David Nicholls: Melkein perillä

Lontoolainen Marnie on 38-vuotias, yhden avioliiton läpikäynyt, työhönsä kustannustoimittajana uppoutunut ja yksinäisyyttä poteva nainen. Sosiaalinen elämä on hiipunut avioeron myötä ja ystävien perheellistyessä, ja sitä hän kaipaa, ei niinkään romantiikkaa. Sekin voisi olla mukavaa, hän miettii, mutta riskit (pettämiset, sattumiset, pettymykset) ovat suuremmat. 

Marnie ymmärtää kyllä, ettei hän voi jämähtää 54 neliöönsä, tai yksinäisyydestä tulee pysyvä olotila. Niinpä hän suostuu ystävättärensä Cleon kanssa ryhmäpatikointiin, jota vetää Cleon opettajakollega Michael, ahkera retkeilijä. Reitti kulkisi Pohjois-Englannin järviseudun läpi Irlanninmereltä itään, jopa Pohjanmerelle saakka. Kyseessä on kuulemma todellinen, tunnetun vaeltajan Albert Wainwrightin alueen opaskirjoissaan hahmottelema reitti, josta Michael suunnitteli kokemattomien vieraidensa vaeltavan muutaman alkupätkän, kun hän itse voisi patikoida koko reitin. Loppumatkan ylellisessä yksinäisyydessään, vaikka Cleo on kutsunut mukaan myös Tessan, josta arvelee Michaelin kiinnostuvan. Michael on kokenut kipeän avioeron, eikä ole vielä päässään irtautunut vaimostaan.  

Koska Marniella ja Michaelilla ei ole paineita pariutua, he tulevat juttuun hyvin. Ja juttua riittää. Ja reittiä, ja säiden vaihtelua. Itse asiassa he ovat tavanneet aiemminkin, Cleon lapsen nimiäisissä.

"- Tapasimme siis nimiäisissä. - Niin sen täytyy olla. - Olen selvästikin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. - Anteeksi. - Ei se mitään. Minulla on sängyssä sellainen muistivaahtopatja, eikä silläkään ole iltaisin aavistustakaan siitä, kuka hitto oikein olen. Saatat kylläkin muistaa entisen mieheni - hänkin oli siellä. Muistatko jutelleesi jonkun paskantärkeän mulkvistin kanssa? - Enpä kyllä. - Sellaisen, joka suhtautui sinuun alentuvasti, haastoi riitaa, puhui päälle? - Kaikki vaikuttivat oikein mukavilta. - Et sitten tainnut tavata häntä. Onnenpekka. - Oliko liittonne hyvinkin onnellinen?"

Pidin tarinasta, vaikkei se mullistava ole, vähän junnaavakin lopussa (toisaalta, elämä on!). Erityisesti pidin siitä, että henkilöt ovat nyt, varmaan kirjailijan omien ikävuosien kartuttua, aikuisia eivätkä enää nuoria etsimässä paria. Tuttua huumoria, sujuvaa sanailua ja lämmintä tunnelmaa kiinnostavissa maisemissa, sitä hain ja sitä sain. 

Vaeltamisesta kiinnostuneille kirja on erityisen innostava (jopa itse aloin ajatella, että olisi ehkä mukava patikoida). Reiteistä on mukana kartat, ja kirja jakautuu osiin, jotka puolestaan jakautuvat päiväkohtaisiin reitteihin ja tietysti matkalaistemme päivän tapahtumiin. Lyhyitä lukuja, helppoa luettavaa. 

Sinä päivänä -kirja räjäytti Nichollisin kuuluisuuteen vuonna 2009, suomennoksena 2011. Se on niitä erikoisuuksia, jotka toimivat yhtä hyvin tai jopa paremmin tv-sarjana. Leffanakin se on nähty, ei yhtä hyvin tuloksin. Itse kiinnostuin eniten siksi, että Nicholls oli käsikirjoittamassa yhtä parhaista tv-sarjoista ikinä, Rimakauhua ja rakkautta (Cold Feet). Muitakin tv-käsikirjoituksia mies on tehnyt. 

Kaikki peliin ilmestyi 2012. 

Varamiehestä (The Understudy) olen kirjoittanut kaksikin kertaa, myös suomennoksesta. Kaikki tähänastiset suomensi Sauli Santikko, nyt kääntäjä on vaihtunut ja luontevasti vetää, myös puhekielisyyden kanssa. 

David Nicholls: Melkein perillä. Suomennos Oona Nyström. Otava 2024. 

Tätä kirjoittaessani kirja on Akateemisen 10 myydyimmän kaunokirjan listalla yhdeksäntenä. 

Kas, nyt kun googlasin kannen tekijää (ei löytynyt, ja hölmösti katsomatta palautin jo pikalainan kirjastoon), löysin Kirsin Book Clubin postauksen samasta kirjasta, tänään julkaistun. Olen samaa mieltä Kirsin kanssa siitä, että alkuperäinen kansi (alla) on osuvampi, ilmeisesti käyttöoikeutta ei ole harmi kyllä Suomeen saatu. Ja minäkin tapasin Nichollsin Suomessa 2019, Helsingin kirjamessuilla, jossa hän esitteli tuolloin uusinta kirjaansa Suloinen suru. 

Erkka Mykkänen: Sellainen mies

Jatketaan ihmissuhteiden kiemuroissa. Ja seksin. Mies, joka sanoo internetin ottaneen "ensiaskeleensa samaan aikaan kuin minäkin" eli on kolmenkympin kieppeillä, kertoo vaikeudestaan löytää pysyvä naissuhde, Se Oikea. Mutta aina, kun menee erityisen hyvin, iskee valtava ahdistus, kumppanista löytyy outoja vikoja, kuten ikävä nenäprofiili, ja suhde on lopetettava. Mistä tämä johtuu ja mikä voisi auttaa?

Tätä hän pohtii kiinnostavasti ja monipuolisesti etsiessään ratkaisuja niin lapsuudestaan, kavereilta, terapiasta kuin somesta ja kirjoistakin (esimerkiksi Mirja Hämäläinen ja Liv Strömqvist mainittu tärkeinä). Onko hän liian mukautuva, haluaa esittää kilttiä miestä itsensä pienentämisen uhallakin? Vai aiheutuiko lapsena tärkeältä tytöltä saaduista pakeista vakava trauma? Miksi hänellä oli niin paljon pelkoja lapsena? Katsoiko hän pornoa liian nuorena? Tai onko hän vain kypsymätön, ikuinen lapsi, joka on aikuisena pinnallinen paska? Häpeä on tuttua. 

Tärkeä vaihe on tajuta olleensa koko elämänsä rakkaususkon vallassa; käsityksen, joka meille syötetään prinsessasaduista ja Frendeistä alkaen kirjallisuuden ja leffojen kautta vanhempiemme ja muiden esimerkkeihin saakka. On vain etsittävä, niin löytää palkinnon. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Noinkin voinee käydä, mutta taivaasta täydellinen suhde ei tipahda, vaikka siltä ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa - tämä on oma kommenttini, ei Erkan tekstiä. 

Mies löytää tilanteelleen jopa virallisen diagnoosin: hän kärsii oireistosta nimeltä ROCD, joka on OCD:n alatyyppi. (Saatoin hieman huokaista tässä kohtaa; kaikelle on isokirjaiminen diagnoosi, meneekö tämä nyt trauma- ja sairauskertomukseksi? Rauhoitan: ei mene, siten kuin pelkäsin. Vaikka oireisiin on olemassa hoito nimeltä ERP, josta siitäkin saamme perustietoa.) 

Iän ja tiedon kasvaessa mies oppii tunnistamaan ja välttämään ahdistavia tilanteita. Ehkä hänelle vain sopii parhaiten olla seurustelematta "tositarkoituksella"? Ystäviä on paljon, myös naisia, tai etenkin naisia, joiden kanssa hän kokee keskustelut luontevammiksi kuin perusäijien. Parasta olisi suhde varatun naisen kanssa, jolloin ei tarvitsisi ottaa paineita "vakavaksi" menosta. 

"Tuntui ihmeelliseltä olla seksuaalis-romanttisessa suhteessa, joka ei ahdistanut lainkaan." 

Siinä on tietysti omat haasteensa, mutta suhdekenttä on tosiaan paljon monimuotoisempi kuin vaivaannuttavalla sinkku-sanalla kuvattu tai kiinteä kahdenvälinen, hän huomaa (ja lukijakin). 

"Minulle ajatus, että loppuelämän ajan muodostaisin erilaisia ihmissuhteita ilman lähtökohtaisia rajoitteita siitä, että ne sulkisivat toisensa pois tai minun pitäisi valita ja sitoutua yhteen, oli helpottava."

Ajoittainen fyysisen läheisyyden ja seksin puute on ongelma. Pornosivut, tuhmat viestittelyt ja oma käsi ynnä apuvälineet, kuten eräs Raili, ovat laastaria. Hoitavat hommansa tyydytyksen suhteen, mutta silti mies kokee "syvähalauksen" tarvetta. Opin muuten monta uutta sanaa ja termiä, mutta niin oppi kertojakin kertomuksensa mittaan. 

Pohditaan lapsentekoakin. Mies rakastaa kummilapsiaan, ihailee ja kadehtii vanhemmiksi ryhtyneitä, näkee siinä "uhmakasta kauneutta" tässä maailmantilanteessa, muttei haaveile omista ainakaan nyt.

"Vaikka en kaivannut omia lapsia, epäilin silti välillä jääväni lapsettomana paitsi jostain olennaisesta. Elämän seuraavasta vaiheesta. Sellaisesta rakkauden muodosta, jonka voimaa en voinut aavistaakaan. Ja ehkä vain: aikuisuudesta.

Vanhempien elämällä oli kiistaton keskipiste, aurinko jota he kiersivät. Siihen kateuteni kohdistui. Prioriteetti numero yksi oli vanhemmille päivänselvä. Se pakotti heidät sivuuttamaan itsensä ja omat tarpeensa. Sellaisen täytyi kasvattaa ihmistä.

Minkä ympärillä minun elämäni pyörii? Napani? Mikä oli elämäni tärkein prioriteetti? Minä itse?" 

Arvostan vilpitöntä asian tutkimista ja ajattelua, joka ei sääli itseään, vaan pyrkii aidosti eteenpäin. Autofiktioksi kuvailtu teksti on todenoloista. Ammattilaisena Erkka Mykkänen osaa rakentaa tekstin rytmityksineen lukijaystävällisen sujuvaksi ja kiinnostavaksi. Sympaattinen sukellus miehen maailmaan, mistä kiitos!

Kenelle: Sitoutumiskammoisille, häipyviä poikaystäviä ihmetteleville, lasten tai lastenlasten yksinäisyydestä huolestuneille, parisuhteen eri muotoja pohtiville.

Erkka Mykkänen: Sellainen mies. Gummerus 2024. Kansi Elina Warsta. 

Miranda July: Nelinkontin

Juhannus on rakkauden aikaa, ja siksi sopi hyvin lukea Miranda Julyn riemastuttava kuvaus 45-vuotiaasta naisesta, joka herää ajatukseen siitä, ettei hän ole elämässään riittävästi läsnä. Ei riittävän rento eikä maanläheinen nainen, joka hän haluaisi olla. Ystävänsä Jordin kanssa hän pohtii tilannettaan. Hän rakastaa miestään Harrisia ja heidän 7-vuotiaasta poikaansa, se ei ole ongelma. Mutta jotain on, mikä vie hänet alamaihin. Puhe kääntyy usein seksiin.  

"Sitten päätimme kertoa toisillemme täsmälleen, miten naiminen tavallisesti sujui avioliitoissamme. Tuntui uskomattomalta, ettemme olleet koskaan aiemmin tehneet niin. Jos siihen oli olemassa hyvä syy, kumpikaan meistä ei keksinyt, mikä se oli. 

- Kumpi tekee aloitteen? Sinä vai? Tiesin, että Jordi eli aina täysin mukana hetkessä. Hänenlaiselleen tukevasti ruumiseensa juurtuneelle ihmiselle seksi oli perustarve. 

- Niin, Jordi huokaisi. - aina minä. 

- Myös minä teen oikeastaan aloitteen, mutta vain siksi että yritän päästä etukäteen irti turhista paineista. - Kuinka usein? - Kerran viikossa. - Vau! Jordi voihkaisi. - Saisinpa minäkin naida kerran viikossa."

Nainen haluaa repäistä ajamalla Amerikan mantereen halki New Yorkiin ja takaisin. Ehkä rohkea matka yksin saisi hänet "hereille", olisi jopa käänteentekevä? Mutta tietenkään idea ei toteudu aivan kuvitellusti. Se alkaa lupaavasti, ihmisiä ja omia ajatuksia tarkkaillen. 

"Otaksuin, että kaikkia komeita nuoria miehiä kohdeltiin vähän niin kuin kuuluisuuksia, vaikka he eivät itse olleet tietoisia siitä. Tai ehkä ylipäätään kaikki nuoret käyttäyivät tätä nykyä niin, koska heitä oli hemmoteltu lapsina. En pannut sitä pahakseni. Oikeastaan olin itse vähän niin kuin kuuluisuus, ja siksi tiesin, miltä tuntui, kun ihmiset olivat kiinnostuneita puheistani, vaikka ne eivät olleet kiinnostavia."

Mutta sitten hän jää yöksi motelliin Monroviaan. Ja tapaa huoltoasemalla Daveyn. Tapahtumaketju saa yllättävät mittasuhteet. Viehätys muuttuu kuumottavaksi, lähes maaniseksi, kuten naisen suhde seksiin ylipäänsä. Ei kai kyse ole rakastumisesta? Nainen kieltää nauraen. Ainakin alkuun. Ja palaa kotiin perheensä luo, ehkä muuttuneena? Kestääkö liitto uuden tilanteen? Harris epäilee naisella olevan suhde toiseen naiseen: jännä, että suvaitsevallekin miehelle "toisen" sukupuoli on niin merkittävä asia. Ei silti, Harris kyllä tuntee vaimonsa, joka ei vieroksu naissuhteita, päinvastoin. Nainen pohtii liittoaan:

"Hyvinä päivinä tuntui ilmeiseltä, että hoitaisimme toisiamme kuolinvuoteellamme (jotenkin molemmat yhtä aikaa). Toisina päivinä olin varma, että vain keräsimme voimia kahden erillisen kodin rakentamiseen - saatoin nähdä omani: iloinen paikka, jossa ystävät saattaisivat käydä kylvyssä."

Suorasanainen ja osin räävitön seksielämä- ja suhdekuvaus - joka toki tehdään hyvin sivistyneellä tavalla - hykerrytti lukijaa, samoin nasevat huomiot ja yllättävä "tavisrajojen" ylittäminen. Kuin ohimennen nainen kertoo hauskasti ja paikoin kipeästi elämästään, ystävistään ja urastaan ja etenkin ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan. Tuntuu, kuin tuntisin naisen hyvinkin, vaikken tiedä edes hänen nimeään (tätä voisi pohtia tarkemmin, miksi en) ja vaikka hän elää täysin erilaista elämää. Kieltämättä kokemusten etsinnässä on myös jotain epätoivoista, vai kuvittelenko vain? Esivaihdevuosiakin epäillään ja estrogeenitasoja mittaillaan. Taiteilijaluonteena nainen kokee kaiken vahvasti, haluaa kokea kaiken vahvasti. Jordi kannustaa:

"Yllätyksiä on varmaan luvassa vielä lisää. - Nauti nyt vain!" 

Ehkä matka siis toimi kuten oli tarkoitus, loppujen lopuksi? Hieman irralliselta tuntuu naisen synnytyskokemuksen rooli, josta puhutaan paljon; fetomaternaalinen vuoto johtaa useimmiten vauvan menehtymiseen, mutta Sam selvisi. Kokemus toki rakentaa naiseutta, mutta silti. Jäikö siitä pelko, jota pitää peitota jatkuvasti fyysisellä "suorittamisella"? Vai olisiko nainen sama etsijä ja kokija ilman tuota kokemustakin? Olemmeko kaikki jossain iässä naisen kaltaisia, eri mittakaavassa vain? Jutusteleva, viihdyttävästi etenevä teos kertoo paljon, mutta jättää paljon myös pohdittavaa. Mainio romaani.  

Kenelle: Keski-ikäisille, itseään etsiville, seksikuvastoa kestäville, seikkailunhaluisille. 

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours.) Siltala 2024. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Jenni Saari.

Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin lukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.

Pirkko Soininen: Signe

Signe Brander oli yksi maamme merkittävimpiä valokuvaajia. Hänen kuviinsa ei helsinkiläinen voi olla törmäämättä, vaikkei niitä erikseen hakisikaan, kuten minä olen tehnyt: olen katsellut hänen kuviaan kirjoissa, lehdissä, näyttelyissä, kaupunginmuseon verkkosivuilla ja museon arkistossa. Ne lumoavat aina - ja ällistyttävät hienoudellaan, kun muistaa niiden ottoajankohdan teknologioineen. 

1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla sähkö oli upouutta, autoja alkoi juuri tulla, elävistä kuvista nähtiin vasta näytteitä. Neiti Brander, lapsena Parkanossa ja Kokkolassa asunut, oli muuttanut leskiäitinsä kanssa Helsinkiin, joka kasvoi ennen- ja jälkeennäkemätöntä vauhtia. Signen silmä ja käsi olivat tarkkoja jo pienestä: taitavana piirtäjänä hän kouluttautui piirustuksenopettajaksi. Opetustyö ei kuitenkaan kutsunut, sillä valokuvaus vei sydämen. Ja loppu on historiaa. 

"Ei todellakaan ollut niin, että vain piirtämällä voisi ajatella ja että vain piirtämällä voisi tehdä näkyväksi kätkettyä - kameralla saattoi tehdä saman."

Pirkko Soininen kuvaa Signen elämää sen loppumisen perspektiivistä. Valokuvaajan elämä päättyi  vuonna 1942 Nikkilän mielisairaalassa Sipoossa, jonne helsinkiläisiä sairaalapotilaita vietiin turvaan pommituksilta. Hän ei siis ollut mielisairas, vain iäkäs, joka epäonnekseen oli sairaalassa pommikoneiden tullessa. Yksinäiseen kotiin oli tarkoitus palata pian, mutta toisin kävi. Sodan kaaoksessa potilaat jäivät käytännössä oman onnensa nojaan ja kuolivat nälkään, ehkä kylmyyteenkin, myös Signe. Karmea, surullinen loppu. 

Biofiktioksi kirjoitettua kirjaa leimaa myös surullisen usvainen ja haikea tunnelma. Signe muistelee sairaalassa vaiheitaan. Kohokohtia, rakastamaansa työtä, tärkeimpiä kuviaan. Tietenkään emme tiedä, mitä hän todella ajatteli, mutta työ oli hänen tunnettua elämäänsä leimaavin piirre. Ja intohimoinen eteneminen ja oppiminen siinä, alkuun valokuvaaja Daniel Nyblinin assistenttina, sitten oman atelieerin pitäjänä, myöhemmin kaupungin tilausvalokuvaajana. Sinä aikana syntyneet ja talletetut 907 kuvaa Helsingin kaduista, taloista ja ihmisistä tekivät hänestä ainutlaatuisen, tunnustetun ja muistetun. Myöhemmin hän kuvasi suomalaisia kartanoita ja teki muita tilaustöitä.

"Ylihuomenna nousisin taas kärryjen kyytiin ja matkaisin kuin taivaan lintu toiseen paikkaan. Eikä kukaan pakottaisi minua tekemään niin, paitsi - ja sitten hymyilin itselleni - raha. Hengen pitimiksi minun piti töitä tekemän, mutta voi miten siitä nautinkaan."

Toimeentulo oli niukkaa, mutta riitti sen ajan, jolloin hän "hankki särvintä äidille ja itselleen", äidin kuoltua vain itselleen. Kuin julmana kohtalon ivana mestarillisen näkijän silmät heikkenivät iän myötä niin, että hän joutui myymään kameransa - viherkaihi, sanoo netti. 

"- Onko teillä kipuja? Siksikö itkette? Tuon jotain lääkettä. - Ei. - Ette halua lääkettä? 

- Ei ole kipuja. - Mutta... 

Hän on sen verran viisas, ettei sano muuta. Tietää kysymättäkin miksi itken. Vaikka minussa on enää niin vähän elämään, jäljellä oleva on edelleen niin suurenmoista, enkä halua luopua siitä."

Kirja piirtää kuvan käytännöllisestä, hieman yksitotisesta ja ihmissuhteissa varovaisesta naisesta, jonka sisäinen näkemys valokuvaukseen oli rikas. Rohkea hän oli uransa suhteen, ja onneksi kaupungin viskaalit myös palkatessaan naisen tallentamaan muuttuvaa Helsinkiä. Esimerkki tallennustarpeeseen lie napattu Pariisista, jossa oli tehty samaa. Viisasta ja kaukonäköistä! 

Timo Mäkelä julkaisi sarjakuvakirjan Neiti Brander vuonna 2005 (Arktinen Banaani), ja valokuvakirjoja löytyy useita kaupunginmuseon, Jan Alancon ja Riitta Pakarisen tekemänä. Mutta hämmästyttävää kyllä, Signe Branderista (1869–1942) ei ole tehty koskaan varsinaista elämäkertaa. Ehkä hänestä tiedetään liian vähän, hänet mainitaan muualla yksityiseksi henkilöksi, joka ei halunnut olla esillä, kuvissa tai muutenkaan. Soinisen Signe on sikäli mainio ratkaisu biofiktiona ja elämäkertaa lähinnä, mikä tekee kirjasta ihailijan must-luettavan. Sen unenomainen ote viittaa elämän hiipumiseen, joskus jopa alleviivatusti.  Mutta mistäpä lukija tietäisi, millaista on odottaa kuolemaa, ehkä juuri tuollaista.

"Aika kiertyy ympärilleni. Olen simpukan sisällä, auringonkukan mykerössä, spiraalin keskellä. Kuljen ajan kehillä kuin aave etsien jotain mitä ei ole kenties olemassakaan. Olen yksin ja eksyksissä. Spiraalin pyörryttävä voima imee minua sisuksiinsa ja pelkään, että menetän otteeni ja syöksyn ajattomuuteen."

Mutta Soininen on saanut mukaan myös faktaa - sen, mitä on saatavissa, arvelen. Perheen ja uran vaiheet, ystäviäkin, joitakin merkkihenkilöitä, kuten I.K. Inha ja Juho Lallukka. Valokuvauksen tekniikkaan on pitänyt kirjailijankin perehtyä. Ajankuvaa, elämän eri puolia, joita kamera ikuisti.   

 "Meille on annettu silmät nähdä, mutta usein näemme vain sen mitä haluamme. Emme katso ympärillemme, olemme kuin kilpahevoset radalla, juoksemme kohti kuolemaa vilkaisemattakaan sivuillemme. Katsomme omiamme, tuttua ja turvallista. Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa."

Kerrontakulma tuo mieleen Arne Nevanlinnan hienon Marien. Pidin Signe-kirjassa siitä, että se loi kokonaisen näkymän päähenkilönsä ajan- ja elämänpiiriin, kertoi ne asiat, joita voimme tietää ja lavensi kuvaa ajan henkilöillä, fiktiivisillä ajatuksilla, tunteilla ja herkullisilla sattumuksilla, kuten hoitaja-Veran tapaamisella sairaalassa.

"- Onko kaikki hyvin? Ei, kaikki ei ole hyvin. Olen kuolemaisillani."

Hienoisesta sentimentaalisuusvaarasta huolimatta kirja on kiinnostavaa luettavaa. Jäin pohtimaan sitä, miksei (muita) kuvataiteilijoita mainita: voisin kuvitella, että Signe olisi tuntenut hyvin aikansa mestareiden työt, kuten Helene Schjerfbeckin, jonka veli Magnus muuten oli valitsemassa Signeä kaupungin valokuvaajaksi. Mitä Signe olisi maalareiden töistä tuuminut? 

Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024. Kannen suunnittelu Mika Tuominen. 

Tartuin tämän jälkeen heti valokuvakirjaan, jossa on monta Soinisen kirjassa mainittua, ikonista kuvaa. Kunnon kokoisina ja tarkkoina mustavalkoisuudessaan. Loputtomasti yksityiskohtia ja kulmia katseltavaksi! 

Jan Alanco, Riitta Pakarinen: Signe Brander 1869-1942 Helsingin valokuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo 2005.  

Naisten kokemaa väkivaltaa: Helmi Kekkonen, Reetta Aalto, Irene Kajo

Liv on nuorin kolmesta sisaruksesta, jotka viettävät lomaa äitinsä ja pienen Teon kanssa vanhan saarimökin idyllissä. Mansardikatto, merenranta, metsä, kiireettömät päivät.

"Päivät täällä, Liv ajattelee, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas, illat koittavat kuin huomaamatta ja he sanovat että mihin tämäkin päivä taas katosia, poistuvat yksitellen omiin huoneisiinsa, äidillä vesilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä, Teo puoliunessa Telman sylissä, hän ja Ellen viimeisinä, nukahtavat varhain ovia lukitsematta ja ikkunat auki, heräävät kun heräävät, seuraavana päivänä sama toistuu eikä mitään tapahdu. Paitsi tänään, tänään jotain tapahtui, on tapahtumassa, hän tuntee sykkeensä kohoavan, hymyn leviävän kasvoille."

Liv tapaa miehen, pitkästymistään, huvikseen, nuoren naisen kiinnostuksellaan. Mutta kohtaaminen menee toisin kuin hän odotti. Liv järkyttyy. Ja vaikenee, aluksi.

"Missä sinä olit?

Kallioilla.
Miksi?
Mitä miksi? Miksi nyt rannalla ollaan?
Mummii, Teo kiljuu ja kiskoo äitiä paidan helmasta, sinun hiuksesi ovat kuivat, äiti sanoo ja huitaisee Teon lähellä pörräävää ampiaista kauemmas, rauhoitu nyt.

Mitä?"

Mitä oikein tapahtui ja onko aihetta ilmoittaa poliisille? 

"jos hän tekee kaiken oikein ja samalla tavalla kuin muut, kukaan ei huomaa mitään, huomaa mitä, hän ei tiedä, hänen täytyy selvitä vain tästä hetkestä, mitä sen jälkeen, hänellä ei ole aavistustakaan, kuin hän katsoisi koko tilannetta jostain kauempaa,"

Telman mielestä ehdottomasti on, sillä "tämä tällainen ei ikinä lopu, ellei kaikki avaa suutaan", Ellen haluaa miettiä ja kysyä isältä, jolla on huono omatunto, äiti ei ota kantaa, Liv vastustaa ilmoittamista, vaikka ajattelee syyllisesti toisia naisia, joille voi käydä samoin tai pahemmin. Olisi parempi unohtaa koko juttu. 

"ei missään mitään tavallisesta poikkeavaa,
niin se voisi olla,
hän ei lähtenytkään sinä iltana ulos eikä mitään tapahtunut."

Onko oikein teeskennellä, ettei mitään tapahtunut, vaikka tapahtui? Ehkä hän itse halusi sitä? Miten tapahtuneen voisi todistaa? Miksi se vaivaa niin paljon? Mitä hän teki väärin? Näin nainen useimmiten ajattelee, eikä tee ilmoitusta. Vaikkei hän pyytänyt väkivaltaa, vaan odotti ihanaa romanssia. Onko se suurempi rikos kuin kiinni käyminen, jota ei voi todistaa?

Ihailen Helmi Kekkosen kieltä, sen seesteistä, tinkimätöntä eleettömyyttä ja kirkkautta sekä tarinan harkittua rajausta ja havaintojen tarkkuutta. Sanon samoin kuin Valinnasta: viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly. Kuten kirjan kansikin. 

Lisää:
Vieraat
Suojaton
Valinta

Helmi Kekkonen: Liv! Siltala 2024. Ulkoasu Elina Warsta, kannen kuva Kasper Tammela.

Elokuvaohjaaja kertoo elämästään, joka on todellakin erilaista kuin tavislukijan. Taidepiireihin päästään; filminteon maailmaan, tiedostavien, poliittisesti valveutuneiden ja jatkuvasti matkustavien, juhlivien ja epäsovinnaisten tai sellaisiksi haluavien ihmisten seuraan. Tekee hyvää kurkistaa perusarjesta ulos. Ja vähän tekee mieli kauhistella, ehkä lievästi kateellisena, ainakin ällistyneenä. Noinkin voi elää! 

Nelikymppinen päähenkilö vetää elokuvaprojekteja, hoitaa suhdetoimintaa ja kaveripiiriä Suomessa ja Venäjällä, jossa hän on opiskellut nuorena. Ensi-iltoja, näyttelyavajaisia, saunailtoja, työmatkoja - kunnes matkat Venäjälle loppuvat, tunnetusta syystä. 

Nyt hän herää jälleen yhden känni-illan jälkeen, tällä kertaa vieraasta sängystä, vieraan nuoren miehen vierestä. Kotona on mies ja lapsi. Diagnoosi: keskivaikea elokuvaohjaajuus, kuten hän sanoo ystävälleen. Mutta tämä on pahempi paikka. Hän rakastaa perhettään ja se häntä. Mitä helvettiä on tullut tehtyä? Revennyt kortsu lattialla todistaa tapahtuneen. 

"Itku puristaa kurkkuani. Mietin Niinan sanoja 'jos se rikkoo enemmän kuin korjaa' ja päätän olla kertomatta miehelleni vielä mitään. Kerron sitten kun olen vahvempi ja keksinyt miten."

Mitä tapahtui? Liikaa viinaa, se on selvä: ystävätär Niina saa naisen menemään AA-istuntoihin. Tai oikeastaan oma säikähdys ja oivallus, ettei näin voi jatkua. Ja oliko kyseessä edes rikos ja raiskaus, jos hän meni humalassa miehen kotiin? Tosin hän ei muista mitään, joten tuskin suostumustakaan voi katsoa annetuksi.  

Soitto Rikosuhripäivystykseen: 

"Nainen luurin päässä oli hyvin ystävällinen, mutta sanoi lopulta, ettei minuna tekisi asialle enää mitään. Näyttöä ei ollut tarpeeksi, sillä en ollut mennyt lääkäriin heti asian tapahduttua. 

- Ikävä kyllä se on sana sanaa vastaan, jos ei ole näkyviä väkivallan merkkejä, hän selitti.

Kerroin miettineeni, olisiko ilmoitus hyvä tehdä ihan vaikka vain siitäkin syystä, että tapaus kirjattaisiin ylös. Saattoihan olla, etten ollut miehen ainoa uhri. 

- Jos sä haluat ihan tilastojen takia tehdä ilmoituksen, niin tee ihmeessä, nainen sanoin. - Mutta se on hirveän raskas tie. Poliisit kysyy sulta kuulusteluissa ihan kaikesta, joudut uudestaan ja uudestaan toistamaan sen kaiken. Päätös tulee vasta vuosien päästä, ja se tulee tällaisessa tapauksessa luultavasti olemaan vapauttava."

Lannistavaa. Ikävän realistista. 

"- Mitä meidän sitten pitäisi tehdä jos pahantekijöitä ei saa saattaa vastuuseen teoistaan? toinen naisoletettu kysyy ja minä yritän parhaani mukaan vastata. 

- En sano, etteikö pahantekijöitä pitäisi saattaa vastuuseen, tietenkin pitää. Weinstein kuuluu vankilaan. Sanon vain, että se ei yksinään riitä. On paljon sellaista harmaata aluetta, missä asiat eivät ole selkeitä, eikä oikeutta välttämättä saa, vaikka sitä hakisikin. --- Vain viidesosassa poliisin tietoon tulleista tapauksista tekijä saa langettavan tuomion."

Aallon kirja on sujuvasti etenevä, terävä ja tehokas. Se kertoo yhden naisen kokemuksesta, mutta laajenee koko yhteiskuntaan: sota ja rajat, pakolaiset, rasismin ja natsismin nousu, ihmisoikeuksien yli kävely. Ja ärsytys arjessa: miten pienen lapsen äiti voisi tehdä pitkiä elokuvia, kun se on niin vaativaa.

"Tuntui kuin kaikki olisivat yhtäkkiä tulleet hulluiksi. Hiljaa! minä halusin huutaa. Ei se mene noin!"

Uskon, että moni meistä jakaa tuon ajatuksen, yleisellä tasolla. Yksittäisissä seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa tilanne on hankala, kuten joidenkin julkkisten kohdalla on nähty: jos kuka vain tehdä ketä vain vastaan ilmoituksen, sekin on väärinkäytön vaara. Tarvitaan tehokkaampia menetelmiä siihen, miten tapahtuma todennetaan. Vaaka on kuitenkin ollut pitkään tekijöiden hyväksi, ei uhrien, ja punttien soisi tasoittuvan, ehkä kääntyvän toisin päin, väistämättömistä ylilyönneistä huolimatta. Väärinkäyttö ja sen kokeminen ovat niin isoja asioita, että jo niistä puhuminen on arvokasta. Metoo-liike muuten alkoi elokuva-alalta. Kirja avarsi maailmankuvaani, mistä suuri kiitos. 

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. Kansi Hilla Semeri, ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen.

Teatteripedagogi ja taiteen tekijä Irene Kajo menee vielä tiukemmin syvemmälle taidemaailman inhoihin puoliin. Kun innostunut ja omistautunut tekijä pääsee tekemään esittävän taiteen projektia alan arvostetun nimen kanssa, alkavat turvalliset rajat häilyä. Arvostettu hyväksikäyttää innokasta oppilastaan. Haluanko edes kuulla tästä? 

Uskon, ettei kyse ole vain taidemaailmasta, vaan yleisestä ilmastosta, joka on ollut hapan vuosikymmeniä akselilla ikääntynyt mies - nuori nainen ja josta vieläkin joskus purskahtaa näkyjä tai kuuluu kaikuja. Mikä on sallittua, mikä ei: viittaan jälleen metoo-liikkeeseen, sen maininkeja tämäkin kirja on. 

Kuulemistilaisuudessa mennään absurdialandiin. 

"Oletteko varma, että se tapahtui?
- Kyllä se tapahtui.

Pyydän, ettette nimeä henkilöä.

- Miksi?
Koska emme tiedä mitä tapahtui.

- Mutta juuri kerroin että se tapahtui.

Saatatte joutua vaikeuksiin.

- Millaisiin vaikeuksiin?

Voi tulla seurauksia, vakavia seurauksia.

- Kenelle?
- Teille tietenkin."

Asian paljastamisella on toivottu vaikutus. Uhri onkin syyllinen. Tai ainakin hän itse epäilee niin.

"Enkö muka halunnut sitä ja jos halusin, miksi istun terapiassa, miksi istun lakinaisen vastaanotolla? Olenko hullu? Mitä jos tämä on ei-mitään? Miten ei-mitään sattuu niin, etten voi hengittää?"

Nainen joutuu työskentelemään hyväksikäyttäjänsä kanssa, sillä taidekoulu haluaa painaa asian villaisella. Vanhat rakenteet ovat vahvat. Nainen lukee uutisia vastaavista tapauksista:

"Teko kesti vain kolme minuuttia. Hovioikeus lievensi raiskaajan tuomion ehdolliseksi. Tämä on siis lieventävä asia, kesto. Kuinka kauan kestää, että luoti lävistää sydämen?"

Lakineuvoja vastaa synkeästi kysymykseen, kannattaako rikosilmoitus tehdä. 

"Ei kannata, oikeastaan, järjestelmä on todella vaikea. Syyttömyysolettama on niin vahva."

Syytetty saa siis puhua mitä sylki suuhun tuo, valehdella, kun tapaus on sana sanaa vastaan. Voisikohan olla niin, että syyttömyys tulisi todistaa, todistustaakka syytetyllä, eikä toisin päin. Harva uhri haluaa puida kammottavaa kokemusta yhtään enempää kuin on tarpeen, mutta nyt hän joutuu selittelemään asiaansa moneen kertaan. Syytetty puolestaan voisi oppia jotain, kun tapaus olisi pakko käydä läpi tiheällä kammalla. Ja saada asianmukaiset sanktiot, jos hänellä ei ole esittää syyttömyydelle todisteita. 

Teatterikorkeakoulu toki vastaa haasteeseen. Melkoista ironiaa, vaikka suunta ja tarkoitus on hyvä. Mutta ihan vielä ei olla perillä. 

"Uudet iskusanat ovat suostumuksellisuus ja turvallinen tila. Turvallinen tila määritellään yhteisesti, mielellään paperille, ja kaikki sitoutuvat siihen. Näin mahdolliset turvattomat tilanteet on etukäteen otettu haltuun. Suostumuksellisuutta opiskellaan opintojen aluksi. Sitten kun on muutaman tunnin harjoitellut ja tullut tietoiseksi omista rajoistaan, osaa kirkkaasti ja selkeästi sanoa ei, kun joku, esimerkiksi arvostettu taiteilija, ehdottaa harjoitusta, jossa riisutaan vaatteet. Ei, en halua riisua. Kaikki ymmärtävät sen ja asiaa voidaan puida yhdessä jälkikäteen ringissä istuen, opettajallekin voi soittaa, myös viikonloppuisin. Jotain tuntuu unohtuvan, mutta se tuskin on mitään tärkeää. Mikä tämä uusi oppiala suostumuksellisuus on, siitä ei kukaan tiedä sen enempää. Tärkeät arvostetut ja ansioituneet taiteilijat sitä opettavat."

Näistä kolmesta kirjasta Kajon teos on vimmaisin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön keskittyvin. Se ei ole miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan tärkeä ja viestiltään aito. Ja kirjallisesti myös hyvin muotoiltu, kuten Reetta Aallon Musta aukkokin, vaikka kumpikaan tekijä ei ole varsinaisesti kirja-kirjailija. Käsikirjoittajia kylläkin, joten tekstin teko on tuttua.

"Ehkä olen ainoa, ja siten tässä ei ole mitään ongelmaa."

Et ole ainoa, uskon ja tiedänkin, vaikken taidemaailmassa toimikaan: sama asetelma - arvostetut ja alamaiset - on ollut yritysmaailmassa, josta se ehkä on kuitenkin liuennut nopeammin, talouden pakottamana. Varmasti samaa on nähty myös politiikassa ja muualla, missä ihmiset työskentelevät. Oikeuskäytännöt laahaavat jäljessä, ajatusmaailma on muuttunut. 

Kiitos, kun kerrotte näitä tarinoitanne. Ehkä uusi, tarkka katse tekee näkyviksi homeiset rakenteet. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. WSOY 2024. Kansi Bifu.