Alexander Stubb: Vallan kolmio

Alexander Stubbin kirja on asiallinen ja tiivis katsaus maailmanjärjestykseen tänä aikana, niin yleisesti kuin hänen omien päätelmiensä kautta. Jopa niin asiallinen ja tiivis, että piti lukea pikku pätkissä, jotta kaiken ehti sulatella ripeästä tahdistaan tunnetun ajattelijan mukana. 

Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä." 

Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä. 

Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan. 

"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."

Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?

Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan. 

Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-studiossa sanoi.) 

"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."

Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliseen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.

Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa. 

Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa. 

Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin! 

Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen." 

Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta." 

Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio. (The Triangle of Power. Rebalancing the New World Order). Otava 2025. Englanninkielisestä originaalista suomentanut Kyösti Karvonen. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.

Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.