Mikä sopisi paremmin joululukemiseksi kuin kahden kirjailijan rauhaisa kirjeenvaihto, otsikoinnista huolimatta: kodin rauhassa kirjekeskustelua lueskeleva saa ikään kuin kurkistaa toisten tosielämiin silloin kun siltä tuntuu. Vähän samanlainen tunne kuin kuulla mielenkiintoinen jutustelunpätkä julkisessa liikennevälineessä, kun jäät heristelemään korvia, miten juttu jatkuu - mutta tällä kertaa saat kuulla (lukea) sen loppuun asti, luvan kanssa.Kirjeet on kirjoitettu vuoden 2017 syksyltä 2019 kevääseen. Westön Rikinkeltainen taivas oli juuri ilmestynyt, mihin Itkonen kirjan aloittavassa kirjeessään viittaa. Itkosella itsellään oli takana rankat ajat perheessä ja sylissä tuoreet kaksosvauvat, josta kertoo 2018 syksyllä ilmestynyt kirja Ihmettä kaikki. En tiedä, kenen idea oli koota kirjeromaani tähän väliin, mutta kiitän hyvästä ideasta! Välähtelevän, hajanaisen sometiedonvälityksen vastapainoksi oikeat, mietityt ja kohteliaat tekstit kuulumisista ja ajatuksista tuntuvat nautinnollisilta.
Alussa muistellaan kirjailijoiden ensitapaamista, mistä näppärästi päästään ajan kulumiseen, jopa nostalgiaan, jota molempien kirjoissa heidän mukaansa on sanottu olevan. Pidän Westön ajatuksesta, ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa tai jotenkin hentomielistä. Sana nostalgia tulkitaan usein useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan." Samaa voisi sanoa menneistä ajoista lukeva: en haikaile, mutta haluan tietää.
Kirjeissä käsitellään omien urakehitysmuisteluiden ja tämän hetken kuulumisten lisäksi ajan puheenaiheita metoosta ääriliikkeisiin, isänä ja perheellisenä olemisesta ilmastonmuutokseen. (Urakehityksestä muuten vinkki poliitikoille: ainakin toinen kirjoittajista on sekä koulutuksensa, työkokemuksensa että muun osaamisensa ja yhteisten asioiden hoitoon innokkuutensa puolesta selvää politiikkoainesta.) Luonnollisesti sivutaan myös kirjallisuutta ja sen trendejä, kuten sitä, miten paljon kirjailijan tulisi olla esillä. Tai onko autofiktio nykyisin ainoa tapa kirjoittaa? Miten he vastaavat ajan vaatimuksiin tulevissa töissään?
Westö tiedetään yksityiseksi henkilöksi, vaikka hän kiertää paljon puhujamatkoilla. Hän ei juuri osallistu someen virallista kirjailija-fb-sivua enemmän - vaikka ilokseni huomaan hänen lukevan kirjablogeja - ja vaikuttaa suorastaan kauhistuneelta avautumisestaan henkilökohtaisista asioistaan näiden kirjeiden myötä. (Mikä ei näin somen turtuneelle suurkäyttäjälle tunnu mitenkään erikoiselta, avautuminen siis.) Itkosen tekstejä mielipiteineen taas olemme saaneet lukea niin lehtien palstoilta kuin somesta jo pitkään, kirjojen lisäksi tietysti, joista Ihmettä kaikki on niin henkilökohtainen kuin kirja olla voi. Tulevia töitä miettiessään hän toteaakin nyt haluavansa "häivyttää itsensä ja kuvitella kokonaisen maailman":
"Pahin uskonkriisini on toivoakseni ohi. Ei voi olla niin, että kuvitteelliset maailmat olisivat muuttuneet kokonaan museotavaraksi. Haluan kirjoittaa monilla eri tavoilla, aivan niin kuin olen tähän astikin kirjoittanut. Kirjoitan varmasti taas omaelämäkerrallisestikin, mutta en haluaisi jatkaa sillä tiellä juuri nyt, minulla ei ole samanlaista paloa eikä sitä paitsi yhtä vahvaa dopingia. On siis vain uskottava, että puhdaskin kirjallisuus voi yhä pärjätä."
Niin, mitä sitten on puhdas kirjallisuus - mahtaako sellaista olla olemassakaan. Uskon, että taiteen teossa on vahvasti aina mukana henkilökohtainen aines, vaikka henkilöt ja tapahtumat olisivat "keksittyjä".
Miten tulevaisutta pitäisi ajatella, se askarruttaa luonnollisesti. Ilmastokriisi on tätä päivää, lentämistä pohditaan, ja teknologian kehitystä. Kuten Westö tyypilliseen tapaansa hieman haaveksivasti ja ideologisen juhlavasti mutta selkeään näkemykseen päätyvästi sanoo:
"Minulle pahin ajatusvirhe on kuitenkin toisaalla. Vaikka pelkään ihmisiä ja pidän meitä arvaamattomana ja vaarallisena lajina, tunnustaudun silti humanistiksi. Se tarkoittaa että ihminen on, jos ei kaiken, niin melkein kaiken mitta. Niin mykistävän kaunis kuin planeetta onkin, se ei tuntuisi kodilta ilman kanssaihmisiä. Sillä mehän emme ole pelkästään arvaamattomia ja vaarallisia, me kykenemme myös rakkauteen, ystävyyteen ja empatiaan. Ja me rakennamme kaupunkeja, hienovireisiä yhteiskuntia joissa elämmme ja toimimme yhdessä, ja yhdessä me myös nautimme ja keskustelemme musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Minä en siis ole huolissani planeetasta - se kyllä selviää, geologisesta näkökulmasta me olemme vain hilsettä sen hartioilla - vaan sivilisaatiostamme ja meistä, siitä mikä vielä on pelastettavissa. Ja silloin kaiken idea ovat juuri tulevat sukupolvet."
Mielenkiintoisesti luonne-erot näkyvät näissäkin teksteissä: toinen on "suulaampi" ja avoimempi, toinen pohtii asioita enemmän ilmiöiden ja taustojen kautta kuin oman itsensä. Mainiosti valittu keskustelupari siis, eroa on riittävästi. Mutta yhteistäkin kollegoilla osoittautuu olevan paljon. Sen osalta etenkin, että molemmat ovat rautaisia ammattikirjailijoita, joiden tekstejä on ilo lukea. Kiitos!
"Osaaminen on kaunista. Sitä katselee mielellään, ja jollain vaikeasti selitettävällä tavalla pelkästään osaamisen todistaminen vahvistaa uskoa ihmisyyteen ja elämään ylipäätään."
Kenelle: Mietittyjä ajatuksia arvostaville, Westön ja Itkosen tuotantoa tunteville ja lukukokemusta syventäville, tulevaisuutta miettiville.
Muualla: Kirja herätti tunteita ja ahaa-elämyksiä Tuijatassa.
Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä. Otava 2019. Westön kirjeet ruotsinkielestä suomentanut Laura Beck.
Kansi Johanna Bruun. Sain kirjan kustantajalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti