sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Helsingin Kirjamessut 2024: teemana tulevaisuus

Kaksi täpötäyttä messupäivää takana Helsingin Messukeskuksessa. Vaikka vuosikymmenet messuilleena jo vähän väsyttää hälinä ja kaiken ylenpalttisuus, aina messupaikalla tarttuu nautinnollinen yhteisen asian lumo ja innostuneisuus. Ja se on ihanaa ja ihmeellistä!

Messujen tulevaisuusteema kääntyi hieman yllättäen kohdallani toiveikkuudeksi ja hyvän olon kirjallisuuden tutkimiseksi. Tapasin paljon feel good -kirjailijoita ja kuulin heiltä genren filosofista taustaa. Viihde vetää, kansissa näkyy piirroskuvien trendi. 


Viihdekirja on
tarkoin mietitty juttu, ei mitään mielijohdepulpahtelua! Ja kirjoissa on paljon alalajeja. Historiallinen, romanttinen, aikalainen, arkinen, fantastinen nyt ainakin tulevat mieleen. Ja kaikissa on omat alalajinsa, jotka rakentavat lukijalle turvallista yhteisöä olla ja nauttia vaikkapa ajankohdan tai sijainnin kautta. Kuten maaseuturomantiikka ja kaupunkitarinat. Ja kirjakauppaan, kahvilaan tai käsityöpuotiin sijoittuvat, yksittäisen paikan kautta yhteisöllisyyttä rakentavat. 

Romantiikassa rakkaus voi roihahtaa pitkäaikaiseen viholliseen tai ystävään. Tai mielikuvitusolentoon tai historian tai tulevaisuuden hahmoon. Kaikki voi tapahtua tässä maailmassa tai kuvitellussa. Kirjo on loputon, ja oli tosi mielenkiintoista kuulla keskustelu Suloista nostalgiaa, jossa Jylhäsalmi-sarjan kirjoittaja Kirsi Pehkonen ja Kahvila Koivu -sarjan luoja Maija Kajanto kertoivat tuotannostaan. Kirja-alan asiantuntijat Tiia Tiainen ja Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka) kommentoivat. Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -bloggaaja ja yksi @kirjagramsuomen ylläpitäjistä, veti keskustelua, kuvassa mikki kädessä, muut osallistujat edellä mainitussa järjestyksessä.


Otava järjesti Ihanan iltapäivän, jossa kuulimme lisää aiheesta niin konkarikirjoittajien kuin esikoiskirjailijoiden voimin. Mukana oli superkirjailija Tuija Lehtinen, joka viettää 40-vuotismerkkivuottaan kirjailijana ja on kirjoittanut tähän mennessä peräti 131 kirjaa (yksi vielä julkaisematon)! Uraa ei voi kuin kunnioituksella ihailla. 


Osa on aikuisten, osa nuorten kirjallisuutta, johon hän saa joskus ideoita nuorilta itseltään kiertäessään kouluissa, kuten punk-tyttö Saran kanssa kävi: Tuija sai idean ja opastusta eräältä punk-tytöltä itseltään. Ensimmäinen kirja on vuodelta 1984, Rosan talo, joka on juhlavuoden kunniaksi juuri ilmestynyt uudestaan pokkarina. Kirja on tekijälleen erityinen ja ylpeyden aihe. En ole lukenut, mutta listalle! 

Moni kirjailija totesi kirjoittavansa paikasta ja tilasta, jossa he itse haluaisivat olla, ja lukijat, suosiosta päätellen. Osa sijoittaa kirjan todelliselle paikkakunnalle, kuten Mirella Mäkilä kirjassaan Tampereella rempallaan, jolloin on oltava tarkka faktojen kanssa, mutta vapaammin voi sijoitella teitä ja rakennuksia fiktiivisessä paikassa.

Lisäksi pääsin kuvaan Anu Patrakan kanssa. Hän on kirjoittanut tutut, aina julmetun Portugali-matkakuumeen nostattavat Rui Santos -dekkarit sekä aloittanut vastapainoksi Lemmenlahti-viihdekirjasarjan alias-nimellä Tuuli Kivijoki. Lemmenlahdellekin voi lukija piipahtaa, mutta vain mielikuvituksessaan, toisin kuin Portoon. (Kuva Kirsi Ranin). 


Dekkarit ovat tavallaan feel good -kirjallisuutta nekin, vaikka lukijaa viihdytetään eri reittejä pitkin. Kuuntelin keskustelun saaristoon sijoitetuista dekkareista. Johanna Savolaisen (kuvassa vas.) Kotkan seuduille sijoittuvan sarjan kolmas Kylmempi kuin kuolema ilmestyi juuri messuille: olen kai jäävi tässä maininnassa, sillä olen saanut seurata kirjailijan uraa alusta saakka vierestä, ja se on mielenkiintoista jos mikä! Elina Backman vaihtelee paikkojaan, sattumoisin viimevuotinen Kuinka kuolema kohdataan sijoittuu myös Kotkan saaristoon. Joona Keskitalon Saari joka repesi tapahtuu Korppoossa. 




Kansainvälistä klangia messuille toivat muun muassa englantilainen Elly Griffits ja Donna Leon, suomalaisten supersuosikit; Griffits tuttu Ruth Galloway -sarjalla ja Leon tietysti Guido Brunettilla, joka ratkoo rikoksia Venetsiassa. Onnistuin näkemään vilaukselta molemmat kirjailijat, kuvassa Donna Leon, jonka uusin Hyvän nimissä lojuu yöpöydälläni puoliksi luettuna, pian lopussa. Suomentajat ovat Kaija-Mari Sivill ja Markku Päkkilä. Griffitsin uutuus Viimeinen leposija on Anna Kangasmaan kääntämä. 




Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, mikä toimi hienosti, väkeä riitti kirjailijoista lukijoihin. Kirjasomen trendiraportti -esitys veti myös täpötäyden katsomon. Trendit, troopit ja meemit vilahtelivat @oonankirjat @herttuattarinna ja @tarinannuppuja kirjagrammaajien keskustelussa. "Spicy" eli mausteinen kirjallisuus trendaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla; seksiä voi olla niin tavisten kuin haltioiden kesken. Brändinrakennus on peruskauraa niin grammaajille kuin kirjailijoille, molempien eduksi. Kirjasomen tärkeys kasvaa sitä mukaa kun perinteinen media yhä vähemmän nostaa kirjoja esiin. Rakkaudesta lajiin, pääasiassa, vaikka kustantajat osaavat kirjasomea jo osin hyödyntää kaupallisessakin mielessä (tässä on kehitettävää). Kiinnostavaa oli kuulla, että miessomettajien määrän arvellaan kasvavan, puhuttiin "boybloggaamisesta". Tosin kirjablogien puolella on ollut alusta asti myös paljon miehiä. Kuvassa kanssani Amma sekä kirjailija ja grammaaja Oona Pohjalainen. (Kuva Emmi Kähkönen.)





Lukutaidon ja kirjojen merkitys oli tietysti yksi toistuva aihe, joka liittyy tiiviisti tulevaisuusteemaan. Mihin joudumme, jos emme osaa enää tulkita ja ymmärtää tekstiä? Yksi vastaus lisääntyviin lukuvaikeuksiin on selkokieli, helpotettu suomen kieli, jota voivat lukea niin kieltä opettelevat kuin ne, joille tavallinen teksti on jostain syystä hankalaa. Ja me muut; selkosuomi ei tarkoita yksinkertaista tai yksitasoista kieltä, vaan taitava tekijä saa siitä nautinnollisen lukukokemuksen kaikille. 

Selkosuomesta kertoivat Avain-kustantamon tilaisuudessa Katja Jalkasen (vasemmalta) haastattelussa selkokirjailijat Marja-Leena Tiainen, Tuija Takala, Satu Leisko ja Silja Vuorikuru. Selkokirjoja tehdään kahdella tavalla: joko suoraan selkokielellä tai selkomukautuksina, jolloin "tavallinen" kirja mukautetaan niin, että se on lyhyempi, rajatumpi ja sanastoltaan helpompi kuin alkuperäinen. 


Tuija Takala
on edistänyt selkokieltä kaikilla mahdollisilla tavoilla huomattuaan aikuisopetuksen opiskelijoiden huutavan tarpeen kielen ymmärtämiseksi. Hän on toiminut maassamme selkokieltä edistävässä ryhmässä, kirjoittanut selkokielen oppaita ja useita selkoromaaneja, kuten Suomen ensimmäisen chick-litin selkokielellä, Lauralle oikean, selkorunoja, kuten Onnen asioita sekä mukauttanut niin klassikkoja kuin uutuuksia, kuten Magdalena Hain hienon Sarvijumalan. Kuulimme Töölönlahti-lavalla keskustelun, jossa Magdalena oli mukana - ensimmäinen selkokielinen kuulemani haastattelu ikinä! Todella kiinnostavaa. 

Toivottavasti Hesarin toimitus oli paikalla, sillä viime kuukausiliitteessä puhuttiin selkokielestä ihan höpöjä. Ikään kuin Aleksis Kiveä ja muita ei olisi ollut saatavissa selkokielellä jo pitkään tai että siihen liittyisi tekoäly jotenkin, ilmeisesti toimittajan yleistieto ei riittänyt tietoon siitä, että on olemassa ihan oikea selkokieli. (Olen huolissani median yleistiedon tasosta ja oikeinkirjoituksesta noin yleensäkin, se ei tunnu menevän tasokkaampaan suuntaan, tämä sivuhuomautuksena).

Kääntämisestä puhuttiin myös suomentajien haastattelussa Tammen järjestämänä. Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff kääntävät Keltaista kirjastoa. Rikmanin työtä ovat John Irvingit, Alice Munrot ja Elizabeth Stroutit, Milonoffin Haruki Murakamit, Pettina Gappahit ja Emily St. John Mandelit. Siis nämä molemmilla muiden muassa, töitä on riittänyt! Uusin Irving on Aleksin työtä, sillä Kristiina, kuvassa keskellä, terveyssyistä himmailee, kääntää kyllä edelleen. Haastavaa tai selkokielellä vaikeaa työtä, jota ilman emme saisi lukea maailmankirjallisuutta omalla kielellämme. Kirjallisuuden ytimessä siis ollaan, kun suomentajista puhutaan. (Ostin muuten divariosastolla Kristiinan suositteleman James Salterin Kiitävät vuodet, Aleksin suosittelemaa Gappahia ja St. John Mandelia olen jo lukenut).




Ydintä on myös kirjailijoiden toimeentulo ja elinmahdollisuus. Siitä puhuttiin Kirjailijaliiton lavalla ja myös jälkipeleissä. Ääni- ja lukuaikapalvelun kirjojen käyttäjien vika ei ole se, että alan tulonjako on epäselvä ja epäreilu, eli kuuntele huoletta, mutta alan itsensä eli kustantamojen (niin perinteisten kuin äänikirjojen) pitäisi saada asia terveille linjoille. Niin että meillä riittää kotimaisia kirjailijoita jatkossakin, ja hyviä sellaisia. Heli Laaksonen kertoi messuilla saavansa äänikirjasta 12 senttiä ja ääneen CD:lle lukemastaan kirjasta yhden euron. Aiemmin on sanottu, että kirjailija saa painetusta kirjasta noin 3 - 4 euroa. Tästä riittäisi juttua - kirjastot (kirjailijan saama korvaus taitaa olla 32 senttiä per kirja), kirjat jotka ovat luettuina erilaisia kuin nähtyinä, apurahasysteemit jne. - mutten lähde siihen. Kannattaa lukea asiantuntijoiden, kuten Karo Hämäläisen tai JP Koskisen juttuja/somea aiheesta. Kuvassa kanssani JP ja Heli sekä kuvan ottanut Amma. 




Mitä muuta näin? Kurkkasin Meri Kuusiston haastattelua ahdistavasta kirjasta Liila; Kuusisto on persoonallinen kirjailija, joka uskaltaa tarttua kipeisiin aiheisiin. Ahdistusta on myös Mikko Kauppilan kirjassa Terveisin K, mutta silti ote on raikas. Kirja on HS:n esikoispalkintoehdokkaana, ainoa toistaiseksi lukemani niistä. (Tainan, Taipaleen ja Raivion kirjat ainakin haluan lukea.) Ja Pajtim Statovicin kirjojen kanssa tunnen kipeästi oman ilmaisutaitoni rajallisuuden. Hänen nimmarijononsa taisi olla messujen pisin. Mutta kulki rivakasti, kertoivat jonottaneet tyytyväisinä. (Kuva Kirsi Ranin).




Tulevaisuudesta kirjallisuudessa keskustelivat tulevan ja menneen tutkija Otto Tähkäpää sekä kirjailijat Matti Kangaskoski ja Hannu Rajaniemi. Scifi ei ehkä ennusta tulevaa, mutta saattaa antaa ajattelusysäyksen keksijälle, kuten atomipommin kanssa arvellaan käyneen, kerrottiin. Elämme kirjan dystooppista aikakautta, joka alkoi 1970-luvun alussa, mutta jossain vaiheessa käänteen on tultava, kuten se aina tulee. Vuonna 2064 alkaa uusi kirjan kultakausi, ennakoi Matti Kangaskoski, jonka romaani Kosmos ja kuolema ilmestyi juuri. Tulevaisuudessa voi olla myös niin, että me luemme kirjoja, mutta myös kirja lukee meitä. Tämän haastattelun olisi suonut olevan pidempi, mutta toisaalta ymmärrän, että keskustelu nostaa vain herkkupaloja lukunälän herättämiseksi. Ja se toimii, ainakin minulle!

Ekan kerran vuosiin ehdin käydä myös ruokamessujen puolella. Tapasin ihastuttavat ranskalaisten herkkujen myyjät @libelulle.fi ja söin italialaista pastaa. Sain maistaa Heikki Valkaman puolessa tunnissa näytöskeittiössä pyöräyttämää japanilaista ateriaa. Juuri ilmestynyt kirjaa Oishii - japanilaista kotiruokaa loppui messuilla kesken! 




Johan tässä naputellessa tuli nälkä, joten tauko on paikallaan. Paljon jäi kertomatta, hurjasti näkemättä ja kuulematta. Ostin viisi kirjaa, uusina Juha Hurmeen Sammon ja Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon uusimman painoksen sekä Virpi Hämeen-Anttilan Sarastuksen. Divariosastoa kaivelin ahkerasti. Pienkustantajia yritin hieman huonolla menestyksellä nähdä, koska paikat olivat vaihtuneet - onneksi päälavat olivat "paikoillaan", jotta suunnistus helpottui - mutta Stresan sentään tapasin. Tähtihetkiä olivat kaveritapaamiset: tapasin kaksi lapsuudenystävää vuosikymmenien tauon jälkeen! Olemme suunnitelleet tapaamista vuosia, mutta nyt kaveri hokasi, että olemme saman katon alla samassa kaupungissa. Oli ihanaa tavata, kiitos Hanna ja Ari. Sekä kaikki kirjakaverit ja -somettajat, kirjailijat, kustantajat ja muut tavatut, olette huippuseuraa. Juuri sain tiedon, että messuilla tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys, lähes 98 000 kävijää! Nuorten määrä kasvoi, ja myyntimääriin ollaan myös tyytyväisiä. Kirjan kiinnostavuus ei messujen perusteella ainakaan ole himmenemässä. 

Suuri kiitos Messukeskukselle ja organisaatiolle, joka hoiti homman tyylikkäästi, ammattimaisesti ja ystävällisesti. Tervetulotoivotukset ovilla ja iloiset ilmeet ilahduttivat erityisesti. Myös Antti Tuisku oli puhunut messuilla hymyn merkityksestä. Ystävällisyys toimii aina: luo toivoa ja iloista uskoa tulevaan. Ehkä pärjäämme sittenkin. Ja pidämme kielen ja lukutaidon elävinä.




Helsingin Kirjamessut 2024: tulevaisuus. Ohjelmajohtaja Ville Blåfield. 





2 kommenttia:

  1. Hienot olivat messut, ja sen verran runsas ohjelma ettei sitten osuttu koskaan samaan paikkaan, mutta kiinnostavankuuloisissa jutuissa olit paikalla.
    Pienkustantamot olivat hajautuneet, siellä samoilla kulmilla kuin Stresa oli useita, mutta tasan hallin toisella puolella oli kanssa yhteisstandi jossa oli Enostonea, Aporiaa, Idioottia, Huippua, Impromptua yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina jää niin paljon näkemättä! Ensi vuonna järkätään treffit.

      Poista