Topias Haikala: Kielet ennen meitä

"Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut antoisaa. Se on ollut myös vaikeaa. Monen käsitellyn asian hahmottaminen on vaatinut minulta ankaraa päänvaivaamista." 

Näin toteaa kirjailija ja tiedetoimittaja Topias Haikala kirjansa kiitossanoissa. Vaihda sana kirjoittaminen sanaksi lukeminen, niin saat kommentin tältä lukijalta.

Mutta en nyt halua pelotella, vaikka Halloween hirviöineen on ovella. Kyllä kirjan voi aivan hyvin lukea myös tavis, joka ei kielitieteestä juuri mitään tiedä, todistan omakohtaisesti. Miten hurjan kiehtova aihe! Mistä suomen kieli juontaa juurensa? 

Sillä kieli elää ja muuttuu jatkuvasti maailman mukana. Se syntyy, muuntuu, sekoittuu, lainaa, varastaa, liikkuu ja mukautuu, ja saattaa lopulta kuolla. Hyvin inhimillistä - ihmisistähän kaikki kieleen liittyvä on lähtöisin. (Ei nyt mennä eläinkielitieteen puolelle.) Tämä oli yksi kirjan tärkeimmistä opeista. 

Toinen olennainen ajatus oli se, että eri kieliä ja niitä puhuvia ihmisiä on ollut olemassa valtava määrä, eikä nykytiede tunne läheskään kaikkia. Mitä kauemmas ajassa mennään, sitä hämärämpää on. On ollut erikokoisia porukoita, jotka liikkuivat elinkeinonsa perässä ja sään muutosten mukaan tai ehkä pakenivat vihollista tai tarttuvaa tautia, ja veivät kielensä mukanaan alueelle, jossa kielet sekoittuvat. Ja kun tämä tapahtuu tuhansia kertoja, ollaan jo aikamoisessa viidakossa kielentutkimuksen kannalta. 

Itse asiassa en ihan tajua, miten kielitieteilijöiden ylipäänsä on mahdollista tutkia muinaisia kieliä edes jotenkin, sillä kirjoitettua kieltä alkoi esiintyä vasta "äskettäin". Pohjoismaista on löydetty karkeasti noin parituhatta vuotta vanhoja riimuja, viikinkiaikaisia eli vuoden 1000 paikkeiden löytöjä on tehty enemmänkin. Mutta kieliä on ollut olemassa jo esihistoriassa, kivikaudella. 

Okei, opin, että tutkijat eivät pelkästään syynää nykykieliä ja rekonstruoi niistä taakse- ja eteenpäin, vaan tutkimuksessa huomioidaan koko silloinen aikakausi: miten ja millä ihmiset elivät, miten he asuivat ja hautasivat vainajansa, millaisia esineitä heillä oli. Nämä kertovat siitä, miten kansat ja kielet liikkuivat ja muuttuivat. Kirja kuitenkin keskittyy jääkauden jälkeisen kehityksen siihen osaan, josta runsaasti mutkitellen päästään nykysuomeen.

Senkin opin, että kielitieteilijöillä on varsin vaihtelevia käsityksiä asioista. Kun yksi toteaa yhtä, toinen kiistää omilla perusteillaan. Joistakin asioista sentään vallitsee konsensus, kuten siitä, että "Suomen varhaisimpien asuttajien kieliä ei tunneta. On kuitenkin mahdollista esittää arvioita, minkälaisia kieliä ne ovat olleet." Tutkijoiden esimerkkejä niin varhaisista kuin uudemmista kielien rakenteista tai sisällöistä en tässä toista, ne löytyvät kirjasta - ja myönnän, että luin kielinäytteet melko kursorisesti. Missioni oli luoda päähäni jonkinlainen sievä kaari suomen kielen kehityksestä. 

Kantaurali. Kantaindoiran. Kantaindoeurooppa. Kantabaltoslaavi. Välikantakielet. Länsiurali ja kelttiläiset vaikutteet. Balttilainen ja germaaninen vaikutus. Itämerensuomalaiset kielet. Kantasaame, kantasuomi. Aivot nyrjähtävät, kun yritän hahmottaa jonkinlaista kehityskaarta. Ei se mitään, nyrjähtivät kuulemma kirjoittajallakin. Nappaan kuitenkin kiinnostavia kohtia: 

"Saamelaiskieliä on jossain historian vaiheessa puhuttu käytännössä koko nykyisen Suomen sekä kaukana itärajan tuolla puolen." 

"Milloin itämerensuomalainen ja saamelainen haara erkanivat toisistaan?" (Näin kysyy Haikala tutkija Riho Grünthalilta.)
- Se on se myöhäinen pronssikausi, eli ehkä vuosina 1000-1500 eKr. Ne lähtivät erkaantumaan alueellisesti varhaisella metallikaudella, ja sitä seurasi kielellinen erkaantuminen, Grünthal vastaa. - Se on sama kysymys kun milloin länsiuralilaiset kielimuodot alkoivat tulla tänne alueelle. Itämerensuomen osalta siihen liittyy oleellisesti balttilaiskontaktivyöhykkeessä oleminen."

Kantasuomessa on paljon enemmän germaanilainoja (paleo- ja kantagermaani) kuin kantasaamessa tutkija Jaakko Häkkisen mukaan. (Saamme muuten ilmeisesti kiittää germaaneja myös kahdesta uudesta aikamuodosta, perfektistä ja pluskvamperfektistä.) 

"Tästä voi kenties päätellä, että itämerensuomalaisen linjan väki vietti germaanien kanssa tiiviimpää yhteiseloa ennen vuotta 200 jKr. ja saamelaislinjan ihmiset sen jälkeen.
Tai sitten ei."

"Valter Langin mukaan se länsiuralilainen kielihaara, josta myöhemmin muodostuivat itämerensuomalaiset kielet, lähti vuosien 1250-1000 eKr. tienoilla kulkemaan Moskovan paikkeilta kohti Baltiaa." 

Tämä ei tapahtunut rysäyksenä, vaan oli vuosisatoja kestänyt prosessi, sanoo virolainen arkeologi, professori Valter Lang. Tosin Janne Saarikivi, kielitieteilijä ja professori hänkin, on eri mieltä itämerensuomalaisten saapumisesta Viroon ja heidän kielivaikutteistaan. (Hän opponoi joissakin muissakin kohdissa kollegoidensa näkemyksiä, kunnon kiistaa ei harmi kyllä kirjaan ole saatu.)

"Yritäpä tästä nyt sitten rakentaa jonkinlaista koherenttia yleiskuvaa."

Sainko kirjasta hakemani siistin kehityskaaren? Tavallaan kyllä, vaikkei se aivan siisti ole. Odotin loppuun asti kaaviokuvaa suomen kehitysaskelista: kirja tosin kertoo, että sukupuuta tutkijat eivät suostu tekemään, sillä muuttujia ja käsityksiä on liikaa. Mutta ehkä siltä osin, mistä ollaan yhtä mieltä, olisi voinut olla pieni simppeli piirros, meitä aloittelijoita ajatellen? 

Topias Haikala on tehnyt uljaan urakan kootessaan tietoa eri lähteistä, etenkin suoraan kielitieteilijöiltä haastatteluin, kootakseen muhkean tietopaketin nykyisen suomen kielen historiasta. Hän ei itse ole kielitieteilijä, mutta koonti, kirjoittaminen ja toimitustyö sujuvat. Vaikka teos sisältää paljon tieteellisiä termejä ja kohtia, joihin tavis ei innostu jäämään pidemmäksi aikaa, se antaa yleiskuvaa niin kielemme taustastasta kuin kielentutkimuksesta yleensä. Ihailtava suoritus, josta suuri kiitos myös tietoja antaneille tutkijoille!  

Haikalan kieli on rentoa, mikä rohkaisee ja huvittaa lukijaa tekstissä etenemisessä. Hän puhuu esimerkiksi viidentuhannen vuoden takaisesta influensseristä, joka synnytti trendi-ilmiön nimeltä kampakeramiikka ja varoittaa välillä kielitieteellisiä kiemuroita sisältävästä tekstinpätkästä. Lukijaa viihdyttävät myös monet vanhat sanat, kuten kummalliset kadonneiden kielten nimet. Sattuisiko teistä joku puhumaan vielä orokia, nihviä tai hantia? Tai edes paleogermaania? Näyttäisi hyvältä CV:ssä. 

"Rohkaiskaa siis mielenne, te ummikot. Jos minä sain näistä jutuista tolkkua, etteköhän tekin saa."

Topias Haikala: Kielet ennen meitä. SKS kirjat 2025. Kannen suunnittelu Timo Numminen.

Kirjassa mukana olevat kielitieteilijät: Riho Grünthal, Sampsa Holopainen, Jaakko Häkkinen, Santeri Junttila, Luobbal Sámmol Sámmol Ánte ja Janne Saarikivi. 

Topias Haikala on kunnostautunut myös kaunokirjailijana:

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot
Varjokäärme, mestaripunoja

Topias Haikala: Varjokäärme, mestaripunoja. Susanna Salminen: Oheneminen

Sattumalta luin peräkkäin kaksi koskettavaa pienoisromaania, joiden sisällössä on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Tyylilajit eroavat toisistaan kyllä, toinen on maaginen, toinen realistinen. Molemmat ilostuttivat lukijaa niin persoonallisuudellaan kuin tarinoillaan, joissa tapahtuu enemmän ja lopulta todempia asioita kuin päällisin puolin arvaisi. On ehdottomasti luettava loppuun. 

Aleksin asunnossa alkaa tapahtua outoja. Tavarat siirtyvät paikoiltaan, jokin kahisee, ei mitään vaarallista. Mutta sitten katoaa Väinö-koira! Ääni naapurista kertoo Aleksille:

"- Lähes heti sen jälkeen, kun koira juoksi porttikäytävään, sen perässä tuli jokin. Ensin tulkitsin, että se olit sinä, mutta datavirrasta ilmenee selvästi, että se jokin lensi. Se kaarsi lumikaivannosta alas, lensi holvikaaren ali, otti koiran kiinni ja jatkoi pysähtymättä lentoaan porttikäytävän läpi sisäpihalle ja sieltä taivaalle.

Ääni vaikeni. Aleksi seisoi hiljaa.

Ääni jatkoi: - Voisin laskea myös mahdolliset skenaariot sisäpihan ilmatilan tapahtumista, mutta se olisi isotöisempää. Mitä suuremman alueen lasku käsittää, sitä moninaisemmiksi mahdollisuudet muuttuvat ja sitä epätodennäköisemmiksi tietyt tarkkarajaiset skenaariot käyvät. 

Aleksi tuijotti epäuskoisena purjekangasta. Hän hieroi otsaansa.
- Jassoo, hän sanoi. - Joku tuli lentäen ja vei minun koirani teidän porttikäytävästänne.
- Siltä vaikuttaa.
- Just. Mahtaako sinulla olla muuta tietoa tästä eriskummallisesta tapahtumasta?"

Maaginen tarina ylittää kehon ja sielun rajoja leikillisesti ja kipeästikin, mutta ymmärrettävästi. Aleksissa havaitaan lovi - kenessä meistä ei sellaista olisi - joka saa selityksensä. Lukujen otsikot ovat omanlaisiaan, esimerkiksi: "Kyseessä on sekä variksen että Neiti nopean amurinleopardin mukaan monimutkainen tilanne, jossa on vaikeaa löytää eettisesti tyydyttävää ratkaisua." Tekstinokkeluuksista huolimatta pinnan alla kulkee pirullisen todellinen perusjuonne.

Tapahtumapaikka on Helsingin keskusta, Kruununhaka eritoten. Tapaamme monenlaista väkeä, kuten munkkeja, robotteja, eläimiä ja tuntemattomia olentoja. Ja jo esikoisromaanista Pimeässä liikkuvat olennot tutun viisaan variksen. Mainio luettava maagisen ystäville sekä omista tai läheisen lovista kärsiville.  

Topias Haikala: Varjokäärme, mestaripunoja. Enostone 2023. 

P.S. Kannelmäen kirjakävelyllä 31.8.2024 klo 14 (alkaa kirjaston portailta) on mukana Topias Haikala ja muita kirjailijoita. Tervetuloa tapaamaan heitä!

Susanna Salminen kirjoittaa nuoresta perheestä tässä ajassa, realistisella otteella. Teemu hoitaa kolarissa pahoin vammautunutta vaimoaan ja pientä poikavauvaa. 

"Ensimmäiset viikot onnettomuuden jälkeen velloivat edelleen sekavina Teemun mielessä, mutta Marin kotiuduttua heillä oli alkanut sujua hyvin."

Arki on ankaraa suorittamista. Sosiaalitoimistosta Teemu ei silti halua apua, vaikka tiukkaa tekee.  Eniten haittaa se, ettei Teemu saa nukuttua, unilääkkeitä kuluu. 

"Asiat olivat loppujen lopuksi selkeitä, kun oli lapsi, perustarpeista oli huolehdittava ja käytävä töissä, tuumailun aika tulisi myöhemmin - jotain sen suuntaista Teemu oli vastannut terapeutti-ihmisen kolmanteen viestiin." 

Työkaverit soittelevat ja tiedustelevat vastauksia asiakkaiden kysymyksiin; äiti soittaa usein, mutta vaikuttaa kiinnostuneelta ainoastaan lapsen pärjäämisestä. Se hieman loukkaa Teemua, vaikka hän itse suhtautuu tilanteeseen kuten bisnesoppineen henkilön kuuluu. 

"Asiat pitää priorisoida ja allokoida resurssit oikea-aikaisesti, kyky tehdä nopeita päätöksiä oli joskus oleellisinta selviytymiselle." 

Lenkkeily on Teemun henkireikä. Polvivamma estää sen hetkeksi, mikä ei paranna miehen mielialaa. Työt kasautuvat, viikonpäivät alkavat mennä sekaisin. Mutta jostain löytyy aina vielä yksi voimantippa ja toivo tilanteen parantumisesta. 

"Teemua alkoi huimata, eikä hän tiennyt, johtuiko se epätoivosta vai nukahtamislääkkeestä. 

Kun tulosodotusten laskeva trendi oli kääntymässä paniikkisyöksyyn, Mari, joka hänen vieressään olikin yllättäen hereillä, pysäytti ajan, keskeytti hänen kiemuroivat ajatuksensa ja laski käden hänen kädelleen.

- Kiitos kulta, että autat kaikessa mahdollisessa, Mari kuiskasi ja piti kättään edelleen Teemun käden päällä."

Esihenkilö Minna tarjoaa Teemulle mahdollisuutta muuttaa asiakasprojektin pariin Eurooppaan. 

"- Ei se mahdotonta olisi, sehän olisi mahtava mahdollisuus. Saisit kansainvälistä kokemusta, Mari sanoi. 

Teemu kulautti lasin tyhjäksi. Kuka hoitaisi poikaa, kuka sinua, pääseekö siellä edes pyörätuolilla liikkumaan? Ja projektissa tehdään pitkiä päiviä. Ihan mahdoton ajatus. 

Väitteitä, joita oli turha sanoa ääneen, Mari ei niitä kuuntelisi kuitenkaan."

Metsäretkelle hän sentään voisi lähteä; Teemu haluaa viedä pojan paikkaan, jossa he Marin kanssa olivat käyneet tämän terveenä ollessa. Retki vie hänet - ja lukijan - täysin yllättävään, lähes mykistävään suuntaan. Sopii luettavaksi koskettavista elämäntilanteista kiinnostuneille. Miten Teemun ja perheen käy?

Susanna Salminen: Oheneminen. BoD. 

Vaikka kirja on omakustanne, se on saatavissa niin kirjastoista kuin kirjakaupoistakin. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Hymyilyttää kirjaa ajatellessa. Aivan liian harvoin saa lukea olennoista, jotka liikkuvat pimeän jälkeen Helsingin tutuilla kulmilla! Kyllä, se on myös hieman pelottavaa, mutta pääosin olennot vaikuttavat hyvin sivistyneeltä sakilta. 

Kuten karhu, jonka haagalainen luokanopettaja Mikko tapaa Thalianaukiolla. Mikon mielihyväksi se hyväksyy ihmisen luontevasti ystäväkseen, kutsuu jopa saunomaan, ja he löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten kielitieteen.

"- Minä olen lukenut aika paljon vertailevaa kielitiedettä. Olen tehnyt myös omaa tutkimusta, karhu sanoi. 

- Ai? - Joo. - Miten nyt niin?

Karhu oli hetken hiljaa. Se mietti."

Karhun oppineisuus ei ole ihme, periytyyhän se vanhasta eurooppalaisesta aatelissuvusta. Mikon on ihmisenä vain hieman vaikea ymmärtää sen puuhia, kuten kahden litran kokistölkkejä - mistä sellaisia muka saa? 

"- Karhujen kaupasta, karhu tuhahti. - Älä viitsi olla niin antroposentrinen. - Sori." 

Toista laitaa edustavat varjomainen, veren haistava Helmi ja läpikuultava Toivo-poika, joiden elämän- tai paremminkin olentotilanteiden juuret yltävät sotavuosiin. (Varjoihmisistä on muuten olemassa oma arkistonsa, käy ilmi.) Lisäksi tarinassa esiintyy painavaa yhteiskunnallista vastuuta tunteva hiiri sekä Kristus, jonka mielipuuhaa on käydä näkymättömänä päiväkodissa kuiskimassa hauskoja ajatuksia lasten korviin. Sillä hän on sitä mieltä, että "lasten nauru on täsmälleen sama asia kuin Jumalan valtakunta". 

Jumalasta puheenollen, myös hänet mainitaan tapauksessa, jossa Estonia-laiva uppoaa. Sen "jälkeisinä päivinä Jumalan henki kulki vetten yllä ja oli poissa tolaltaan. Hän ei koskaan tottunut tällaisiin tilanteisiin. Aina tuli suru, ja vaikka Hän aina ajatteli, että ensi kerralla Hän olisi varautunut paremmin, tunnevyöry tuli yhtä raskaana. Hän lohduttautui vain sillä, että ei voinut kulua psyykkisesti, koska oli Jumala."

Omanlaisiaan olentoja ovat ihmisetkin, kuten Merenlahden veljekset. Juhani on Kannelmäen seurakunnasta eläköitynyt pappi, jolla on haasteita pitää päänsä kasassa. Olavi on luotsi, Antero taas Helsingin yliopiston uskontotieteen professori, joka työskentelee hullun suntio Borgin kanssa. Joka puolestaan tuntee salakäytävät ja katakombit Tuomiokirkon alla. Samuel on hirviönmetsästäjä, mutta sitä eivät perheenjäsenet tiedä. Työnsä luonteen vuoksi Samuel pitää etäisyyttä.

"Kyse on siitä, että kun pimeys raapaisee ihmistä, ihminen alkaa nähdä maailman pimein silmin."

Maijaa auttaa nokkela varis hänen tehtävässään löytää Yön kissa. Vain suorittamalla tehtävän Maija saisi muistinsa takaisin! Variksen jutut hämmentävät Maijaa.

"- On myös toinen sanonta: jokainen, joka on nuorena idealisti, on vanhana nihilisti. Minulle ei kuitenkaan ole käynyt niinkään. - Mitä tarkoitat? Maija kysyi."

Tarinaan kietoutuvat olentojen ja ihmisten lisäksi Helsingin historia, lasten merkitys, oman pään sisällön tutkiminen, raportointi, sitaatit niin Tomas Tranströmeriltä, Simone Weililtä ja monelta muulta. Muun muassa. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta ei ole; teksti kulkee sutjakasti ja viihdyttävästi. 

Hauska, fiksu, filosofinen ja lämminhenkinen maagisrealistinen kirja, joka on mustavalkopiirroksin kuvitettu ja joka kiihottaa mielikuvitusta ja jää mieleen kummittelemaan. 

"Setäni sanoisi, että tämä on juuri meille ainoa mahdollinen maailma. Niin tai näin, tällainen se juuri on. Ei toisenlainen."

Tartuin kirjaan, koska kuulin, että siinä liikutaan kotikulmillani, Haagassa ja Kannelmäessä. Onneksi kuulin, mutta harmi kyllä vasta kun olimme jo tehneet Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen kartan ja sisällön kirjaston ja kirjailija, opettaja, selkokielen asiantuntija ja kirjabloggari Tuija Takalan (lue lisää ensimmäisestä kierroksesta linkin takaa) kanssa. Toivottavasti saadaan karttaan päivitys joskus! Mutta kierroksella on jo 12 rastia, jotka tavalla tai toisella liittyvät alueeseen. 

Kävelykierroksia voi tehdä omatoimisesti kirjastosta saatavan kartan avulla (tai netin). Tai tulla yhteiskävelylle su 19.5. klo 14, jolloin mukana on Anu Juvonen, joka on kirjoittanut kirjan Lähiöoksennus lapsuudesta Kannelmäessä lähiön kasvun aikoihin 1980-luvulla. 

Lähtö ja paluu Kanneltalon portailta. Yhteiskierroksia on tehty kolme viime kesinä, ja viimeksi mukana olivat kirjailijat Juha Itkonen ja Tuomas Aitonurmi, sitä ennen dekkaristi Markus Ahonen. Suosio on ollut yllättävän suuri, mukana on ollut kymmeniä kirjanystäviä. Tervetuloa mukaan! Ja suosittelen toteutusta myös muiden kirjastojen ja alueiden kirja-aktiivien mukaviksi yhteishankkeiksi. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Enostone 2021. Kansi ja kuvitus Kalervo Sammalvehrä.