Satiiria synkällä pohjavireellä

Nyt löytyi kirjailijaelämävaikerrusten äiti. Ainakin tältä syksyltä. Jussi Siirilä kirjoittaa takakannen tekstin mukaan satiiria. Oikeasti se taitaa olla parodia muista kirjailijavaikerruksista, tai satiiria itsestään. Satiirin satiiria, tarkoittaako se, että kaveri on ihan tosissaan? No ehkä ei, ja nokkelasti päättelin sen viimeistään kohdassa, jossa Jone Nikulan sanotaan hymyilevän ja kehuvan päähenkilön kirjaa ihan kivaksi. Koska kaikki kyseiset toiminnot tuntuvat J. Nikulan käytökselle vierailta (hymy, romaanin lukeminen, pliisu kommentointi), ei tarina voi perustua tositapahtumiin.

Mutta kyllä tämä omiin tuntemuksiin kirjailijana olosta ja julkisuudesta perustuu. Vaikka kuinka asiaa yrittäisi hienosti veivata. Kirjan päähenkilö Siirilä on menestykseen ponnisteleva kirjailija, joka on vakuuttunut omasta neroudestaan ja etsii julkisuutta keinolla millä hyvänsä. Lopulta turvautumalla niinkin epätoivoiseen keinoon kuin kirjoittamalla luvatun käsikirjoituksen kustantamolle. Mutta se on vain pieni sivujuoni, tosin tärkeä, sillä kässäri on olevinaan Jussi Siirilän Juoksija. Faktaa ja fiktiota siis hämmennetään.

Mediahuomiota, hanki! Siirilän apuna tarinassa ovat niin Pekka Himaset kuin Esa Saariset, Tanja Karpelat ja Laura Malmivaarat. Käsittelykulma on kuten vaikkapa Petri Tammisen Mitä onni on -kirjassa: päähenkilö elää omassa (omituisessa) päässään, kun lukija puolestaan näkee selvästi, missä mennään. Tämä vain ei ole kovin hauskaa. Julkkisten laittaminen tekemään kaikenlaista naurettavaa ei jaksa naurattaa. Vaikka taustalla onkin aito hätä oman uran, kirjallisuuden tason ja kirjailijoiden puolesta. Jos tarkoitus on herättää keskustelua, toivotaan, että se toimii. Mutta miksi kirjailija sitten torppaa keskustelun omalta osaltaan ilmoittamalla kirjan liepeessä, ettei anna lausuntoja aiheesta sen omakohtaisuuden vuoksi? Vai onko sekin parodiaa? Hämmentävää. Sitä paitsi Jari Tervo Lahnasineen ehti julkkisastialle ensin.

Itse teksti on pikkunäppärää vitsinheittoa, ja kyllä kirjan viihteeksi luki, mutta kaikesta katkeruudesta ja name-droppingista jäi jotenkin häpeilevä olo sormenpäihin, vähän kuin olisi Seiskaa selaillut.

Tämän genren paras on edelleen Kreetta Onkeli. Hauska olematta nolo, osuva olematta pahantahtoinen.

Jussi Siirilä, Historia on minut vapauttava. Gummerus 2010.

Nuori kirjailija tilittää

Julius Ilonen on kirjailija, niin on Juha Itkonenkin. Kummankaan tekstiin en ole päässyt makuun.

Ilonen on Itkosen uusimman kirjan päähenkilö, jonka tekstiä alkuosa on olevinaan. Hyvin itkosmaista.

Vasta noin puolenvälin jälkeen, kun fiktiivinen romaani päättyy ja kirja muuttuu Ilosen kirjeiksi, Itkonen tuntuu kunnolla pääsevän vauhtiin ja asiaan, joka on itse asiassa kirjailijan ammatin kuvailua. Vaikka keksittyjen hahmojen kautta, silti tuntuu, että nyt Juha Itkonen ihan oikeasti pääsee pukemaan sanoiksi ja tuomaan julki kaikki ajatuksensa omasta alastaan ja ammatinvalinnastaan - että hahmot on luotukin vain tätä varten.

Juonen kautta kuvataan, miten nuoresta miehestä tuli kirjailija, mitä häpeäntunteita ja ylpeydenaiheita hänellä on, miten tarkkailee muita, millainen on suhde lukijaan ja etenkin kritiikkiin. Ja kirjamessuihin - ne kuvataan aina syvimpänä helvettinä ja äärimmäisenä koettelemuksena kirjailijaraukan kidutuksessa, mutta messut ovat näyttävät tärkeät olevan, koska ne niin monessa nykykirjassa mainitaan.

Itkosen kunniaksi on sanottava, ettei hän romantisoi kirjoittamista - sitä verrataan niin äidin tissin imemiseen kuin pökäleiden tuottamiseenkin. Mutta ei voi välttyä tunteelta, että pullamössöpoika vaikertaa, kun hänellä on niin kamalan kurjaa. Ei oikeasti ole.

Mutta tämähän on kasvukertomus ja nuoren miehen kypsymisen kuvailu. Ehkä tarpeellinen kirjailijan omalle päälle. Jotenkin, Itkosen tekstien kanssa minulle käy aina niin, että ajatus harhailee ihan muualle ja joudun pakottamaan sen takaisin kirjaan, niin kävi tässäkin. Ei hän huonoa jälkeä tee, eikä tulos ole koskaan typerä tai mitäänsanomaton tai ohut. Aiheetkin ovat aina herkullisia. Silti Itkosen tyyli ja tapa kertoa ei vain puhuttele minua, ei vie mukanaan. Lukeminen töksähtelee.

Ammatinvalinnan kuvauksena tässä olisi kyllä ideaa koulutusmateriaaliksi. Miksei tehtäisi muistakin ammateista kuvitteellisia, todellisuuteen perustuvia urakertomuksia. Näin valitsin betoniraudoittajan uran, näistä asioista työssään iloitsee maatalouslomittaja, näin kärsii asiakkaidensa kanssa hammaslääkäri, tästä taksikuski tuntee ylpeyttä, tuota pelkoaan häpeää tuotepäällikkö. Nuorikin jaksaisi lukea romaanimuotoisen oppikirjan ja oppisi samalla; ideaa saa vapaasti lainata… Kirjailijalla on vain se etu, että hän tekee tekstiä työkseen, kun taas laborantti tai vakuutusmyyjä ei voi kuvailla uraansa kemiallisilla analyyseilla tai vakuutuksia myymällä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista, Otava, 2010