Syksyni sumuissa rakastan sinua

Claes Anderssonin kirjat - ne muutamat, joita olen laajasta tuotannosta lukenut, kuten Oton elämä - ovat viisaita ja osuvia, ymmärrettäviä, joten jopa hänen runojaan uskaltauduin kokeilemaan.

Vahva kertoja osaa tuoda tunnelmat lukijaa liki, kuvata ne niin, että hurmoksen lähes tuntee kuplivan iholla ja surun painavan kivenä rinnassa tekstin mukana. Noin sivun mittaiset runot ovat niin pituudeltaan kuin sisällöltään lukijalle ystävällisiä; selkeitä, vaivatta soljuvia, oivaltavasti kerrottuja ja suomennettuja.

Runot käyvät läpi koko miehen tunnekirjon (suluissa runon nimiä esimerkkeinä, sulut kirjailijan): erotiikkaa (kieleni kärjellä piirrän kuvan paratiisista), onnea ja huumoria (erityinen päivä), (valvon pimeässä ja olen onnellinen), maailman ja ihmisten karmeutta (mitä näyttöruudun takana tapahtuu), masennusta (ihmisvihaa), sairautta, kuolemaa ja sen pelkoa (fukushima), (kun pienet solut tulevat hulluksi), (pikkusiskolleni). Lääkärin ammatti ei suojele näiltäkään, ehkä jopa päinvastoin?

"Minä olen Melankolian kuningas, hiljaa valuvan itkun apostoli."

Ja tietysti rakkautta, naiseen, kumppaniin, lapsenlapseen. Alastomana oloon, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Runoja on helppo lukea, niihin voi jopa samaistua, ne kuvaavat suorastaan arkisesti miehen tuntemuksia. Runollinen muoto ei ylevöitä turhia eikä siten karkota lukijaa. Ja naisena on aina kiinnostavaa kurkkia miehen, tuon tuntemattomamman puoliskon, sielunelämään.

Vaikka Andersson ei kaihda maailman julmia puolia, vaan välillä sukeltaa niihin ahdistavan tuskaisesti, päällimmäiseksi runokokonaisuudesta jää silti mieleen lämpö ja huumori. Ja se rakkaus, johon turvataan ja josta pidetään raivoisasti kiinni. Sitä raivoisammin, mitä lähempänä kuolema käy.

"Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää."

Kenelle? Elämänkokemusta arvostaville runomielisille, liiasta vakavuudesta kärsiville.

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua. WSOY 2013. Suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Tue lukutaitokampanjaa!

Kirjabloggaajat keräävät viikon ajan rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. Haastan sinut, lukijani, mukaan! Yksi euro = yksi aapinen = yksi ihminen lukutaidon syrjässä kiinni.

Hanna kirjoittaa keräyksestä enemmän.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami on yksi tämän ajan kiehtovimpia kirjailijoita, joten hänen ajatuksensa kiinnostavat myös muussa kuin fiktion muodossa. Vaikkei juoksu aiheena ole minua kiehtovimmasta päästä, odotin ja totesin kirjan sisältävän muutakin. Esipuheessa hän sanoo huomanneensa, että "oli melkein sama asia kirjoittaa rehellisesti juoksemisesta kuin kirjoittaa rehellisesti itsestään" ja kirja on "enemmänkin muistelma, jonka keskiössä on juokseminen."

Siis Murakamin koko elämässä keskiössä on juokseminen, kirjoittamisen lisäksi tietysti. Hän juoksee joka päivä, harjoittelee ja osallistuu maratoneille, juoksee eri säillä, eri maissa...

Hän toteaa moneen kertaan, että juoksu on muovannut hänestä sellaisen ihmisen ja kirjoittajan kuin hän nyt on. Kirja kertoo kirjailijan uran alkamisen, työn haasteet ja rutiinit, mikä tietysti kiinnostaa meitä lukijoita. Kirjoittaminen on asia, jonka tekemiseksi hän on järjestänyt elämänsä ja raivannut esteet: se tarkoittaa muun muassa sosiaalista eristäytyneisyyttä ja päivärytmin järjestämistä kirjoittamisen ehdoilla. Ja juokseminen, se on tiukasti sidoksissa kirjoittamiseen - tai peräti sen fyysinen olomuoto:

"Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan - ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailmaa, ja msisä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni? Tiedän että tuotantoni olisi ollut huimaavan erilaista, ellei minusta olisi tullut kestävyysjuoksijaa samalla kun minusta tuli romaanikirjailija."

Vaikka kirja on enemmmän kirjailija- kuin urheilukirja, kertoo se myös konkreettisesti juoksemisesta, ken siitä tietoa halajaa: miten hän harjoittelee, millaisin varustein, miltä tuntuu osallistua ultramaratonille ja millaiset paikat ovat hyviä juoksemiseen. Kirjailijan omalla pohdiskelevalla ja pieniä havaintoja kirjaavalla tyylillä tietysti. Hurjaa lukea rääkistä, johon hän on itsensä piiskannut, mutta myös hienoa nähdä, mihin tarmokkaasti ja päämäärätietoisesti toimimalla voi yltää. Jonkinlainen valtava sisäinen pakko häntä ohjaa, sekä juoksemaan että kirjoittamaan. Se suorastaan lähentelee pakkomielteisyyttä, mutta ei valiteta, jos tuloksena on upeita kirjoja.

Ikääntyminen on kova pala: Murakami (s. 1949) toteaa monessa kohtaa, ettei se ole miellyttävää. Ikä ei todellakaan ole vain numeroita silloin, kun puhutaan fysiikasta (ja jos joku väittää toisin, hän on joko todellisuuspakoinen tai valehtelija). Jos elämä on näin tiukasti fysiikan varassa, ei ihme, että vanheneminen pelottaa. Juoksua hän aikoo tietysti jatkaa niin pitkään kuin se on mahdollista. Kuten kirjoittamistakin.

Liisa toteaa, että kirjasta saa paljon irti, vaikkei urheilua itse harrastaisikaan. Penjaminilla taas on  kokemusta juoksemisesta, ja hän nimittää Murakamia kurinalaisuudessaan "juoksukoneeksi".

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Tammi 2011. Käännös Jyrki Kiiskinen.