Sukututkimusta ja sukutarinoita

Siemenestä se lähti, kuten teemaan kuuluu. Nimittäin Anna Kortelaisen Siemen-romaanista, jossa sukututkija, helsinkiläinen nykyajan Nina tuntee vetoa historiaan. Hän on erikoistunut tekemään sukututkimuksia Karjalan Kannaksella asuneille suvuille, jotka ovat kadottaneet juuriaan.

Kun Nina saa toimeksiannon kruununhakalaiselta kulttuurisuvulta etsiä jatkosodan melskeissä kadonnutta majuria, hän pistää itsensä peliin kaikella taidollaan ja kokemuksellaan. Viipuri on Ninalle rakas paikka, jossa hän vuokraa asuntoa ja sukeltaa suomalaisten muistoihin paikan kautta. "Asuminen Viipurissa oli sekä tasoittanut että terävöittänyt havaintoja." Pikakäynneillä havaitsee vain ikävät muutokset, asumalla on "aikaa katsella ja tottua".

Kadonnut majuri Asser Luikka oli harrastanut botaniikkaa: hän oli jo lapsena viehättynyt kasveista, niiden kyvystä laajentaa reviiriään, siirtyä ja muuntua tarpeen mukaan. Saamme lukea hänen elämästään toisessa aikatasossa, asua niin Viipurissa kuin Helsingissä. Ja osallistua sotaan, valitettavasti. Mutta kuka olisi tullut ajatelleeksi, miten paljon kasvillisuus kertoo historiasta?

"Osalla Itä-Karjalassa nyt elävistä botanisteista oli laajempi tehtävä kuin vain kartoittaa uusien alueiden kasvistoa. He halusivat osoittaa Äänislinnan lajikartoituksen avulla, että kaupunki oli ollut hyvin vilkas rautatien solmukohta ennen kesää 1941. Lajirunsaus paljasti, miten paljon kaupunkiin oli koottu viljaa, elintarvikkeita ja sotamateriaalia. Tämän katsottiin todistavan, että siellä oli suunniteltu pitkään hyökkäystä Suomen puolelle."

Asserin perhe muutti evakkoina Suomeen, mutta majuri itse määrättiin sodan aikana Viipuriin, lapsuudenkaupunkiinsa, hallinnon tehtäviin: vastamaan Kannaksella sotivien suomalaisten ruokahuollosta. Pesti on iso, mutta mies on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse vastata koko Suomen ruokahuollosta: "Kansanhuolto oli paljon paljon ristiriitaisempi ja vaikeampi tehtävä." Säännöstely ja mustan pörssin valvonta olisivat olleet kova pala: kuka naisista, lapsista ja vanhuksista jätetään niukalle, miten suhtautua siihen, että suomalaisissa kävi ilmi vastenmielinen "uinuvan keinottelijan, lahjojan ja varkaan" piirre?

Arvattavasti majurin ja Ninan tiet risteävät, mutta mutkaisen ja hengenvaarallisen tien kautta. Ihmiset kiinnostavat enemmän kuin kasvit, joten myönnän lukeneeni lajien yksityiskohtaiset kuvaukset kursorisesti. Samoin Viipurin kadun- ja talontarkat kuvaukset, joita Kortelainen listaa anteliaasti. Mutta ihailen faktatietoa ja paneutumista! 

Kirja ei ole helpoin luettava, muttei liene tarkoituskaan. Kiinnostava kokeilu romaanin ja tietokirjan rajamailla. Laajemmalle suosiolle ongelman tuo se, ettei se selkeästi määrittele itseään kummaksikaan, tietoa on ahdistavan paljon. Noin 70/30 sanoisin, tietokirjan hyväksi. Mutta viehätyin silti älyllisestä haasteesta ja uskon kirjan kiinnostavan Viipurista kiinnostuneita ja sukututkimuksesta viehättyneitä.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan tulleen ihanan liikaa iholle. Kirja hyllyssä sanoo tarinan olevan ytimeltään kiehtova ja salaperäinen, mutta jäävän valtavan tietomäärän jalkoihin. 

Anna Kortelainen: Siemen. Tammi 2016. Kansi Kukka@ Svan 824/Dreamstime.com. Muita kuvia: SA-kuva ja M. Pietinen.

Saman tien sukututkimukseen Puolet minusta -tv-sarjan myötä. Ylen sarja kuvaa Helin ja JP:n tuntemattoman isän etsintää tutkimuksen keinoin, jotka osoittautuvat  hämmästyttäviksi. Miten monia reittejä nykytieteellä on selvittää sukujuuria, asiakirjojen, netin ja laboratoriotestien avulla! Sarja on taitavasti tehty tunnusmusiikkia myöten  Se esittää draamaa ja totta vuorotellen, kuten tehokasta ja muodikasta on. 

Henkilöt on valittu nappiin, ja eteneminen isän etsinnässä on parasta trilleriä. Eräs asia minua häiritsi: henkilöiden äidin dramatisoitu "hurjan nuoruuden kuvaus", jota ylikorostettiin - ymmärrän, että sisältöä tarvittiin, mutta miksei isän "hurjaa" nuoruuutta kuvattu vastaavalla tavalla? Tiedän vastauksen: sarjaa tehdessä ei tiedetty, onko isä elossa vai ei, mutta äiti oli jo todistetusti kuollut. Ei tunnu silti hyvältä äidin kannalta, vähempikin osoittelu olisi riittänyt, onhan miehen ja naisen kohtaamisessa molemmilla puolet vastuusta. Ehkä jopa enemmän osapuolella, jonka elämä ei ole niin sekaisin kuin äidillä ilmeisesti oli. 

Mutta tutkijoiden osuus Sanna Meriläisen ja Hanna Milanin täpäköine kommenteineen ja viesteineen on mainio, samoin Ira Vihreälehdon, joka toimi myös juontajana. Rakenne pysyy kasassa ja pätevää tietoa kertyy. Päätähtiä ovat kuitenkin isäänsä etsivät Heli ja JP, kuten kuuluu. Heille rohkeudesta isot pisteet! Esiintyminenkin sujuu kuin ammattilaisilta ikään. Uskon, että heidän tarinansa rohkaisee monia tutkimaan juuriaan. Kyynelittä ei selvitä tutkiessa eikä katsoessa, kova kolaus on myös eräiden sukulaisten yhteydenottokielto. Sellaistakin tapahtuu, vaikka on vaikea ymmärtää, miksi. Julkisuuden pelosta, omaisuuden jaon kauhusta, silkasta itsekkyydestä? Tuskin sukujuuriaan etsivät havittelevat rahaa tai gloriaa, sen verran raskas prosessi on. Uskon tarpeen kumpuavan syvemmältä, ja peruskysymys toistuu sarjassa usein: kuka minä olen?

Hurjan koukuttava sarja, päätin heti rueta isona sukututkijaksi. Muiden muassa Hesari kertoo sarjasta. 

Puolet minusta. Kahdeksanosainen dokumenttisarja Yle Areenassa 20.12.2023 ja Yle TV1:ssä 27.12. alkaen. Kuva: Yle. Tunnusmusiikki Tero Vesterinen, Turkka Vuorinen, esittäjänä Tero Vesterinen ja hänen tyttärensä Unna. 

Luontevasti pääsen tästä kertomaan kirjasta Minne katosi Antti Järvi, joka voitti vuoden 2023 Tieto-Finlandian. Voitto ja kiinnostus kirjaan, jota on myyty ja luettu ennätysmäisesti (taitaa painos olla taas loppu), kertoo sekin juurien tutkimuksen merkityksestä ja aiheen suosiosta. Ilmiö on suorastaan räjähdysmäinen: se on muotia, mutta uskon, että taustalla on jotain syvempää. Maailman epävarmuus saa ihmiset etsimään kiintopisteitä, kuuluvuutta, kiinnittymistä. 

Kirjailija Antti Järvi selvittää isoisoisänsä Antti Järven vaiheita, jotka ovat erikoiset: mies jäi Neuvostoliiton puolelle jatkosodan päätyttyä. Raja siirrettiin nykyiseksi, Karjala jäi viholliselle, samoin vanhempi Antti Järvi. Miksi? Miksei hän evakoitunut Suomeen, kuten hänen perheensä ja muu Karjalan väestö? Oliko kyseessä pakko vai vapaaehtoinen valinta? Mitkä olisivat olleet perusteet, molemmille vaihtoehdoille? Järki ei riitä käsittämään, uskon kirjailijan päättelevän, sillä hän dramatisoi isovaarinsa tilannetta:

"Hän seisoi pienessä väkijoukossa katselemassa, kun Lahdenpohja lipui rajan taakse ja siirtyi osaksi sosialistista valtiota. Kaikki tapahtui kuin taikasauvan heilautuksesta. Katsoiko hän perään, kun viimeisetkin suomalaiset joukot poistuivat paikalta?"

Sinnikkäästi nykyinen Antti Järvi tutkii isovaarinsa elämää. Onnekkaasti hän pääsee vielä käymään Venäjän puolella, viime hetkillä, näkemään paikkoja, joissa tosin ei enää ole paljon jäljellä suvun ja yhteisön elämästä. Mutta talon, jota isovaari ei halunnut jättää! Tarinasta avautuu kuitenkin uusia näkymiä ajan henkeen, aatteisiin ja ihmisen vaihtoehtoihin tuona aikana. 

Järvi ei ehkä halunnut hylätä perhettään, vaan kuvitteli saavansa heidät luokseen, aloittavansa uuden elämän rakkaassa kodissaan. Vai ottiko seikkailun- ja riskinhalu vallan - tai oliko hän liian laajakatseinen ja vallanpitäjiin luottavainen? Olihan mies elänyt Amerikassakin nuorena ja tunsi kansainvälisyyden ja maailman avarammin kuin useimmat muut. Tai mahtoiko olla kyseessä väkivaltaisempi tapaus, ajankohdan ja poliittisen tilanteen huomioiden? 

"Kirjeissä hän yritti houkutella luokseen vaimoaan ja Väinö-poikaa. Hän ei varmastikaan ajatellut, että ero olisi lopullinen."

Tarina rakentuu oletusten ja hatarien tietojen varaan mutta uskottavasti, sen vähän faktan perusteella, mitä oli saatavissa. Sanna-vaimo yrittää saada tietoa viranomaisilta moneen kertaan. "Toivoen selventävää vastaustanne merkitsen, kunnioittavasti." Onko juonipaljastus, jos kerron, että sinetti miehen maanpäälliseen elämään saadaan? Hämmästyttävä ja avartava ajankohdan, vasemmistoaatteiden ja elämän kuvaus siitä kuitenkin muotoutuu, aukkoineenkin, joita jättää miehen omien mietteiden puuttuminen. Perheessä "Antti Järvestä tuli salaisuus, josta ei puhuttu." Ei ihme, että kirja kiehtoo lukijoita.

Kenelle: Puhumattomasta historiasta kiinnostuneille, nyky-Suomen alkuaikoja pohtiville, Karjalan suvuista kasvaneille, sukutarinoita ahmiville. 

Muualla: Amma pitää lajityypistä, jossa tarina aukeaa lukijalle/kuuntelijalle samaan tahtiin kuin kirjailijalle itselleenkin. Jorma Melleri arveli (oikein) kirjaa Finlandia-voittajaksi. 

Minne katosi Antti Järvi? Gummerus 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kirjailijan kotiarkisto ja Shutterstock. 

Anna Kortelainen: Tulirinta

Erik Edelfeltistä on olemassa faktatietoa vähän, ei edes omaa sivua Wikipediassa. 

Toisaalta ymmärrettävää; Albert Edelfeltin ainoa tunnettu, virallinen eli avioliitossa syntynyt lapsi kuoli jo 21-vuotiaana keuhkotuberkulooosiin, eikä ehtinyt päästä oman elämänsä alkuun oikeastaan lainkaan. Anna Kortelainen kertoo tuosta lyhyestä elämästä punomalla tiedetyt faktat niin henkilöstä, perheestä kuin 1900-luvun alun historian tapahtumista fiktioksi, josta muodostuu surullinen mutta jollain tavalla kokonainen kohtalo, aikansa kuva. 

Seuraamme Erikin elämää hänen yliopistokautenaan Ranskan Montpellierissä. Sairaalloinen poika on joutunut tutustumaan lääketieteisiin ja hoitolaitoksiin liiankin kanssa, äiti kuljettaa häntä lääkäriltä lääkärille parannuskeinon toivossa. Yliopistossa aloittaessaan Erik pääsee vihdoin omilleen, kauas kotoa, pois kotimaan ahdistavasta venäläistämisilmapiiristä ja niiden vastumistamisen aiheuttamista levottomuuksista elämästä nauttijoina tunnettujen ranskalaisten pariin. 

No, omilleen ja omilleen: tietysti Erik oli aatelinen ja hyväosainen, ja hyvinkin lapsellinen, ehdoton ja kapeakatseinen ikäisekseen monissa maailman ja käytännön asioissa. Mutta mikä estää meitä uskomasta, että hänen aivonsa olivat kirkkaat ja terävät - kaikki edellytykset vaikuttavaan elämään ja uraan olivat olemassa. Jos hän olisi saanut oppia ja elämänkokemusta...

Erikin teini-iän aikana Helsingissä järjestettiin suurlakko ja muita venäläisiä vastustavia toimia, hyvinkin väkivaltaisia, kuten muun muassa salamurhia toteuttanut, lukiolaisten perustama Verikoirat-ryhmä. Tuntuu loogiselta, että eliittiin kuuluvana koululaisena Erik oli vähintään tietoinen tapahtumista, ehkä jopa niiden osa?

Ainakin häntä kiinnosti yhteiskunta jo varhain, pian myös ihmisen käyttäytyminen: niinpä hän opiskeli yliopistossa kokeellista sielutiedettä, filosofiaa ja sosiologiaa. 

"...hän ajatteli, ettei ollut lähdössä vain itsekkäästi kehittämään omaa tietämystään ja luontoaan, vaan koska tämä pieni typerä maa ja hauras pieni liike tarvitsisivat uutta tietoa, uudenlaisia henkisiä johtajia. Hän ottaisi tarpeellista maantieteellistä etäisyyttä tästä santarmien ja pikkuvirkamiesten maasta ja palaisi mullistavien tuliaisten kanssa."

Ehkä Erik haparoi kohti jonkinlaista sovitusta mahdollisista teini-iän vääristä teoistaan, ehkä aidosti halusi parantaa maailmaa? Hän tutustui opiskelijatapojen lisäksi muun muassa Pavlovin ehdollistumisteoriaan, "aistimusten suhteeseen niitä synnyttäviin ulkoisiin vaikutuksiin" sekä muihin keksintöihin, ajatuksiin ja aatteisiin. Kun tauti oli parempana, hänen ajatuksensa lensivät. Hänestä tulisi tiedemies. 

"Tiede yksin ei ollut ratkaisu. Varsinkaan taide ei ollut vastaus. Ne oli yhdistettävä. Hän viimeistelisi tieteellisen koulutuksensa ja alkaisi kirjoittaa tieteen esittämien kysymysten innoittamana ja tieteen tulosten perustalle. Kirjoittamalla hän muuttaisi yhteiskunnan suunnan, ei niillä keinoilla joita hän tähän mennessä oli käyttänyt." 

Isä oli ollut koko pojan lapsuuden ajan kaukana, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja kuoli Erikin opiskeluaikana. Yhteyttä tai hyväksyntää ei syntynyt, vaikka ne harvat kerrat, kun isä jutteli pojalleen, jäivät lähtemättöminä opetuksina tämän mieleen, olivatpa ne miten viisaita tai turhia tahansa. Lämpimästi Erik ei isäänsä ajatellut, vaan piti tätä ylimielisenä ylempiensä hännystelijänä. Mutta vielä tiukemmin pojan sisimpään iskostui perheen tunnelma, äidin nopeat peitellyt itkut, isän kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Ja ainainen ihmisten kiinnostus hänen itsensä sijaan isään. 

Kirja on eläväinen, ja hienosti Kortelainen on muotoillut siihen runsaan juonen ja rakenteen, vaikka lähtötiedot olivat niukkoja. Toisaalta, juuri se tuo fiktiolle vapauden ja vallan! Kun vain lukija muistaa lukevansa romaania eikä elämäkertaa. Tarkka paikkojen kuvailu tuo autenttisuutta, ja ajankuva on kiinnostava. Suomalaisuus nostaa päätään vahvasti, tiede kehittyy isoin harppauksin. Valitettavasti Erikin kannalta tuberkuloosirokote saatiin käyttöön vasta 1921, vaikka Calmette keksi sen perusidean hänen aikanaan; tartuntataudit pelottivat silloinkin laajasti. Ja Euroopan viinintuotanto on uhattuna!

Erikin ranskalainen ystävä Luc vie hänet perheensä viinitilalle ja kertoo tälle viinikirvasta, joka todellisuudessakin tuolloin lähes tuhosi rypälesadot ja koko elinkeinon. Eikä sille ole vieläkään löydetty torjuntakeinoa. Tavat, joilla sitä on yritetty torjua, ovat hurjia, osin koomisiakin (haudataan sammakkoja, kastellaan köynnöksiä puhtaalla viinillä...). Yhtä tehotonta kuin aurinkohoidot, vitamiinikuurit tai myönteinen asenne ovat taistelussa koronavirusta vastaan.

"- Viinikirvaepidemian ollessa pahimmillaan tästä edistyksen maasta nousi näkyviin aivan keskiaikaisia visioita, Poujoul huomautti. - Mitä pidemmälle sydänmaille silloin meni, sitä oudompia käsityksiä viljelijöillä oli. Vuoristokylien takamailla viljelijat uskoivat että rautatie oli niin luonnoton tapa työntää metallia maaperään tai rautatien myötäisesti kulkevat telegrafijohdon olivat syyllisiä."

Erilainen sairauksiin suhtautuminen tulee mukavan pirullisesti esiin. Erikiä käsketään usein "reipastumaan", vaikka nuori mies on kuolemansairas! Montpellierissä kuollut Erik haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1910, saman paaden alle kuin isänsä, joka kuoli vain viisi vuotta aiemmin. Kuten sanottu, surullinen, mutta hyvällä tahdolla myös kohottava tarina: olemme sentään ehkä edenneet jossain, ainakin lastenkasvatuksessa ja koulutusmahdollisuuksien laajalle kansanosalle levittämisessä, sadan vuoden takaa. Tautien torjunnassa jonkin verran; sotimisen, väkivallan ja vastakkainasettelujen vähentämisessä vain vähän jos lainkaan. Taidetta sentään ihailimme silloin ja teemme niin edelleen. 

Kenelle: Historiahulluille, kuvitteleville, taiteilijasuvuista kiinnostuneille.

Muualla: Anu sanoo ajankuvaa tarkaksi ja avartavaksi ja löysi kirjasta samaa ilahduttavaa kerronnan kepeyttä kuin teoksesta Virginie!

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi 2020. 

Päällisen suunnittelu Anders Carpelan, kansikuva Museovirasto.