Kaari Utrio 80 vuotta!

Kaari Utriota onnittelen 80-vuotispäivänä osallistumalla kirjabloggareiden yhteishaasteeseen, jonka käynnisti Kirjasähkökäyrä. Utrion romaaneista lähes kaikki olen lukenut aikanaan, mutta ne ovat aina yhtä kiinnostavia historian ja jännittävien romanttis-humoristispainotteisten juonien ystäville. Naispäähenkilöt taisivat tulla muotiin kotimaisessa kirjallisuudessa nimenomaan Utrion kirjoissa, nuo neuvokkaat tai hupsut, jotka pyristelevät miesvaltaisen yhteiskunnan kurimuksessa omaa paikkaansa etsien. 

Aatelisneito, porvaristyttö kuvaa kahden naisen elämänpolkua: toinen perustuu 1400-1500-lukujen vaihteessa eläneeseen aateliseen Margareeta Vaasaan, kun taas varakkaan porvarin tytär Ursula Särkilahti on fiktiivinen hahmo, vaikka hänen sukunsa on todellinen. Kiukku-Nikuna tunnettu Turun pormestari oli mahtava herra, mutta hänkään ei mahtanut mitään kiukkuiseksi ja uppiniskaiseksi tunnetulle tyttärelleen, jonka ominaisuuksista isä oli ylpeä. 

Ursula ei totisesti antanut miesten häiritä liikaa omia suunnitelmiaan, kunnes rakastui onnettomasti. Margareetalla ei ollut sanomista aviomiehensä valintaan, olihan hän kuningas Kustaa Vaasan sisar, jonka avioliitto oli politiikkaa, kuten tapana oli. Ursulan kohdalla kysymys oli lähinnä taloudellinen. 

Ajankohta oli levoton: Lutherin opit levisivät, mikä hämmensi hartaat katoliset ja aiheutti riitoja, väkivaltaa ja monenlaisia uusia järjestelyjä hallinnossa ja kansan käskemisessä. Kauppaa käytiin Hansa-liiton kanssa: Rääveli kilpaili Tukholman kanssa ankarasti. Kruunu linnanherroineen ja huoveineen verotti alamaisiaan kovalla kädellä, mikä piti kansan nöyränä ja köyhänä. Kulkutaudit, tulipalot ja muut vitsaukset, kuten lasten varhaiset kuolemat, eivät säästäneet edes rikkaita. Ei vielä tiedetty keinoja niitä juuri estääkään, vaan elettiin miten parhaiten taidettiin - sen aikaa kun elettiin.

Kirja vetää vastustamattomasti mukanaan tuohon aikaan, etenkin tekeväisen Ursulan vaiheikkaaseen elämään: silmät pyöreinä ja henkeä pidätellen lukija seuraa, miten hän tästä ja tuosta tilanteesta selviää. Margareetan elämä vaikuttaa yllätyksettömämmältä, mutten usko sen olevan hauskempaa. Utrion kuiva huumori tasoittelee ja suo lukijalle lepohetkiä välillä karmeiksi äityvistä tilanteista. Eläväiset kuvaukset tuon ajan Turun ja Rauman kaupungeista tuovat lukijan eteen historialliset kadut ja rakennukset, ja Kuusiston linnan kauhistuttava hävitys käydään läpi tarkasti. Kaikkiaan reipasta menoa, josta ei romantiikkaa ja seksiä puutu, ei myöskään valtataisteluita, juonitteluja tai naisen aseman kuvausta.

Jälkimmäisestä kertoo laajasti Utrion yksi pääteos tietokirjapuolella, Eevan tyttäret, joka on kuvaus naisten historiasta aikojen alusta (no, se vähä mitä tiedetään) 1900-luvulle saakka. Haasteen myötä sain tekosyyn lukea kirjan uudelleen nyt, vaikka hankin sen jo ilmestymisvuonna. Edelleen erittäin pätevä ja värikkäästi helppolukuiseksi kirjoitettu historiikki. 

Kirja sai valtavasti huomiota aikanaan, olihan se ainutlaatuinen kooste aiheesta, josta ei aiemmin vastaavaa ollut olemassa. Sitä kiitettiin ja moitittiin: lukijat ihastuivat (myyntimäärät olivat huimat), kun taas tutkijat olivat kriittisempiä, jos ja kun löysivät teoksesta seikkoja, jotka eivät istuneet tieteellisen tutkimuksen käytäntöihin. Se ei liene ollut tarkoituskaan, vaan antaa yleiskuva naisen aseman ja naiskäsityksen kehityksestä, ja sen se tekee, ehkä hieman raflaavastikin, mutta faktoihin perustuen. "Kaikkea" ei yksi kirja tietenkään voi sisäänsä mahduttaa. Riittävästi voi.  

Miellyttäväksi teosta ei voi sanoa: en suosittele herkimmille etenkään sivuja 260-270, jossa puhutaan lasten kohtelusta ennen kuin heidät alettiin ymmärtää hoivaa tarvitseviksi ihmisolennoiksi. Lapsia tuli ja heitä kuoli, se oli normaalia, vielä senkin jälkeen, kun oli  ymmärretty isän osuus lapsenteossa - vaikka olisi voinut luulla, että kaikkea hallitsevat miehet olisivat olleet tarkempia "omaisuudestaan", jota naiset ja lapset ovat heille pitkään olleet. 

Utrio kertoo historian naisten rooleista suvussa, yhteisössä, kirkossa ja uskonnoissa, heidän toimistaan kotona mutta lopulta myös kouluissa, palkkatyössä ja nykyaikaisessa perheessä: naiskäsitys on vuosisatojen myötä hitaasti muuttunut, ja etenkin länsimaisilla naisilla on oikeus päättää itse seksielämästään ja esimerkiksi mahdollisista raskauksistaan. Historian valossa se on ainutlaatuinen etu. Jopa raiskaus avioliitossa tunnistetaan nyt rikokseksi, toisin kuin vielä kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Jos kirjaa haluaisi täydentää 2000-luvun tapahtumilla, ne eivät olisi naisten kannalta pelkästään myönteisiä. Sodat, terrorismi ja paluu entisaikojen miesylivaltaan esimerkiksi Afganistanissa ovat kovia iskuja: tyttöjen koulutuksen estäminen on tehokkain alistamisen keino. Ja vaikka lukutaito on kehittynyt huimasti viimeisten reilun sadan vuoden aikana, on tässä vielä tekemistä etenkin Afrikassa ja Aasiassa. 

Romaani ja tietokirja täydentävät hienosti toisiaan, ja Utrion vetävää tekstiä - usein sarkastisine kommenteineen - on aina ilo lukea. Hänen tuotantonsa sisältää kymmeniä romaaneita ja tietokirjoja, joista suuri kiitos! Uusia kirjoja ei ole enää kuulemma tulossa, mutta Facebookissa kirjailija jakaa historiatietoja edelleen. 

Kuvassa Kaari Utrio Helsingin kirjamessuilla 2021.

Mainitut kirjat:

Aatelisneito, porvaristyttö. Tammi 1974. Uusittu kansi: Mika Kettunen. 

(Onneksi ne entiset, vähäpukeisten naisten kuvilla "koristellut" kannet on vaihdettu!)

Eevan tyttäret. Tammi 1984. Taitto Kai Linnilä ja Kristiina Ojanen. 

(Itseltäni on kadonnut kirjan kansipaperi, jossa mahdollisesti olisi kannen tekijän nimi; oletan taittajien olleen siinäkin asialla.)

Kannattaa lukea myös Kaari Utrion kiinnostava elämäkerta:

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Monena mies eläessänsä: Elias Lönnrot

Tällaisia kirjoja pitäisi luetuttaa kouluissa. Mukava, helppolukuinen ja kiinnostavasti koottu tiivistetty elämäntarina suomalaisesta suurmiehestä (suurhenkilöstä?). Kirjasto tarjosi Elias Lönnrotin elämäkertaa luettavaksi, ja otin innoissani vastaan: alle 200-sivuisena se ei vaikuttanut musertavalta, vaikka teksti olisi puuduttavaa. Mitä se ei tässä ole.

Kronologisesti etenevä tarina kertoo Eliaksen elämänkaaren kurjan, köyhän ja riitaisen sammattilaisen torpan perheen pojasta koko maan arvostamaksi professoriksi. Ei ihan ainutlaatuista meillä, mutta huima kaari silti. Kotona tapeltiin ja nähtiin nälkää - jäkälänsyönti ei ollut vierasta - mutta Elias pääsi kouluun, yllättävää kyllä. Ilmeisesti poikkeuksellinen lahjakkuus näkyi jo nuorena. Eikä hänestä räätäliksi ollut, unohtui liikaa mietteisiinsä ommellessaan melko kehnosti.

Poika ei pettänyt odotuksia. Vaikka hän edetäkseen joutui tekemään paljon töitä - räätälinä, kotiopettajana - opiskelun ohessa ja väleissä rahaa hankkiakseen, hän suoritti opintoja Turussa hurjaa vauhtia. Muun muassa venäjän pakollisen puolen vuoden kurssin poika hoiti kuukaudessa. Opiskeluaikanaan hän solmi tärkeitä kontakteja ja oppi tiedon ohella maailman menoa, käytöstapoja ja sosiaalisuutta sekä löysi oman kutsumuksensa, suomen kielen ja sen historian. Ajankohta oli otollinen, autonomiaa haviteltiin, maailmalla liehuivat uudet tuulet ja ajattelu, kirjaa lainaten:

"Romantiikan kiinnostus historiaan ja kansojen muinaisuuteen herätti monessa maassa kansallisen tietoisuuden. Näin kävi myös Suomessa..."

Kansallinen herätys iski Eliakseen kuin kuuma veitsi voihin; hän tunsi heti asian omakseen. Lönnrot aloitti kuuluisat runojenkeräysmatkansa 1827, mistä syntyivät ensimmäiset julkaisut.

Havaintoja: Lönnrot pohti sitä, mitä kouluissa kannattaisi opettaa. Kasvien tunteminen ja jonkin soittimen soittotaito olivat hänestä tärkeitä mielen sivistykselle. Ajankohtaista nykyäänkin, kun sanotaan, että luontoa pitäisi tuntea sen suojelemiseksi, ja jokin luovuuden väylä pitäisi jokaisella olla oman itsensä ilmaisuun. Ja sitten vielä:

"Äidin kielen oppia kansankouluissa ei myös pitäisi laimi lyötämän."

No niin, siinä kuulitte! Toivottavasti kommentti on noteerattu nykyisissäkin opetussuunnitelmissa. Elias oli niin syvällä suomen kielessä, että hän osallistui murrekeskusteluihin sekä rakensi kirjasuomen ja paljon sanoja, joita käytämme. Kuten kirjallisuus, näyttelijä, sivistynyt ja itsenäinen. Emme saisi kuumetta emmekä erottaisi yksikköä ja monikkoa ilman häntä.

Lönnrot oli se tyyppi, joka ei osaa olla vilkuilematta puhelinta ja joka näpyttelee tablettia koko ajan, vaikka olisi kavereiden kanssa baarissa. Opiskelukaverit työintoa vähän naureskelivat, mutta silti miehestä pidettiin, sillä hän oli sopuisa (riitaisan kodin peruja) ja fiksu seuranpitäjä.

Ja intohimoinen työssään. Elias ei ymmärtänyt laiskuutta, sillä hänellä riitti energiaa, intoa ja motivaatiota: julkaisujen määrä on hurja, huippukautena kymmeniä vuodessa. Toisaalta hän älykkäänä miehenä osasi järjestää puitteensa niin, että se oli mahdollista. Ahkera ja rakastava vaimo hoiti kotiasiat, ystävät rutiinit, ja nero sai keskittyä omaan alaansa, suomen kieleen. Mies ehti rustaamaan virsiäkin; värssyssä näkyy oma työfilosofia:

"Karkoita meistä velttous. Luo meihin into, harrastus kaikissa toimissamme!"

Lönnrot teki Kalevalan runojenkeräysmatkansa juuri oikeaan aikaan. Vanhoja kansanrunoja muistaneet olivat vielä elossa, ajan henki oli otollinen kansalliselle ylpeydelle ja juurien tutkimiselle.

Mieleen tulee väistämättä toinen suomalainen nero, A.I. Virtanen. Miehillä on paljon yhteistä: paitsi jo lapsena ilmennyt poikkeuksellinen lahjakkuus, myös innostus, energia, ahkeruus ja lannistumattomuus oman asian puolesta, takaiskuista huolimatta. Niistä aineksista nerot näköjään syntyvät. Ja kun on älykäs, ymmärtää myös tunnepuolen tärkeyden. Perhe oli Eliakselle tärkeä.

Voin hyvin kuvitella miehen kirjan perusteella; siinä on onnistuttu. Vaikka elämäkerta on hyvin tiivis ja ohut, se kertoo paljon olennaista siitä, millaisesta ihmisestä oli kyse ja millainen hänen elämänsä oli. Elias Lönnrot kuoli 82-vuotiaana, mikä tuona aikana oli saavutus sekin. Lapsista suurin osa kuoli nuorena, mikä oli kova isku isälle ja tämän päivän sairaanhoidon näkökulmasta traagista.

Mutta suomen kieli elää, ja siitä suurkiitos uranuurtajalle. Kirja kertoo Lönnrotin elämänkaaren myös visuaalisesti kaaviomuodossa ja antaa lähdeluettelon lisätietoihin.

Hyvää Kalevalan päivää! (jota muuten alettiin viettää jo 1850-luvulla opiskelijoitten kesken, vaikka virallisesti vasta 1920-luvulla. Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version esipuheen 28. helmikuuta 1835, siitä päivämäärä.)

Kuva: Finlit-sivuilta kuva, jota Lönnrotin eläessä myytiin 60 kopeekalla, aikansa julkkis. Mies itse kiusaantui huomíosta ja yritti pakoilla jopa merkkipäiviään, tuloksetta.

Tuula Korolainen, Riitta Tulusto: Monena mies eläessänssä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. Weilin+Göös 1985.

Liitän kirjan osaksi Elämäkerta-haastetta ja sen minihaastetta historiallisesta henkilöstä. (Nyt osui ajoitus kaikin puolin nappiin!)