Miksei dekkareissakin voi olla nautinnollista kieltä ja yllätyksellistä, rikoksen ylittävää ajatuksen aihetta lukijalle? Hyvin voi, osoittaa Fred Vargas. Ranskalaisena ja arkeologina madame Vargas varmasti tuntee kulttuurinsa juuret ja hyödyntää tietämystään teksteissään lukijan iloksi. Hänen teksteistään tulee mieleen toinen mestarikertoja, Pierre Lemaitre: yhteistä ovat persoonalliset hahmot ja toimintatavat sekä käänteet, joita lukija ei voi arvailla, ja ripaus hienovaraista huumoria.
Varjojen tallaajat on tuhti ja mehevä pakkaus Adamsbergin ja hänen tiimistään, joiden jäsenet olen jo oppinut tuntemaan. Ihailen ja kadehdin Danglartin uskomattoman laajaa yleissivistystä, mutta enemmän samastun Mercadetiin, jonka on otettava kolmen tunnin nokoset säännöllisesti, oli juttu kesken tai ei.
Adamsbergiin en edes uskaltaisi vertailla itseäni, niin suurta vastuuta ja vakavia rikoksia hän joutuu käsittelemään, ja ohimennen tulee hoidettua pienempiäkin juttuja. Miehistö on tottunut hänen omalaatuiseen toimintatapaansa, mutta lukijaa se jaksaa hämmästyttää. Mies vaikuttaa apaattiselta, mutta on kaikkea muuta. Sillä hänellä on tapana ajatella, mieluiten yksin ja rauhassa, tekemättä näennäisesti mitään - paitsi antamalla hiilihappokupliksi nimittämiensä ajatusaavistusten nousta mielensä syövereistä.
"Adamsberg torkahti odottaessaan kipulääkkeen vaikutusta ja silloin hän huomasi yllättävän kuplan nousevan hitaasti ja vaivalloisesti lammen pohjamudista kohti tietoisuutta. Liikkumatta ja valppaana hän antoi kuplan raivata tietään kämmenet valmiiksi kuppeina rinnan päällä ottamassa sen vastaan sitten kun se pääsisi pintaan. Kupla oli raskas, sillä se sisälsi epämääräisiä ainesosia, kuten takaisin kotipensaiden alle palanneen siilin, Gaëlin viimeiset sanat, Joumot'n ja lääkärin kuvat, kananmunan ja sanan sydämellinen."
Tällä kertaa Adamsberg johtaa joukkonsa Louviecin kylään, jossa on tapahtunut murha. Mutta Adamsberg epäilee muutakin. Paikallinen komisario Matthieu oli ennestään tuttu, ja tunsi kollegansa menetelmiä. "...jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua 'menetelmistä'..."
Ainakin miehellä oli loistava näkömuisti ja "merkityksettömien yksityiskohtien" havaintokyky. Vaikkei se toimi aina sanojen ja kirjainten kanssa, tosin ne askarruttavat usein, vaikka tässä hän on huoleton:
"- Kuljenko siis majataloon kilpikonnamuodostelman suojissa? Onpa aika ylenpalttinaista, eikö sinusta?
- Ylenpalttista, Adamsberg. Ei 'ylenpalttinaista.'"
- Miten haluat. Ei sillä taida enää olla niin väliä."
Retancourt, tuo suuri ja väkivahva poliisi, joka voimillaan pääsee irti vaikka käsiraudoista, herättää vastapuolissa pelkoa ja muissa ihailua, kuten paikallisen majatalon pitäjässä Johanissa. Johan saa ilokseen ruokkia ja majoittaa muualta tulleet poliisit. Keskustelu Retancourtin kanssa nauratti:
"- Pitää vain keskittyä siihen mitä tekee, ei siinä sen kummempaa. Voit kutsua minua etunimeltä, Johan.
- Mikä etunimesi on?
- Violette.
Orvokki, pieni herkkä kukkanen."
Murhia alkaa tapahtua lisää nopeaa tahtia, eivätkä poliisit etene. Jotenkin inhimillistä, että hekin tekevät virheitä. Jääkö kerrankin jotain selvittämättä? Sarjamurhaaja jättää omat tunnusmerkkinsä, mutta ne ovat käsittämättömiä. Kuten murhattujen käsiin aseteltu kananmuna.
Nautin kielestä, yllätyksistä, persoonista ja vauhdista. Tosin jälkimmäistä oli vähän liikaakin, sillä henkilöitä ravasi mukaan niin paljon, etten enää pysynyt kärryillä nimistä (oli omat nimet, rikollisnimet, kutsumanimet...). Tai kuka oli missäkin minkäkin murhan aikaan ja oliko alibia, mutta yksityiskohtien sumeus ei haitannut varsinaisen kertomuslinjan, rikoksen selvittelyn, tai herkullisen henkilökuvauksen seuraamista.
