Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

Stefan Moster on kirjailija, jonka kirjat luen aina. Pidän pedantista tekstinmuodostuksen tavasta, harkitusta välimatkasta, jolla hän henkilöitä ja tapahtumia kuvaa sekä kunnianhimosta, jolla hän hioo lauseet viimeistellyiksi (uskon suomentajan noudattavan alkuperäistä tyyliä). Enkä yhtään epäile, ettei myös taustatietopuoli olisi tehty yhtä kunnianhimoisella ja tarkalla otteella. Hänen aiheensa ovat kiinnostavia, perusperhesuhde- ja sukupolvikuvioita omin elementein laajennettuja, ja suomalaisuutta ulkoapäin katsovaa. Tekstinäyte marraskuun kuvauksesta:

"Valvontakamerat tuijottivat sumuun eivätkä nähneet muuta kuin puiden paljaat siluetit, ja puita katsoessa sai sen käsityksen, että lehdettömyys oli niille vapahdus: Niiden ei tarvinnut enää tuottaa happea ja sitoa hiilidioksidia - oli koittanut hetki, jolloin ne saivat olla puhtaan esteettisiä objekteja."

Vaikka perusteemat ovat samat. Avioliitto, vanhemmat ja lapset, työ. Suurlähettilään vaimona oleminen on työ sekin, vaikkei siitä juuri taida palkkaa saada. Velvollisuuksia silti riittää, ja Oda hallitsee ne hyvin. Hän on Saksan suurlähettilään vaimo Suomessa ja tietää tarkoin asemansa vaatimukset. Edustusjulkisivun takana asuu kuitenkin suuri ikävä. Syntymässä vammautunut poika Felix on hoitokodissa Saksassa.

Odan puolelle on helppo asettua, vaikkei hän - diplomaattikuntaan kuuluvana - helpoiten lähestyttävä henkilö olekaan.

"Jollei suurlähettilään vaimona muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä."

Hänen tuskansa ja ponnistelunsa pojan vuoksi liikuttavat ja tuntuvat tosilta. Odan yksinäisyyden aavistaa kalastaja Klaus, josta tulee naiselle tärkeä tuki. Klaus jää henkilönä kaukaiseksi, hän on mielikuvitushahmo. Mutta häntä tarvitaan, jotta Oda voi toteuttaa ideansa: Felixin pitää nähdä Itämeren jää ja auringopaiste, se kaikki valkoisuus ja valoisuus, mitä luontomme voi tarjota.

Letkulla ruokittavan, ilman tukia istumaan pystymättömän Felixin matkustaminen ei ole ihan helppo järjestää. Oda ja Klaus ovat tottuneita asioiden järjestelijöitä, organisoijia ja toteuttajia, joten mahdollisuuksia löytyy, kun motivaatio on riittävän kova.

Odan mies, suurlähettiläs Robert, jää oudon kaukaiseksi sekä aviomiehenä että isänä; isyys on hänelle vaikea pala.

"Lapsesta, joka ei kehity kunnolla, joka ei koskaan menesty eikä suorita mitään suuria tekoja, ei voi olla ylpeä. Se ei vain onnistu. Jos lapsi on sellainen, on opittava elämään ilman ylpeyttä."

Vammaisen lapsen vanhemmuus on kirjan kantava teema. Mukana kertojissa on myös kolmas mies, jonka roolia en ihan hahmottanut, vaikka hänellä on tarinan kulussa lopulta selkeä tehtävä. Hän on töissä saksalaisessa kirjastossa ja haluaisi roolinsa Odan elämässä olevan suurempi kuin se on, mutta jää taka-alalle, omasta valinnastaan?

Tuttuutta tuo Helsinki, jossa Oda asioi tutuissa paikoissa ja liikkuu tutuissa maisemissa, sekä suomalaiset tapakuvaukset kahvintarjoamisen filosofioineen. Luin kirjan takeltelematta ja arvostaen, vaikka lukemisen jälkeen kieltämättä jäi hieman kaipaava olo: ehkä tunteikkuuden puuttuminen jätti tarinan kaukaiseksi, vaikka ymmärrän etäännyttämisen tarkoitukselliseksi ja sinänsä kiehtovaksi tehokeinoksi, tavaksi kuvata suuria asioita helpommin luettavassa muodossa.

Lue myös: Nelikätisen soiton mahdottomuus ja Rakkaat toisilleen, jonka arviossa mainittu älyllinen, rauhallinen ja vakava ote on tunnistettavissa jälleen.

Kenelle: Suomiproosaan vaihtelua hakeville Suomen ystäville. Haastavan vanhemmuuden tunnistaville. Vieraassa maassa työn takia asuville. Viimeisteltyä, viileää ja yksityiskohtia myöten tarkkaa tekstiä arvostaville, tunteenpurkauksia välttäville.

Muualla: Yllätyksellinen teos monin tavoin, sanoo Ulla. Täysosuma, kuvaa Hemuli. Ajoittain dekkarimaisen jännittävä, valtavan hieno kirja, sanoo Kirja vieköön.

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo. Siltala 2016. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Graafinen muotoilu M-L Muukka.