Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Clementin Varastettujen rukousten vuori avaa tehokkaasti karmeaa nykytodellisuutta Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseudulla. Sen sisarkirjan - kirjailijan itsensä luonnehdinta - tapahtumat alkavat Floridasta, syrjässä turistien ja hyvinvoivien eläkeläisten alueista. Kaatopaikan vieressä on yhteisö, jossa asutaan asuntovaunuissa, hylätyissä hökkeleissä tai autonromussa, josta ei ole enää ollut liikkujaksi vuosiin. Viime mainittu on Pearlin ja hänen äitinsä Margotin koti.

Tarinaa kertoo Pearl, joka on koko 14-vuotisen elämänsä asunut autossa. Lapsen tavoin hän ei tilannetta ihmettele, kun ei muusta tiedä, ja rakastaa äitiään. Margot kertoo hänelle tarinoita, opettaa lauluja, soittaa olematonta pianoa kojelaudalla ja uneksii.

"Äiti osasi aina hellitellä ja hymyilyttää minua sanoillaan. Kerran äiti sanoi: Pearl, tiedätkö mikä on maailman paras kysymys? Kaikkein paras? - En, kerro. Äidin vanha ja uusi elämä olivat aina sekaisin kuin jauhot ja sokerit kulhossa. - Tanssiaisiinko matka?"

Ympäristö taas opettaa Pearlille ihmistenluvun ja hengissä selviytymisen taitoja. Ystävänsä April Mayn kanssa hän luovii päivästä toiseen naapurustossa, jossa joen rannassa on varottava alligaattoreita ja joka paikassa syvään hengittämistä kaatopaikan huurujen takia. Eikä autonpeltiin ilmestyvä luodinreikä ole kummoinen juttu.

"Olin taitava varastamaan tupakkaa. Tupakan varastelu ja April Mayn läksyjen teko oli minun hommani. April May hoiti ystävyyssuhteessamme kaiken muun. Hän päätti tekemisistämme ja määräsi jopa pukeutumisestamme, mikä tarkoitti, että kaikki paitsi vaaleanpunainen kävi."

April Maylla on tyylitajua, pinkit prinsessavaatteet tuossa ympäristössä vaikuttaisivat irvokkailta. Onneksi tytöt saavat käydä koulua, vaikka läksyjen tekoon on vaikea löytää paikkaa, etenkään sen jälkeen, kun Margot lämpenee alueelle ilmestyvään Eliin. Pari rakastaa autossa, Pearl saa keksiä jotain muuta. Naapurin Corazón päästää tytön hänen ja hänen miehensä Rayn vaunuun läksyjentekoon. Pearl kiintyy aina huoliteltuun meksikonintiaaninaiseen, tai siis, eihän hänellä oikein ole vaihtoehtoja. Alueen luonne muuttuu, kun ahkera pastori saa kuningasideansa.

"Kaikki talovaunualueen asukkaat kaupittelivat jotain, lupailivat jotain tai uneksivat jostain. Kukaan ei uskonut mihinkään. Koko kuvion tajusi aika äkkiä. Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita. Pastorin asehankkeen takia tupakan varastamisesta tuli vaikeampaa, koska alueella ramppasi entistä enemmän väkeä. Hommaan aseet pois kaduilta, pastori Rex sanoi. Autan lakkauttamaan väkivallan Amerikasta. Tuokaa aseenne minulle - jopa vanhat aseet, jotka ovat olleet mukana hämärissä jutuissa."

Tapasin Helsingin kirjamessuilla kirjailijan, jonka haastattelussa mainittiin sama asia, mikä tässä kohtaa mieleeni tuli lukiessa, Tsehovin lause aseen tuomisesta näyttämölle. Muistan sen aina, kun Amerikan aselait ja ammuskelutapaukset tulevat puheeksi - ja nehän tulevat synkän usein. Henkilökohtaiset aseet eivät vaikuta suojaavan ihmisiä tai yhteisöä, päinvastoin. Kun aseita on, niitä myös käytetään ja niillä tehdään laitonta bisnestä, mikä puolestaan syventää väkivallan kierrettä. Clementin mukaan alle 10 henkeä vaatineista ammuskeluista ei paikallisesti enää edes uutisoida, liian tavallista. Tsehovin tunnistama ilmiö toteutuu jälleen, ja Pearlin kuviot muuttuvat.

"Ja kuulin äidin sanat kuin aamenen rukouksen lopuksi, ja hän sanoi: Huono onni on parempi kuin ei onnea ollenkaan."

Kirja on vaikuttava realismissaan ja näennäisessä rauhallisuudessaan, jonka alta vilahtelee mustaa ukkosta. Tytön silmin kuvattu tarina jättää sanomatta paljon sellaista, minkä lukija näkee tai kuvittelee. Tekstin rytmi on omaääninen, se keinuu ja toistaa, runomaisesti. Jos se olisi musiikkia, se olisi Louisiana Rediä, jota kirjassa kuunnellaan.

Katso myös: Varastettujen rukousten vuori

Kenelle: Aselakeja pohtiville, trumpilaista maailmaa tajuamaan pyrkivälle, toisenlaista todellisuutta säikähtämättömälle.

Muualla: Romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa, sanoo Suketus.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love). Like 2018. Suomennos Terhi Kuusisto. 

Kiltti tyttö

Tunnet varmaan pariskunnan, jota joskus ihmettelet: mikä ihme heitä mahtaa pitää yhdessä? Mitä erikoisimmat motiivit pitävät liittoja kasassa, mutta Amy ja Nick Dunnen kaltaisia pareja ei varmastikaan montaa ole.

He kertovat kirjassa omat tarinansa, ja vaikka he kuvailevat erilaisia taustojaan, loppujen lopuksi heillä on paljon yhteistä. Kumpikin on ollut yksinäinen lapsi, ilman turvallisia aikuisia. Molemmat osaavat ottaa haluamansa, tosin eri keinoin, eikä manipulointikaan ole kummallekaan vierasta. Mutta nyt lipsuin keittiöpsykologiaan itse asiasta eli huimasta jännityskertomuksesta erään avioliiton sisällä.

Amy katoaa, juuri viisivuotishääpäivänä. Nick on tietysti shokissa - vai onko? Jokin häntä vaivaa, se on selvä, suuren yleisön ja poliisinkin mielestä mies käyttäytyy epäilyttävästi. Varsinkin kun paljastuu asioita, joita Nick on salaillut avioliitossaan. Amy taas on ollut taitava kulissien ylläpitäjä, selviää vähitellen. Mutta mikä on loppujen lopuksi kulissia ja mikä on totta? Juonesta ei voi juuri kertoa spoilaamatta.

Lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ensin uskot yhtä, kohta jo alat epäillä toista. Kumpaan puolisoon haluaisit samaistua? Voin paljastaa, että tunne vaihtelee lukemisen aikana moneen kertaan. Ennalta-arvattavuus ei tätä tarinaa vaivaa, yllätyksiä ja (yleensä) karmivia käänteitä riittää. Fiksusti rakennettu ja kirjoitettu teksti ei aliarvioi lukijaansa, vaan aiheuttaa mukavasti päänvaivaa ja jää kutkuttamaan mieltä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Laadukasta jännitysviihdettä, joka osui nappiin lukupinooni juuri kesäloman alkaessa.

Kenelle? Psykologisen trillerin ystäville, avioon aikoville tai siinä jo oleville, yllätyksellistä lomaviihdettä hakevalle.

Järjellä ja tunteella -blogin Susa sai yllättyä kerran toisensa jälkeen, Annika K sanoo oivaltavasti, että karmeinta eivät olleet itse tapahtumat, vaan se, mitä tapahtui pään sisällä. Taika puhuu karmivasta viihdyttävyydestä, ja Jenni perusti kirjasta lukupiirikeskustelun.


Gillian Flynn: Kiltti tyttö. WSOY 2013. Suomennos Terhi Kuusisto. Kustantajalta saatu lukukappale.

Tasapainoilua

Nappasin kaupan hyllystä ohimennen pokkarin, joka kansiensa perusteella vaikutti hauskalta: viihdehömppää, tapahtumapaikkana joogasali. Virkistävän erilainen ympäristö, mutta aihe on sama kuin viihdekirjoissa yleensä: suhteet, naisten pärjääminen ja ystävyys, ketkut ja ihanat miehet.

Perjantai-iltaan sopiva tarina joogakoulua vetävästää Leestä, hänen miehestään Alainista ja ystävättäristä, kuten Graciela ja Katherine. Koska kaikki tapahtuu Los Angelesissa, siinä on jo glamouria sinänsä, ja kirjoittaja lyö lisää löylyä sijoittamalla mukaan muutamia keksittyjä julkkiksia ja oikeitakin tähtiä, jopa itse Beoyncé vilahtaa juonessa.

Joogaympäristö on hyvä veto kirjoittajalta, onhan harrastus äärettömän suosittu, joten moni tuntee ainakin alkeet niin, että voi eläytyä tarinaan. Mutta on siihen ripoteltu muutakin, kaikenlaisia ajankohtaisia ilmiöitä aina sähköautoista Netflixiin, ketjumarkkinointiin ja pienten yritysten katoamiseen.

Ihmisiin kuitenkin keskitytään, heidän ongelmiinsa ja suhteisiinsa, aikuisten kesken, lapsista ei juuri puhuta. On pomottavaa äitiä, pettävää puolisoa, huumehörhöilevää ystävää. Iso teema ovat riippuvuudet, joille irvaillaan hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti: L.A:ssa voi olla vieroituksessa vaikkapa homeopaattisista lääkkeistä. Yksi ei pääse eroon tötsyistä, toinen viinasta, kolmas seksi- tai lääkekoukusta, neljäs luontaistuotteista. 

Ehkä kirjailija tarkoittaakin sanoa, että jooga on vaaraton riippuvuus, jos jokin pitää olla. Tai sitten hän vain ironisoi sen suosiota, koska harrastajat ovat liikkeellä niin monin eri motiivein, eivätkä ne aina ole ihan joogaopin mukaisia, terveempään ja henkisempään elämään tähtääviä.

Mutta hyvä joogamainos tämä on - alkoi tehdä mieli takaisin salille, kun olen itsekin käynyt joitakin vuosia aikoinaan - ja nopea, viihdyttävä ja hauskakin luettava, ei tuota yllätyksiä, mutta ei myöskään myötähäpeää, joten jos on tarve aivolepoon, tämä sopii siihen muutamaksi hetkeksi.

Pokkari on ilmestynyt aiemmin Tammelta, mutta kuuluu nyt Bonnierin Bon-pokkarisarjaan ja saa lisäplussan siitä, että kirjan takasivulla on lainattu blogiarviota, Sanojen jano -blogista.

Rain Mitchell: Tasapainoilua - Joogasalin naiset 1, Tammi 2012. Suomentanut Terhi Kuusisto.

Pimeyden lapset

Karmea kirja. Ei sovi heikkohermoisille eikä tunteella eläytyville. Pimeyden lapset on intialaisen toimittajarouvan esikoinen, joka on samalla sekä dekkari että meille eksoottisen kulttuurin kuvaus. Voiko olla totta, että näin surkeaa on naisten ja tyttöjen elämä edelleen, muka sivistyneessä maailmassamme? Kirja on fiktiota, mutta kirjailija tuntee maansa ja sen ihmiset. Lukijan selkäpiitä karmii ajatus, että ainakin osa tapahtumista voisi olla totta.

Rankka tarina kertoo 14-vuotiaan tytön, Durgan, ja hänen perheensä kohtalosta. Perheen 13 jäsentä löydettiin tapettuina. Durga oli paikalla olleista ainoa eloonjäänyt ja siksi pääepäilty. Tapahtumaa selvittää poliisin lisäksi Simran, apuun kutsuttu sosiaalityöntekijä, nainen, joka yrittää vilpittömästi löytää totuuden, mutta törmää jatkuvasti ennakkoluuloihin, puhumattomuuteen ja kummallisiin esteisiin. Kummallisimpana se, että kaikkien mielestä Durga tuntuu olevan syyllinen. Mutta miksi lapsi tappaisi perheensä − varsinkin kun tiedämme, että myös hänet itsensä on samassa onnettomuudessa raiskattu ja pahoinpidelty?

Tarina on rakennettu taitavasti eri tehokeinoin koukuttavaksi, vaikka välillä tapahtumat ovat niin rankkoja, että lähes ravistin kirjan pois, kädet tuntuivat likaisilta. Teki mieli hypätä yli pahimmat rivit, en halua kuulla, en halua tietää. Kuten Alexandra Salmela tänään Hesarin ”ongelmanpoistokolumnissaan” sanoi, siitä ei sydän kuole, mitä ei silmä näe. Pää pensaassa on joskus ihan mukavaa.

Miesten ohjaaman, perinteiden ja uskomusten varasssa toimivan yhteiskunnan ongelmat ovat niin isoja, että niitä ei tavallisesti näe yksilön, yhden ihmisen, yhden tytön tai äidin ongelmina. Kirja tuo ne konkreettisesti silmille. Tyttövauvat kuolevat, lapsia myydään ja hyväksikäytetään. Pienten sormien luita löytyy pihalta kukkapenkistä, kyllästyttäviä vaimoja tai muuten hankalia (terveitä) naissukulaisia mielisairaaloista, sairaita naisia katuojasta kuolemassa nälkään ja likaan. Edes oman perheen jäsenet eivät ole turvassa, jos miehen etu tai halut ovat vaarassa.

On tarinassa huumoriakin: reipasotteinen ja selväjärkinen Simran tuo helpotusta lukijan urakkaan. Tahaton vitsi on paikallisen junaliikenteen kuvaus, josta tulee mieleen kotoinen VR. Junat liikkuvat odottamattomiin aikoihin, kuulutukset eivät toimi…

Vaikka kirja onkin, toivottavasti, kärjistettyä kurjuutta, antaa se kuvaa täysin erilaisesta kulttuurista ja ajattelusta kuin mihin meillä on totuttu. Maailma ei sittenkään ole niin pieni kuin luulisi.

Oli pakko kuitenkin lukea loppuun ja saada jonkinlainen ratkaisu mysteeriin. Ja ehkä hieman toivoa kaiken kauheuden jälkeen.

Googlasin lopuksi ja selvisi, että kirjailija on käynyt Suomessakin esittelemässä kirjaansa ja keskustelemassa Suomen UN Womenin kanssa. UN Women ja Like ovat yhteistyössä julkaisseet suomennoksen.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like 2010. Suomennos Terhi Kuusisto.