Hella W ja muuta

Juuri kun hehkutin Hanne-Vibeke Holstia, TV ykkösellä alkoikin hänen kirjoihinsa perustuva minisarja, Kuningataruhri. Vaikutti ensimmäisen jakson perusteella varsin pätevältä, ruotsalaiseen tapaan. Sosiaalidemokraattinen pääministeri Elizabeth Meyer kamppailee oman terveytensä, perhe-elämänsä ja poliittisten paineiden keskellä.

Alkava Alzheimer varjostaa hyvin etenevää uraa, samoin terroristien uhkaukset. En tiedä, kumpi on pelottavampaa. Tai tiedän, se tauti. Lisa Genovan Edelleen Alice ja Selja Ahavan Eksyneen muistikirja ovat vielä tuoreina mielessä. Molemmat ovat koskettavia ja mieleen tarrautuvia kirjoja − terveisiä Jennille ja muillekin niitä lukeneille tai lukemista suunnitteleville − mutta eri tavalla. Alicella on fyysinen tauti, joka etenee nopeasti, kun taas Eksyneen muistikirjan Annan muistinmenetys on psyykkistä perua, näin tulkitsin.

Kuningataruhrin päänäyttelijä Suzanne Reuter on vakuuttava. On ilo nähdä elämää kokeneita naisia heille riittävän vaativissa rooleissa. Toinen onnistuja samalla saralla on Tiina Weckström, Hella W -leffan nimiroolissa. Muuta hyvää elokuvassa ei ollutkaan. Hella Wuolijoen elämä kuvattiin ärsyttävän pätkittäisesti, joten jotta siitä saisi jotain irti, olisi tunnettava taustat ennestään. Liikaa jäi kysymyksiä: mistä hän sai varat bisneksentekoonsa? Muutti Virosta ja alkoi ostella kartanoita? Mikä mätti avioliitossa? Miten hän loi yhteydet venäläisiin? Oliko hän vakooja?

Tarinaa kerrotaan tyttären suulla, en tiedä miksi − ehkä vain joku kertoja tarvittiin. Mahtipontisia kuvakulmia ja äänekästä musiikkia piisasi. Saattaa olla, että tavoiteltiin kansainvälistä, viihteellistä otetta, mutta siihen taas ei juoni riitä. Mukaan oli ympätty paljon pätkiä Niskavuori-sarjasta ja muista Hellan teksteistä tehdyistä elokuvista. Vaikka ne itsessään ansiokkaita ovatkin, eivät ne Hellan elämää valota. Tämä elokuva ei sovi historiasta kiinnostuneille, realisteille eikä romantiikkaa tai seikkailua kaipaaville. Todella harmi, kun henkilö itse on niin kiinnostava ja ainutlaatuisen lahjakas hahmo itsenäistyvän Suomen alkutaipaleilta.

Hassu yksityiskohta on se, että H-P Björkman näyttelee Valpon pahaa poliisia, taas! Kuulustelu-leffassahan hän kuulusteli Kerttu Nuortevaa, tässä samoin. Mitäpä turhaan miehitystä vaihtamaan, kun yksi näyttelijä Suomessa on roolin jo kertaalleen sisäistänyt. Oikeasti valinta ei ollut onnistunut katsojan kannalta, koska se vei mietteet pois itse asiasta.

Norja, kauhujen maa

Norja ja norjalaisuus ovat minulle jotain, mitä ei kohteliaisuussyistä kannata tarkemmin analysoida. Huomaan kuitenkin lukeneeni monia norjalaisia kirjailijoita: dekkariaikoinani tuttuja olivat Jo Nesbø, Karin Forssum ja Anne Holt. Yleisen filosofiainnostuksen myötä luetuksi tuli Jostein Gaarderin Sofian maailma. Ja Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias oli vaikuttava ja opetti paljon Afganistanista ja islamista.

Norjan toi mieleen viikko sitten telkkarista tullut Erlend Loen esikoiskirjaan perustuva leffa Naisen viemää, joka ei ole suurta taidetta mutta yllättävän mukavasti viihdyttävä ja hyvin tehty. Käytiin läpi kaikki ensimmäisen ”vakavan” seurustelusuhteen kliseet, yhteiset joulun vietot (kummanko vanhemmilla vai erikseen), ensimmäinen yhteinen lomamatka (suhteen koetinkivi), mustasukkaisuuskohtaukset ja muut riutumiset. Loen kirjoja en ole lukenut Supernaiivin jälkeen. Se oli maineensa veroisesti hauska, mutta lienen iältäni väärää kohderyhmää, kun kirjailijan huumori ei sen jälkeen ole purrut. Tai ehkä kirjat vain eivät ole olleet hauskoja. Ainakaan en jaksanut lukea loppuun sitä Suomen matkaesitteen tekojuttua, Tosiasioita Suomesta. Kiinnostava aihe, tylsä toteutus.

Mutta jotain jalon villapaitakansan oudosta huumorista kyllä osuu. Todella vinksahtaneita juttuja tarjoaa Torgrim Eggen. Sisustajan viimeisen sivun jälkeen ei voinut kuin pyöritellä päätä, sanattomana. Se oli jotain… mitä ei voi kuvailla vaikuttamatta itsekin tosi oudolta. Myös Pärstäkerroin on hulvaton, joskin sekavampi ja hajanaisempi mutta jotenkin − normaalimpi. Ei noista norjalaisista näköjään ikinä tiedä, mitä sieltä tulee.

Kirjat mediassa

Olen huomannut katsovani useamman kerran viikossa FST:tä: se on hiipinyt kanavavalintoihin salakavalasti, koska sieltä tulee Kirjakausi ja Pixel. Suomenkielisen puolen kulttuurianti on luvattoman niukka. Runoraatia kaivataan, tuleeko sitä vielä? Onko muita kirjoista kertovia ohjelmia kuin hassunhauska Strada?

Minua sen sketsit naurattavat, vaikka Hesarin Nyt moitiskelikin sitä, että juontajat esiintyvät liikaa asiapuolen kustannuksella. Ihan aiheellinen varoitus, mutta ohjelma on hauska, tulee tarpeeksi usein ollakseen ajankohtainen, ja sijoitus perjantai-iltaan on erinomainen veto. Ei pölyttynyttä ”kylddyyriä” iltapäiväteen kera vanhuksille, vaan nuorekasta otetta rennosti vapaalla.

Eilisessä Stradassa pääsivät esiin myös kirjablogit. Kirsi Pihaa haastateltiin. Kirjablogit noteerataan mukavasti myös muussa mediassa nykyisin. Naistenlehdissä on vinkkilistoja ja esim. eilisessä Kodin Kuvalehdessä esiteltiin Sallan lukupäiväkirja. Lehdessä oli muutenkin paljon kirjavinkkejä, mistä pisteitä.

Espoon kaupunginteatterissa menee vielä alkusyksyn Juha Jokelan Esitystalous. Siinä suomitaan talouselämää, nauratetaan bisnesmaailman älyttömyyksillä ja jo normiksi tulleilla ylilyönneillä ja lyödään lujaa Espoon kaupungin hallintoa ja sosiaalidemokraattista puoluetta. Ria Katajan esittämä demaripoliitikko muistuttaa ulkoisesti kovasti Jutta Urpilaista (siis ulkoisesti), Tommi Korpelan bisneskonsultti Niittymaa on kaikkien konsulttien risteytys, ja Martti Suosalon karvahattuinen bisnesmies maakunnasta tuo mieleen, kyllä vaan, Toivo Sukarin.

Mutta tämähän on fiktiota vain! Tarkoitus on nimenomaan kertoa, että esittämistähän tämä kaikki on, myös elävässä elämässä. Paras esiintyjä pärjää. Teatteriksi fiksua ja huvittavaakin: liike-elämän kuviot naurattavat varmasti kaikkia powerpoint-liturgioita, brändiuudistuksia ja strategiasuunnitelmia läpikäyneitä. Rami Niittymaa muistuttaa ikihauskan Firma-sarjan konsulttia, vaikka ihan niin hulvattomiksi tässä ei ryhdytty. Pysyttiin vakavampina, ja puuduttava (yli)pitkä esitys hetkittäin olikin. Mielenkiintoa piti kuitenkin yllä monipuolinen tekniikan käyttö: valkokankaita, liikkuvia lavastesettejä, kuvaruutuja.

Vierailijoita kaukaa Helsingistä hämmästyttää Espoon teatterin ulkoinen olemus. Yksi Suomen varakkaimpia kuntia, ja teatteri on tungettu lähiökerrostalon nurkkaan, ankeaan betonipihaan. Tapiola, puutarhakaupunki. Jokela osuu tässä naulan kantaan.

P.S. Esitystalous on nyt myös kirjana. Ken jaksaa näytelmäkässäreitä lukea. Ja lisää: Juha Jokelan Mobile horror tulee Teemalta syyskuussa.