Kotimaisten romaanisarjojen jatkoja ja uuden alku: Karin Collins, Ingeborg Arvola, Laura Andersson

Hankolainen Karin Collins kuvaa elävästi Hangon miehitysaikaa vuosina 1940 - 1941. Kun venäläiset on saatu ajettua pois, on suomalaisilla iso työ korjata vahingot: puolet taloista on poltettu, jäljellä on roskaa ja romua; kaikki on tuhottu, mikä on ehditty.

Sotilaat korjaavat pahimmat vauriot, siistivät rojua ja poistavat miinat, jonka jälkeen tutkitaan talojen tulipaikkojen toimivuus. Sen jälkeen pääsevät siivoojat ja rakentajat omiin töihinsä. Kaupunki vilisee saksalaisia, ja monen perheen jäseniä on jäänyt rintamalle, elävänä tai kuolleena, joten tunnelma on outo, mutta varovaisen toiveikas. Kotiinpaluusta iloitaan. 

Hjalmarilla on muutakin iloittavaa. Aino puolestaan tuskailee Berndt-suhdettaan, sillä se ei tunnu etenevän, vaikka he ovat taas samassa kaupungissa. Disa muuttaa yhteen Bergströmin kanssa, muttei halua nähdäkään raiskattua Bellevue-pensionaattia, vaan hankkii muita töitä. Uusia romansseja syntyy ja entisiä sammuu: sota ja evakkoaika muuttavat ihmisiä, jättävät rumat jälkensä paitsi maisemaan myös mieliin. Ja ensinmainittuja on helpompi korjata. Mutta rakkautta ja lämpöä yhteisöstä löytyy kaiken kauheuden vastapainoksi niin, että tulevaisuutta voi alkaa ajatella.

Collinsin kotimainen historiallinen romaanitrilogia on lajinsa parhaimmistoa. Sen kaunis kieli, realistinen muttei rujo kerronta, kiinnostava henkilökuvaus ja historiafaktat vaikuttavat. Myös kirjailijan kotiseuturakkaus ja meren lumo välittyvät kauniisti. 

Aiemmat osat:
Säilyt sydämessäin
Sun luonas kaipuuni on

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa. S&S 2025. Ruotsista suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Ruijan rannalla -sarjan ensimmäinen osa, Jäämeren laulu, kertoi 1800-luvun lopun ruijalaisista, joiden suomalaistaustaisia alettiin kutsua kveeneiksi. Kirja päättyi kertoja Priita-Kaisalle ja rakastetulle Mikolle tukalaan tilanteeseen: Vesisaaren vankilaan laittomasta suhteesta, sillä Mikko on ukkomies. 

Mutta juonipaljastus ei liene, että he lopulta pääsevät vankilasta, tosin eri aikaan. Nälän ja kylmän keskeltä elävänä täpärästi selvinnyt Priita-Kaisa palaa Pykeijaan, jonne he ovat Mikon kanssa haaveilleet perustavansa oman kodin. Mikko oli jättänyt ison talonsa vaimolleen ja vakuuttaa Priita-Kaisalle, ettei kadu: vahva rakkaus korvaa kaiken. Koetuksella se kyllä on, mutta ei osapuolten itsensä takia, vaan olosuhteiden, jotka Ruijassa ovat karut. 

Priita-Kaisan veli Pehr kyllästyy karuuteen ja muuttaa perheineen Amerikkaan; ei tavatonta tuohon aikaan. Priita-Kaisa ja lapset Heikki ja tuore tulokas Marja-vauva puolestaan lähtevät Näytämöön läheisten luo, sillä Mikko osallistuu hyvätuloiseen kesäkalastukseen, jossa ei perheelle ole sijaa. 

Niin, Heikki on jälleen äitinsä matkassa, isoveli Aleksi jo omillaan. Heikki on aurinkoinen ja valpas kuusivuotias, jonka huomiot hymyilyttävät.

"Kaisa kuivaa kyyneleitään nähdessä Näytämö-joen:
- Olet iloinen, kun näet joen taas, Heikki toteaa minua tutkailtuaan. - Et ole murheellinen.
- En tiennyt, että ilahtuisin näin.
- Pidätkö Näytämöstä enemmän kuin Pykeijasta? Heikki kysyy.
- Pidän, sanon yllättyneenä. - Tavallaan pidän, lisään.
- Me olemme jokikansaa ja metsäkansaa, sanoo nuori Orajärvi asiallisesti."

Vaikka Priitta-Kaisa tuntee usein iloa, Mikon vaimosta on harmia. Noidaksikin  nimitellään: Priitta-Kaisalla on parantajan taitoja, näkijänkin. Eivätkä enteet ole kaikille mieleisiä. 

"Totuudessa on nokko pahaa. Olinko minä houkutus? Olinhan minä. Onko Mikko hylännyt vaimonsa ja tilansa? On. Kun hän palaa metsästämästä, tulee hän tänne. Tunnen sen koko kehollani. Valittamisen siitä, mikä on totta, pitäisi riittää, mutta Kreeta-Liisa puhuu mitä sattuu, kaikille jotka ovat kuulolla."

Mikko tulee kalasta, lähtee metsästämään, palaa, rakentaa taloa, huhkii ja rakastaa naistaan. Lempi leiskuu molempien nautinnoksi. Paikallisten perinnetarinat ihmetapahtumista ovat hulvattomia, kuten Silmä-Riitan kertomus pikkuväen varastamasta nenästä. Koltta-Jaakon kohtalo on tosi. Loppusanoissa kirjailija kertoo tarkemmin kirjan totuuspohjasta. Ankaraa työtä, pohjoisia maisemia, romantiikkaa ja historiaa, kelpo paketti lukijalle, jota rakkauden polte ei häiritse. Sarja jatkuu.

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta (Vestersand, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet, Bok II). Suomennos Aki Rantanen. Gummerus 2025. Kansi Tuomo Parikka.

Doris Laine on 1930-luvun nuori, jonka elämäntarina kulkee klassisesti ryysyistä rikkauksiin. Tai ainakin Helsingin Rööperistä viinatrokarin tyttärestä kotimaisen valkokankaan tähdeksi.

Kaunis tyttö napataan orastavan elokuva-alan* näyttelijäksi kahvilatöistä. Outo lapsuus nälkää näkemättä mutta isän ammatin vuoksi arvaamatonta muista syistä; fiksuus, joka erottaa tytön samanikäisistään; ulkonäkö, joka kiehtoo monia: ne saavat aikaan uratarinan, johon lukija voi valintansa mukaan uskoa tai sitten ei. Eikös Ansa Ikosellakin ollut työteliäämpi kulkutie tähteyteen? 

Doriksen tie on suoraviivaisempi. Hän oli yksinäinen tyttö, joka löysi filmiteollisuuteen tutustumisensa aikoihin myös henkilökohtaisen ystäväporukan ja viiteryhmän salaperäisen nuoren naisen, Villan, kautta. Voimakas Villa huomasi Doriksen avut ja otti tämän suojiinsa. 

"Villa tarttui käteeni. - Sinun on vain luvattava, että muistat, mikä sinulle todella on tärkeää. Minä haluan näyttää sinulle oikean unelman: mitä kaikkea sinä ja minä voimme tässä kaupungissa olla. Kukaan ei saa tulla sen tielle. Ei vaikka he lupaisivat sinulle kultaa ja kimallusta.
Puristin hänen kättään. Se kaikki kuulosti houkuttelevalta. Mutta enhän tiennyt lainkaan, millainen Villan 'oikea unelma' olisi. Olisiko se myös minun unelmani?
Epäröinnistä huolimatta huomasin sanovani: - Minä lupaan sen."

Mutta voiko Doris olla uskollinen ystävilleen ja uudelle lumoavalle uralleen yhtäaikaa? Mitä Villa oikeastaan haluaa hänen tekevän? Ja onko sama unelma myös Doriksen unelma? 

Kutkuttavasti kirja tuo esiin ajankuvaa ja hentoista glamouria, jota jo elokuvan alkuajoilla jopa Suomessa muun maailman malliin rakenneltiin. Asut, kampaukset, koreografiat...  Doris saa oppia leffanteon perusteita ja yksityiskohtien tärkeyttä. 

"...elokuvan taika on siinä, että yleisö huomaa asioita myös alitajuntaisesti. Kaikki kuviin jättämämme viestit vaikuttavat heihin."

Doriksen läpimurtoelokuva Rakkauden riivaamat saa ensi-iltansa vuonna 1932. Työ on sytyttänyt hänessä "taiteellisen palon". Vaikka Doris on näyttelijänä aloittelija, hän ymmärtää nopeasti, että hän ja hänen julkinen hahmonsa eivät ole sama asia. Itse asiassa hän elää kahta erilaista elämää, tai kolmea, jos perusarki perheen - vanhempien ja sisarusten - parissa lasketaan mukaan näyttelemisen ja ystäväporukan lisäksi. Ja sitten on vielä Kurt, luottomies, ehkä jotain muutakin? Niin, miehet. Doris on vielä kokematon, mutta on päättänyt luoda tiensä itse ja uskoo tietävänsä jotain miesten käsittelystä. Ajan hengen mukaisesti miehet olivat perheen päättäjiä, rahan hallitsijoita, fyysisiltä (ja henkisiltä, silloin kai ajateltiin) voimiltaan ylivertaisia.   

"Kurt hymyili minulle salin poikki. Kun hän katsoi minuun, kehoon levisi tyytyväisyyden tunne. Olin alkanut tarvita hänen katsettaan kuin kahvia aamuisin tai raitista ilmaa kuvauspäivän päätteeksi."

Mutta voiko Doriksen taustalla tulla todelliseksi tähdeksi? Itseluottamus rakoilee vielä tytön kulkiessa ensi-iltaan punaisella matolla, jonka nauha erottaa hurraavasta yleisöstä, ja hän kokee olevansa väärällä puolella; mielessään hän on yleisössä, katselemassa ihaillen kuuluisuuksia. 

"Nauha erotti meidät toisistamme, mutta todellinen raja-aita kulki jossain paljon syvemmällä. Miten typerää olikaan haaveilla siitä, että minunlaiseni tytöt koskaan voisivat astua sen yli. Mikään ei yhdistänyt tavallisia ihmisiä tähtien maailmaan."

Kirja ei anna vastauksia, vaan herättää kysymyksiä ja vilauttaa tulevaa siirtymällä lyhyesti ja yllättäen kymmenen vuotta eteenpäin, vuoteen 1942, jolloin on tapahtunut paljon niin Doriksen elämässä kuin Suomessa ja maailmassa, kuten tiedämme.  

"- Meidän täytyy aloittaa Rakkauden riivaamien ensi-iltajuhlista, sanoin. - En ole koskaan kertonut kenellekään mitä siellä tapahtui ja mihin kaikkeen se johti."

Luin kirjan innolla ja uteliaana, mutta koska monia suuntia jää auki, tarinaa on vaikea arvioida: ehkä se kertoo kirjasta hyvää, etten kykene arvailemaan jatkoa. Vai onko palasien puuttuminen vain ärsyttävää, en osaa päättää. Kirjan ja samalla sarjan aloittavan nimen perusteella tähtien tuikkeessa jatketaan. 

Helsingin historian ystävänä pidin erityisesti ajankuvasta ja lukuisista todellisista, olleista tai olevista paikoista (esimerkiksi Doriksen kotitalo on oikeasti olemassa, edelleen), ja näistä kirjailija kertoo jälkisanoissa. Elokuvatuotannon alkuajoista kertova sarja iskee täydellisesti aikaamme, jossa lyhytnäköisellä säästöpolitiikalla kotimaisen kulttuurin tuotantoa pyritään ajamaan alas. 

* Piti googlata, Finnan Elonet -sivustolta (kiinnostavaa tietoa elokuvatuotantomme alkuajoilta): Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi vuonna 1907 komedialla Salaviinanpolttajat ja ensimmäinen pitkä draamaelokuva Sylvi sai ensi-iltansa 1913. 

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi. Gummerus 2025. Kansi Jenni Noponen.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Vuonna 1859 Suomessa oli köyhää ja nälkäistä katovuosien välillä. Leveämpää leipää lähtivät rohkeimmat etsimään Pietarista ja Amerikasta saakka.

Tai pohjoisesta, Norjan Ruijasta, jonne Priita-Kaisa Seipäjärvi lähti Sodankylästä kahden poikansa kanssa. Määränpää on Pykeija, sillä siellä asuu Priita-Kaisan veli Pehr perheineen. Enää ei nähtäisi nälkää, vaikka köyhiä oltaisiin, sillä kalaa oli määrättömästi, kerrottiin. Satojen kilometrien vaellus läpi Lapin ei ollut helppo ja karsi monia matkalaisia, mutta nuoret, vahvat ja taitavat selvisivät Jäämeren rannoille, ja töitä riitti naisille ja lapsillekin kalankäsittelyssä. 

Rannoilla kohtasivat monenlaiset porukat, kuten kolttasaamelaiset, norjansaamelaiset, kveenit ja tuolloiset uudemmat maahanmuuttajat, jotka viljelivät maata ja pitivät kotieläimiä kalastuksen lisäksi. Heihin kuuluivat myös Askat, Mikkeli ja Kreeta. 

"- Ovathan Askatkin toki vaeltaneet, Mikko mutisee hetken päästä. - Totta kai ovat, kaikkihan niin ennen muinoin tekivät, mutta aikansa kaikella. 
- Ja minä sanon nyt totuuden, että kolttien pitäisi saada viedä poronsa Saalamoon, koska sinne heillä on ollut tapana ne viedä, Ville toistaa päättäväisesti. 
- Mutta niitä poroja on liikaa! Mikko tuhahtaa. - Ne pilaavat maaperän! Kuulit kai itsekin nimismiestä viime käräjillä?"

Eri uskonnot elivät rinnakkain, ortodokseista luonnon- ja kristinuskoon. Priita-Kaisa noudatti jälkimmäisten yhdistelmää, jossa noituminen oli pelättävää arkea, maan pikkuväkeä lepyteltiin ja ennusmerkkejä tulkittiin, mutta ristinmerkkejä tehtiin tarvittaessa ja Jumalan hyvyydestä lapsille puhuttiin.

Priita-Kaisan lapsilla ei ole isää, mikä surettaa naista hänen katsoessaan kasvavaa, mieltään herkästi osoittavaa Aleksiaan. Ruijassa poika saa ikäistään ja vanhempaa miesseuraa, pääsee osaksi porukkaa.

"Hänellä ei ole ollut tarpeeksi miehiä ympärillään, ajattelen. Hän on touhunnut vain Ämminsä ja Ukkinsa kanssa, ja heistä taisi juuri äiti olla mies päivittäisessä arjessa. Ainakin jos mietitään tahtoa saada asioita tehdyksi. Ainakin Aleksin elinvuosina. Isäkin oli tarmokas ennen muitoinen. Aina jokin rauta tulessa, joskaan ei laillinen. Mutta sitten hän lähinnä vain keitti pontikkaa perunasta."

Heikki on vielä pieni ja aurinkoinen. Molemmat ovat rakkaita äidilleen, joka oli laatinut selkeän suunnitelman Aleksin kanssa. Muutto, kalastuselinkeino, hyvä mies Priita-Kaisalle aviokumppaniksi ja pojille isäksi, kodinlaitto. Täysin tehtävissä. Aho-Lassekin, leskimies, olisi hollilla. Mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kun Priita-Kaisa tapaa Askan Mikon, suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Tai täällä pitänee sanoa poronpyllyä. Aleksi pettyy pahasti, kun äiti rakastuu. 

"Aho-Lasse on sekä suorasukainen että järkevä. Kaikki eivät ole yhtä järkeviä. Ei, kaikki eivät ole. Sydämet ovat sydämiä, Aleksi, sen voisin sanoa, mutta en sano."

Ruijan-matkaan tulee kirjaimellisesti mutkia, sillä oli levinnyt tieto, että Priita-Kaisa on kuulun Ukki Pekka Köngäksen tyttärentytär ja että tämä on perinyt parantajan taitoja. Hän tietää taitonsa itsekin, samoin sen, että on ulkomuodoltaan poikkeuksellisen kaunis. Siksi hän on oppinut varomaan vieraita, hyväksikäyttäjiä. Ja väkeä Pykeijassa riittää.

"- Täällä on niin paljon ihmisiä! sanon. - Et kai sinäkään voi kaikkia tuntea?
- Pikemminkin tämä paikka on pieni, vähän ihmisiä pienessä paikassa, Pehr sanoo ja tarttuu olkapäähäni toisella kädellään.
- Montako ihmistä täällä asuu? Katson ympärilleni. - Enemmän kuin Sodankylässä? - Kyllä varmaan, tai ei, en minä oikein tiedä, sisko. Suurin osa näkemistäsi on kausikalastajia, jotka eivät asu täällä. Niin kuin Askan Mikko he tulevat kaukaa ja läheltä, Uutuanvuonolta ja vanhasta kotimaasta.
- Näytämöstä, minä lisään.
- Kaikenmoisista paikoista, Pehr nyökkää. - Kalaahan saa juuri täältä, hän osoittaa, - mutta Vesisaaressa on vielä enemmän ihmisiä."

Kammin ympärille äiti ja poika istuttavat ristejä ja yrittävät kotiutua. 

 "Tämä on ihmisten paikka, viestitän sillä pikkuväelle. Me asumme täällä. Emme ole läpikulkumatkalla. Hyvittääkseni asian ja ollakseni hyvä naapuri keitän myöhemmin päivällä puuroa ja Heikki saa valita, mihin laskemme pikkuväen kulhon.
- Ovatko ne vaarallisia? hän kyselee jatkuvasti.
- Eivät vaarallisia, välttämättä, sanon, - erilaisia vain kuin me.
- Millä tavalla erilaisia?
- Ne ovat pieniä ja elävät maan alla, niillä on monia voimia ja taitoja.
- Mutta ne tykkäävät puurosta, Heikki sanoo. - Puuronsyönnissä ihmiset ja pikkuväki ovat samanlaisia. Tuntuu hyvältä nauraa oman poikansa kanssa. Hän antaa naurun tarttua."

Mutta kaikki eivät katso hyvällä Priita-Kaisan onnea. Suunnitelman romuttumisesta on seurauksensa. Kirja toi mieleen Diana Gabaldonin Outlander-sarjan: kaunis ja viisas nainen, parantajan taidot, komea rakastaja, intohimoa, seksiä, luonnon suuri rooli, matkanteko ja niin edelleen. Tosin koin tämän läheisemmäksi, sillä sain tietoa elämästä pohjoisessa, jonne lie omiakin esivanhempia suunnannut aikoinaan. Se oli kiintoisaa, rakkausjuoni ei niinkään. 

Nimiviidakkoon tosin välillä eksyin: myös kirjailija kertoo sen syistä jälkisanoissaan. Suomalaisten nimien kirjoitustapa on vaihdellut eri lähteissä, lisäksi oli kutsumanimien perinne, joka sekoittaa nimiä lisää. Samalla ihmisellä on monta nimeä, saman perheen jäsenillä saattaa olla eri sukunimet. Myös paikannimien kanssa on ollut omat valintatehtävänsä norjan ja suomen kielen välillä. 

Kenelle: Historiasta viehättyville muttei liian vakavasti ottaville, romantiikkaa kaihtamattomille, Lapin seutujen menneistä asukkaista kiinnostuneille.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu. (Kniven i ilden, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet.) Gummerus 2024. Norjasta suomentanut Aki Räsänen. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.