Tulvaniitty

Intiassa en ole vähään aikaan vieraillut kirjallisesti, ja kirjailijaakin olin kuullut mainioksi sanottavan, joten tilaisuus molempiin paneutumiseen tarjoutui Tulvaniityn myötä.

Ja olen iloinen, että niin kävi. Sillä tarina vie vastustamattomasti mukanaan, jopa näin levottomana kevätaikana, kun mieli häilyy kaikkialla muualla kuin sohvannurkassa kirjan kanssa.

Veljekset Subhash ja Udayan kasvavat hyvässä perheessä; Intian kurjuutta kirja ei suoranaisesti kuvaa, vaan hyvinvoivan kansanosan elämää. Pojat saavat opiskella, heitä rakastetaan, ja luonteiden erot selkenevät kasvun myötä. Subhash lähtee Amerikkaan opiskelemaan, kun taas Udayan käytännön miehenä pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnassa ja liittyy maolaiseen puolueeseen, naksaliitteihin.

Perinteitä kunnioittava, järkevä ja varovainen Subhash on valinnut selkeän elämänpolun, Udayan taas jännittävämmän ja aatteellisemman. Kun Subhash palaa Intiaan dramaattisten perhetapahtumien pakottamana, hän joutuu uuden tilanteen eteen. Sekä hänen roolinsa perheessä että miehenä muuttuvat.

Tyylikäs tarina. Mikä siinä onkin, että veljeksien tarina on teemana niin kiehtova; mieleen muistuvat kirkkaimpina kaksostarinat Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max ja viime kesän huippukirja, tanskalaisen Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Lahirin kirjassa on paljon samaa kuin jälkimmäisessä.

Mutta päähenkilöiksi nousee myös perheen naisia, monessa sukupolvessa, etenkin Gaudi ja hänen tyttärensä Bela.

"Bela ei mene koskaan naimisiin, se on varmaa. Hänen elämälleen on ollut leimallisinta tietoisuus siitä, että vanhemmat ovat olleet onnettomia yhdessä."

Tarina kasvaa laajaksi, suorastaan rönsyileväksi. Se sisältää politiikan, yhteiskunnan ja perheen muutoksien lisäksi rakkautta ja romantiikkaa ja niiden eri muotoja, paikallisväriä eri puolilta maapalloa, yliopistomaailmaa, naisen aseman muutosta... Myös aikatasot vaihtelevat tiheään, eivätkä kronologisesti. Tämä kaikki voisi olla sekavaa, mutta ei ole. Kirjailija pitää kokonaisuuden hallitusti ja kiinnostavasti koossa.

Kirjoittajan tyyli on minun makuuni hieman liian rönsyävää. En ymmärtänyt kaikkien sivupolkujen merkitystä kokonaisuudessa, esimerkiksi Gaudin käden vamman tarkkaa selostusta (vertautuiko se Udayanin käden vammaan vai miksi?). Jotkut virkkeet olivat laajuudessaan suorastaan vaikeasti ymmärrettäviä: "Työnnyttyään pihalle puisista heiluriovista Udayan pysähtyi aina katsomaan ylös Gauriin aivan kuin oli tehnyt risteyksessä Gaurin isovanhempien asunnon edessä silloin kun Gauri oli toivonut, että hän tulisi käymään, ja hän itse oli toivonut, että näkisi Gaurin parvekkeella."   

En myöskään haltioidu koristeellisista ja pikkutarkoista sään, maiseman tai muiden yksityiskohtien kuvauksista. Mutta kirjailija osaa tasapainottaa minusta ajoittain hieman turhan sentimentaalista tekstiään sopivasti sijoitetuilla lyhyillä, napakoilla lauseilla ja dialogilla, josta pidin. Se ei rönsyä, vaan on osa yhtenäistä tarinaa, jonka kertoo nimetön ja neutraali kertoja.

Tulvaniitty on perushyvää taitavampi lukuromaani, josta löytyy monenlaista, monenlaisia lukijoita koukuttamaan. Itseäni kiehtoi eniten veljesten tarina ja keskinäinen suhde, ja Intia maana. Teksti on mietittyä, taitavasti tasapainotettua, viihteellisyyden ja mukanaan viemisen lisäksi teräviä ja tärkeitä ajatuksia esittelevää.

Muualla: Hieno teos, sanoo Hanna Kirjainten virrassa. Lahirin paras, sanoo Mari A, joka piti aiemmistakin. Kirjailija vieraili Suomessa huhtikuussa Tammen vieraana; Lukulampussa vierailuraportti, video ja lukunäyte kirjasta.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty. Tammen Keltainen Kirjasto 2014. Suomennos Sari Karhulahti.
Kustantajan lukukappale.