Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Tuli muistikuva, että Katja Kallion olen joskus sanonut vain parantavan kirja kirjalta. Ainakin olen ajatellut niin, ajattelen edelleen Tämän läpinäkyvän sydämen luettuani. Niin hiottua ja voimakkaasti tunteisiin vetoavaa kieltä hän käyttää, että sydän lyö lujempaa pitkään lukemisen päätyttyä.

Hangon sataman kautta Suomeen tuotiin saksalaista sotaväkeä, kun vielä olimme Saksan liittolaisia sodan aikana. Venäläisiä sotavankeja käytettiin raskaisiin töihin, olivathan omat miehet pääosin rintamalla. Outo ajanjakso Suomen historiassa! Sotaa ei Kallio varsinaisesti kuvaa kuin puitteina kertomukselle Beatasta ja tämän perheestä, joka on päässyt muuttamaan takaisin kotiinsa Hankoon siinä vaiheessa, kun venäläiset valloittajat on karkotettu, niitä vangeiksi jääneitä lukuunottamatta.

"Sota oli olemassa ja syypää kaikkeen, mutta nyt se mölysi jossakin loitolla, kuten alunperin pitikin. Naiset surivat poikiaan ja miehiään ja pelkäsivät heidän puolestaan, mutta elämä jatkui väkisinkin, ja he piipahtelivat toistensa luona ja kauhistelivat yhdessä talojen kuntoja ja kutsuivat toisiaan kylään, olkoonkin ettei mitään tarjottavaa ollut."

Perheen talo on suurinpiirtein kunnossa, tosin varastot tuhottuina, irtaimisto hävitettynä. Uusi arki Hangossa alkaa saksalaisten komeita paraateja ihmetellessä samalla kun paikalliset yrittävät raapia kasaan syömäkelpoista ruokaa. Beatankin pieni tytär Agnes laihtui sodan aikaan huolestuttavasti, mutta kiitos aikuisten sinnikkyyden, alkaa pulskistua ja kasvaa kuten kuuluu. Hänen äidillään ja tämän kahdella siskolla on toisenlainen nälkä: läheisyyden ja rakkauden, ja kukin alkaa purkaa sitä tavallaan. 

"Sydämeni jyrisi että vihdoinkin sain osakseni oikeutta. Olin jäänyt paitsi kaikesta niin monta kertaa, niin pitkän aikaa. Ja vihdoin oli minun vuoroni."

Beata rakastuu sotavankiin. Mahdoton tilanne, edes yhteistä kieltä ei ole, ja tapaamiset voivat olla hengenvaarallisia. Miksi hän silti lumoutuu miehen silmistä? Ehkä kyse on jännityksen hausta, ehkä katoavan pienestä toiveesta siitä, että toisenlaistakin elämä voisi olla kuin ankea arki, ehkä fyysisistä pakottavista tarpeista tai unelmasta olla hetken joku muu, olla rakastettu ilman menneisyyden painoa, tai kaikista näistä ja muista syistä. Onko ihme, jos nuori nainen haaveilee? Ja yrittää hakata yksinäisyyttä hengiltä, vaikka sitten mattopiiskalla?

"Mattopiiskasta huolimatta yksinäisyys paineli ovesta sisään kuin se olisi omistanut koko talon ja minut ja Agneksen mukana. Päivät pitkät me hoidimme taloutta, istuimme sen tuoleilla ja söimme sen lautasilta. Mutta samaan syssyyn se omisti myös pihan ja peuranpolun ja seisoi hellittämättä verannalla vartioimassa niitä. Tiesin, että yksinäisyyden vahtivuorolla ei kukaan huomaisi, jos tulisit toistamiseen kokeilemaan onneasi."

Kirjailija kertoo tarinaa yhtä aikaa konkreettisesti ja kuvaannollisesti, kertoja-päähenkilö Beatan ajatuksiin pääsee sisään. Näkymät Hangosta muodostuvat tarkoiksi, ajankuva selkeäksi siltä osin kuin sen Beatan elämää koskettaa. Subjektiivinen katse huomioi vain ne seikat, joita suostuu katsomaan. Joutuu katsomaan, tarkemmin sanoen, sillä on paljon sellaista, josta mieluiten kääntäisi silmänsä pois. 

Haluaisiko Beata nähdä sisarensa Sylvan seurustelevan saksalaisen kanssa, rakastettunsa nälissään tai lapsensa viihtyvän paremmin tätinsä Harrietin luona kuin kotonaan? Agneksen isä ei ole kuvioissa, mitä seikkaa ei anneta anteeksi, ei ainakaan unohdeta pienessä yhteisössä. Beata on joutunut kasvattamaan nahkansa paksummaksi. Hirvittää hänen puolestaan; luuleeko nainen nyt kestävänsä mitä vain?

Tarina on täynnä houretta, himoa, hurjuuksia ja mahdottomia unelmia - toisaalta toiveikasta romantiikkaa raunioilla, vetävää ihmiskuvausta ja voimallista tunteiden tulkintaa. Intensiteetti pitää, vaikka vain yhden hiuskarvan varassa - sen hiuksen, jonka Beata löytää talosta. Taitavaa lukijan viettelyä! Tulkitsen kannen kuvaavan heittäytymistä (hääpuvussa?), usvaisuus ja tumma tausta kertovat omaa viestiään tarinan luonteesta. Ja kyllä, tekisi mieli heti piipahtaa Hangossa ja Tulliniemessä, tapahtumapaikoilla.  

Aiempia Katja Kallion romaaneja mm: 

Yön kantaja

Säkenöivät hetket (jossa mm. Beata ja Harriet esiintyvät ensi kertaa, lapsina)

Kenelle: Ihmisten outouksia ihmetteleville, poikkeusoloja sietäville, komean koskettavan kerronnan ystäville. 

Muualla: Viiltävän kaunis, sanoo kulttuuritoimitus.fi

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho. 

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.

Dekkareita 2021!

Dekkariviikolle ennätin juuri ja juuri mukaan! Nyt kun viikon päättää sadepäivä, ehdin mökillä mainita muutamasta luetusta.

Jo aiemmin vaikutuksen tehneeltä japanilaiselta Keiko Higashinolta on ilmestynyt toinen suomennettu dekkari. Ayane Mashiban aviomies ilmoittaa haluavansa eron, koska lapsia ei kuulu. Miehenketkulla on myös seuraajaehdokas valittuna, Ayanen hyvä ystävä vieläpä. Onko ihme, jos mies yllättäen ottaa ja kuolee, myrkytettyyn kahviin, kuten käy ilmi.

Mutta miten homma hoidettiin ja kuka sen oikeastaan teki? Tutuilla poliiseilla Uganawalla ja Utsumilla sekä heitä avustavalla Yukawalla on purtavaksi pähkinä, jota nakerretaan auki viehättävän japanilaisella pohdinnalla, älyllisesti, hieman eri tyyliin kuin länsimaisissa lajin edustajissa on tapana. Mukavan erilaista ja yllätyksellistä arvoituksenratkaisua heille, jotka eivät hae räjäyttävän kuumaa ja shokeeraavaa. 

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai). Suomennos Raisa Porrasmaa. Punainen silakka 2021. Kansi Tony Eräpuro.

Räjäyttävä puolestaan on Arttu Tuomisen Vaiettu; pitihän se lukea, kun kehuja on niin paljon kuultu ja olen pitänyt aiemmista. Taattua Tuomista Verivelan ja Hyvityksen lukeneille. Yhteiskunnallisia ajan ilmiöitä, kiihkeitä tapahtumakohtauksia - myös väkivaltaa - ja jännitystä. Historiaan kurotetaan, Hitlerin aikaan Saksassa. 

Jokin kansainvälinen ammattilaisryhmä näyttää murhaavan entisiä natseja, ja komisario Paloviita kumppaneineen haluaisi siirtää keissin Suojelupoliisille - eihän Suomen ulkopuolelle ulottuva homma kuulu paikallispoliisille. Mutta sitä ennen on saatava pitävät todisteet siitä, että uhka on todellinen ja rajoja ylittävä. Vai onko lähes satavuotiaiden entisten SS-sotilaiden vaarassaolo vain kuvitelmaa? Ja vaikkei olisikaan, onko järkeä kaivaa esiin vuosikymmenten takaisia, sotaolosuhteissa pakotettuina nuorina tehtyjä rikoksia, syylliset kun ovat muutenkin "lähtöiässä"?

Kaksi aikatasoa, noin nykyinen ja vuosi 1941, valaisevat lukijalle tapahtumia Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin ja Linda Toivosen pakertaessa jutun parissa. 

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY 2021. Kansi Mika Tuominen.

Aki ja Milla Ollikainen muodostavat kirjailijaparin, jossa haastattelun mukaan Milla hoitaa dekkarikehittelyä ja Aki kielen muotoa ja rikkautta - siinä mies on taitava, tiedämme aiemmista teoksista. Mutta miten yhdistelmä istuu yhteen ja samaan kirjaan?

Kohtalaisesti: muodollisesti pätevä tarina herättää kauhun väreitä lähinnä surmapaikkaa ajatellessa. Kuljetuskonttia, jonne uhri on hukutettu (!), on karmea kuvitella viimeisen hengenvedon paikaksi. Pimeää, sileät seinät, ei ovea, kukaan ei kuule huutoasi ja seinään hakkaamistasi, vesi nousee...

Uusi lukututtavuus, komisario Paula Pihlaja, selvittää tapausta, joka vie aina Afrikkaan asti - viittaus niin maahanmuuttajiin kuin siirtomaiden aikaan - ja joutuu ohessa selvittelemään omaa menneisyyttään. En oikein pitänyt siitä, että ihonväri nostetaan niin isoon rooliin tarinassa. Se ei ole asia, jota pitäisi sormella osoitella enempää kuin on pakko, jotta rasismia ei vahingossakaan edistettäisi. No, ehkä nyt oli pakko? Pihlajan kollegapoliisi Renko tuo nimellään mieleen takavuosien mainion tv-sarjan Hill Street Bluesin, oletettavasti tarkoituksella. Päivän ilmiöitä taide- ja tyyppi-irvailuineen mahtuu mukaan.

Kyllä arvoituksen ratkaisu on saatava selville ja kirja ahmittua loppuun. Suuryllätyksiä tai sympatioita ketään kohtaan se ei kuitenkaan nostata.  

AM Ollikainen: Kontti. Otava 2021. Kansi Anna Väänänen.

Dekkariviikon logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat