Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Rachel Cusk: Toinen paikka

M asuu marskimaalla meren äärellä jossain päin läntistä maailmaa. Hän on jättänyt taakseen entisen elämänsä aikuista tytärtään Justinea lukuunottamatta ja on onnellisesti naimisissa Tonyn kanssa tämän kotiseudulla, aivan muualla kuin M ennen eli. Toisessa paikassa siis. 

Mutta toinen paikka parin kielenkäytössä viittaa taloon, jonka he löysivät mailtaan unohdettuna ja rähjäisenä ja kunnostivat sen käyttökelpoiseksi, vieraita tai omia irtiottojaan varten. (Meillä sitä sanottaisiin kesämökiksi tai vapaa-ajan asunnoksi.) Kun M näkee taiteilija L:n maalauksia pariisilaisessa galleriassa, ne herättävät hänessä suuria tuntemuksia. Hän näki yksinäisyytensä, "sen lahjan ja taakan", itsensä olevan olemassa. 

"Sydämestäni kohosi kuin äänetön katkera itku nähdessäni tämän intohimon kuvan, joka tuntui määrittelevän kaiken sen, mitä en tiennyt elämästä enkä varmaan koskaan saisi tietääkään."

M hullaantuu maalauksiin ja kutsuu L:n vierailulle - olihan hän aiemminkin majoittanut taiteilijoita ja tarjonnut heille toista paikkaa väliaikaiseksi työtilaksi. Ja hämmästys, L sanoo tulevansa! Mutkien jälkeen, mutta hän tulee, mukanaan Brett, jonka tulosta M ei ilahdu. Vieras pari asettuu toiseen taloon. 

Suuret odotukset eivät täyty, ainakaan siten kuin M kuvittelee. En usko hänen odottaneen romantiikkaa L:n taholta, mutta jotain hän odotti, ehkä selitystä sille, miksi M on sellainen kuin on. Mistä taiteilija sen voisi tietää? Vai tietääkö sittenkin? L ei suostu M:n asettamaan rooliin, mikä aiheuttaa hämmennystä. Uuteen sosiaaliseen kuvioon tottuminen on kivuliasta, mutta vie kaikkia mainittuja elämässä eteenpäin, tulkitsen. Jokaisesta heistä Cusk kertoo sopivaksi katsomansa määrän.

Pidin tarinasta paljon. M on inhimillinen ja ymmärrettävä (varsin kummallista, kun kyseessä on keski-ikäinen, toista liittoaan toisessa ympäristössä elävä, merkityksiä etsivä nainen), Tony ja tytär Justine selkeitä ominaispiirteineen ja suhteessaan M:ään. Jopa Brettistä hahmottuu erittäin ihmisellinen kuva, vaikkei siltä alkuun tunnu. Vaikein on L. Hänelläkään ei ole helppoa. Ehkä Cusk halusi repiä alas taiteilijuuden ikonisointia tai valottaa realistisesti odotuksia taiteen kuluttajilta sen tekijöitä kohtaan? Tulkitsen enemmän niin, että kuka vain käy, kun opastusta ja oikeutusta omaan olemiseen kaipaa epätoivoisesti. Vaikka tuntemattomalta taiteilijalta.  

"Seisoimme jonkin aikaa hiljaa, ja alkaessaan taas puhua L jatkoi lapsuudestaan kertomista, niin että tuntui kuin hän olisi siirtänyt keskeytykseni kohteliaasti syrjään. En usko että hän teki niin siksi, ettei kyennyt kiinnostumaan toisista ihmisistä - olin varma että hän oli kuunnellut tarinaani tarkoin. Hän ei vain suostunut pelaamaan empatiapeliä, jossa ihmiset yllyttävät toisiaan paljastaakseen omat haavansa. Hän oli päättänyt selittää itseään minulle, siinä kaikki, ja oli minun asiani, mitä annoin hänelle vastalahjaksi."

Cuskin kieli maalaa avarasti ja tarkasti yhtäaikaa. Se pakottaa ymmärtämään niin taiteen, naiseuden kuin eri ikäkausien pohdintoja, haasteita ja erilaisia ratkaisuja. Lauseita on luettava ajatuksella, ja suomennoksen kieli on viisasta. Uskon, että alkuperäinen hienous välittyy erinomaisesti. 

Toinen paikka on ihmisen sisällä, sanoo Cusk sitä sanomatta. Ja tavoittelemme aina jotain, mikä auttaisi meitä ymmärtämään sitä. Vaikka kirja on hieman "kirjallinen" - kuten tehty kirjemuotoon, M:ltä jollekin tuntemattomaksi jäävälle Jeffersille - se kolahtaa minuun vahvasti. Kirjemuoto toisaalta sopii Cuskin tyyliin aiemmissa teoksissa, joissa päähenkilöä etäännytetään lukijasta muilla keinoin. Ei suoraa kontaktia. 

Cusk kertoo kirjan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos. "Se on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan Taosissa, New Mexicossa. Minun versioni - jossa Lawrencen hahmo on taidemaalari eikä kirjailija - on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Mabel Dodge Luhanin hengelle."

En tiedä tuosta muuta, mutta tämän tiedän: Cusk on todella taitava.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Koosteessa Cuskin Kunnia

Kenelle: Taiteilijuutta kavahtamattomille, tiheän kielen ystäville, itseään ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Tuijata sanoo Cuskin selkeyden ja kielen hivelevän. Uskomattoman upea kirjallinen tapaus: Mitä luimme kerran -blogi. 

Rachel Cusk: Toinen paikka. Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2021. Kannen maalaus Henni Alftan ja typografia Jussi Karjalainen. 

Kolme kovaa käännösdekkaria

Kirja on ällistyttävä yhdistelmä dekkaria, kummitusjuttua, aikamatkailua, kartanotarinaa ja älypeliä: mies on vieraana Blackheathin kartanossa, jossa tapahtuu murha. Sama murha tapahtuu joka ilta, ja miehen tehtävä on elää päivä niin monta kertaa (päiväni murmelina -tyyliin), että hän saa selville syyllisen. Eikä siinä kaikki: hän huomaa joutuvansa joka päivä eri henkilön kehoon ja mieleen!

Takuulla erikoinen, ja innoissani aloitin. Mutta vajaan kolmensadan sivun kohdalla kiinnostukseni alkoi herpaantua ja henkilöt tekemisineen mennä sekaisin. Itse rikosjuoni kun on varsin pitkästyttävä. Kiinnostavimmat sattumat sopassa ovat nimenomaan vaihtelut kehoissa ja ajoissa. Sekä tuoreet kielikuvat tyyliin "On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppa varpusista tehdyllä lapiolla." Lyhyempänä kirja olisi toiminut minulle paremmin, mutta arvostan reipasta kokeilumieltä. Sopii tavanomaisuuteen kyllästyneille, yksityiskohtia rakastaville ja niitä hyvin muistaville lukijoille.

"Niin paljon muistoja ja salaisuuksia, niin monta taakkaa. Jokaisen elämä painaa niin paljon. En ymmärrä, miten kukaan jaksaa kantaa edes yhtä elämää mukanaan."

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa. (The seven deaths of Evelyn Hardcastle). Suomennos Jaakko Kankaanpää. Otava 2020. 

Jackson Brodie, brittiläinen yksityisetsivä, on hahmo, jonka olemassaoloa en aktiivisesti muista, mutta kun kirja käsiin annetaan (kirjaimellisesti, kiitos bloggarikollegan), ilahdun ja luen. Atkinsonin kerronta on kepeää ja viihdyttävää, suorastaan lörpöttelevää, mutta hauskaa ja fiksua sanailua on mukava lukea. Ja tulee siinä samalla selvitettyä jokunen rikostapauskin.

Tällä kertaa aihe on vakavista vakavin, ihmiskauppa, erityisesti nuorten tyttöjen. Ilmiö on todellinen ja pelottava, ja kun sitä käsitellään viihteellisesti, tietoisuus sen olemassaolosta kasvaa toivottavasti myös niiden keskuudessa, jotka eivät uutisiin tai asiateksteihin jaksa paneutua. Atkinson ei aliarvioi lukijaa, päinvastoin, sanailusta saa iloa myös oivaltamisen kautta. Pidän ja peukutan. Mainiota viihdettä fiksun dekkarin ystäville.

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas (Big Sky) S&S 2019. Suomennos Kaisa Kattelus. Päällinen Anders Carpelan.

Historia kiinnostaa yhä enemmän, ja kun se yhdistetään dekkariin, on houkutus suuri: paksun kirjan pariin ehdin kuitenkin vasta nyt, vaikka se julkaistiin Ruotsissa jo 2017 ja palkittiin silloin vuoden parhaana esikoisrikostarinana. Tajuan hyvin, miksi. Aika kiehtoo riittävän kaukaisena, henkilöt ovat inhimillisen rosoisia ja ajankuva kuvataan autenttisella tunnulla. Melkein tunsin nenässäni hajut ja kuulin äänet kuningas Kustaa III:n kuoleman jälkeisen Tukholman kujilta ja talonröttelöistä - tarina ei kerro yläluokasta, vaan toisesta laidasta, jossa raakki Cantell avustaa poliisia murhan selvittämisessä.

Historiallisen viihteen ystävien nautintoa, jos köyhyys, kurjuus ja fyysisyys eivät inhota, sillä niitä tarinassa riittää. Mutta myös huumoria, Tukholman näkymiä, hämmästyttäviä henkilöitä ja yllätyksiä yli 400 uppoutumissivun verran. Ja hyvä uutinen: kirjailijan seuraava kirja, nimeltään luonnollisesti 1794, ilmestyy suomeksi 2020 maaliskuussa. Eli ihan kohta!

Niklas Natt och Dag: 1793. Johnny Kniga 2018. Suomennos Kari Koski. Kansi Maria Mitrunen.

Kirjoja Yhdysvalloista: Jennifer Clement, Jenny Offill, Lucia Berlin

Meksiko, pieni kylä lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Unohda idylliset, herkullisen värikkäät matkakuvat: huumebisnes pitää vallassaan entistä kotoisaa seutua. Tyttöjen on oltava rumia, vammaisia tai piilossa, kun maastoautojen ääni alkaa kuulua. Muuten heidät viedään, eikä koskaan palauteta, edes käytettyinä.

Karua, hätkäyttävää: Köyhä väki on kiinni elämässä niin heiveröisellä langalla. Ihmisoikeudet tai reiluus ovat tuntemattomia käsitteitä. Silti he sinnittelevät, pysyvät hengissä kuin ihmeen kaupalla. Lämpö on läsnä. Juuri siitä Clement kertoo. Ja vie tarinan taitavasti ihmisen tasolle. Kertoja Ladydi, hänen ystävänsä Paula - joka epäonnekseen oli kauniimpi kuin Jennifer Lopez - ja muut tulevat tutuiksi, kiusallisen lähelle.

Julman komea ja täräyttävä tarina, jonka en soisi olevan totta, mutta pelkään ja uskon sen olevan. Avasi minulle uuden alueen, joka on kaukana mutta koskettaa jokaista, joka sen uskaltaa ja haluaa ottaa vastaan. Tieto lisää tuskaa, lottovoittajaolo suomalaisena hävettää. Miksi meillä on toisenlaista? Olenko itse tehnyt asian hyväksi mitään vai ajaudunko hyvinvointiin vain onnenkantamoisena, kuin se olisi syntymäoikeus?

Kirjailijalle syvä kumarrus siitä, että tarinaan on helppo eläytyä naisten arjen kautta, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa. Eikö tyttöjä voisi mitenkään auttaa ja suojella täältä käsin? Ovatko maahan kaivetut kolot ainoa epätoivoinen ratkaisu?

"Kauan sitten äiti opetti minulle, miten miehiltä puolustaudutaan. Hän sanoi, että pitää tökätä etusormella silmät päästä, koukata ne ulos kuopistaan kuin simpukat kuoristaan. Hän ei kertonut, mitä piti tehdä, jos oli käsiraudoissa. - En sitten ikinä halua tytärtä, mies sanoi. Hän otti purkkaa ja työnsi purkkapalan maskin reiästä suuhunsa. Hänen pureskellessaan hänen suunsa jauhoi villakankaan pienen pyöreän reiän alla. - Jos saisin tyttären, sylkisin, hän sanoi."

Kenelle: Elämästä muualla kiinnostuneille. Tyttöjä tärkeinä pitäville. Meksikosta matkakuvia kerääville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus summaa: vuosittain 600 000 - 800 000 naista viedään Meksikosta Yhdysvaltoihin, missä he joutuvat mukaan seksikauppaan tai muunlaiseen orjuuteen.

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen).  Like 2014. Suomennos Terhi Kuusisto.

Jennifer Clementin voi nähdä Helsingin kirjamessuilla Senaatintori-lavalla pe 26.10. klo 15 HS Tähtihetkessä.

Niin, maailman vanhimpia tarinoita. Nuori nainen ja nuori mies tapaavat, rakastuvat, perustavat perheen. Normaalia yhteiselämää: välillä raskasta ja surua, välillä iloa ja onnea. Kunnes auringonpimennys. Tai kuten vaimo kuvailee tilannetta: auto seisoo jyrkänteen reunalla, ja kuljettaja päättää ajaa sen alas.

Ei se tarina, vaan sen kerronta. Offill kertoo tarinan ajatuksin, anekdootein, tuokiokuvin, sitaatein. Kirjailijavaimon silmin, ei tapahtumia uskollisesti raportoiden. Pätkistä koostuva kerronta on helppolukuista, myös visuaalisesti - fontti ja rivivälit ovat isoja - ja on herkkua erityisesti kirjallisille ihmisille, sillä kirjailijoita, filosofeja ja asiantuntijoita siteerataan paljon, samoin kertojan tuttavia. Myös häntä itseään. Erityisesti nautin lapsen esiintymisistä (se tuo aina realismia) ja toisaalta ikääntymisen kuvauksista, joita pilkahtelee:

"Miten vaimosta on tullut sellainen ihminen, joka viettää kaiket päivät joogahousuissa? Aiemmin hän pilkkasi niitä, ihmisiä jotka kulkevat onnellisuuskarttoineen ja kiitollisuuspäiväkirjoineen ja kierrätetyistä autonrenkaista tehtyine kasseineen. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että vanhenemiseen liittyviin totuuksiin kuuluu pilkattavien asioiden jatkuva väheneminen, kunnes lopulta jäljellä ei ole mitään, minkä voisi täysin varmasti sulkea itsen ulkopuolelle."

Kattaa siis elämänkaaren pitkältä ajalta. Kirjallinen lähtökohta voi vieraannuttaa, mutta uskon, että nainen kuin nainen löytää samastumiskohtia, eikä nyt puhuta vain teoriasta. Vaikka kirjailijavaimo kirjoittaa samalla kirjaa avaruusmatkailusta (rahan takia) rikkaan melkein-astronautin tilaustyönä, joten myös avaruusasioita leijuu, ovathan ne naisen ajatuksissa. Yhdistelmä on sekalainen ja kuten sanottu, kirjallinen sisällöltään, ja kirjallisena työnä onnistunutta viihdettä lukuhulluille.

Kenelle: Anekdoottien ja ajatusten ystäville, sitaateista ärsyyntymättömille, petetyille, eroa harkitseville tai sen kokeneille.

Muualla: Tuijata pohtii Offillin kieltä ja miettii, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia. Ompun mielestä, no, lue itse.

Novellisarjan toinen suomennettu osa jatkaa riemastuttavalla tyylillään. Berlinin riemastuttavuus syntyy aitouden tunnusta, taitavasta sanankäytöstä ja yllätyksistä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraa. Seuraavassa kappaleessa, seuraavassa lauseessa. Ei ainakaan mitään tylsän ilmiselvää, sen voin taata.

"- Luulen että sinua vain nolottaa olla onnellinen, ja ryhdyt nyt tällaiseen jotta voisit tuntea yhteenkuuluvuutta muiden M.P.-ryhmäläisten kanssa. Ymmärrän. Kun olin yksitoista, tätini antoi minulle päiväkirjan. Kirjoitin siihen vain: 'Olin koulussa. Tein läksyt.' Joten aloin tehdä tuhmuuksia, jotta minulla olisi jotain kirjoitettavaa. - Ei sen ole tarkoitus olla vakava rakkaussuhde, Ruth sanoi. - Tarkoitus on tuoda vain vähän piristystä elämään."

Vaikka neljän pojan yksinhuoltajaäidin maailma Meksikon ja Yhdysvaltojen maastossa pari kolme vuosikymmentä sitten on kaukana omasta, henkilöt tulevat lähelle. Osuvin lausein Berlin tutustuttaa heihin lukijan, joka hihittää, kauhistuu ja liikuttuu. Eikä pane pahakseen tanssittamista annetussa tahdissa, ruusuilla tai ohdakkeilla. Hilpeä niminovelliTanssia ruusuilla kuplii nuoruuden iloa ja hölmöilyä, Hymyilisit vähän tarjoaa vähän hävettävän kurkistuksen normielämän rajojen yli, mikä kiehtoo mutta saa lukijan miettimään omia valintojaan (ja tuntemaan itsensä joko tyytyväisen viisaaksi tai jostain osattomaksi), karmea Carmen hiljentää.

Vaikka rosoa riittää suomalaisesta näkökulmasta katsoen, Berlin varoo astumasta liian pahaan maastoon. Hän ei kuvaa inhorealistisesti kauheuksia, joita hänen kuvaamassaan maailmassa epäilemättä on - puhutaan ääriköyhistä, päihderiippuvaisista ja kaltoinkohdelluista - vaan tietty sietämisen taso on huomioitu. Se tekee lukemisesta turvallista ja nautittavaa, kielen ja juonenkäänteiden lisäksi. Hän tasapainoilee kurjuuden ja nautinnon välillä niin komeasti, ettei sitä edes huomaa.

"Minä pidän taloista ja niiden tarinoista - siinä yksi syy, miksi minusta on mukava tehdä siivoojan hommia. Se on kuin lukisi kirjaa." 

Toinen osa tuntuu ensimmäistä synkemmältä, jopa loppua enteilevältä; tarinat on valittu ja sijoitettu kokoelmaan harkiten. Mikä ei poista huumorintajua eikä lämmintä ymmärrystä, jota Berlin osoittaa henkilöilleen, ehkä jopa itselleen: hän oli alkoholismista toipunut perheenäiti, joka kirjoitti lähes loppuun saakka. Berlin kuoli vuonna 2004.

"Ainut syy, miksi olen elänyt näin pitkään, on siinä että olen päästänyt irti menneisyydestäni. Sulkenut oven surulta, katumukselta, menneiden murehtimiselta. Jos päästäisin ne sisään vaikka vain pienestä itsesäälin tarjoamasta rakosesta, niin ovi lennähtäisi ammolleen ja sieltä hyökyisi sydäntä raastavaa tuskaa ja silmät sokaisevaa häpeää, särkisin kupit ja pullot, iskisin säpäleiksi lasit, pirstoisin ikkunat ja kahlaisin verta vuotavana lattialle kaatuneen sokerin ja lasinsirpaleiden seassa kauhusta yökkäille, kunnes onnistuisin vihoviimeisen puistatuksen ja nyyhkäisyn saattamana kiskaisemaan raskaan oven kiinni. Keräisin sirpaleet taas kerran."

Kun Berlinin tekstien kiinnostavuus havaittiin, eri lähteissä julkaistut novellit julkaistiin Yhdysvalloissa yhtenä jättikirjana. Suomalainen kustantaja käännätti ja julkaisi sen kahdessa osassa - hyvä päätös. Saimme mahdollisimman pian tutustua Berliniin, ja jäimme haluamaan lisää.

Kenelle: Kenelle vain.

Muualla: Näennäisesti yksinkertaiset lauseet pitävät sisällään vahvoja merkityksiä, sanoo Kirjaluotsi.

Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (A manual for cleaning women: Selected stories). Aula & Co 2018. Suomennos Kristiina Drews. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Helsingin kirjamessujen 2018 teemamaa on Yhdysvallat.

Rachel Cusk: Ääriviivat

"Kerroin, että olin kirjailija ja menossa pariksi päiväksi Ateenaan opettamaan sikäläisen kesäkoulun kurssia. Kurssin nimi oli 'Kuinka kirjoittaa': opettajina oli eri kirjailijoita, ja koska ei ole yhtä tapaa kirjoittaa, me luultavasti antaisimme opiskelijoille ristiriitaisia neuvoja. Suurin osa opiskelijoista oli kuulemma kreikkalaisia, mutta kurssilla heidän odotettiin kirjoittavan englanniksi. Jotkut suhtautuivat tähän epäillen, mutta minusta siinä ei ollut ongelmaa. Minusta ei ollut olennaista, millä kielellä he kirjoittivat. Joskus, sanoin, yksinkertaisuus korvaa sen, mikä siirtymässä menetetään. Opettaminen oli vain tienestiä, jatkoin. Mutta minulla oli Ateenassa kaksi ystävää, jotka saattaisin tavata."

Näin kertoo päähenkilö Faye vierustoverilleen lentokoneessa matkalla Lontoosta Ateenaan. Heidän keskustelustaan sukeutuu yllättävän syvällinen; etenkin miehen, laivanvarustajan pojan, elämää käydään läpi tarkasti. Mies haluaa jatkaa tuttavuutta kirjailijan kanssa, ihastuu hieman naiseen, joka vaikuttaa älykkäältä ja hyvältä kuuntelijalta.

Kirjan juju ei ole tapahtumissa tai juonessa, vaan puhumisessa ja ajattelussa. Keskusteluista, joita kirjailija käy tapaamiensa ihmisten kanssa ja mietteissä, joita ne hänessä herättävät. Kirjailijalla on taito saada ihmisistä irti kahvipöytäkeskustelua enemmän, ehkä juuri kuuntelutaitonsa ansiosta. Hän rakentaa oman todellisuutensa kertomusten kautta, ilmentyy sanoissa ja tarinoissa, joita kerrotaan. Hänen ääriviivansa muotoutuvat kuin hiilipiirros tai tussityö; valkoinen paperi, johon ilmestyy merkkejä, jotka muodostavat pintoja - ja lopulta kokonaisen kuvan, jossa häntä itseään ei kuitenkaan näy.

Taitava tekniikka, jota ei voi kuin ihailla. Kirjailija laittaa myös kirjoittajaoppilaansa kertomaan tarinoita, etsimään omia ääriviivojaan. Luulen hänen olevan hyvä opettaja: mistä muusta kirjoittamisesta voisi olla kysymys kuin siitä, miten katsot ja kuvaat ympärilläsi tai sisälläsi olevan.

Myös kerrotut tarinat ovat kiinnostavia, ja napakkatekstisen kirjan lukee ahmien. Paljon ajatuksia kirjoittamisesta, ihmissuhteista, arjen kummallisista yksityiskohdista: teksti kertoo sellaista, jota voi ajatella mutta jota ei normaalisti sanota ääneen. Eikä välttämättä osaisi sanoittaa edes omassa mielessä. Ehkä siksi kirja tuntuu hieman keinotekoiselta - joku saattaisi sanoa sievistelevältä (mieleeni häivähtää Siri Hustvedtin tyyli; samankaltaista loistetta ja vierautta) - mutta realismiin ei nyt pyritä. Tai oikeastaan juuri päinvastoin: pyritään niin äärimmäisesti, että se ylittää todentunnun rajan.

Kiinnostavaa. Kirjailijahenkilöstä jää paljosta puheesta huolimatta käsitys, että hän piiloutuu kaikkien tarinoiden taakse. Mitä seuraa jatkossa - pysyn kuulolla, sillä kirja on ensimmäinen kolmen romaanin sarjasta. Cusk on englantilainen, Kanadassa syntynyt kirjailija, ja kirja on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Nautin tästä, ideasta, toteutuksesta ja kielestä, joka suomennoksena toimii erinomaisesti.

Kenelle: Modernin kirjallisuuden seuraajille, realismin käsitettä uusiville, ihmisistä kiinnostuneille.

Muualla: Cusk nauraa räkäisesti sanalle juoni, sanoo Maisku Täysien sivujen nautinto -blogissa. Kerrontatapa on äärimmäisen mielenkiintoinen, sanoo Sirri Sivutiellä.

Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline). S&S 2018. Suomennos Kaisa Kattelus.

Kolme kesken jäänyttä

Anteeksi, anteeksi ja nöyrä kumarrus Alice Munrolle ja faneille, mutta olen yrittänyt, eikä onnistu. En vaan pääse millään mukaan.

Nuoruudenystävä on kooste kertomuksia, joista sain luettua muutaman. Nimitarina on kiinnostava, mutta sitten into hiipui. Miksi minun pitäisi kiinnostua siitä, että Tanialla on punainen tukka tai siitä, miksi Barbara kieltäytyi nousemasta kauneuskuningatarehdokkaana kauppiasyhdistyksen auton lavalle heinäkuun ensimmäisen päivän paraatissa tai miten rouva Äkämä pukeutuu? Tai miksi Brent ei pieksäisikään Morrista? Tai mistä vuodenajoista Terese pitää?

Munro kirjoittaa tarkkaa tekstiä, jonka ympäristö ja yksityiskohtaisuus joko viehättää tai sitten ei. Tekstissä tai suomennoksessa ei ole vikaa, mutta tarinat eivät vie mukanaan. En osannut eläytyä henkilöihin ja mietin koko ajan, miksi minun pitäisi tietää tämä, enkä keksinyt syytä. Jätin kesken.

Muualla: Suketukseen Munro kolahtaa lujaa.

Alice Munro: Nuoruudenystävä. Tammi 2015. Suomennos Kristiina Rikman. Kansi Istockphoto ja Markku Taina.

Kesken jäi Rauli Virtasen Reissukirja. Samoin anteeksipyynnöt ja kumarrukset rohkealle ja taitavalle reportterille, joka on käynyt maailman kaikissa maissa. Ja useimmissa paljon ennen kuin keksittiin reppureissaaminen ja netti ja muut helpotusta tuovat in-jutut. Mutta kirja on vain kovin tylsä: muistelmateos, jossa tarkoitus on mainita kaikki kaverit matkan varrelta. Ja jos et tunne näitä kavereita, ei suuresti nappaa. Nimiä vilisee kuin Tiitisen listassa, ja varmasti kaikki tutut sieltä innolla itseään etsivät, minkä heille suo. Toivottavasti kukaan tärkeä ei koe jääneensä pois!

Kiinnostavia tilanteita etenkin reportterin työn alkutaipaleelta kuvataan, mikä antaa näkymää siihen, miten ison ja pitkän uran Virtanen on oikeasti tehnyt. Ihmeteltävää riittää vaikka tekniikan kehityksessä toimittajan työssä. Ehkä ura on liian iso yksiin kansiin laitettavaksi? Tai tarkoitus oli tehdä jonkinlainen muistelmateos? Aineksia olisi riittänyt isommaksikin.

Tosin kirjojakin on kyllä ilmestynyt aiemminkin, minkä vasta nyt tajusin - hyvin Reissukirja on ollut esillä.

Antoisia raportteja Virtanen on meille työllään saanut aikaan, siitä kiitos ja kunnia tekijälle.

Rauli Virtanen: Reissukirja. WSOY 2016. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Uskaltaako sanoa. En jaksanut lukea Kate Atkinsonin Hävityksen jumalia. En päässyt kiinni tarinaan. Ja vika ei lie kirjan, vaan lukemisen ajankohdan ja lukijan vireystilan. Edellisestä kirjasta pidin. Peribrittiläisyys, jolla tätä on kuvattu, lupaa hyvää. Ehkä kokeilen tätä uudestaan. Atkinson ei silti ole listallani ihan kärkipäässä.

Muualla: Lumiomena sanoo laadukkaaksi, ja kun hän sanoo, uskon.

Kate Atkinson: Hävityksen jumalat. S&S 2016. Suomennos Kaisa Kattelus, kansi Anders Carpelan.

Elämä elämältä

Kate Atkinson vie lukijan viime vuosisadan alun Englantiin, jossa Sylvie synnyttää kolmatta lastaan. Surullista kyllä, vauva syntyy kuolleena. Ei sittenkään, pieni tytär selviytyy napanuorasta kaulan ympärillä, elää onnellisen lapsuuden mutta hukkuu. Ei, vaan kuolee vähän isompana kulkutautiin. Ei, vaan putoaa katolta. Ei sittenkään, vaan...

"Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettää yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa."

Kirja kertoo siitä, miten olisi voinut käydä. Miten pienestä ovat kiinni suuret asiat, jopa se suurin, elämän ja kuoleman kysymys. Jos olisi käynyt näin, olisi Ursula elänyt onnellisen lapsuuden. Jos olisi käynyt noin, olisi hänelle tapahtunut jotain hirvittävää 13-vuotiaana. Jos taas niin ei olisi käynyt, hän kasvaisi aikuiseksi ja saisi kehnon miehen mutta oman tyttären. Tai sitten hän eläisi yksin, uranaisena, vanhuuteen saakka.

"Oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu, jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään."

Ursula tietää olevansa erilainen, mutta oppii jo pienenä peittämään sen. Hän näkee outoja unia - vai ovatko ne déja vu -näkyjä entisistä elämistä - ja pelkää, että ne käyvät toteen. Mutta jotain tarttuu mukaan jokaisesta kokemuksesta. Lopulta Ursula elää toisen maailmansodan aikana Saksassa ja tapaa itsensä Hitlerin.

Tarina vie lukijaa hurjista tilanteista toiseen hengästyttävästi mukaansa kiskaisten. Samoja tilanteita, mutta eri elämissä. Vaikka teksti on taitavaa, aihe on sen verran rankka, ettei lukijankaan osa ole helppo. Se jatkuva kuoleminen... ja pommitukset. Välillä oli pakko siirtää kirja syrjään, sillä sota alkoi raivota jo unissakin. Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin elävää kuvausta siitä, millaista on elää pommitusten alla. Suorastaan tunsin sen hirvittävän paukkeen ja talojen tärinän. Ja pelon, jonka armoilla kuolema saattoi tuntua helpotukselta.

Tutustumme myös Ursulan perheeseen ja läheisiin. Heidänkin kehitystään on kiinnostava seurata. Ursulan elämä kietoutuu historiallisiin tositapahtumiin sen verran, että lukijan mielikuvitus pääsee kunnolla laukkaan. Millaista Euroopassa olisi nyt, jos Hitler olisi kuollut vauvana? Entä, jos joku olisi ampunut hänet ennen juutalaisvainoja? Joku, joka tiesi tulevasta ennen sen tapahtumista?

Pelottavaa, ja samalla oudon lohdullista. Mitä pieni ihminen voi isoille asioille, kun kaikki on niin sattumanvaraista? Vai onko kaikella tapahtuneella jokin tarkoitus ja päämäärä? Vakavaa, vakavaa... Silti teksti ei ole raskas, nautin kovasti suomennoksen kielestä, sen ajanmukaisuudesta sekä laajasta ja nokkelasta sanavarastosta.

Älykäs, brittityylikäs teksti ja erittäin vaikuttava tarina (vieläkin kylmää selkäpiitä), mutta varoituksen sana: aiheensa vuoksi ei vaivatonta lököilyluettavaa. Kaikkea ei selitetä, lukijalle itselleen jää kutkuttavasti pohdittavaksi monia yksityiskohtia.

Kenelle: Sattuman varaan vannoville, asioita liikaa suunnitteleville, Downton Abbeyn ystäville, elämä kerrallaan eläville.

Muualla: Saran arvion perusteella kirjasta kiinnostuin. Hänelle tuli mieleen leffa Sliding doors, josta pidin paljon. Karoliina oli huippuuden äärellä. Hän on itsekin kirjoittanut toistuvista elämistä. Liisa kuvaa osuvasti kirjan sisältävän katkeransuloista menneen maailman tuntua ja linkittää paljon muita arvioita.

Bingorasti ruutuun "Yli 500 sivua". Ja osa Ihminen sodassa -haastetta.

Kate Atkinson: Elämä elämältä. Suomennos Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2014.