Katastrofiksi tilannetta 1980-luvun alussa suurissa homo- ja lesboyhteisöissä San Franciscossa ja New Yorkissa voi sanoa, sillä kirjan mukaan maan päättäjät olivat neuvottomia ja haluttomia toimimaan, vaikka tauti alkoi tappaa ihmisiä nopeasti tuhatmäärin. (Kirjan ulkopuolelta tosin luin, että Yhdysvallat sentään oli ensimmäinen maa, joka virallisesti raportoi tarttuvasta taudista.) Presidentti Regan ja hänen kannattajansa eivät kiinnostuneet homojen hoidosta tai heidän vaaliäänistään. Lääkevirasto vitkutteli, rahoitusta pihdattiin, lääkefirmat rahastivat härskisti, kun tilaisuus tuli. Tämä oli suuri isku ja yllätys homoyhteisöille (muistuttaa vähän meidän valtiomme kulttuurialan kohtelua koronassa; luultiin, että pidetään porukoista huolta, muttei pidettykään). Kriisin alkuajoista Tuppurainen kertoo Tonyn kautta.
"Se että olemme saaneet tanssia aamuun asti, käydä baareissa, saunoissa ja kirjakauppojen takahuoneissa, ei ole ollut todellista, koska vapauden juuret eivät ole ulottuneet riittävän syvälle. Meille on annettu lupa nauttia toistemme ihosta mutta ei paikkaa pöydän äärestä. Koska ongelma koskettaa vain meitä ja muita epäihmisiä, sen on annettu kasvaa, se sikiää seinän sisällä kuin kosteusvaurio, jota ei voi korjata, sillä se olisi liian kallista, kalliimpaa kuin sellaisen ihmisen henki, josta on helppo katsoa ohi. Ei koske meitä. Ei ole osa minun elämääni. Itsepähän ovat tuohon tilanteeseen ajautuneet, oma vika."
Kansalaisaktiivisuus ja julkkisten kuolemat (Rock Hudson!) alkoivat kuitenkin vaikuttaa. Tony menetti taudille rakastettunsa Darryllin San Franciscossa, teki aktivismityötä tiedon levittämiseksi ja hallinnon aktivoimiseksi Act Up -liikkeessä sekä muutti New Yorkiin, jossa hän jatkoi toimintaansa. Alkuaikojen hämmennys ja suoranainen asian kielto näkyvät. HI-viruksen tartunnan ja varsinaisen aids-taudin etenemisen oireita ei tunnettu. On vaikea kuvitella tuota kauheaa tilannetta, kun ystävät ja tutut kuolevat ympäriltä ja omakin terveys huolettaa. Kaikki on outoa ja pelottavaa.
"Äkkiä kaikki tuntuu merkityksettömältä. Kaikki se, mikä toi minulle ennen iloa - toi meille iloa. Katselen iltaisin kadulla kulkevia ihmisiä, jotka ovat matkalla baareihin ja saunoihin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin meitä ei kuolisi tässä kaupungissa kuin kärpäsiä. Useimmat, joiden kanssa olen yrittänyt jutella, eivät halua puhua asiasta. Kukaan ei halua miettiä, miten se tarttuu tai miten siltä voisi suojautua. En voi elää näin. En vain pysty siihen. Minun on tehtävä jotain."
Tähän päivään aiheen tuo suomalainen Emmi, joka saa houkuteltua erosta masentuneen tätinsä Airan haavematkalle San Franciscoon. Emmi on itse tullut kaapista jo aikoja sitten, Aira on "veteraani" ja Emmille äitiäkin läheisempi. Hän on viettänyt nuorena aikaa San Franciscossa ja ihailee homoaktiiveja.
"- 80-luvulla oli kunnollista. Ne makasi keskellä katua ja tunkeutui toimistoihin ja piti meteliä, kun aidsiin ei ollut lääkettä. Hienoja tyyppejä..."
Emmin ja Airan myötä lukija pääsee kulkemaan kaupungin katuja ja näkemään ikonisia paikkoja ja maisemia. Harvey Milk Plaza, Castro, Golden Gate -silta - jota Aira inhoaa turistirysänä - hiekkarannat, palmut ja magnoliat, ylelliset kaupat, toisaalta kodittomien laumat.
"...miten yhteiskunta, joka näyttää pinnalta niin kehittyneeltä, voikin olla pohjimmiltaan täysi kehitysmaa."
Väistämättä nuo kahden aikatason ihmiset kohtaavat ja keskustelevat Act Upin, aidsin ja seksuaalivähemmistöjen tilanteesta nyt.
"- Olen miettinyt sitä, että haluaisin tehdä jotain merkityksellistä. Jotenkin sitä ei vain saa aikaiseksi, Aira sanoo ja katselee kaupungin siluettia palmujen yllä.
- Niin, nythän aika on eri. Tavallaan on menty eteenpäin mutta toisaalta, kyllä ne nykyajan kakarat taitavat taas olla aika tiukilla, Tony sanoo."
Näin vaikuttaa olevan, kun uutisia katselee. Äärioikeisto iskee vähemmistöjä päähän omilla perusteillaan, ennakkoluuloja ja pelkoa levitetään, hallinto jopa poistaa tai kiristää ihmisten oikeuksia.
"- Kielletään transihmisiltä vessat, urheilu ja hoidot, kielletään drag, kielletään kirjat ja puhuminen. Se on se heidän tavoitteensa, perustuslain tilalle laitetaan Raamattu. Tässä on näkyvissä kansanmurhan ensiaskeleet, Nan sanoo ja huokaa raskaasti.
Tony ynähtää sen merkiksi, että on samaa mieltä.
- On jotenkin masentavaa ajatella, että kaiken sen jälkeen, mitä me silloin teimme, ollaan silti vasta tässä pisteessä. Tai oikeastaan menossa taaksepäin. Onneksi ei enää tarvitse olla itse mukana siinä hommassa. Nykynuoret hoitavat sen paljon paremmin."
Kirja antaa tietoa paitsi kasarin kriisistä myös siitä, miten suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on muuttumassa tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja muualla. Tuppurainen sanoo käynnissä olevan puhdistuksen, "jonka lopullinen mittakaava on vielä epäselvä". Välillä kirja on suorastaan oppikirjamainen, mutta ammattikirjoittaja Tuppuraisen teksti juoksee sulavasti, joten opettavaisuutta sietää. Samoin kuin sitä, etteivät yksittäiset henkilöt nouse kovin merkittäviksi; keskitytään ilmiöiden kuvauksiin heidän kauttaan. Kirjasta jää synkkä ja mietteliäs tuntu, vaikka myös iloa ja vahvaa yhteisöllisyyttä onneksi tuodaan esiin. Sekä itsensä tuntemisen ja oman näkemyksen tärkeyttä yksilön tavoitellessa hyvää elämää, kuten Emmi ja Aira tekevät, toivon mahdollisuutta ja voimaa yhteisön kannalta.
Jos (ja kun) tarkoitus oli valottaa seksuaalivähemmistöjen kohtelua viimeisten viiden vuosikymmenen aikana ja tuoda siihen näkymää sisältä päin, kirja onnistuu tehtävässään täydellisesti. Mukana on paljon faktatietoa lähdeluetteloineen. Kirjan nimi saattaa viitata sekä ihanaan vapauteen tai synkemmin siihen, ettei tasa-arvo ole vielä valmis, vaan tänään yhä enemmän uhattuna, ja ikuiselta tuntuvaa taistelua ihmisoikeuksien puolesta on jatkettava.
