Soili Pohjalainen: Ihon alla

Täysin päinvastainen teos kuin edellä postaamani Radalla. Ei sillä, etteikö tämäkin olisi ammattikirjoittajan työtä ja hyvä, vahva kirja - se on sitä. Mutta aihe ja tunnelma ovat täysin toiset. 

Hieman nuorempi päähenkilö, teini Aino, ja hänen äitinsä elävät veitsenterällä, kirjaimellisesti.

"- Mä oon tehny syviä viiltoja. Tosi syviä. Mä soitin ambulanssin. Äiti anteeks, Aino sanoo puhelimeen. Se on viillellyt taas."

Ainon äiti kertoo tarinaa, joka on ahdistava ja pelottava - ja arkea monelle. Äiti pelkää jatkuvasti tyttärensä puolesta: mikä voisi olla pelottavampi tehtävä kuin yrittää pitää hengissä lasta, joka ei itse sitä erityisemmin halua. Mutta haluaako Aino tosiaan kuolla? Mikä on se suuri tuska, jota hän haluaa paeta? Miksi hänestä tuntuu, ettei hän riitä? En tiedä, mutta jotain hän sanoo itsensä viiltelemisen helpottavan. 

Samastun tietysti lähinnä äitiin, ihailen hänen tervejärkistä otettaan asiaan, joka ei ole helppo ottaa haltuun. Voimat tuntuvat välillä loppuvan, enkä ihmettele. Sukupolvi näkyy tietyissä ajatuksissa. 

"Sukuni naiset ovat ennenkin olleet kovissa paikoissa. Mistä ne äidit saivat voimaa? Äidit kestävät vaikka mitä, koska ei niillä saatana ole mitään muutakaan vaihtoehtoa. Tämä maailma makaa äitien harteilla. Perheen isä voi olla minkälainen juoppohullu tahansa ja perhe selviää kyllä, mutta jos äiti ei jaksa, kaikki menee päin helvettiä."

Ainon isä Lauri jää sivuhenkilöksi. Vaikka äiti tajuaa tarvitsevansa tätä, apua ainakin käytännön asioissa, vaikkei henkinen tuki ole aivan sitä, mitä nainen mieheltään odottaa ja toivoo. Hän sanoo miehensä tilanteenlukutaidon olevan onneton - äiti tarkkailee tytärtään tauotta, lukee epätoivoisesti merkkejä tämän käytöksestä parempaan tai huonompaan, pyrkii välttämään tilanteet, joissa Ainolla "flippaa." Hätätutka päällä koko ajan. Uuvuttavaa ja äärimmäisen stressaavaa. Ehkä jopa osin tarpeetonta, mutta miten muutenkaan voisi olla? Äiti tuntee olevansa syyllinen, paska äiti, joka on vastuussa lapsestaan ja tämän sairaudesta, ja hänellä pitäisi olla takataskussa supervoima parantaa tytär. "Mikään ei ole niin saatanallinen tunne kuin se, ettei osaa auttaa lastaan." 

Tietysti etsitään toimivaa hoitoa, harkitaan jopa huostaanottoa (Ainon oma idea). Monenlaisia psykiatrisia hoitajia, terapeutteja ja lääkäreitä tavataan. Osa on "vitun ärsyttäviä", osa suorastaan tylyjä tai muuten ymmärtämättömiä. Mutta on hyviäkin, kuten se hoitaja, joka osaa antaa "ihan mitättömän pieniä mutta konkreettisia neuvoja, jotka auttavat hirveän paljon." 

Äidin ja tyttären välit ovat ajottaisista huudoista ja riidoista huolimatta keskustelevat ja avoimet. He ovat sinnikkäitä molemmat, kumpikaan ei luovuta. Äiti miettii, milloin olisi hänen elämänsä vuoro - kun aika ja voimat kuluvat nyt tyttären ongelmien kanssa - ja muistelee lohdullista yleisönosaston kirjoitusta, jonka mukaan "...elämä alkaa, kun lapset ovat muuttaneet kotoa ja koira kuollut."

Jos lapsi vain pysyisi hengissä. Jos olisi enemmän niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse pelätä. Ainon hoito etenee vihdoin, sairaala-aika vaikuttaisi auttavan. Käsivarsien iho saa toipua yhä pidempiä jaksoja, mikä herättää vanhemmissa toivoa. 

Kirjailijan perheen kokemuksiin perustuva tarina on niin voimakas ja ahdistava, etten voinut lukea sitä putkeen, tarvitsin taukoja. Soili Pohjalainen on kirjoittanut aiemmin lämminhenkisiä teoksia; tämä on tunnelmaltaan erilainen, pelottavan paljastava ja kipeä kun avoin haava, mutta tarkkanäköinen ja hienon naseva tekstiltään, kuten aiemmatkin: 

Valuvika

Käyttövehkeitä

Kenelle: Teinien mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville, hoitohenkilöstölle, perhearjen kuvauksista kiinnostuneille, taitavaa suomen kieltä arvostaville. 

Muualla: Ei kauhistele eikä kaunistele, sanoo kirjasta Tuijata.

Soili Pohjalainen: Ihon alla. Atena 2022. Päällys Elina Warsta.