Tyttö ja rotta

Ja samaan hintaan myös Jari Järvelän aiempi, Tyttö ja pommi. Sillä luin kirjat putkeen, Dekkariviikon innoittamana, vaikken siihen mukaan ehtinytkään. Ei huononna kirjoja, lukemisen ajankohta. Eikä kirjan kotimaa.

Monet lukijat sanovat, etteivät lue kotimaista. Ilmeisesti kuvitellen, että ulkomainen on aina parempaa. Niin old-school. No, ulkomaisia kirjoittajia on tietysti paljon enemmän kuin kotimaisia, joten joukkoon mahtuu myös enemmän helmiä. Meillä on kuitenkin timantteja niin paljon kuin jaksamme lukea, eivätkä kansalliset ominaispiirteet enää ole kielteinen asia, vaan päinvastoin: paikallinen, läheinen ja luomu! Miksi se kirjoissa olisi huono juttu?

Tuo edellinen on yleiskommentti eikä koske Jari Järvelää: hän voisi hyvin olla mikä-tahansa-eurooppalainen ja erittäin laadukasta kirjoittajatasoa missä tahansa. Paitsi kirjoittamisen taitonsa noin yleensä, tässä myös aiheensa puolesta: dekkarit nuorista, joka elävät graffitien maailmassa, voisivat tapahtua missä vain Euroopassa. Näen Berliinissä asuvassa Metrossa kaikuja Millenniumin Lisbeth Salanderista, ulkoisesti vaatimattomampana ja hieman - mutta vain hieman - väkivallattomampana  ja vaatimattomampana versiona. Nyt ei puhuta pelkästään eloonjäämisestä, vaan sen ehdoista; siitä, mistä kaikki alkaa. Syvemmältä rajumpaa, vaikkei niin näyttävän räväkkää. Jos Millenniumiin verrataan. Ehkä se juuri on sitä suomalaisuutta?

Metro on tyttö, joka elää hetki kerrallaan, säilyy tunti tunnilta hengissä. Hänen elämänsä on pelkkää selviytymistä, ja ainoat ilonhetket sen lisäksi ovat aniharvat ja hatarat ihmissuhteet, yhteisön ja yhteisen aatteen, graffitien teon, tuomat jännitykset ja ylpeys omien töiden onnistumisesta. Tarinassa on dystopiamaisia piirteitä: lahoavat talot, atomienergialla tapettu kaupunki, hengensäilyttämisen hegemonia. Vaikka Metro taistelee vain perusarvojen puolesta: Olemisen. Näkyväksi tulemisen. Sydäntä särkee Metron ja hänen kavereidensa puolesta.

Järvelä on perehtynyt kunnioitettavan huolella aiheeseensa, kuten ammattilaisen kuuluu. Hänen kynänsä lentää hengästyttävästi ja henkilöt elävät, kunnes kuolevat. Järvelän kirjoitustapa on omanlaisensa; se on irtonaista ja näennäisen keveää, mutta ei tippaakaan löysää, vaan tarkasti zuumaavaa. Kirjoittajan puolesta ei lukijan tarvitse huolehtia, hän hoitaa hommansa - katsokaa vaikka Särkyvää - mutta graffitiaihe rassaa. Kuvittelen ymmärtäväni ilmiön synnyn: miten huumaavaa on tehdä jotain epähyväksyttävää ja kiellettyä, täysin omaa, jota muut eivät tajua. Mikä yhteisöllisyyden ja irrallisen vapauden tunne! Ja kenestä ei olisi hienoa, kun ankeita asemanseutuja tai rakennustyömaan aitoja maalataan. Mutta juuri tuo sotii aatteen perimmäistä ajatusta vastaan: yleisesti hyväksytty ei voi olla hyvää. Sillä todella hyvän täytyy ärsyttää, saada miettimään, rikkoa rajoja ja perinteisiä ajatusrakennelmia eikä rajautua virallisesti luvalliseen.

En tiedä, onko näin todellisuudessa. Suhtaudun ristiriitaisesti graffititaiteeseen. On kaikki edellä mainittu, ilmaisunvapaus jne. fraaseja. Mutten ymmärrä yhtään siinä vaiheessa, kun maksan talonseinän siivouslaskua. Koska se suttuinen maalaus ei ole sitä, mitä haluan katsoa joka päivä. Ehkä haluan sulkea silmäni todellisuudelta, mutta päällimmäisin tunne on sääli.

Miksi helvetissä näillä nuorilla ei ole muuta kanavaa tehdä itseään näkyviksi? Tämä on minusta kynnyskysymys. Ja vertautuu niin moneen turhaan ja hajottavaan ilmiöön. Miksi pitää keksiä "jotain muuta", miksei meillä ole tarjota mallia, jossa voi elää turvallisesti, sellaisena kuin on? Jotenkin vahingoitettuja nämä nuoret ovat, pahasti. Siis nyt puhun taas kirjasta, ehkä myös osasta lähiömme nuoria. Kyse on isommasta asiasta kuin tasoltaan epätasaisten seinäkuvien maalaamisesta. Tai ehkä vain siitä, että olen kirjalle väärää kohderyhmää.

Dekkarina kirja toimii tehokkaasti. Jännitän mukana, tapahtumat vyöryvät vauhdilla kuin action-leffassa. Eivätkä hahmot silti tule liian lähelle: tapahtumat ovat tärkeämmät kuin ihmiset. Jari, pyydän anteeksi, että jumituin tätimäisesti yhteen aiheeseen. (Mutta hetkinen, minähän olen täti!) Monet muut pystyvät paremmin lukemaan kirjat sellaisenaan, kuten:

Muualla: Kirsi sai vahvan kipinän. Järvelän hahmot ovat moninaisia ja kiinnostavia inhimillisine tunteineen, sanoo Kirjakaapin kummitus. Elinaa puistatti, ja hän tarjoaa paljon linkkejä. Ja lue ihmeessä Mintun postaus! Koska sehän se käski mun lukea. Ja toinen loistava blogikirjoittaja Tuijata lainasi kirjan. Kiitos teille! Mutta en voi välttää hytinää, että Jari Järvelä loistaa vielä kirkkaammin muualla. Hänessä on niin paljon taitoa, paneutumista ja sisua, että dekkarisarja - vaikka kuinka hyvin tehty - ei ehkä ihan riitä. Jää nähtäväksi.

Kenelle: Ennakkoluulottomalle nykydekkarin lukijalle. Nuorten maailmaa ymmärtämään pyrkiville. Suomalaisen kirjoitustaidon tasosta huolestuneille.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Tyttö ja rotta. Crime Time 2014 ja 2015.