Salla Leponiemi: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Elin Danielson on tuntematon nimi suomalaisille - ainakin minulle - verrattuna aikalaisiinsa tyyliin Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Albert Edelfelt tai Axel Gallen (1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomen taiteen kultakausi oli todella timanttinen!). Vaikka hänet mainittiin edellämainittujen kanssa yhtenä lahjakkaimmista ja oli taidepiireissä tunnettu ja palkinnoin tunnustettu. Miksi hän siis jäi varjoon? Gallenin kanssa Danielson oli hyvä ystävä, mutta ennen sitä: 15-vuotias taiteilijanalku aloitti opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1876.

Tyttö tiesi kutsumuksensa jo varhain ja työskenteli päämäärätietoisesti maalarinuransa eteen. Piirustuskoulun ohella hän opiskeli muun muassa perspektiivioppia ja vapaan käden piirustusta sekä posliini-, kukka- ja kipsimaalausta. Kun kaikki mahdollinen oppi kotimaassa oli hankittu, luonteva jatko oli siirtyä taiteen pääkallonpaikalle, jossa opiskelivat myös aikansa huipputekijät. Tuolloinkin taiteilijat elivät ja matkustivat pääasiassa apurahojen turvin, osin myydyillä töillään - ne onnelliset, joiden töitä ostettiin.

"Pariisissa, 'turvallisen' etäällä kotikaupungista, sai vihdoin olla oma itsensä."

Pariisi ja sen ilmapiiri myötäilivät Danielsonin omia näkemyksiä ja muovasivat hänen naturalistista tyyliään. Leponiemi kuvaa kohdettaan kosmopoliitiksi ja tämän taidenäkemystä ranskalaiseksi. Danielson tutustui niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin taiteilijoihin ja maalasi Pariisin lisäksi Bretagnessa ja kesäisin Ahvenanmaalla, jonne laaja taiteilijayhteisö kokoontui, lähinnä Victor Westerholmin ja hänen vaimonsa Hilman ansiosta. Heidän huvilansa ympärille muodostui kokonainen siirtokunta ajan merkittäviä taiteilijoita. Westerholmeista tuli Danielssonille tärkeä tuki, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja suhde kesti eliniän. Yksi merkittävä, pitkäaikainen ystävä ja yhteisön jäsen oli J.A.G. Acke, modernismin kannattaja, jonka Leponiemi kertoo olleen siirtokunnan hengen luoja. Sosiaalisuus ja tiiviit yhteydet kollegoihin olivat tärkeitä tekijöitä taiteilijan työskentelyssä ja elämässä.

Danielson oli ankara itselleen. Leponiemi kertoo: ...ulospäin Elin vaikutti edistyneen hyvin ja hän oli kriitikoiden mielestä matkalla 1880-luvun nuorten taiteilijoiden kärkijoukkoon. Kotimaassa Danielson sai osin hyviä kritiikkejä ja jonkin verran töitään kaupaksi, osin murska-arvioita. Jälkimmäisiin tosin kaikki naismaalarit ilmeisesti saivat tottua, koska nainen oli ajan kriitikoiden mukaan jo lähtökohtaisesti huonompi. Jotkut eivät vaivautuneet noteeraamaan naisten töitä lainkaan. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hänen muotokuvansa Hilma Westerholmista palkittiin kuitenkin pronssimitalilla.

"Elin ei suinkaan ollut immuuni toisten mielipiteille. Hän arvosti maalaritovereiden perusteltuja mielipiteitä, ja 'se merkitsee minulle enemmän kuin ne sanomalehtien yleensä jokseenkin idioottimaiset taidekritiikit - ne harvat, joita tänä vuonna olen saanut, tuntuvat vielä tavallistakin tärkeilevimmältä.'"

Ura oli hyvässä vauhdissa, kun taiteilija pääsi käymään Firenzessä. Se oli menoa! Hän rakastui Italiaan heti, myöhemmin myös italialaiseen mieheen, Raffaello Gambogiin. Miehiä oli ollut aiemminkin, mutta tämä suhde jäi loppuikäiseksi. Elinin taiteelle se ei tehnyt hyvää: muutto Italiaan vei hänet pois suomalaisista piireistä, masennukseen taipuvainen taiteilijamies vei aikaa ja perheen elatus - joka oli lähinnä rouvan harteilla - voimia. Elin kävi Suomessa maalaamassa muotokuvia, joista hänet oli alettu tuntea. 

"Keinojen keksiminen toimeentulon varmistamiseksi vei paljon aikaa ja energiaa ja haittasi maalaamista. Hän kertoi sen vuoksi harkinneensa muitakin vaihtoehtoja. Silti taide aina voitti: 'en sittenkään voi kulkea toisella tavalla'." 

Hän maalasi myös muutaman kirkon alttaritaulun ja piti näyttelyitäkin, mutta maailmanmenestykseen hän ei kyvyistään huolimatta yltänyt. Myös sairaudet vaivasivat. Elin kuoli 58-vuotiaana vuonna 1919. Elin ei saanut nähdä sotien jälkeistä naisten vapautumista: vapautta valita paremmin elämänalansa, ajaa autoa, urheilla... Asioita, joiden puolesta hän puhui ennen vapauksien toteutumista. Silti hän sai ja ennen kaikkea uskalsi tehdä ja toteuttaa itseään paljon enemmän kuin moni aikalaisensa, kokea maailmaa, elämäniloa ja rakkautta. Ja hän säilytti oman itsensä ja tyylinsä ankarienkin paineiden alla, kirja viestii.

Tarina on voimaannuttava ja koskettava. Uran ja rakkauden taistelu on kouriintuntuva, enkä osaa sanoa, kumpi kärsi tai voitti tai onko se isossa katsannossa olennainen ristiriita - vai vain osa normaalia elämää? Vaikka taiteilijasta on säilynyt valitettavan vähän dokumentteja tai hänen omia sanojaan, Leponiemi on koostanut kiinnostavan, eläväisen ja kokonaisen elämäntarinan, joka tekee vaikutuksen.

Kenelle: Taiteilijaelämää fiilisteleville, uravalintaa miettiville, kultakaudesta kiinnostuneille, naisen aseman kehitystä pohtiville.

Muualla: Tuijaa kiehtoo taiteilijan omakuva, sekä seinällä että kirjassa. Kirsi kuvaa kirjaa luontevaksi ja mielenkiintoiseksi: "Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin."

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 

Kannessa on taiteilijan omakuva vuodelta 1903, Turun Taidemuseossa (kuva Kari Lehtinen).

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Jos edellinen hieman hymyilytti ja ärsyttikin kaiken sen name droppingin kanssa, joka tuntui jo vievän tarinalta  terää, tunnettujen nimien määrä ei tässä ainakaan vähene, päin vastoin. 

Koukuttavuudesta voin sanoa samaa kuin sarjan aiemmista: tarina pitää tiukasti kiinni niin pitkään kuin takakannen on saanut käännetyksi kiinni. Pariisissa työskentelevä Kirsti päättää muuttaa takaisin Suomeen, omaa muotihuonetta perustamaan. Tietenkin rakastettunsa kanssa - paheellisesti he elävät yhdessä pariisilaisessa hotellissa madame Elisabethin hoivissa, jossa tapaamme myös muita suomalaisia. Kuten Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin, joka "korvantaustat märkinä" harjoittelee maailmanmatkaajan elkeitä. (Kirsti ei seuraa kirjallisuutta kovin tarkasti.)

Kirstiä hieman huolettaa huhujen mahdollinen leviäminen Ida-äidin korviin. Eletään sentään vasta 1920-luvun loppupuolta. Mutta käytännön naisena hän ei stressaa turhia; vihkiminen kun on vain muotoseikka ja nopeasti hoidettavissa. 

Rakastettu Iivo on kuvanveistäjä ja vanha tuttu, asuihan hän Idan täysihoidossa pitkään. Nuoripari muuttaa Suomeen jännittävän laivamatkan kautta täynnä tarmoa ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ida ottaa heidät avosylin vastaan Albergaan, jossa Iisakki on huonona eikä Eljasta taksikyytihommilta juuri kotona näy. Kymmenvuotiaat kaksosveljet Veikko ja Voitto tuovat väriä elämään. Muotihuone Miilin kanssa käynnistyy, Iivolle löytyy tekemistä. Hän osallistuu muun muassa Topelius-patsaan tekokilpailuun. Taiteen tie on aina yllättävä! 

Tuttu Alanteen Heikki oli kysynyt "...tiedänkö, mitä avioliitto taiteilijan kanssa todella merkitsee. Ainaista rahapulaa, olin vastannut. Sitä että toinen on välillä niin työhönsä uppoutunut, ettei kuule eikä näe, ja välillä niin epätoivoinen, että häntä on lohdutettava kuin pikkulasta." 

Sen Kirsti kokee todeksi, mutta yllättävä on bisnesnaisenkin elämä, saa Kirsti huomata. Hän on vähintään yhtä käytännöllinen ja hyvä organisoija kuin äitinsä. Arkiset askareet sujuvat helposti, onhan hän ollut mestarin opissa ikänsä. Lisäksi hänessä on luova puoli, joka Idalta puuttuu. Mistä kumpuavat ideat vaatemalleihin, piirustustaito, värisilmä ja tyylitaju? Me sarjan lukeneet tiedämme, Kirsti ei. Hänellä on myös karismaa ja taitoa verkostoitua, niin ulkomailla kuin kotonakin.

Ajan naisten elämä tulee tutuksi kirjailijan tarkalla selostuksella töistä, ruuanlaitosta lapsenhoitoon, juhlien järjestämisestä työmatkailuun. Kirsti käy Albergasta (Leppävaarasta) junalla töissä muotihuoneellaan Bulevardilla. Hän kävelee sinne rautatieasemalta, joskus käytetään ajuria. Minulla on kartta liikennelinjoista vuodelta 1930; siinä kulkee jo ratikkakin (nelonen) Bulevardille, mutta Kirsti ei sitä ilmeisesti tarkkana tyttönä käytä tai sitten linja tuli vasta kirjan ajankuvan lopussa.

Jatkuva raataminen ilman nykyisiä mukavuuksia näkyy ja tuntuu: usein nuoripari kaatuu sänkyyn uupuneena. Mutta Kirsti osaa myös nauttia komeasta miehestään, niin kuumia hetkiä he Iivon kanssa viettävät, kun tilaisuus koittaa. Luonnollisena seurauksena syntyy pieni Viena-tyttö, yksityisesssä Salus-sairaalassa. Kun Idasta tulee rakastava isoäiti, paljastaako hän vihdoin Kirstille tämän syntyperän? Miten salaisuus vaikuttaa naisten väleihin? Ja miten asiaan liittyy Albert Edelfeltin patsaan julkistus, jossa sekä Iivo että Kirsti ovat mukana, onhan patsaan tehnyt naapurin Ville-setä. Niin kutkuttavaa...

Maan ja maailman poliittinen tilanne alkaa myös muuttua. Vaikka muotihuoneen asiakkaat vielä miettivät, ottaisi takin nutria- vai kärpännahkakauluksella, on tummia pilviä jo ilmassa. Perheen miehet joutuvat poliittisiin pyörteisiin, kun Pohjanmaalla järjestäydytään punaisia vastaan. Nimilistassa vilahtavat niin Kosola kuin Isontalon Antti. Miten käy - ison kuvan tiedämme historiasta, mutta emme Kirstin perheen kohdalta, jonka jätämme vuoteen 1930.

Manninen taitaa vetävyyden, jonka hän kutoo henkilöidensä elämään historiallisten faktojen kautta. Yksityiskohdat kiehtovat! Pariisin ja Helsingin paikkoja voi innostunut tutkia eri lähteistä, kuten asuntojen sijainteja tai kantaravintoloita. Vaikka vähemmälläkin imetyskuvauksella olisin pärjännyt, kumarran ja kiitän historiatietoa ja sen kuljetusta helposti seurattavaan tarinaan. Mainio naisen elämän kuvaus, pumpulipalloin heitellen: kuka meistä ei haluaisi olla viisas, kaunis ja rakastettu, taloudellisesti pärjäävä, naimisissa komean taiteilijan kanssa ja kiehtovaa sukua? 

Kenelle: Romanttisen historian ystäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, koukuttavan kaipaajille, haaveiden haikailijoille.  

Muualla: Elävää menneisyyttä, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Kirjasarjalla on oma fb-sivu, jossa kirjailija kertoo paljon lisää henkilöidensä ja tapahtumien taustoista. 

Sarjan edelliset kirjat:
Ruokarouvan tytär 2017
Ruokarouva 2016
Ensimmäiset kolme osaa 2013 - 2015

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava 2018.

Helmet-haaste 2018: haluaisit olla kirjan päähenkilö. 

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli

Jos seinälläni komeilisi aito Schjerfbeck tai Edelfelt, olisin hyvin, hyvin huolissani. Ja hyvin, hyvin hiljaa. Mutta koska ei komeile (harmi sinänsä), voin taloudellisista intresseistä vapaana ihmetellä taidekaupan kiemuroita.

Jouni Ranta on tehnyt uransa taidekauppiaana. Hän on kertomansa mukaan mies, joka haluaa tehdä nopeasti paljon rahaa ja elää elämää, jossa ei kituuteta tylsästi pienellä palkalla ja kellokortilla, kesälomasta kesälomaan. Elämäntapaa kuvastavat hänen intohimon kohteensa rahapelit ja kuvataide, jolla hän sanoo ansainneensa hurjia summia myymällä taideväärennöksiä vuosikymmenien ajan, Suomen täyteen, kuten hän huomauttaa.

Lopulta häkki heilahti ja tuomioita rapsahti, kuten oikeustajun mukaisesti kuuluu, mutta sadun loppu ei ole onnellinen. Tarina on kesken ja taiteen ystäviä huolestuttava.

Miten on mahdollista, että tunnetuimpien ja rakastetuimpien suomalaisten taiteilijoiden töitä olisi väärennetty näin laajassa mitassa kuin Ranta kertoo? Miten on mahdollista, etteivät sadat oudoista olosuhteista ilmestyneet taulut, ilman kunnollisia alkuperäpapereita, olisi herättäneet epäluuloja galleristeissa ja huutokaupanpitäjissä? Kirja antaa ihmeteltäväksemme kysymyksiä ja Rannan vastauksia.

Se puolestaan on erittäin mahdollista ja jopa todennäköistä, että taiteen keräilijät ja loppuostajat menevät helposti halpaan: hankit taulun sitten sijoitukseksi, perinnöksi tai ihailusta, intressisi on uskoa sen aitouteen viimeiseen asti, pitää yllä haavettasi.

Jonkinlaisena auktoriteettiuskovaisena lienen liiankin tottunut luottamaan asiantuntijoihin, joten on hämmentävää kuulla taidealalla vuosikymmeniä toimineelta väite, ettei maalauksen alkuperän todentamiseen löydy varmoja keinoja, ei Suomesta eikä kansainvälisesti. Ranta luettelee joukon asiantuntijoita, jotka hänen mukaansa erehtyivät, ja irvii "arviointia" aika tavalla. Toisaalta, jos hänen kertomastaan osakin on totta, irvimiseen on syytä. Mutta kukapa meistä olisi erehtymätön työssään - pointti on enemmän siinä, onko ostajia mahdollisesti harhautettu tahallisesti vai ei.

Googlelta opin, että jos myyt väärennökseksi myöhemmin ilmenevän taulun, voit vedota lain vilpittömän mielen suojaan - bona fide - jonka mukaan henkilöä ei voida tuomita, jos hän oli tietämätön jostakin sopimukseen liittyvästä merkityksellisestä olosuhteesta tai seikasta. Eli jos et tunnusta tienneesi tai edes epäilleesi myymääsi taulua väärennökseksi, et ole tehnyt rikosta. Näppärää!

Rannan kirja on kuin paraskin dekkari, sekä sisällöltään että luettavuudeltaan - pakko sanoa, että se myös viihdyttää, kun ei ole pelkoa omasta lehmästä ojassa. Ja kysymyksessä on kuitenkin "vain" raha eikä esimerkiksi väkivaltarikollisuus. Tosin nämä kaksi ovat monesti kytköksissä, ja yhteiskunnan luotettavuuden, tasa-arvon ja turvallisuuden kannalta bisneksen epäluotettavuus millä alalla tahansa on vakava asia. Ne niin sanotut maan tavat!

Saamme kuvauksen miehen motiiveista, alemmuudentunteiden synnystä alkaen: työläisperheen lapsen kateus ja katkeruus ns. sivistyneitä kohtaan nosti halun näyttää nokkeluutensa, päihittää parempiosaiset ja viettää makeaa elämää. Kertomansa mukaan näki hän sen eteen vaivaa, vaikka helppoa vaurautta tavoittelikin. Mutta Rannan paljastuksen mukaan varsinaisen päätyön eli väärennösten maalaamisen teki tähän asti tuntematon suuruus Veli Seppä, jolla taas oli omat motiivinsa. Mies, jonka maalauksia ei Rannan tarinassa juuri kukaan erottanut mestareiden töistä! Mihin näin taitava tekijä olisi pystynytkään, jos olisi löytänyt ja kehittänyt oman tyylinsä, muita matkimatta. Mutta asiat menivät toisin, jos kirjaa uskomme, ja kaksikon hämäräbisnes kukoisti pitkään.

Onko tarina laajamittaisesta väärennösbisneksestä taidemarkkinoilla totta - sitä ei tavislukija pysty arvioimaan sen paremmin kuin arvotaulun aitoutta. Vai onko tarinakin vain helppoa rahantekoa osaavan kumppanin avustuksella? Niin kirjan takakannessa kuin muun muuassa Hesarin jutussa viitataan tämänvuotiseen laajaan taideväärennösoikeudenkäyntiin. Jäämme kuulolle.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville, bisnesmoraalin pohtijoille, asiantuntijoita uskoville tai heitä epäileville.

Muualla: Assyriologin lifestyle -blogi pohtii niin (taiteen) keräilyn kuin väärennösten myynnistä nauttivan psykologiaa. Uskomaton, vetävästi kirjoitettu tarina, sanoo Kirsi kirjanurkassaan.

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli. Tammi 2017.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo on tutkinut aihetta, joka on hänelle tärkeä ja henkilökohtaisesti kiinnostava: 1800-1900-vuosituhansien vaihteen kultakauden kansallistaiteilijaamme Albert Edelfeltiä. Miehestä on kirjoitettu paljon: Anna Kortelainen on teoksissaan perehtynyt taiteilijan vaiheisiin perusteellisesti, tutkijan otteella. Viihteellisemmällä muttei vähemmän painokkaalla puolella Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjassa Edelfeltillä on hiljainen mutta yllättävän tärkeä rooli. Yhteen miehen teokseen perustuu Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen sutjakka lukuromaani Nainen parvekkeella. Kirjallisesti aihe on siis jo kulutettu, mutta Hiidensalo tuo uutta kulmaa menemällä taiteilijan pään sisään ja kertomalla elämäntarinaa päähenkilön itsensä ajatuksina, tuntemuksina ja kokemuksina.

Kuten aiemmista teoksista olemme oppineet, Albert oli naistenmies eikä kohdellut naisiaan erityisen huolehtivasti tai rakastavasti, vaan haki ja tarvitsi kauneutta ja fyysistä kontaktia oman luomistyönsä ja hyvinvointinsa takia. Tuolla historialla pitäisin ihmeenä sitä, ettei hänen jälkeläisiään eläisi jossain päin maailmaa. Venla Hiidensalo saattaa olla heistä yksi: hänen suvussaan elää tarina, jonka mukaan eräs esiäideistä sai aviottoman lapsen taiteilijalle. Asiaa ei ole pystytty vahvistamaan jos ei kiistämäänkään, kirjailijan itsestään hankkimasta DNA-testistä huolimatta. Ei ole sopivaa riittävän läheistä vertailukohtaa, mutta tulosten mukaan jäljet sopisivat siihen, mitä Edelfeltien perimästä tiedetään.

Näkökulman ja henkilökohtaisuuden lisäksi Hiidensalon kirjassa on kolmas kiinnostava ulottuvuus: Edelfeltin kaksi tärkeää naista, sisar Berta ja vaimo Ellen. Berta on perheen tuki ja keskuspiste, joka huolehtii nuoremmista sisaruksistaan ja vanhenevista vanhemmistaan loppuun saakka. Hän ei saanut omaa uraa, vaikka haaveili kirjailijuudesta. Veli sai koulutuksen, tekemisen vapauden, maineen ja kunnian. Naisen asemaa kuvaa hienosti myös seurapiirikaunotar Ellen, joka odotti avioliitoltaan luksuselämää ja nimekkäitä tuttavia julkkismiehensä rinnalla, mutta sai jotain muuta. Näitä pidän kirjan kiinnostavimpina osuuksina.

Tärkeä osa kirjaa on Suomen historia ja itsenäisyyttä edeltävä aika, fennomanian nousu. Sinänsä mitään uutta kirja ei tähän tuo, mutta kertaa suomalaisuuden nousun aikaa muistinvirkistykseksi ja rinnastaa nokkelasti ajan Edelfeltin kehitykseen taiteilijana. Hiidensalo on luottanut siihen, että lukija tuntee faktat ennestään, sillä tuttuja henkilöitä vilahtelee sivuilla vain etunimillä; Juhanit, Vennyt, Axelit, Ainot ja muut. Aino on muuten hyvin virkistävä naishahmo, uuden ajan nainen, jolla on terävänäköisiä ja mielikuvituksellisia visioita tulevaisuudesta. Eikä hän lankea Albertin pauloihin.

Ihan täysillä tekstin imuun en päässyt. Albertin ajatukset alkoivat tuskastuttaa, etenkin kirjan alku on raskaanpuoleinen. Miehen mietteitä kerrattiin: vähemmälläkin toistolla olisi tullut selväksi viesti, ettei Albert ollut hörhö, vaan tosissaan taiteensa suhteen ja yhtä tuskastunut asemaansa perheen talousvastaavana kuin Berta käytännön pyörittäjänä. Kyllä, on hyvä kertoa myös näin päin - muttei puolusteleva näkökulma hellytä ainakaan tätä lukijaa; kaikesta huolimatta mies kohteli sikamaisesti naisiaan. Vaikka kasvatus. Vaikka lahjakkuus. Vaikka velvollisuus. Jotain olennaista silti puuttui. Ehkä juuri sitä, mikä usein suomalaisilta lahjakkuuksilta jää puuttumaan maailmanmenestyksen äärellä. Sivistys, toisten huomiointi, luonteva itsetunto muita lyttäämättä.

Kirjan kokonaisuuteen on ympätty niin paljon! Tiivistys olisi tehnyt terää, sanoo pelkistyksen ystävä. Runsauden ystäville kirja on varmasti herkkua, ja monta kiehtovaa näkökulmaa ja ajatusta kirja avaa, niin ajasta ja sukupuolten asemasta kuin ihmisestä ylipäätään. Vaikka lopulta hieman keinotekoisen aseteltu tuntu jää, jokin vaikeasti määriteltävä elementti puuttuu - ehkä kohde on kirjoittajalle liiankin henkilökohtainen? Mutta: kansallissankarikin oli vain ihminen. Ja erityisesti juuri sitä.

Kenelle: Suomen historiasta ja taiteen kultakaudesta kiinnostuneille. Taiteilijuutta pohtiville. Menestyksen eväitä etsiville. Vakavuutta sietäville.

Muualla: ...todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani, sanoo Tekstiluolan Tuomas. Upea teos ja sukellus suurmiehen elämään, tuumi Lilli kirjataivaassaan. Kirjailija luo verevän ja elävän kuvauksen historiamme suurmiehestä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Ida Eriksson, tuo piikatytöstä eteenpäin elämässään ponnistanut tarmokas nainen, on asunut viime vuodet Ruotsissa emännöitsijänä ja pienen Kirsti-tytön äitinä. Kun pesti päättyy työnantajan kuoleman vuoksi, Ida päättää palata Suomeen. Vuosi on 1914 ja Suomi vielä osa Venäjää, joten paperisota on aikamoinen, mutta onnistuu. Samoin toteutuu Idan unelma oman pensionaatin perustamisesta. Hän asettuu Albergaan remontoimaan hankkimaansa huvilaa, tulevaa kotiaan ja työpaikkaansa "ruokarouvana", täysihoitolan pitäjänä.

Enni Mustonen kuvaa tutulla taidolla ajan tapoja ja tapahtumia. Itsenäistymisen aika, jääkärit, punakaarti ja maailman mahtivaltioiden taistelut tuovat sodan jopa rauhalliseen Albergaan. Mustonen kuvaa hyvin sekavuutta, jolta tilanne varmasti tavallisen suomalaisen mielissä vaikutti: vaikka Idalla on tärkeitä tuttavia ja siten erityisen hyvät informaatiolähteet, tuntuu sotiminen hänen kannaltaan silti melko mielettömältä. Politiikkaan hän ei haluaisi sekaantua.

Kirsti on ilopilkku Idan elämässä, jonka vuoksi raskaatkin ajat on helpompi kestää. Kirstin isää hän ei kerro kenellekään, vaikka kansakoulun opettaja huomaa jo ensi tapaamisella tytön poikkeuksellisen taiteellisen lahjakkkuuden. Samasta syystä hän välttelee herrasväen tapaamista, vaikkei enää itse palvelusväkeä olekaan: hän ei halua törmätä Albert Edelfeltin emännöitsijäpestinsä aikaiseen seurapiiriin.

Mutta Suomeen paluu tuo väistämättä Idan tielle myös vanhoja ystäviä ja tuttuja, jotka lukijat muistavat aiemmista kirjoista. Fiina ja Johanssonska, Leinon veljekset Kasimir ja Eino ja monet muut. Uusiakin henkilöitä on paljon, joten nimiä alkaa olla jo huonomuistiselle liikaa: onneksi kirjan alussa on nimiluettelo. Ida on vielä nuori, kolmenkympin kieppeillä, joten luonnollisesti myös romantiikkaa saadaan ainakin mausteeksi. Tämä osa kirjasarjasta on kuitenkin enemmän ajan kuvaus - monia todellisia historiallisia tapahtumia on mukaan saatu - yrittäjyyden alkutaival, kovan työn ja selviytymisen tarina kuin suhdepuoleen painottuva. Tunteet jäävät käytännön asioiden jalkoihin, kun Ida varmalla ja tervejärkisellä tavallaan järjestää itselleen ja läheisilleen turvallisen kodin ja elannon. Idan minä-kerronta on tutun autenttisen oloista vanhahtavine ilmaisuineen ja suorine sanoineen, joissa ei hienostella. Käytännön nainen, kuten tiedämme!

Kirjaan on yhtä helppo upota kuin aiempiinkin sarjan teoksiin ja sukeltaa hetkeksi sadan vuoden taakse. Tämä jää kuitenkin erinomaista Emännöitsijää laimeammaksi, pakostakin, kun muistaa, miten käänteentekeviä asioita Idalle siinä tapahtui. Ajan kuuluisat taiteilijanimetkään - joita edelleen viljellään runsaasti - eivät tule tässä niin iholle, vaikka kiinnostavia detaljeja niistäkin saa irti, muun muassa L.Onervan, Madetojan ja Leinon triangelidraamaa vilautetaan. Myös Madetoja vaimoineen nimittäin piipahtaa Idan pensionaatissa. Varsinaisesti juoneen he eivät kuitenkaan liity, kunhan ovat mukana ajasta muistuttamassa. Mutta mitä seuraa tämän jälkeen - Idan tarinaa on pakko seurata niin kauan kuin Mustonen sitä jaksaa meille kertoa.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, suomalaisuuden ystäville, menneen ääntä kuunteleville, naisten työtä kunnioittaville.

Muualla: Tällaisia kirjoja lukemalla saa historian tapahtumiin uudenlaisen otteen, sanoo Kasoittain kirjoja -blogin Nina. Ylistys suomalaiselle naiselle ja hänen käsiensä työlle, toteaa Kirjakko ruispellossa. Sarjan uutuus on aina jonkinlainen vuoden tapaus Kirjakaapin avaimen Jonnalle. Erittäin yhteiskunnallinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Täydellistä kevyehköä kesälukemista, sanoo 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile.

Enni Mustonen: Ruokarouva. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljäs teos. Otava 2016.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Albert Edelfelt dekkarin keskiössä! Ihailen kirjailijoiden kykyä löytää aina hämmästyttäviä aiheita. Kotimainen dekkari ei ole lempigenreni, enkä ilman tuota aihetta kirjaan olisi tarttunut. Mutta tyytyväinen olen, että tartuin, sen verran omaperäisen punonnan Nuotio ja Salminen tarinasta tekevät.

Berliinissä asuva suomalainen Salome Virta on saanut tehtäväkseen tehdä tv-dokumentin Albert Edelfeltistä ja hänen taulustaan Nainen parvekkeella. Salome saa selville, että pariisilaisella tutkijalla olisi hallussaan taulun tähän asti julkistamattomia luonnoksia - onhan taulu maalattu Edelfeltin Pariisin-aikana 1880-luvun alussa. Aikana, jolloin taiteilijan arvellaan asuneen laillistamattomassa suhteessa Virginiensä kanssa. Faktana tiedämme, että Edelfelt avioitui Ellan de la Chapellen kanssa 1888, ja he muuttivat pian Suomeen (jossa heidän palvelukseensa astui emännöitsijä Ida Eriksson...)

Kirja liikkuu luontevasti kahden aikatason välillä. Nykyajassa seurataan Salomen salapoliisintyötä muistuttavaa tietojen hankintaa Pariisissa ja sähköpostittelua taulun nykyomistajaksi arvellun iäkkään A. S. Vuorenmaan kanssa. Yllättäen nuo kaksi ystävystyvät, vaikka Vuorenmaan poika Tuomas - hänkin muuten Pariisissa asuva ja isänsä tavoin taiteen ystävä - pitää isäänsä seniilinä ja todennäköisenä huijauksen kohteena. Miksi nuori nainen muka kiinnostuisi vanhasta miehestä muuten kuin hyötymistarkoituksessa?

Toinen kuluva aika on Edelfeltin taulun luonnostelun ja maalauksen aikaa. Siitä kertoo portinvartijan rouva - kuka muukaan, kun Pariisista on kyse ja Siilin eleganssi vielä muistissa. Hortense elää miehensä Baptisten kanssa rauhallista ja sopuisaa elämää talossa, jonka asukkaista he luonnollisesti tietävät enemmän kuin kukaan. Herra taiteilijalla on kaunis rouva ja kaksi suloista lasta, mutta onnelliselta ei pariskunta vaikuta. Rouva joutuu usein turvautumaan Hortensen apuun, ja tämä miehineen auttaa mielellään etenkin lastenhoidossa, sillä heille itselleen ei ole lapsia suotu.

Sekä Salomen että A.S. Vuorenmaan motiivit taulusta kiinnostumisen takana paljastuvat tarinan edetessä, yllättävinä. Mutta myös muut ovat kiinnostuneita taulusta ja sen luonnoksista, eikä Salomen tiedonhankinta ole täysin vaaratonta, sillä arvo-omaisuudesta on kyse. Vaaran tuntu kasvaa vähitellen.

Pidin aiheesta, taiteilijaelämän ja ajan kuvauksesta, juonen historiallisista kytkyistä, mielikuvitusta kiihottavista tarinoista ja avoimiksi jäävistä kysymyksistä, kuten lasten kohtalo, jota ei ole koskaan saatu selvitettyä. (Onko edes varmaksi sitä, oliko Edelfeltillä ja Virginiellä yhteisiä lapsia? Nyt täytyy todellakin vihdoin lukea Anna Kortelaisen Virginie, josta mm. Liisa on kirjoittanut.) Nuotio ja Soininen kertovat oman ratkaisunsa, lukija saa vapauden sen hyväksyä tai hylätä. Pidin myös rakenteesta; sähköpostikirjeenvaihdosta, joka oli kuulemma tehty niin, että Nuotio hoiti Salomen osuuden, Soininen Vuorenmaan. Väliin on liitetty kertovia osuuksia Hortensesta ja Tuomaksesta. Kunkin osuudet kerrotaan heidän omalla kielellään, mikä hätkäyttää välillä; siirtymät vaikkapa Tuomaksen räväkän nykykielen ja vanhan ajan viehkeän kuvailun kesken ovat suuria.

Tyylikkään näppärä dekkari, joka ei käytä väkivaltaa päällekäyvästi, vaan vetoaa taidehistorialla ja sujuvalla kerronnallaan sekä aina kiehtovalla ajanmukaisuuden ja menneisyyden kombinaatiollaan. Juoni on kieltämättä melko uskomattomia yhteensattumia täynnä näin jälkeen päin ajatellen, mutta lukemisen aikana viihtymistä se ei haitannut.

Kenelle: Kotimaisten dekkarien ahmijoille, Pariisin ystäville, 1800-luvun lopun kultakautta kaipaaville, nykyisyyden ja menneisyyden tarinallisesta yhdistämisestä viehättyville.

Muualla: Erjasta kirjaa oli kiva lukea ja taustatietoakin hyvin saatavissa - hän luki kirjaa Turun pääkirjaston ääneenlukupiirissä. Hemuli piti etenkin Hortensesta. Tuijata kuuli kirjaesittelyn sen julkkareissa suoraan kirjoittajilta, samoin Kirsin Book Clubin Kirsi. Bleuelle kirjakokemus oli epämääräinen, mutta juoni kannatteli etenkin lopussa perinteisen jännärin tapaan. Leppoisan koukuttava, viehättävä jännäri, kuvaa Lukuneuvoja. Lukusukkula, kielellisestä epätasaisuudesta huolimatta, tuumii Lumiomena. Elämän krestomatia antaa vahvan suosituksen, vaikka tutkijana korjaa erään asiavirheen.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016.

Helmet-lukuhaaste 2016: kirjassa lähetetään kirjeitä = sähköposteja.

Emännöitsijä ja Syrjästäkatsojan tarinoita 1 - 3

Enni Mustosen Emännöitsijästä korviini kantautui hyvää, ja kun vielä kuulin salanimen taakse kätkeytyvän, mainion puhujan ja suomen kielen asiantuntijan Kirsti Mannisen kirjamessuilla kertovan kirjasta, päätin lukea uutuuden pois vaivaamasta.

Ja ihastuin ikihyviksi reippaaseen Ida Erikssoniin, joka Emännöitsijässä häärää itsensä Albert Edelfeltin huushollerskana! Vielä enemmän ihastuin kirjaan kokonaisuutena: niin sujuvasti jutustellen Mustonen maalaa kuvan 1900-alun Helsingistä ja sen asujista, eri yhteiskuntaluokista, ajan iloista ja suruista. Historialliset Helsinki-kirjat ovat heikkouteni, joten olen myyty.

Elettiin isoa aikaa: suomenmielisyys kasvoi, kansalliset taideikonimme - Edelfeltin ohella Gallen, Kajander, Sibelius, Leino ja muut suuruudet pitivät (kosteita) illanviettojaan ja loivat teoksia, joista on muodostunut suomalaisuuden suuria tunnusmerkkejä. Erityisen sopivaa luettavaa itsenäisyyspäivän tietämille! Ja romantiikkaa, totta kai, sitä on myös ilmassa, vaikkei se mielestäni pääasia kirjassa olekaan, tai en ainakaan niin toivoisi, sillä Idan kannalta tilanne ei ole välttämättä lupaava...

Saman tien piti hakea kirjastosta lukuun Idan aiemmat vaiheet eli kaksi sarjan aiempaa kirjaa.

Paimentyttö kertoo Idan lapsuudesta: hän jäi orvoksi jo lapsena, mutta toimeliaana ja fiksuna tyttönä hänelle riitti töitä Sipoossa lähikartanossa äidin kuoltua, ensin karjanhoidossa, sitten jo sisäpiikana ja kohta peräti Björkuddenissa eli Koivuniemessä, Zacharius Topeliuksen huvilalla.

Topelius, jota kirjassa sanotaan Professoriksi, on jo iäkäs. Hänen tyttärensä huolehtivat isästään, loppuun asti, ja samalla Idalle riittää töitä ja ruokaa. Mutta kun Professori kuolee, Ida on jälleen uudessa tilanteessa: kun talous hajoaa ja sen jäsenet muuttavat kuka minnekin, on hänelle löydettävä uusi palveluspaikka.

Sattuu niin, että Topeliuksen tytär Eva oli tavannut taidenäyttelyssä Erik Järnefeltin, jonka sisko etsi luotettavaa lapsenpiikaa. (Tuona aikanahan kaikki tunsivat kaikki ja piirit olivat pienet, ainakin kirjojen mukaan.) Ja sisko on Aino, joka myöhemmin antoi nimensä Ainolalle. Niin Ida muuttaa Helsinkiin, Elisabethinkadulle (nyk. Liisankatu), Sibeliusten lapsenpiiaksi.

Sibeliuksilla oli tuolloin kolme tytärtä: Eva, Ruth ja Kirsti-vauva. Heitä Ida hoiti, kävi isompien tyttöjen kanssa Kaisaniemen puistossa leikkimässä ja liekutti Kirstiä sylissä yökaudet, kun tämä oli huono nukkumaan.

Aino-rouva oli usein kipeä, ilmeisesti migreeni vaivasi, tai lienevätkö olleet henkiset syyt, kun rahasta oli aina pula ja Janne-herra viipotti musiikkimatkoillaan ja illanvietoissa "viftaamassa" päivä- ja yökaupalla. Mustonen kuvaa taidokkaasti piian osaa perheessä: orpotyttö piti perhettä melkein omanaan - "meidän Kirsti" - mutta perheelle ero oli selkeä. Kun Sibeliukset muuttivat Italiaan puoleksi vuodeksi 1901, on Idan taas aika siirtyä palveluspaikasta toiseen.

Olipa kiinnostavaa lukea Sibeliuksen perheen vaiheista; faktat ovat kohdillaan, vaikka muu on fiktiota. Mutta niin todenoloista kirjailijan aiheeseen paneutumisen ansiosta, että tarinaan saattoi upota. Näin pääsin näppärästi mukaan Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivään, juuri tänään.

Enni Mustonen
Helsingin Kirjamessuilla 2015

Kaikki sarjan kirjat kuvaavat tarkkaan päivittäisiä askareita tuntumatta silti tylsän opettavaisilta. Yhtä ruuanlaittoa, pesemistä ja puunausta palvelijoiden elämä on - tosin myös emäntien. Vapaat hetket ovat harvinaisia, "omaa aikaa" ei tunneta ja työt ovat raskaita, ilman kodinkoneita ja hissejä lämmitettiin puu-uunit, siivottiin, pestiin pyykit ja laitettiin ruuat. Ehtii Ida silti vähän lukemaan: hän oli oppinut taidon ja lukemisen innon syntymäkunnallaan Alavudella. Ja kulttuurikodeissa kun liikutaan, kirjoja on saatavilla, Helsingissä jopa jo Kansankirjasto.

Liikuttavaa on seurata Idan aikuistumista. Onneksi tyttö osaa ottaa oppia sieltä mistä saa ja ympärillä on sen verran auttavaisia ihmisiä, että toimeentulo on säällisesti turvattu - mikä ei ollut itsestäänselvää noina aikoina yksinäiselle tytölle. Tietysti mukaan tulevat myös miehenpuolet, eikä Idasta onneksi tule liian varovaista, vaikka järkeväksi on opetettu. Tunnetta löytyy, ja hetkestä nauttimisen iloa. Taitavana tunnetun Idan urakehitys on erinomainen: mihin vielä ehtiikään, jos ja kun sarja - ammattinimikkein? - jatkuu. Oikeastaan Mustosen ajatus on ajaton: se kannustaa nuoria naisia opiskelemaan, tarttumaan toimeen ja luomaan olosuhteensa itsenäisesti, omin voimin ja omin kontaktein, ottamaan vastuuta itse eikä perheen tai miehen tuen turvin - joita Idalla ei ole. Silti ei kielletä nauttimasta, kun tilaisuus tarjoutuu.

Kirjojen kieli on sopivan puhekielistä, mutta ei murteellista tai vaikeaa lukea. Vanhat sanat solahtavat sekaan luontevasti ja vanhan Helsingin kuvauksia on niin äärettömän hauska lukea: otettiin vossikka Kappelilta, promeneerattiin Esplanaadilla ja käytiin suklaalla Ekbergillä - saksalainen kauppamies Stockmann oli myös jo ehtinyt laittaa puotinsa silloiseen keskustaan, nykyisen Senaatintorin varrelle. Ytimessä ollaan!

Paimentyttö on sisällöltään ja sijainniltaan kaukaisempi ja tekstiltään vähemmän sujuva kuin kaksi seuraavaa, joista viimeisin eli Emännöitsijä on kolmikosta ehdottomasti paras ja ehjin kokonaisuus. Se elää ja toimii mainiosti myös itsellisenä, ilman aikaisempien kirjojen lukemista. Kirjasarja sopii erinomaisesti luettavaksi Piikojen valtakunnan oheen.

Kenelle: Historiallisen romaanin ystäville, Suomi- ja Helsinki-faneille, taustojamme tuntemaan haluaville, kulttuurikoteihin kurkisteleville, naisten aseman kehityksestä kiinnostuneille.

Muualla: Amma ei keksi kirjasta mitään huomautettavaa. Kirjakaapin avaimen Jonna ei pitänyt henkilöistä, mutta piti kirjasta. Main Kirjasähkökäyrällä kirja osoittaa huippulukemia. Jane Kirjan jos toisenkin -blogista pitää kovasti Mustosen tyylistä. Myös Krista ihastui Idaan.

Enni Mustonen: Emännöitsijä. Otava 2015.
Enni Mustonen: Paimentyttö. Otava 2013.
Enni Mustonen: Lapsenpiika. Otava 2014.

Piikojen valtakunta ja kirja-arvonta

Albert Edelfelt: Haravatyttö,1886.
Kuva: Kansallisgalleria, Jukka Romu.

Ne vanhat hyvät ajat saavat ihan uuden merkityksen, kun tutustuu menneiden vuosisatojen elämään.
Ei olleet hyvät ajat, oli pahat ajat, jos naisten asemaa ajatellaan. Mutta eivät aivan niin pahat kuin luulimme ,jos uskomme tutkija Tiina Miettistä (ja miksi emme...)

Ollaan Ruotsi-Suomen valtakunnassa ja nyky-Suomen länsiosissa. 1600-1700-luvuilla periytyminen määräytyi sukupuolen mukaan. Piian töihin saattoi joutua talollisen tytärkin, kun veli peri kotitilan; hän saattoi jäädä hoitamaan veljen taloutta tai etsiä töitä muualta. Nainen oli holhouksen alainen vuoteen 1864 asti: se tarkoitti, että hänen omaisuudestaan ja asioistaan päätti aina mies. Jos vihittyä sellaista ei ollut, holhooja oli isä, veli tai muu sukulaismies.

Kirja kuvaa monia henkilökohtaisia kohtaloita, niin tarkasti kuin ajan asiakirjat antavat myöten. Se tuo henkilot eläviksi: nämä naiset ovat meidän esiäitejämme. Yksi iso havainto minulle kirjaa lukiessani on valtava työn määrä, jota naiset ovat aina tehneet. Taloudet, karjat, perheet ja tarvittaessa ns. miesten työt - ja usein oli tarpeen, kun sota vei miehet. Edes aatelisnaiset eivät välttyneet työnteolta, vaikka saivat silkkiin ja samettiin pukeutuakin (se oli rahvaalta kiellettyä, tosin ei heillä siihen olisi ollut varaakaan). Aatelisneidoilla saattoi jopa olla enemmän velvollisuuksia: oli oltava kaunis, kielitaitoinen, musikaalinen ja henkevä keskustelija "ja tietenkin hänen piti olla myös erinomainen kodinhoitaja."

Mutta piika-asiaan: sana on tarkoittanut jossain vaiheessa nuorta naista yleensä, eikä sen merkityksessä aina ole ollut alentavaa latausta. Itse asiassa piikominen antoi naimattomille naisille ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä maailmaa ulkomaita myöten ja oppia tärkeitä taitoja jopa niin, että uralla saattoi edetä hyvään asemaan hyvän työnantajan palveluksessa, ilman miestä, sinkkuna. Piioista saattoi tulla isossa talossa luottopalvelijoita ja lähes perheenjäseniä turvattuine oloineen, kuten myöhempien aikojen Downton Abbeystä olemme nähneet. Luokkaerot silti pidettiin tiukasti mielessä, samoin lait ohjasivat tarkoin naisten asemaa.

Eikä hyviä työnantajia kaikille riittänyt. Mieron tielle lähtö kummitteli aina naimattoman ja omaisuudettoman naisen mielessä, joten avioliitto oli ensisijainen tavoite. Työura päättyi käytännössä aina avioliittoon, sanoo kirja. Oliko tosiaan noin; myöhemmässä historiassa monet aviopuolisot saattoivat palvella samaa työnantajaa, lapsineen kaikkineen. Mutta ajat olivat kirjan kuvaamana aikana toiset, joten uskon tutkijaa.

Yksi yllättävä huomio kirjassa on myös se, että lapsenteko ei aina suistanut naista kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Kirkko ei tietenkään esiaviollisia suhteita hyväksynyt, mutta ilmeisesti kansalla oli käytännön järkeä: näin nyt vain saattoi joskus käydä, kun ehkäisyä ei ollut. Raskaus ei ollut välttämättä niin lopullinen rikos kuin historiallisista romanttisista romaaneista voisi luulla, vaan siihen liittyi monta muuta tekijää. Suhde naimisissa olevaan mieheen oli raskauttavampi rikos - myös miehen puolelta - kuin kahden vapaan, avioliittoa suunnittelevan välillä. Aina ei ollut taloudellisista tai muista syistä mahdollista avioitua heti. Eikä isäntä ja piika aitassa -myytti ollut arkipäivää; myös isäntä saattoi saada raipaniskuja ja kovat sakot, jos hän ei suojellut palveluskuntaansa kuten piti.

Lapsen asemaan tosin vaikutti suuresti se, oliko hän syntynyt aviottomana vai ei. Myös kihlaus- tai naimalupaus luotetettavien todistajien läsnäollessa laskettiin oikeudessa todisteeksi. Lapsenteko ei ollut automaattisesti aviolupaus, mikä teki naisen valinnoista vaarallisia: suostuako sänkyyn vai ei? Jos suostun, odottaako avioliitto ja turvattu kunnia loppuelämäksi, vai hylkäys ja sukulaisten apuun turvaaminen, jos ja kun työkin loppuu?

Suku- ja perheyhteys oli vahva, ja jokaisen tuli kuulua jonnekin, irtolaisia ei laki suvainnut. Perheen tukea saattoi saada, vaikka valitsikin väärin. Jos naisella oli omaisuutta, hän voi hengittää helpommin. Avioon silti pyrkivät kaikki naiset, eikä 45-vuotias talon omistava morsian ja kaksikymppinen sulho ollut ennenkuulumaton yhdistelmä, vaikka ei tavallinen. Tutkija sanonee tälläkin, että naisen asema ei ollut käytännössä aivan niin (vaikka melkein) yksiselitteisen harmaa ja alistettu kuin meille on uskolteltu. Oli myös vapautta valita, jos asiat hoiti fiksusti ja oli onnea matkassa. Eikä Jane Austenin myöhemmin kauhistelema kaikkein pahin kohtalo, palkkatyöhön joutuminen, ole ollut naiselle aina pelkästään helvettiin joutumista.

Karunpuoleinen faktatieto herättää suuresti kunnioitusta esiäitejä kohtaan ja avaa silmiä omaan historiaamme, kuten säätyeroihin. Vielä 1800-luvulla aatelisveren ajateltiin olevan erityisen ylevää, jota ei saa sekoittaa rahvaaseen, jottei veri huonone - jotkut olivat sitä mieltä vielä 1900-luvun alussa. Oletan ajatuksen kadonneen tai jopa muuttuneen päinvastaiseksi 2000-luvulla, kun ajatellaan vaikka nykykuninkaallisten avioliittoja.

Kirja on erinomaisen tärkeä kuvaus naisista ennen meitä. Helposti luettava vaikka kokonaisuutena jokseenkin vaikeasti hahmotettava kokonaisuus, jonka johtopäätökset jäävät hieman epäselviksi. Mutta silti se herättää ajatuksia naisen asemasta ja antaa perspektiiviä meille nykypäivän työn orjille. Itse itäsuomalaisine juurineni olisin halunnut kuulla tarinoita myös sieltä suunnalta. Mahtoiko itärajan läheisyys vaikuttaa oloihin vai olisiko tarina suurinpiirtein samanlainen? Länsi-Suomi vauraampana seutuna ja Ruotsia läheisempänä saattoi olla helpompi tutkittava vaikka siksi, että dokumentointia ja asiakirjoja voi olla enemmän tutkittavaksi. Erikoismaininta Ville Lähteenmäen kauniille ulkoasulle. Kuvituksena kantta myöten on käytetty klassikkotaiteilijoitamme.

Kenelle: Perheen ja työn yhdistämistä tuskaileville, historianlukijoille, mennyttä haikaileville, naisen asemasta kiinnostuneille.

Muualla: Sinisen linnan kirjaston Maria muistuttaa naisen aseman Eurooppa-kontekstista ja rajalinjasta avioitumisiän suhteen. Laadukas ja toimiva kokonaisuus, sanoo Kirjakaapin kummitus. Kirjahilla tykkäsi kovasti mielikuvasta sisukkaasta nuoresta naisesta, joka tarpoo kohti omaa elämäänsä. (Hienosti sanottu, Kirjahilla!) Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Kirjakaapin avaimen Jonna piti kokonaisuutta selkeänä ja sai paljon silmiäavaavaa uutta tietoa.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla. Atena 2015.

Haluan tämän tärkeän kirjan kiertoon kiinnostuneille enkä hyllyyn pölyttymään: jos kiinnostuit, laita kommentti. Arvonnan suoritan kommentoijien kesken ma 30.11., ja voittaja saa kustantajan ystävällisesti lahjoittaman kirjan postissa seuraavalla viikolla (jos posti kulkee!) sekä yllätyspokkarin kaupan päälle. Onnea arvontaan!

P.S. Työelämätrilogiani on nyt valmis: seuraavaksi sukellan blogissa pahuuteen parin kirjan verran.

-------- Lisäys 30.11. Arvonnan voittaja on Jenni/Sivu sivulta! Kiitos kaikille osallistujille!-----------