Pihkatappi

Piipahdin Helsingistä syvällä Savossa Antti Heikkisen matkassa. Eikä ollut hukkareissu, tämä. Heikkinen koppaa lukijan mukaan 80-luvun alun maaseudulle, piipahduttaa sisällissodassa ja tuo sieltä kieputellen 2000-luvulle. Päähenkilö Jussi on syntynyt vuonna 1983 Kuopion sairaalassa. Nyt hän asuu Tampereella, ja haluaa kirjoittaa kirjan elämästään. Ja reippaana miehenä pistää toimeksi, ensimmäinen luku on juuri tyttöystävällä Petralla arvioitavana. Jussia jännittää.

"No? Miltä näyttää? Onko hyvä? Ei taija olla, vehtasin vieressä."

Petra arvelee vähän paatokselliseksi, Jussi vastaa:

"On varmaan joo, mutta tuo on minun tyyli kirjoittaa. Alussa pittää alleviivata, että lukjalle selviää mistä on kyse. Vaan sinusta ei nyt sitten ollu hyvä?
- En minä sillä sano. Mutta aattelin nyt antaa palautetta. Mitä ne ristit on mistä kirjotit? Sinun ja isäs ja ukkis ja sen isän?
- Ne on menneiden polvien pahoja töitä, joista minun pitää kantaa syyllisyys. Että synnit niin kun periytyy monessa polvessa. Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.
- Eikö siinä tuu yhteen kirjaan vähän liiaks tavaraa?
- En tiijä. Sen näkkee sitten kun se on valmis."

Kirja on nyt valmis ja paljon siinä on tavaraa, mutta mukavasti Jussi, ei vaan Heikkinen kaiken saa asettumaan kansien väliin. Lukija saa perusteellisen käsityksen Jussin lapsuudesta ja siitä, miten hänestä tuli nykyisenkaltainen mies.

Jussi kasvoi isänsä kanssa ilman äitiä. Tämä on jo toinen lukemani saman teeman tarina tälle kesälle; Mooses Mentulan Isän kanssa kahden kertoo samaa kuviota, mutta keskittyy niukemmin isän ja pojan suhteeseen, kun Heikkinen vetää anteliaalla kädellä laajemman näkymän yli monen sukupolven ja vuosikymmenen. Mielen- ja kielenmaisema on myös toinen: Mentulalla pohjoisen karua ja paljasta, Heikkisellä savolaisen venkoilevaa ja arvaamattomammin vipeltävää.

Poika pistää siis paperille kaikki tähänastiset muistonsa ja sinä sivussa ne edeltävien sukupolvien ristit: ihan tarkasti ei tiedä, mutta on hyvä kuvittelemaan. Isoukki tappoi punikkeja, ukki Karjalassa naisen. Isä-Erkin risti puolestaan oli rakastaminen ja menettäminen. Lukija saa tutustua Jussin lapsuuden ihmeellisyyksiin persoonallisine naapureineen - joilta poika oppi kunnollisen härskin kielenkäytön - mutta olemattomine kavereineen. Äiti kuoli onnettomuudessa jo Jussin varhaislapuudessa, eikä hänestä ole muistoja. Aikuisten seassa kasvanut poika pärjäsi koulussa vaihtelevasti, haaveili teatteritöistä ja luki niin paljon jo pienenä, että kirjastoauton mukava kuski lupasi narrata opettajaa, jos tämä ihmettelee pojan kantamaa Päätalojen määrää. Isällehän ne...

Isovanhemmista puhutaan paljon, etenkin mummot ovat tärkeitä ja poika heille, mutta isä on tärkein. Hän kestää kärsivällisesti pojan leikit, vaihtelevamenestykselliset koulunkäynnit ja teatteriharrastuksen - salaatinsyönnin hupatukseen ei sentään taipunut - mutta lopulta jyrähtää. Hän kun on pojasta koko tämän iän kasvattanut maatilalleen jatkajaa. Mutta ei huomannut kysyä, kiinnostaisiko se poikaa. Ei kiinnosta.

"- Nyt ruppee hyvä immeinen pikkisen miehistymään jo, ala tehä töitä eläkä vutjaile tyhjee paskoo.

Ai että minä loukkaannuin, koko illan olin isälle puhumatta."

Lopulta välit kärjistyvät äärimmilleen. Armeijan käynyt ja viestintäalan töistä haaveileva Jussi muuttaa kaupunkiin ja sitä tietä lopulta Petran luo ja kirjantekeleensä ääreen. Myös Petra on elävä henkilö, vaikka sivusellainen. Hän tuntee Jussinsa ja osaa kommentoida terävästi. Kuten maaltamuutosta Jussille: "Minä muutin töiden perästä, sinä tulit karkuun kotiseutua. Myönnä pois."

Kunnon maalaisperinteen mukaan kepulaisessa ympäristössä ollaan: Kekkosesta kirja alkaa, ja häneen se myös päättyy. Sekin vielä sattumana keitoksessa, jossa ainesosia on jo yltäkyllin. Sen lopputarinan tarpeellisuutta mietin - ilmankin olisin pärjännyt. Lopulta Jussi saa pihkatappinsa ulos äkistettyä ja pöytänsä puhtaaksi, ja on vapaa omaa ristiään etsimään.

Heikkinen kirjoittaa elävästi, taidokkaasti ja monisäikeisesti: nyky-Jussin osuudet raamittavat menneitä muistelevaa tekstiä, joka heittäytyy paikoitellen suorastaan kauniiksi. Kirja on paitsi sujuvasti kirjoitettu, myös toimitettu niin, että se tuo Jussin persoonaa hienosti esiin, jättää oman äänen kuuluviin, ja pitää kokonaisuuden selkeänä monesta aikatasosta huolimatta. Savon murre saattaa häiritä ajoittain, ainakin hidastaa lukemista, mutta kuitenkin sitä on aika vähän. Savolaisuutta on enemmänkin tyyli ja tempo. (Miten en olekaan aiemmin tajunnut Mikko Rimmisen tyylin perustuvan vahvasti savon kieleen - nythän se on ilmiselvää.) Heikkinen esittää savolaista sanankäyttöä ja arkihuumoria parhaimmillaan. Yllättävän valmis ja "täysi" esikoiskirja, joka ainakin kaltaiselleni Savossa syntyneelle näyttää monia samastumiskohtia lapsuudenmuistoista, kotoa irtautumisesta ja aikuisuuteen kasvusta.

"Minun sukuni.
Eivät ne ihmisiä kummempia olleet.
Kuten en ollut minäkään. Mutta ainahan sitä kuvitella saa."

Kenelle? Junantuomille, juuriaan pohtiville, maalle jääneille ja muille maaseututodellisuudesta kiinnostuneille; sujuvasta, omanlaisestaan ja huumoripitoisesta kerronnasta nauttiville. Ei savolaisesta venkoilusta ärsyyntyville urbaaneille cityihmisille.

Muualla: Amma kirjoitti tästä sellaisen suosituksen, että pakko oli kirja lukea. Savon Sanomat kertoo Heikkisen kirjoittavan seuraavaksi Juicen elämäkerran, ja on se Pihkatappikin lehdessä arvioitu.

Liitän osaksi Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta.