aikuinen ihminen - oli sitten mies tai nainen, rikas tai köyhä, olipa hänellä töitä tai ei, asuipa hän talossa tai oli asunnoton, aivan samantekevää - että jokainen ihminen elää muutamat vuotensa ja kuolee sitten pois? - Kyllä, niinhän se on, Richard sanoo."

Kirja osoittaa hiljaisen vahvasti, ilman kurjistelua tai sensaationhakua, miltä pakolaisuus näyttää ja tuntuu käytännössä, niin pitkälle kuin asiaa itse kokematon sitä pystyy ymmärtämään. Erpenpeck kertoo vaikuttavasti ja vetävästi; tunnelmaltaan eleettömän koskettavaa suomennosta on ilo lukea tekstinä, vaikkei sisältönsä puolesta. Hieno, ajankohtainen teos, jonka voin kuvitella jäävän klassikoksi tästä ajasta Euroopassa.

Kenelle: Kaikille. Rajoja sulkeville. Viranomaisille. Taviksille. Euroopan tulevaisuutta miettiville. Ajan tasalla pysymään pyrkiville. Niille, jotka uskaltavat katsoa päin.

Muualla: Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, toteaa Mummo matkalla.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen). Tammen keltainen kirjasto 2019. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Päällys Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 44: kirja kertoo Berliinistä. Sopii myös kohtiin 18, eurooppalainen kirjailija, kohtaan 31, kirjassa kuljetaan metrolla, kohtaa 36, kirjassa ollaan yksin tai kohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja (suomennos). Ja muutamaan muuhun.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster on kirjailija, jonka kirjat luen aina. Pidän pedantista tekstinmuodostuksen tavasta, harkitusta välimatkasta, jolla hän henkilöitä ja tapahtumia kuvaa sekä kunnianhimosta, jolla hän hioo lauseet viimeistellyiksi (uskon suomentajan noudattavan alkuperäistä tyyliä). Enkä yhtään epäile, ettei myös taustatietopuoli olisi tehty yhtä kunnianhimoisella ja tarkalla otteella. Hänen aiheensa ovat kiinnostavia, perusperhesuhde- ja sukupolvikuvioita omin elementein laajennettuja, ja suomalaisuutta ulkoapäin katsovaa. Tekstinäyte marraskuun kuvauksesta:

"Valvontakamerat tuijottivat sumuun eivätkä nähneet muuta kuin puiden paljaat siluetit, ja puita katsoessa sai sen käsityksen, että lehdettömyys oli niille vapahdus: Niiden ei tarvinnut enää tuottaa happea ja sitoa hiilidioksidia - oli koittanut hetki, jolloin ne saivat olla puhtaan esteettisiä objekteja."

Vaikka perusteemat ovat samat. Avioliitto, vanhemmat ja lapset, työ. Suurlähettilään vaimona oleminen on työ sekin, vaikkei siitä juuri taida palkkaa saada. Velvollisuuksia silti riittää, ja Oda hallitsee ne hyvin. Hän on Saksan suurlähettilään vaimo Suomessa ja tietää tarkoin asemansa vaatimukset. Edustusjulkisivun takana asuu kuitenkin suuri ikävä. Syntymässä vammautunut poika Felix on hoitokodissa Saksassa.

Odan puolelle on helppo asettua, vaikkei hän - diplomaattikuntaan kuuluvana - helpoiten lähestyttävä henkilö olekaan.

"Jollei suurlähettilään vaimona muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä."

Hänen tuskansa ja ponnistelunsa pojan vuoksi liikuttavat ja tuntuvat tosilta. Odan yksinäisyyden aavistaa kalastaja Klaus, josta tulee naiselle tärkeä tuki. Klaus jää henkilönä kaukaiseksi, hän on mielikuvitushahmo. Mutta häntä tarvitaan, jotta Oda voi toteuttaa ideansa: Felixin pitää nähdä Itämeren jää ja auringopaiste, se kaikki valkoisuus ja valoisuus, mitä luontomme voi tarjota.

Letkulla ruokittavan, ilman tukia istumaan pystymättömän Felixin matkustaminen ei ole ihan helppo järjestää. Oda ja Klaus ovat tottuneita asioiden järjestelijöitä, organisoijia ja toteuttajia, joten mahdollisuuksia löytyy, kun motivaatio on riittävän kova.

Odan mies, suurlähettiläs Robert, jää oudon kaukaiseksi sekä aviomiehenä että isänä; isyys on hänelle vaikea pala.

"Lapsesta, joka ei kehity kunnolla, joka ei koskaan menesty eikä suorita mitään suuria tekoja, ei voi olla ylpeä. Se ei vain onnistu. Jos lapsi on sellainen, on opittava elämään ilman ylpeyttä."

Vammaisen lapsen vanhemmuus on kirjan kantava teema. Mukana kertojissa on myös kolmas mies, jonka roolia en ihan hahmottanut, vaikka hänellä on tarinan kulussa lopulta selkeä tehtävä. Hän on töissä saksalaisessa kirjastossa ja haluaisi roolinsa Odan elämässä olevan suurempi kuin se on, mutta jää taka-alalle, omasta valinnastaan?

Tuttuutta tuo Helsinki, jossa Oda asioi tutuissa paikoissa ja liikkuu tutuissa maisemissa, sekä suomalaiset tapakuvaukset kahvintarjoamisen filosofioineen. Luin kirjan takeltelematta ja arvostaen, vaikka lukemisen jälkeen kieltämättä jäi hieman kaipaava olo: ehkä tunteikkuuden puuttuminen jätti tarinan kaukaiseksi, vaikka ymmärrän etäännyttämisen tarkoitukselliseksi ja sinänsä kiehtovaksi tehokeinoksi, tavaksi kuvata suuria asioita helpommin luettavassa muodossa.

Lue myös: Nelikätisen soiton mahdottomuus ja Rakkaat toisilleen, jonka arviossa mainittu älyllinen, rauhallinen ja vakava ote on tunnistettavissa jälleen.

Kenelle: Suomiproosaan vaihtelua hakeville Suomen ystäville. Haastavan vanhemmuuden tunnistaville. Vieraassa maassa työn takia asuville. Viimeisteltyä, viileää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa tekstiä arvostaville, tunteenpurkauksia välttäville.

Muualla: Yllätyksellinen teos monin tavoin, sanoo Ulla. Täysosuma, kuvaa Hemuli. Ajoittain dekkarimaisen jännittävä, valtavan hieno kirja, sanoo Kirja vieköön.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Siltala 2016. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Graafinen muotoilu M-L Muukka.

Adam & Evelyn

Maailman vanhin rakkaustarina toistuu. Tällä kertaa Adam ja Eve eivät asu paratiisissa - ainakaan vielä kirjan alkaessa, sillä he ovat itäsaksalaisia. Eletään kuohuvaa aikaa 1980-luvun lopulla. Hurjalta tuntuu, että siitä on niin lyhyt aika, kun lukee loikkaushaaveista tai kuvausta rajan ylittämisestä tavaratilassa tai tavaroiden puutteesta ja 30-vuotiaista Wartburg-autoista: niin eri maailma, niin lähellä.

Tarina alkaa räväkästi. Adam pettää ja jää kiinni rysän päältä, Evelyn pistää välit poikki ja lähtee ystävättärensä kanssa kohti Unkaria lomalle, jonka piti olla Adamin ja hänen yhteinen. Adam ei lannistu syntiinlankeemuksestaan, vaan lähtee seuraamaan naistaan. Uutta yhteistä alkua etsitään oikeastaan koko kirjan verran, loppuun asti.

Kirja ei ole helpoin luettava, sillä se perustuu lähes täysin dialogiin, joka muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta. Paitsi että tästä useimmiten puuttuvat ohjetekstit, kuka on äänessä milloinkin. Vuorosanat ovat realistiset, mutta auki kirjoitettuina auki ja etenkin luettuina tavanomaiset repliikit tuntuvat hieman töksähtäviltä ja kokonaisuus hakkaavalta. Tähän tapaan, sivukaupalla:

”Meinaatteko te mennä takaisin?”
”Miksei?”
”Entä sinun vaimo?”
”Otan mukaan.”
”Otat siis mukaan?”
”Otan, mitä muutakaan minä tekisin.”
”Oletteko te taas yhdessä?”
”Melkein.”
”Rakastatko sinä häntä?”
”Enhän minä muuten olisi täällä.”

Kirjoittaja vie juonta eteenpäin niin, että lukija saa itse löytää vastauksia ja selvittää tapahtumia dialogista, hänelle ei tarjoilla valmista tavaraa. On mukavaa, että lukijaa ei aliarvioida, mutta kuten sanottu, hieman raskas tämä tyylikeino on. Onneksi kirjailija on pilkkonut tekstin hyvin lyhyisiin lukuihin, mikä helpotti lukemista paljon.

Suhdetta pohditaan aika perinteisellä asetelmalla: Adam on tyytyväisempi vanhaan, Evelyn suuntautuu enemmän uuteen. En silti osannut eläytyä henkilöiden maailmaan, en päässyt heidän nahkoihinsa. Tuntui tosiaan siltä, että nyt puhutaan aivan eri maailmasta ja eri kulttuurista. Outoa, kun sekä ajallisesti että maantieteellisesti ollaan niin lähellä. Mutta tekee hyvää lukea juuri tällaista, erilaista.

Tarinan puitteet ovat kiinnostavammat kuin henkilöiden tarina, joka jätti tämän lukijan kylmäksi. Länsimaisuus vyöryy, muuri murtuu, mikä kohdataan vain kahden ihmisen omien silmien, oman tilanteen kautta, ei sen suurempana mullistuksena. Kirjoittaja ei maalaile isompia kuvia eikä visioita, ihmisen tasolla pysytään. Loikanneita harmitti, että toiset pääsevät nyt rajan yli näkemättä sitä samaa vaivaa, minkä eteen he olivat joutuneet. Hyvin inhimillistä. Sitä ihmettelin, että siihen nähden, että henkilöt olivat hyvin vaatimattomista oloista ja suorastaan köyhiä, he suhtautuivat kovin huolettomasti tavaroihinsa ja rahoihinsa, niitä hävisi vähän väliä. Tarkoittaneeko kirjailija ilmaista sen, että itäsaksalaisia ei ohjaa materia. Tai että materia on katoavaista.

Esikuvatarina, Raamatun kertomus ihmisen luomisesta on myös mukana. Hauska ajatus on se, että Jumala oli maailman ensimmäinen räätäli; hänhän puki ihmiset vaatteisiin näiden syötyä väärästä puusta ja hävetessä. Myös kirjan Adam on räätäli ja tavallaan ”loi” naisensa, joille hän suunnitteli asuja.

Kirjan on lukenut myös Valkoinen kirahvi.

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn. Otava 2011. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.