Vanessa aloittaa 15-vuotiaana suhteen keski-ikäisen opettajansa kanssa. Metoo oli vasta tulossa, tyttö yksinäinen ja rakkaudennälkäinen, kypsän miehen huomio imarteli. Onko suhde hyväksikäyttöä vai hyväksyttävää aitoa kiintymystä? Itsehän Vanessa suhdetta toivoo ja tavoittelee, mutta toisaalta, hän on vasta lapsi.
Raju aihe, josta Russell kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti, molempia osapuolia esiintuoden ja tilannetta avaten. Nabokovin Lolita kuluu Vanessan lukemana, ja sydäntä särkee tytön puolesta, niin hankalaan tilanteeseen ja henkiseen ristivetoon hän joutuu, ettei kenenkään pitäisi. Hänen minä-muodossa kertomansa fiktiivinen ja vetävä tarina auttaa ymmärtämään syitä ja seurauksia. Ja sitä, miksi tyttönä olemisesta pitää puhua ja miksei ketään saisi jättää liian nuorena yksin pärjäämään aikuisten maailmassa. Amerikkalaisen Russellin kirja on kasvattajille ja tyttöjen läheisille oivaa luettavaa.
Kirjallisena suorituksena ei ole huippu, mutta asian puolesta täyttä terästä.
Kate Elizabeth Russell: Vanessa. Suomennos Sari Karhulahti. WSOY 2020.
Minun silmiäni kirja avasi muun muassa siitä, että termi "värillinen" tarkoittaa monenlaisia taustoja, mustan ja valkoisen jälkeläisissäkin on lukuisia eri ryhmiä. Ja siitä, miten mielivaltainen apartheid-järjestelmä todella oli: esimerkiksi kiinalaiset laskettiin mustiin - joiden status oli valkoisia huonompi - mutta japanilaiset valkoisiin. "Mustuus" saatettiin todeta heppoisin perustein, kuten kynätestillä: jos kynä pysyi hiuksissa, oli musta. Noah avaa kirjassa lapsuuttaan ja paikallisia käytäntöjä sekä vanhoja uskomuksia, jotka edelleen vaikuttivat (vaikuttavat?) ihmisten elämään, kiinnostavasti ja helppolukuisesti. Nyt tiedän esimerkiksi sen, miksei paikallinen musta väestö pitänyt kissoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, sutjakasti etenevä ja jutusteleva kirja. Vaikka Afrikan tähti -pelin oheen.
En juuri tiedä mitään nuorten elämästä kertovista kirjoista. Ei ole tarvetta etsiä sellaisia kirjoja, koska ei ole sen ikäisiä lastenlapsia. Hämmästyinkin, kun huomasin tässä postauksessasi Trevor Noahin Laiton lapsi -kirja. Kirja oli viime vuoden yksi suosikkikirjoistani. Ja onhan se totta, nuoruutta siinä kuvattiin. Yhä edelleen odottelen kirjan luvattua jatko-osaa.
VastaaPoistaNuoren kokemuksia mitä suurimmassa määrin, tämä Noah. Eivätkä Washingtonin kirjankaan nuoret miehet ole enää teinejä, vaan nuoria miehiä. Oon vain niin vanha, että nuoria ovat kai kaikki alle nelikymppiset :) Tai kolmevitoset. Pojittelen kaikkia alle viisikymppisiä (anteeksi). Hienoa, jos Noah tekee jatkoa! Vanessa on näistä kuitenkin koskettavin minulle, teinityttöjen tätinä ja mummana. Sanoisin ajattomaksi tarinaksi, näin hyväksikäyttö voi mennä. Niin, ettei tyttö tajua hyväksikäyttöä.
PoistaLuin Vanessan joku aika sitten ja se on jäänyt kyllä lähtemättömästi mieleen. Hyviä nostoja sinulla, nythän on ainakin Instan puolella ollut juttua lanu-kirjallisuuden näkymättömyydestä mediassa.
VastaaPoistaKiitos Anki. Lanua pitäisi tosiaan lukea itsekin enemmän, niitä löytyy niin hienoja ja elämyksiä antavia, aikuisillekin. Ja onhan hyvä tietää, mitä lapsille, lapsenlapsille ja kummilapsille on tarjolla. Suomalaiset kirjailijat loistavat tässäkin lajissa!
Poista