Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat

"Tietenkin minulla itse asiassa on kaksoisolento. Jokaisella kirjoittajalla on. Kaksoisolento tulee esiin heti, kun alkaa kirjoittaa. Kuinka muuten voisi ollakaan? On arkipäivän minä, ja sitten on se toinen minä, joka hoitaa varsinaisen kirjoittamisen. Ne eivät ole sama asia.
Minun tapauksessani kaksoisolentoja on kuitenkin enemmän kuin kaksi. Paljon enemmän."

Margaret Atwoodin vanhemmat muuttivat Nova Scotiasta Kanadan länteen suurkaupunkeihin työn perässä monien muiden tavoin 1930-luvun laman vuoksi. (Tiedot suvun vanhasta maalaiselämäntavasta olivat muuten hyödyksi Atwoodin kirjassa Nimeltään Grace, kertoo kirjailija, joka syntyi vuonna 1939.)

Mutta isä yllätti ottamalla työpaikan hyönteistutkijana maatalousministeriölle, jolloin he alkoivat elää jälleen luonnon keskellä komennusten aikana. Tämä määritti suuresti kirjailijan elämää: hän tottui toimimaan metsässä ja vesillä, oppi linnut ja muut eläimet, ruuan kasvatuksen ja alkeellisissa oloissa pärjäämisen jo pienenä. Omatoimisuus ja -varaisuus olivat oletus, eikä tytöltä tekemisen halua ja fyysistä taitoa puuttunut vanhempanakaan. 

Itse asiassa hän vaikuttaa tehneen niin paljon monenlaista ja ottaneen pelottomasti vastaan kaikenlaiset käytännön haasteet (tyyliin talo, jossa ei ole vesijohtoa tai seiniä puuttuu: remontoidaan! Remontointia  on yllättävän paljon, samoin muuttoja ja taloja ja etenkin matkoja), että lukijan päässä vilisee vauhdissa pysytellessä. Jos kuvittelit (kuten minä taisin tehdä), että suuri taiteilija elää hämyisässä kammiossa sanoja sommitellen ja herkästä mielestään ammentaen piittaamatta arkisista asioista, se käsitys murenee välittömästi. 

Mutta kaiken aktiivisuuden ohella kirjoittamisen kutsumus avautui hänelle jo hyvin nuorena ja kulkee tiiviisti mukana kouluajoista muistelmien kirjoittamiseen saakka. Runoista hänkin aloitti (1964), ensimmäinen romaani, The Edible Woman, ei suomennettu, ilmestyi 1969. Opinnoissaan hän eteni niin pitkälle kuin kirjallisuuden saralla oli mahdollista. Kirjailijan ammatin valinnasta vanhemmat "eivät olleet kovinkaan innoissaan. --- Kuinka aiot ansaita elatuksesi?" 

Kolmas määrittävä asia, joka jäi mieleeni, ovat ihmiset, hurja määrä nimiä: lapsuudenperhe sisaruksineen, oma perhe, laaja ystävä-, tuttava- ja kollegapiiri, joilla on ollut suuri vaikutus kirjailijan työhön. Ensimmäinen avioliitto oli lähinnä kaveripohjainen ja päättyi eroon, mutta toinen mies, Graeme, oli suuri rakkaus, ja hänestä kirja kertoo paljon. Luonnollisesti luontomiehiä! He saivat yhden lapsen, ja havaittavissa on haikeutta siitä, ettei toista tullut hankittua. Lasten ja nuorten kanssa Atwood tottui toimimaan paitsi sisaruksena myös leiriohjaajana, hauskuttajana ja myöhemmin yliopiston opettajana; tässäkin rooleja oli monia. 

Kanadasta ja sen kirjallisuudesta ja kirjapiireistä saa lukija paljon tietoa. Tekstiä elävöittävät Atwoodin runot ja napakat kommentit elämänopeista, kuten: 

"Siitä lähtien en ole koskaan uskonut ketään, joka on yrittänyt kehittää minua sanomalla: 'Tarkoitan vain sinun parastasi.' Ei kukaan koskaan sitä tarkoita, sanoo vain omaksi ilokseen. Joka tarvitseen jonkun kehitettäväkseen, saa etsiä jostain muualta."

Omista kirjoista on tietysti asiaa, niiden alkuideasta, tekemisestä ja nimen valinnan taustoista, julkaisusta ja vastaanotosta. Kirjat saavat kukin oman lukunsa, Maddaddam-trilogia omansa. Orjattaresi-kirja (työnimi oli Offred) ei ollut alkuun kovin myyvä. Mutta sen jälkeen kun kirja pääsi Booker-palkinnon lyhytlistalle, ei myynnille ole loppua näkynyt, sanoo kirjailija. 

"Epäilemättä se on kauhistuttanut ja turmellut sukupolvikaupalla nuoria - se on helposti 'opetettavissa', niin minulle on sanottu, ja herättää paljon 'keskustelua'." 

Atwoodilla oli jopa leikkimielinen kisa kirjailijakollegan (Beryl Bainbridge) kanssa: kumpi saa enemmän Booker-ehdokkuuksia voittamatta palkintoa (Beryl taisi voittaa). Kollegoja tapaamme runsaasti, ja kirjallisuuden edistämisessä Atwood miehineen teki paljon työtä, kuten Kanadan PENin ja Kirjailijaliiton avainasemissa. 

Kiinnostavat sattumukset ja virstanpylväät vyöryvät tekstissä lukijan eteen, höystettyinä huumorilla niin, että päävireeksi jää valtava ilo, energia ja vauhti. Lukija hymyilee, saa hyvän ja tarmokkaan olon itsekin. Erinomaisen virkistävä ja omaääninen teos! 

Monivaiheinen elämä on tiivistetty lukijaa hyvin tyydyttävästi. Kirjailijaura on johtava teema, mutta kokonaisuus on laajempi, kuten kirjan nimikin kertoo. Tietysti kerrotut asiat on valittu huolellisesti, mutta pelkkää päivänpaistetta ei esitellä, saati saavutuksilla brassailla - vaikka olisi ollut syytä, onhan Margaret Atwood yksi aikamme Suurista Kertojista, ja ymmärsi terävän älynsä ja villin mielikuvituksensa tehokkaiksi välineiksi jo lapsena. Henkilönä hänestä jää maanläheinen, aktiivinen, älykäs ja omaa polkuaan seuraileva, villinpuoleinen kuva. 

Mikä valtava suomennostyö, jo pelkästään kasvien ja lintujen nimineen! Suomennoksen kanssa lie tullut kiire, koska osa lauseista on viimeistelyä vailla siten, että kuka tahansa editoija olisi voinut ne helposti korjata. (Kyse on nimenomaan suomen kielestä, ei käännöksestä; pronominiviittaukset, sanajärjestykset, lauseenmuodostukset jne.) Antakaa, kustantajat, ihmisille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Tämän kirjan kaltaisten teosten tulisi kestää aikaa  ja olla viimeisen päälle viilattu, ei hätäisesti markkinoille tuupattu - kuten Atwoodin omatkin teokset, joita varmasti luetaan vielä vuosikymmeniä jos ei -satoja. Ei muistelmienkaan kanssa muutama viikko tai kuukausi lisää ratkaise myynnin määrää, uskon, mutta laatu saattaa ratkaista. 

Hilkka Pekkanen on suomentanut useita viimeisimpiä Atwoodin teoksia. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, eri kääntäjiltä. Pekkasta ennen hommassa oli Kristiina Drews ja ihan alkuun Matti Kannosto, sekä yksittäiset Tero Valkoselta, Hanna Tarkalta ja  Marja Haapiolta. Otavan soisin merkitsevän suomentajan nimen kirjan kanteen, pidän sitä olennaisena tietona käännöskirjojen lukijalle.  

Kirjan lopussa on Margaret Atwoodin isän Carlin kirjoittama teksti "Kuinka minusta tuli hyönteistutkija", piiitkät kiitokset ja teosluettelo. Alussa on sisällysluettelo, mistä ilahduin. Kuten koko kirjasta, jota luin täpinässä ahmien koko reilun 700 sivun verran. Tämä teos oli tarvittu ja toivottu! Tekisi mieli kerrata heti kaikki Atwoodin kirjat, ja ehkä sen teenkin. Kyllä, fanitan. 

"Onko 'omaelämäkerta' vain sarja sarja tapahtumia, jotka ihminen on kokenut fyysisessä maailmassa, vai onko se myös kertomus sisäisestä matkasta?"

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat. (Book of Lives 2025). Otava 2026. Kansi alkuperäinen. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Rankasti ravisteleva tositarina Maon ajoista Kiinassa, Villijoutsenet, kertoi kolmen sukupolven kiinattarista, joista kirjailija itse on nuorin. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1991, suomeksi 1992, ja sitä saa nykyisin kaupoista pehmeäkantisena versiona. Kannattaa lukea, jos ei vielä ole tuttu! 

Jung Chang on nyt 73-vuotias ja julkaisi menestyskirjalle jatkon. Se kertoo hänen ja edesmenneen äidin elämästä myöhemmin ja kertaa alussa jo ensimmäisessä kerrottua perheen ja maan historiaa. Se on hyvä ratkaisu lukijalle, jos Villijoutsenten lukemisesta on jo aikaa tai se on kokonaan lukematta. 

Lyhyesti: kirjailijalla oli paljon onnea ja mahdollisuuksia, joita useimmilla kiinalaisilla ei ollut. Vuonna 1978 hän pääsi opiskelemaan Englantiin! Matka oli mutkainen ja maa valvoi kansalaisiaan ulkomaillakin, mutta vapaus kasvoi, jopa Kiinassa. Tyttö oppi, että länsimaiset ovat ihmisiä eivätkä avaruusolennon kaltaisia kummajaisia. Hän opiskeli, väitteli tohtoriksi, sai töitä ja meni jopa naimisiin - ei läpihuutojuttu tuossa maailmassa. Hän päätti jäädä Britanniaan. 

Valvonta ja politiikka olivat aina läsnä vähintään taustalla, mutta uuden Kiinan vapaushuumassa vuonna 1983 hän alkoi haaveilla pääsystä vierailemaan maassa katsomassa äitiään ja muita sukulaisia, mikä onnistuikin, monin uhrauksin ja kommervenkein molemmissa päissä. Matka tuotti aineiston Villijoutsenet-kirjaan. Äiti kehotti tekemään kirjasta perheen oman kohtalon muistelun, mahdollisimman pitkälle ilman yleisiä taustatietoja tai tilannekommentteja. Näin se olisi mahdollisimman vähän provosoiva ja politisoitunut, ja ratkaisu oli oikea: "Äidin viisauden ansiosta Villijoutsenet on kestänyt hyvin aikaa." 

Britannian kansalaisuuden saamisen ja kirjan suurmenestyksen ansiosta vierailut Kiinaan onnistuivat myöhemminkin, 1990-luvulla, vaikkeivat vaivatta: viranomaiset yrittivät jopa ovelaa juonta, jolla Jung Chan olisi voitu rikollisena määrätä vankilaan. Ensimmäisen kirjan ollessa vielä kesken ajattelu Kiinassa oli kuitenkin alkanut muuttua: "Maon jumalallista asemaa pidettiin yllä vain koska sen laskelmoitiin olevan poliittisesti kannattavaa, mitään aitoa palvontaa taustalla ei enää ollut. Ehkä juuri siitä syystä kukaan ei myöskäään yrittänyt tosissaan estää minua jatkamasta tutkimuksiani." 

Jung Chang jatkoi tutkimus- ja kirjoitustyötään. Hän kirjoitti elämäkerrat Maosta (ilmestyi 2006) ja Kiinan keisarikauden viimeisestä merkittävästä hallitsijasta, leskikeisarinna Cixistä, joka kirjailijan mukaan "avasi Kiinan oven" aloittamalla maan modernisoinnin jo 1800-luvun luvun lopulla ja muun muassa kielsi naisten jalkojen sitomisen. 

Kunnes kommunismi asetti omat tiukat rajoitteensa ja mielipuolisena näyttäytyvät sääntönsä kansalaisilleen Maon palvontakulttuurin myötä. En mene siihen tarkemmin tässä, mutta sen verran voi sanoa, ettei Mao lainkaan hävinnyt muille kuuluille diktaattoreille, kuten vaikka Hitlerille tai Stalinille, julmuudessaan ja järjettömässä omien kansalaistensa vainoamisessaan. Josta länsimaat vaikuttavat olleen joko tietämättömiä tai tahallisen välinpitämättömiä. Tämän jälkeinen aika oli maassa hitusen vapaampaa, kertoo kirjailija. Kunnes valtaan astui Xi Jingping. Se oli kirjailijalle pelottava uutinen, takapakki Kiinan kehityksessä.

"Maon kauden päättymistä aikaa oli leimannut politiikkka, joka oli tähdännyt ystävällisiin väleihin länsimaiden kanssa, oli sekin radikaalisti muuttunut. Länsi oli nyt vihollinen." 

Vuoden 2018 jälkeen kirjailija ei enää päässyt Kiinaan - tai olisi päässyt, mutta tuskin sieltä pois, eikä hän uskaltanut ottaa riskiä edes äitinsä lähestyvän kuoleman alla. Hän on kirjoittanut muitakin tietokirjoja (joista yllämainitut on suomennettu, muita ei) ja jatkoi elämäänsä Lontoossa. Luonnollisesti hänen kirjansa ovat Kiinassa kiellettyjä, koska ne kertovat todellisuudesta, jota ei julkisesti ole eikä ole ollut olemassa. 

Erikoinen maa, totta tosiaan, keisarillisella historiallaan, sittemmin kommunismi-ikeessä, ja nyt yhdistämällä autoritäärisen valtionjohdon vilkkaaseen taloudelliseen toimintaan, kapitalismiin siis, ja monenlaiseen tutkimukseen ja kehitykseen. Maan vaikutusvalta on valtava ja kasvaa - jo pelkkä mittakaava tekee siitä keskeisen pelaajan maailmanjärjestyksessä. 

Kirjassa on lyhyt maan historian tärkeimpien vaiheiden kertaus, kartta ja valokuvaliitteitä, mikä tekee siitä näppärän tietopaketin Kiinan vaiheista ja eräistä ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet. (Fly, Wild Swans; My Mother, Myself and China.) Otava 2025. Suomennos Riina Vuokko. 

Politiikkaa! Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. Sanna Marin: Toivo on tekoja.

Epäpoliittisen lukijan sopii niputtaa kaksi teosta, joiden tekijät olivat valtionjohdon huipulla Suomen viime vuosikymmenien suurimpien mullistusten aikaan, toinen presidenttinä ja toinen pääministerinä. 

Vuosiin mahtui eurooppalaisen sodan syttyminen, Natoon liittyminen ja koronapandemia, jotka kaikki olivat uutta nyky-yhteiskunnassa. Molemmat kirjat ovat oivia lisäkirjauksia historiaamme, vaikka tietysti niiden tekoon on ollut ensisijaisesti henkilökohtaisia syitä. Ja kansaa kiinnostaa: molemmat kirjat olivat marraskuun 2025 kolmen myydyimmän joukossa, Satu Rämön Tinnan jälkeen. 

Sauli Niinistön Kaikki tiet turvaan ei ole elämäkerta, vaan selostus hänen valtakautensa (2012 - 2014) toimista, joilla Suomen turvallisuutta pyrittiin voimakkaasti vahvistamaan. Niinistö kertoo ajatuksiaan turvallisuudesta ja työstä, jota hän itse on tehnyt asian puolesta, neljän tien kautta.

Tiet ovat yhteytemme Ruotsiin, yhteytemme muuhun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin "kohti eurooppalaista ja translanttista turvayhteisöä" sekä Venäjä-tie minimoimalla turvattomuus ja neljäntenä kansallinen "samatuumaisuus", sillä "pienellä ei ole varaa suureen erimielisyyteen". Näihin panostamalla Suomi pärjäisi Niinistön arvion mukaan parhaiten. Loppuhuipennus oli Nato-jäsenyys, johon tarvittiin kaikkia neljää tietä. 

Ja töitä niiden eteen on tehtykin: arvelen, että Niinistö halusi kertoa nimenomaan tämän, ja etenkin oman osuutensa, joka ehkä myllerryksissä oli jäänyt hieman epäselväksi suomalaisille. Siinä missä Niinistön lausumat presidenttikaudella olivat usein arvoituksellisia, kirja ei sellainen ole, vaan avaa presidentin tekemistä ja ajatuksia aiempaa selkeämmin. Se on ajoittain lähes jutusteleva. Kiinnostavinta päätä olivat kohtaamiset ja luonnehdinnat muiden maiden johtajista.

"Maailmanpolitiikasta on tullut jatkojännäri, josta luetaan uusi käänne joka päivä, mutta juonta, sikäli kuin sitä on, on vaikea seurata."

Huippuajankohtainen Suomen nykyisen turvallisuuspolitiikan taustoitus, joka on helppo ja mukava lukea. Aiheesta kiinnostuneille pätevä muistelma ja yhteenveto, vaikkei aihe ole helppo eikä mukava. Eikä turvallisuustyö tietenkään ole koskaan "valmis". 

Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan. WSOY 2025.

Sanna Marinin pääministerikaudella 2019 - 2023 tapahtui valtavasti niin hänen urallaan kuin Suomessa ja maailmassa. Nopea nousu valtionjohtoon sinkosi Marinin hänelle ja koko maalle uusiin haasteisiin koronan, sodan, Nato- ja EU-neuvotteluiden myötä. Muistelmakirja kuvaa alussa lyhyesti hänen taustaansa ja urakehitystään, mutta keskittyy pääministerikauden tapahtumiin. 

Ohessa rakentuu henkilökuva, joka vaikuttaa huipputason poliitikolle juuri sopivalta: ratkaisu- ja asiakeskeisyys, suurten linjojen hahmotuskyky ja paineensieto, nämä kaikki ovat tarpeen maata johtaessa. Itsevarmuus ja ajattelun selkeys, luottamus omaan näkemykseen, ovat myös olennaisia ominaisuuksia päätöksiä tehdessä ja edistäessä, missä ammatissa tahansa. Niitä hyödynsi myös Marin, jopa korostetusti, eikä se työn lopputulosten kannalta vaikuta lainkaan huonolta tavalta toimia.  

Hän toi johtajuuteen uutta otetta ja raikkautta. Nuori, nainen, kaunis, ylin päättäjä. Yhdistelmä herätti niin ihailua kuin ärsytystä, syyt molempiin lienevät selvät. Hän selvisi haasteista mielestäni niin hyvin kuin oli mahdollista, todennäköisesti paremmin kuin moni veteraanipolitiikko olisi tehnyt. Tästä on eri mielipiteitä, mutta nähdäkseni ne keinot esimerkiksi pandemian hallinnassa hyödynnettiin, jotka hallitustyön raameissa olivat käytettävissä. Aika oli sekavaa ja tietoa vähän, silti hallitus kehitti koko ajan uutta lainsäädäntöä - emme olleet varautuneita vastaavaan tilanteeseen - eduskunnan päätettäväksi suurten linjojen varmistamiseksi ja teki samalla paljon konkreettisia toimia sekä hoiti jatkuvat, normaalit työnsä, mikä ei ole pieni määrä tekemistä sekään niin kotimaisine kuin EU-tason velvollisuuksineen.   

Hallitusyhteistyöstä kirja kertoo paljon, puolueita ja nimiä myöten. Sanoisinko erään esimerkin kauniisti: keskustapuolue ei juuri saa mairittelevia lausuntoja juuttuessaan jankkaamaan pikkuasioista ja iltalypsäessään omien intressiensä puolesta tilanteissa, joissa olisi tarvittu ripeää, yhteneväistä etenemistä suurissa kysymyksissä. Tosin Matti Vanhanen saa kiitosta kokemuksella antamistaan neuvoista. Demareiden toimet ja puolueen tilanne ovat osa muistelua.

Marin muuten huomasi jo alkuvaiheessa uraansa, että pelkkä asiakeskeisyys ja osaaminen ei kanna, vaan on pidettävä huolta myös siitä, millaisena ihmisenä päättäjää pidetään, inhimillisistä kontakteista niin kollegoihin kuin muihin sidosryhmiin. Hyvä ja tarpeellinen havainto, opiksi uraansa rakentaville! Millä alalla hyvänsä.

"...ajattelin sinisilmäisesti, että paras argumentti lopulta aina voittaisi. Pian sain kuitenkin oppia, että politiikassa oli kyse paljosta muustakin kuin asioista." 

Henkilökohtaisesta puheen ollen. Kirjaan on sisällytetty myös kritiikkejä ja skandaaleita, joita Marinin ympärille luotiin. Ne tuntuvat nyt listattuina vielä älyttömämmiltä kuin aikanaan. Bleiseri ilman aluspaitaa! Bilettäminen ja tanssiminen! Väärin maksettu aamupala! Olisipa ihmisten kiinnostus yhtä suurta miettimään ja jopa edistämään sitä, miten talous saadaan nousuun ja työpaikkoja Suomeen kuin lietsomaan tyhjiä kohuja. Mutta minkä nyt kukakin katsoo tärkeäksi. Trollit ja vastustajat roskankaivuutyössään, siihen on julkisuuden henkilöiden totuttava. Valitettavasti etenkin menestyvien naisten. Onnistumisen ja hienon uran merkki sekin?

Mikä on kirjan pääviesti? Sanna Marinin ammatillisen kehityksen ja Suomen politiikassa merkittävien vuosien kirjaus tietysti, mutta samalla esimerkki erityisesti uranaisille ja sellaisiksi haluaville. Marin kehottaa tyttöjä ja naisia luottamaan itseensä ja tavoittelemaan suuria ilman häpeilyä tai turhaa vaatimattomuutta. Politiikkapeli ei ole helppoa, mutta tehtävissä, hän osoittaa esimerkillään. Edelleen naisia on johtavissa tehtävissä liian vähän yksityiselläkin puolella, lisää lukija. Kannustus naisille on siis erittäin tarpeen ja hyvästä. 

Pidin myös kirjan nimestä, sopii käytännön ihmiselle, jollainen Marin vaikuttaa olevan. Hän ei fiilistele, vaan keskittyy asioihin. Sen vuoksi jotkut lukijat ovat sanoneet kirjaa "kuivaksi": se ei kerro mitään henkilökohtaista, mitä ei jo aiemmin olisi tiedetty, ei tunnelmoi tai käytä adjektiiveja - erään lukijan mielestä kirjoittaja ei paljasta itsestään mitään. Minusta taas tyyli kertoo juuri siitä, ihmisestä, ja hänen tavastaan toimia. On hyvä myös muistaa, ettei kirjoittaja ole kaunokirjailija, vaan asiateksteihin tottunut toimija.

Luin kirjan suomeksi, mikä oli virhe. Suurin harmin aihe teoksessa on se, että suomennos on luokattoman huono. Se on raakakäännös (voisi olla käännösohjelman jäljiltä), mutta varsinainen suomentaminen, lokalisointi, on jäänyt tekemättä. Alkuperäiskieli englannin rakenteet ja sanomisen tavat ovat tallella, mikä tekee suomenkielisestä tekstistä outoa ja hankalasti luettavaa. Jostain luin kommentin, jossa kirjaa moitittiin minä-minä-asenteesta, mutta käsitys johtunee käännöksen puutteista. Totta kai muistelija on "minä", muttei sanaa ole tarpeen sijoittaa joka lauseeseen. Ja keitä ovat "me", jotka esiintyvät kirjassa jatkuvasti, sekin tuntui kummalta. Esimerkiksi muutama lause:

"Huolimatta siitä, että tunsin vaaliohjelmamme läpikotaisin ja minulla oli jo huomattavasti kokemusta julkisesta työstä ja esiintymisestä, en missään nimessä kokenut olevani valmis siihen, mitä minulta odotettiin. Puolue ei kuitenkaan voinut ajautua tuuliajolle vaalikeväänä, joten ravistin epävarmuuteni ja pelkoni pois ja tartuin toimeen."

"[Koronapandemia] pani yhteiskunnat polvilleen aikana, jolloin ajattelimme kaikki, ettei tämän mittaluokan katastrofia voisi tapahtua kaiken kokemamme edistyksen jälkeen."

Alkuun lukeminen oli hidasta, sillä suomensin lauseita mielessäni työmoodissa (jos olisin viestintäurallani tarjonnut vastaavanlaista suomennosta kollegoille saati asiakkaalle, minut olisi naurettu muihin hommiin). Lopulta oli pakko keskittyä saamaan selkoa asiasisällöstä ja sulkea silmät muulta.  

Lukijan on myös hyvä tiedostaa jo aloittaessaan, että kirja on kirjoitettu muille kuin suomalaisille. Se on rakennettu alkusanoineen ja pitkine loppukiitoksineen kansainvälisen mallin mukaan. Kirja kertaa maamme vaiheita ja esittelee Suomen erityispiirteitä, jotka ovat meille tuttuja. 

Toivon, että alkuperäinen englanninkielinen teksti on sujuvampi. Vaikkei vieraalla kielellä kirjoittaminen yleensä nostata kielellistä juhlaa sekään, ei tietokirjalta odotakaan kaunokirjallista mestarillisuutta, kunhan asia tulee selkeästi esiin. Mutta kielen viimeistely olisi tehnyt suomenkielisestä kirjasta huomattavasti kiinnostavamman. Suomalaiset olisivat ansainneet kunnollisen käännöksen, säästö on tehty väärässä kohtaa, harmittaa. (Jos syy oli rahansäästö; jos se oli kiire, syy on vielä huonompi - kehnoa lopputuotteen laatua, josta asiakas maksaa, ei voi sillä puolustella varsinkaan kirjassa, jonka myynti takuulla kattaa tuotantokulut moninkertaisesti.) Suosittelen lukemaan englanninkielisen, jos aihe kiinnostaa.

Sanna Marin: Toivo on tekoja (Hope In Action). Gummerus 2025. Suomentanut Maija Laura Kauhanen. Kannen suunnittelu Jaya Miceli, kuva Meeri Koutaniemi.

JHT, Oskari Saari: Missio vai mielenrauha

Mitä Jare Tiihoselle on jäänyt käteen räppäri Cheekin ällistyttävästä urasta ja sen jälkeisestä vapaaherran elämästä? Ainakin ainutlaatuisia muistoja, kokemuksia niin hyvään kuin huonoon suuntaan ja kosolti itsetuntemusta sekä aineellista vauratta. Mutta helpolla ja itsestään mikään ei ole syntynyt.

"Halusin aina antaa jotain uutta, enemmän kuin edellisellä kerralla. Halusin olla absoluuttisen varma siitä, että lipun ostaja saa jokaiselle eurolleen vastinetta, ja halusin varmistaa sen kaikin mahdollisin keinoin, jokaiseen yksityiskohtaan saakka ulottuvalla, ärsyttävän pedantilla tarkkuudella."

Polku vaikuttaa olleen niin työntäyteinen ja ravisteleva, että hiki kohoaa otsalle pelkästä lukemisesta. Tinkimättömyys ja suoranainen jääräpäisyys ovat ohjanneet tekemistä, paneutuminen uran muotoutumiseen niin ehdotonta, oman tekemisen ja olemisen arviointi niin armotonta. Täydellisyyden tavoittelu johti ennennäkemättömään menestykseen rap-genressä. Tarkempia syitä siihen lukija voi päätellä kuulemastaan, näkemästään ja nyt lukemastaan. 

"...vähempikin olisi riittänyt. Niinhän minulle yritettiin muutamiakin kertoja urani aikana sanoa. Mutta mistä olisin tiennyt, kuinka vähän on tarpeeksi?"

Kirja kertaa sen verran kuin on tarpeen niin Jare Tiihosen elämänkaarta kuin Cheekin uraa, mutta tarkemmin niistä voi lukea aiemmin ilmestyneestä JHT-teoksesta. Nyt keskitytään kokemuksen tuomiin oppeihin perusteluineen. Ja siihen, miltä Jaresta tuntuu nyt ja miten hän suhtautuu asioihin ja ajankäyttöönsä. 

Artistiuran lopettamista hän suunnitteli pitkään, ja kirjan luettuaan lukijakin tajuaa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Missio oli suoritettu, oli aika etsiä mielenrauha. Mutta miten mega-egoisesta Cheekistä tulisi rauhallisen onnellinen mies? Hän sanoo, ettei ole mikään zen-jumala tai super-jeesus, eikä väitä, että hänen keinonsa sopisivat kaikille. Mutta ne toimivat hänelle.

"Muutos on joskus pelottavaa, mutta se on välttämätöntä, jos haluaa kehittyä kasvaa. --- Minulle rohkeus muuttua on elämää ja paikalleen juuttuminen hidasta kuolemaan."

Kirjan luvut ovat napakan lyhyitä ja kieli hyvää suomea luontevan ja värikkään puhelevasti, helppolukuista siis. Molemmat tekijät ovat tehneet hyvää työtä, perfektionisti Tiihoselta ja kokeneelta kirjoittaja Saarelta tuskin muuta odottaisikaan. Eikä pelkkää itsekehua ja hymistelyä, vaikka ylpeys tekemisestä ja itsevarmuus ovat läsnä, kuten tuolla historialla pitää. Mutta samoin ovat itseironia ja mokat, joita Jare kertoo tehneensä raha-asioissa ja ihmissuhteissa. Kirjoittajat tietävät hyvin, ettei tekstiin tule kiinnostavaa draamaa ilman joidenkin asioiden vastakkainasettelua. 

Hän sanoo olleensa pullistelija ja mies pärinöissään, mikä naurattaa lukijaa, mutta toisaalta: ilman tuota piirrettä ja "hyvän ja pahan" kiehtovaa sekoitusta, jota Cheek ilmensi, ura tuskin olisi ollut yhtä menestyksekäs. Mielenterveyden haasteista Jare on kertonut aiemminkin, keinumisesta synkkien kierteiden ja huippuhetkien välillä. Pitkäaikainen terapia ja meditaatio ovat olleet suuri apu mielenrauhan saavuttamisessa. Miksei päätä voisi huoltaa, kuten autoa tai katkennutta jalkaa, hän kysyy. 

Asenne, jossa hän nuorena jämähti kostoon ja vihaan, jos jotain ikävää tapahtui, ei varmasti ollut hyödyllinen, ja on hyvä, että hän sanoo sen nyt. Ehkä sanominen opettaa muitakin? Monen muunkin ohjeen kanssa on kokeneena helppo olla samaa mieltä, kuten kiitollisuuden tärkeyden. Ja näiden:

"Suosittelen lämpimästi etsimään omaa mieltä askarruttavia teemoja käsitteleviä kirjoja. Kirja maksaa muutamasta eurosta muutamaan kymppiin, ja kirjastosta niitä saa lainata ilmaiseksi. Yksi oikeaan aikaan luettu hyvä kirja saattaa avata aivan uusia horisontteja. Parhaimmillaan lukeminen on todella halpaa terapiaa, ja yhdestä kirjasta sitä riittää tuntikausiksi." 

"Jatkuva piikit pystyssä oleminen, muiden syyttely ja egoistinen kostomentaliteetti aiheuttavat väistämättä katkeruutta, ja katkeruus ja viha puolestaan syövät aivan helvetisti energiaa. Päästämällä irti näistä itselleni haitallisista ajatuksista olen löytänyt mieleni sisällä paljon paremman paikan."

Monessa kohtaa mieleeni tulee työ- ja uraelämä myös muualla. Missä kulkee hyvän ja huonon tekemisen terve raja, se on jokaisen itse selvitettävä. Vaikka hurraan laadun tärkeydelle, tässä voi olla jotain vaarallista sille, joka todella haluaa olla hyvä. 

"Olen pakonomaisesti aina halunnut hioa asiat loppuun saakka, koska mielestäni ei ole mitään tärkeämpää kuin toimittaa laatua."

Yhteenvetona: Selkeä, rehellinen ja helppolukuinen muistelma ja opas, josta toivottavasti moni saa vinkkejä etenemiseen ja ylipäänsä asioihin suhtautumiseen. Toivoisin kirjan kuluvan etenkin heidän käsissään, jotka ovat uraansa aloittelemassa, saavat ehkä harmeja oman päänsä vuoksi ja jotka eivät välttämättä muuten lue niin paljon (kuin vaikka minä; oli muuten vaikea kirjoittaa neutraalisti vain kirjasta, kun muistoja uralta ja kommentteja kaikkeen tulvi mieleen). Hieman ärsytti neuvova ote, kuten lukujen nimeäminen tyyliin "älä tee näin" tai tee näin", mutta arvelen sen toimivan juuri oikealle kohderyhmälle - asia jää mieleen mahdollisimman suoraan sanottuna. 34 lukua, paljon perussisältöä. 

Kenelle: Menestyksestä haaveileville, uraa rakentaville, kehityskertomuksista kiinnostuneille, Cheekin ihailijoille ja vihailijoille, mielenterveytensä haasteita miettivälle, kypsymistä ja mielenrauhaa etsiville. 

JHT, Oskari Saari: Missio vai mielenrauha. WSOY 2025. Kannen kuva Jonas Lundqvist, Saaren kirjailijakuva Veikko Somerpuro. 

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa

Maire Lankinen muutti Espoosta Englantiin vuonna 1960. Savolaisesta maalaisperheestä kotoisin oleva Maire teki töitä kampaajana, kun näki lehti-ilmoituksen, jolla haettiin maahan kotiapulaisia. Toimeen tarttuvana hän järjesti itsensä haastatteluun ja tuota pikaa pakkaamaan matkalaukkuaan, määränpäänä Windsorin kaupunki Lontoon lähellä. Työn saanti tuolloin vaikuttaa ällistyttävän helpolta.

"- Sitä minä vain mietin, että tarvitseeko kotiapulaisen työssä osata sitä englantia? Maire kysyi.

 - Olisihan se hyvä, mutta ei mikään pakko." 

Muistelmia kertoessaan Maire korostaa usein tuuria: hän sai heti hyvän työpaikan. Mahtavin tuuri kävi, kun hänelle tarjottiin sisäkön paikkaa Buckinghamin palatsista! Juttu kuulostaa satumaiselta, mutta on totta. Ilmeisesti Maire tuli ihmisten kanssa hienosti toimeen ja hoiti työnsä moitteetta, sillä pelkällä onnella tuskin hän olisi saanut monivuotista pestiä Elizabeth II:n kuninkaallisesta huushollista. 

Hurjan mielenkiintoista lukea hänen arjestaan Lontoossa palatsin työntekijänä. Työmäärä ei näyttäydy raskaana, huvituksiinkin on aikaa, ja kaupunkiin tutustumiseen. Maire saa ystäviä muiden suomalaisten lisäksi paikallisista, joiden kanssa käydään kävelyillä ja tanssimassa (vähemmän kuin Maire olisi toivonut) tai vietetään iltoja palatsin ylellisissä tiloissa. Työyhteisön ilmapiiri on lämmin ja kannustava. Ja miksei olisi, sillä olot ovat anteliaat, ihmiset sivistyneitä, työt jaettu tarkasti ja koneisto toimii tehokkaasti kellon tavoin: varmasti nuori nainen oppi paljon organisoinnista ja hyvän käytöksen voimasta. Työporukasta kirja sanoo: "Maire tunsi itsensä tässä seurassa onnelliseksi ja etuoikeutetuksi." 

Työstään tai kuninkaallisista hän ei puhu muuta kuin julkista tietoa, vaikka varmasti herkullista kerrottavaa olisi, mutta tässäkin on tarpeeksi ihmeteltävää meille tasavaltalaisille. Joulujuhlat lahjoineen ja kesäretket, kuninkaallisten perheenjäsenten näkeminen ja vierailut muissa heidän asumuksissaan, etikettisäännöt ja pukeutuminen: kaikki on kuin unta ja valtava vastakohta silloiseen Suomeen. Jossa, kuten kirja kertoo, "vaikka oltiin jo uudella vuosikymmenellä, 1960-luvulla, puolillakaan suomalaisista ei ollut juoksevaa vettä ja vesivessakin löytyi vain joka kolmannesta kodista." 

Vaikka Maire oli lähtiessään köyhä, vaatteita riitti, sillä hän oli taitava ompelija. Siitä oli huomattavasti hyötyä, kun tarvittiin asu milloin tanssiaisiin, milloin häihin tai työnantajan järjestämiin tapahtumiin. Työvaatteet toki tarjottiin talon puolesta. 

Aviomiestä Maire ei metsästänyt, mutta ihastuksia tietysti ilmaantui. Bobby oli poikaystävä, joka kävi Suomessakin kesälomareissulla Mairen kanssa. Lopullinen muutto ulkomaille ei Mairea houkutellut, sillä sisaruksia oli ikävä, eikä perheenemännyys myöhemminkään: hän ei avioitunut edes poikansa italialaisen mutta Suomessa tapaamansa isän kanssa. Poika, Reno, on muuten kirjan toinen kirjoittaja. Ennen perhettä Maire vietti vielä työjakson Amerikassa, mutta ei viihtynyt, vaan palasi Kauklahden kampaamoon. Kuninkaantielle. (Hauska enne oli myös Englannin ensimmäisen työpaikan osoite, King´s Road.) 

Oli ihastuttavaa lukea näin elämänmyönteinen ja kannustava tarina tosielämästä! Ymmärrän, että osa on suodatettu, mutta optimismi ja elämänilo välittyvät ja ehkä innostavat nuoria tavoittelemaan unelmiensa asioita. Joskus voi käydä tuuri - jos sitä itse osaa auttaa, kuten Maire osasi. Toivottavasti ilo ja myönteisyys jatkuivat hänen elämässään. Kirjan lopussa hän kertoo viimeisimmistä yhteyksistään kuninkaalliseen perheeseen, ja mainitsee myös saaneensa jo kolme lapsenlasta. Kiitos tarinan kertomisesta molemmille kirjoittajille!

Maire Lankinen, Nazzareno Sifo: Hänen Majesteettinsa palveluksessa. Johnny Kniga 2024.

Päällys Ville Laihonen, kannen ja useimmat sisäsivujen kuvat Maire Lankisen kotialbumista.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä

Anna-Riikka Carlson on tuntenut Eeva Kilven pitkään. Ystävyys on syventynyt yli kustantajan ja kirjailijan kumppanuuden läheisyydeksi, kunnioitukseksi ja välittämiseksi tavalla, jota voinee kutsua jopa, niin, rakkaudeksi. Intohimo ajattelemiseen, tekstiin, luontoon ja läheisiin sekä asioista haltioituminen ja ymmärtävä, lempeä katsanto yhdistävät heitä, halu kertoa maailmalle kaikesta sen hyvästä tarjoamasta niin, että mahdollisimman moni voi ottaa siitä osansa.

Kirja käy läpi Eeva Kilven elämää - ja ohessa ystävyyden kehittymistä - tähän päivään saakka. Runoilija on jo hauras, muistot välillä häilyviä, mutta elämänviisaus tai sanojen arvo ei ole hävinnyt mihinkään. Niitä Anna-Riikka poimii taitavasti esiin johdatellessaan lukijaa Kilven tuotantoon ja vaiheisiin, jotka eivät aina ole olleet helppoja. Jo alku oli järisyttävä, kun sota pakotti perheen muuttamaan Karjalasta, kun Eeva oli lapsi. Kotikylä Hiitola jäi ikuiseksi kaipaukseksi ja perusmielenmaisemaksi. 

Myöhemmin Eeva tapasi elämänsä rakkauden, Mikko Kilven, joka oli "erittäin kaunis mies." Runoilija hänkin, ja kustannustoimittaja. Syntyi lapsia. Työn ja perheen yhdistäminen vaati epäsovinnaisiakin ratkaisuja: kirjoittaminen vaatii omaa aikaa ja rauhaa, ja sitä Eeva Kilpi löysi kesäisin Piskolan mökiltä, Mikkelin kupeesta. Suruja ja pettymyksiäkin on matkan varrella luonnollisesti ollut, vaikka ilo on yksi kantava voima. Juhlat voivat syntyä milloin vain! Ehkä juhlaa arvostaa sitä enemmän, mitä enemmän on joutunut tutustumaan elämän synkkään puoleen. Usein olen ajatellut taiteilijuuden vaatimaa luonnetta, tätäkin: 

"Yksinäisyys sinussa on ollut vahva tunne myös silloin, kun ympärilläsi on ollut ihmisiä. Se on ollut usein vapautta ja joskus vankeutta."

Piskolassa hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa, kaiken - hänen elämäntapansa on ollut kirjoittaa koko ajan, kirjata ajatuksia lähimmälle paperilapulle, mihin tahansa. Kirjassa keskustellaan niin ääneen kuin ajatuksin. Ja tietysti tekstien kautta. Kokoelmasta Perhonen ylittää tien sitaatti, jota kirjan kirjoittaja kommentoi.  

"Lempeys on miltei poikkeuksetta älykkyyttä.
Älykkyys usein julmaa.

Minä rakastan tätä. Että lempeys saa tällaista kunniaa. Ettei se ole jokin pakotettu käyttäytymismalli vaan valinta: kohdella lempeästi ihmisiä. Sinä olet radikaali ja rohkea ja herkkä ja lempeä samaan aikaan."

Radikaali ja rohkea, niitä Eeva on totisesti ollut. Ja ällistyttävän näkemyksellinen. Luonnon ja ihmisen suhteen hän on nähnyt aina niin, että me tarvitsemme luontoa - kaikella elävällä on yhteys. Me muut olemme vasta heräilemässä ajatukseen siitä, ettei ihminen olekaan kaiken herra. Jopa Putinin vaarallisuuden hän totesi jo 1990-luvulla. Naisten asema tasaveroisina miesten rinnalla on ollut hänelle selvää, puolustettavaa. Ja naisten tekemä kirjallisuus! Ei minua pidetty oikeana kirjailijana, hän sanoo. Ihan uskomatonta, sanoo Anna-Riikka, ja lukija myös. Nyt kirjassa mainitaan ihailijoita Jenni Haukiosta Juha Hurmeeseen, siteerataan kymmenittäin lukijoita, joista kirjailijoita suuri osa. Lähdeluettelo on pitkä. Samoin on Eeva Kilven palkintolistaus, jota netistä kurkkasin. 

"Tässä me olemme, kaksi eri-ikäistä naista, ja niin moni asia maailmassa on ollut minulle helpompaa kuin sinulle, koska ajat ovat muuttuneet ja sinä olet ollut niitä muuttamassa. Olenko sanonut riittävän usein kiitos?" 

Kahden naisen vuoropuhelu on hurmaavaa luettavaa: aito tunne välittyy vahvana, sitaatit jäävät mietityttämään. Eeva Kilvestä piirtyy kuva, joka saa kunnioittamaan hänen työtään entistä enemmän. Kirjailija Carlson kokee olevansa viestinvälittäjä enemmän kuin kirjailija, vaikka hän tämänkin tehtävän hoitaa kunniakkaasti. Eevan huumori näkyy tämän kutsuessa kirjoittajaa muun muassa erikoiseksi kokemukseksi ja käyttökelpoiseksi, kirjallisuudelle. 

"- Sinä olet taiteilija ja minä ehkä sitten sanansaattaja. Sinä olet mestarikirjailija. Sinun on nyt vain hyväksyttävä se.

- Sinä teet minusta sellaisen.

Ei. Sinä olet sellainen ja minä sanon sen ääneen."

"- Sinä et ole pelännyt tunteita ja olet sanonut, ettei kannata sanoa mitään, mikä ei tule sydämestä."

Sanansaattaja tekee paljon töitä kirjan eteen. Ja sen, että Eeva tietäisi merkityksensä ja arvonsa. Eikä työ lopu tähän, sillä runoilijan muistiinpanot, ne lukuisat laatikolliset, on siirretty Anna-Riikan haltuun. Paljon perkaamatonta tekstiä ja ajattelua.  

Katsoin soveliaaksi lukupaikaksi kirjalle mökkimme, joka sijaitse viitisenkymmentä kilometriä Piskolasta etelään, Etelä-Savossa. Luonto hallitsee siellä kaikkea ja vie tunnelmaan. Ei sillä, etteikö kirja veisi mukanaan muutenkin. Luin ja nautiskelin hitaasti, usein kerraten. Kirjailijan äiti oli miettinyt, voiko tunnelmaa kuvata "tiheäksi" - onko sana liian konkreettinen. Todellakin voi! Kirja on tiheä, mikä on erittäin kiittävä adjektiivi. Tämä kirja ei kertalukemisella tyhjene. 

Hurmaava teos kaikille tekstin ystäville, kirjoitustyötä tekeville, ystävyydestä lohtua saaville, elämänviisautta janoaville, lempeyttä kaipaaville, luonnon ja Lapin ystäville, naisten asemaa pohtineille, kokeneille ja kokemattomille, sanojen rakastajille.

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen, kannen kuva Hanna Weselius. 

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.

Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

Elina Hirvonen: Katri Helena. Laulaja.

Katri Helena on niin suuri suomalainen ikoni, että hänen muistelmansa ehdottomasti piti tallentaa kansiin ja osaavasti. Napakymppi oli kustantajan valinta yhdistää kirjailija Elina Hirvonen ja laulaja Katri Helena, alojensa huippuammattilaiset, jotka pystyin hyvin kuvittelemaan yksiin jo ennen kirjan lukemista. Samoja arvoja ja tavoitteita, eläytymiskykyä, suomalaista sisua ja niin, taisin sanoa jo, taitoa. 

Kirjan luettuani vakuutuin: kirjailija kertoo kohteensa tarinan juuri sillä äänellä, jolla pitää. Minä-muotoisuus on luontevaa, kerronta on jutustelunomaista mutta ei lässyttävää, vaan tarkoin harkittua ja napakkaa. Kuin Katri Helenan ura ja esiintyminen ikään. Hänestä piirtyy kuva määrätietoisesta, omatahtoisesta naisesta, joka on osannut uransa alusta saakka seurata omaa tietään ja jättää  epäolennaisuudet sen ulkopuolelle. Ihailtavaa missä tahansa työssä toimivalle.

Esittävässä taiteessa on haasteensa julkisuuden myötä, ja yksityiselämä vie väistämättä reiteille, joita ei ole suunniteltu, se on selvää. Mutta kirjan kuvaama elämän ja uran kulku - joita on osin mahdoton erotella taiteilijasta puhuttaessa - piirtyy kirjassa selkeänä lukijan eteen. Hirvosen taidolla, jossa kirjoittaja ei ole pääosassa.

Tyttö muutti Tohmajärveltä Helsinkiin vuonna 1963. Edellisenä vuonna, 17-vuotiaana, hän oli osallistunut Joensuussa iskelmälaulukilpailuihin, joista syntyi sysäys esittäytyä levy-yhtiölle. Se johti muuttoon ja ensimmäiseen levytykseen. Oli hauska lukea nuoren tytön kokemuksia Helsingistä, rennosta ystävien ja uusien työkaverien yhteiselosta, kokemuksista Dannyn ja muiden kanssa, itsevarmuuden kehittymisestä. Mutta sitten jysähti, kun hän tapasi muusikko Timo Kalaojan. Avioliiton aika oli työn- ja rakkaudentäyteinen, kesti pitkään, synnytti perheen ja nosti Katri Helenan iskelmätaivaan kiintotähdeksi. Liitto päättyi miehen varhaiseen, yllättävään kuolemaan. 

Aikaisempi lapsuusliitto oli kaatunut mahdottomuuteensa, osapuolten erilaisiin tavoitteisiin ja toiveisiin. Samoin kävi kolmannelle avioliitolle. Ehkä Katri jälleen oli liian kiltti ja sovinnainen. Rakkauden haku on helppo ymmärtää, samoin ajatus kirjamiehen ja iskelmätähden liitosta: parhaimmillaan se olisi voinut herkullinen, molempia buustaava ja laajentava. Mutta ei ollut, oli päinvastainen. Onneksi elämään tuli toinen tosirakkaus, elämänkumppani Tommi Liimatainen. 

Mutta miksi me olemme kiinnostuneita kaikesta tästä? On paljon laulajia ja julkkiksia, avioliittoja, eronneita ja karanneita, rakkauksia, mokia ja pettymyksiä ja iän myötä uusia teitä löytäneitä - kenellä ei? Miksi juuri Katri Helenan tarina kiinnostaa? Ääni, siitä lähtee kaikki.  

Urakehitys on huima, numeroissa menee pää sekaisin. Ensimmäisestä levytyksestä jatkettiin, ja siteeraan hänen virallista sivuaan: "Katri Helena on levyttänyt vuoteen 2021 mennessä 480 laulua, julkaissut 52 albumia ja kokoelmaa ja myynyt lähes 2 miljoonaa äänitettä." Ja entä tuhannet tanssilavakeikat? Joulukonsertit, lastenkonsertit ja muut? Hän on koskettanut suomalaisia niin laajasti ja monella vuosikymmenellä, että tähän tuskin enää uudet tekijät pystyvät. Musiikkimaku ja -jakelu on eriytynyt, ja myös Katrilla oli hiljainen kausi Suomi-rockin noustua, mutta Jukka Kuoppamäen tekemä Anna mulle tähtitaivas nosti hänet jälleen myydyimpien kärkeen. 

Minun elämässäni Katri Helena on ollut kirjaimellisesti aina. Oikeastaan tajusin sen vasta nyt, kirjan myötä. Synnyin, kun hän aloitteli uraansa, ja musiikki soi lapsuudenkodissani jatkuvasti. Ajattelen edelleen, että jos Suomi olisi lähettänyt Euroviisuihin 1965 kappaleen "Minne tuuli kuljettaa", olisimme räjäyttäneet potin tai vähintään olleet Vahanuken pahin kilpailija, ja Suomen asema Euroviisu-kentällä olisi aivan toinen. Meillä on loistavaa musiikkia, mutta jostain syystä valitsemme kisaan aina väärän edustajan, tuulia haistelematta. (Toivon, että Käärijä menestyy, vaikken etenkään biisin lyriikoita ihaile, ironiaa tai ei - nuoret toivottavasti äänestävät, ja kaikki peukut hänelle!) 
​
Kirja ei kerro juuri uutta mediaa seuranneille. Mutta se kertoo kaiken Katri Helenan omalla äänellä, omilla sanoilla, Elina Hirvosen taidolla kirjaamilla, ja koostaa kokemuksen sujuvasti luettavaksi, vetäväksi kokonaiseksi tarinaksi. Se myös yhdistää 75 vuoden tapahtumat aikansa muihin maailman merkittäviin tapahtumiin, liittää ne osaksi historiallista jatkumoa. Loistoidea, joka avaa lukijalle aikaperspektiiviä ja antaa - lukijan iästä riippuen - tietoa tai samastumispintaa. 

Taitava muistelmateos, joka antaa sopivasti tietoa ja sopivasti liikuttaa. Vie jopa nostalgisiin tunnelmiin, mutta ennen kaikkea on rohkaiseva esimerkki uraa tekeville ja haluaville naisille ja heille, joita ikääntyminen pelottaa, ja tähän yhdyn: vapaus kasvaa vanhetessa.

Osallistuin Suomalaisen Kirjakaupan arvontaan ja voitin pääsyn kirjan julkaisutapahtumaan Helsingin Musiikkitalolla, kiitos! Vaanin kuvassa Katri Helenan ja Elina Hirvosen taustalla. Kuulimme kirjan taustoja, monta upeaa laulua ja aina vaikuttavan Seela Sellan esittämän runon.

Elina Hirvonen: Katri Helena. Laulaja. Johnny Kniga 2023.

Sauli Miettinen: Muska

Artistielämäkertojen ja -muistelmien kirjo on laaja, tyyliltään kohdettaan upeasti heijastelevista kiinnostavista tietopaketeista nopeasti kyhättyihin rahat pois -viritelmiin asti. Tietysti laatuun vaikuttaa myös se, millaisesta elämästä puhutaan: löytyykö siitä mielenkiintoista kerrottavaa. Olen iloinen, että Muska-kirja edustaa parempaa laitaa, sillä aineistoa riittää, niin ainutlaatuisen uran artisti on tehnyt. Ja tuo monia muistoja mieleen.  

Muska Babitzinin sinkkujulkaisu Kirjoita postikorttiin vuodelta 1977 poikkesi totutusta iskelmälinjasta ja kirjan sanoin "esitteli aivan uudentyyppisen suomalaisen naisartistin - rocklaulajan." Ajan supertähti ja moguli Danny nappasi tähteyttä jo maistaneen Kirkan pikkusiskon mukaan bisnekseen, jossa D-tuotannon kesäshow't tapasivat olla ponnahduslauta menestykseen. Muska "herätti uudenlaisella rajulla luonnollisuudellaan ihastusta etenkin nuorisossa."

Yleisön kiinnostusta lisäsivät luonnollisesti sisarukset. Auto-onnettomuudessa menehtyneen Sammyn hautajaisista 1973 muodostui kaaos Helsingin ortodoksisella hautausmaalla ihailijoiden ja uteliaiden rynniessä hysteerisesti paikalle. Muistan järkyttävän suru-uutisen tulon itsekin, ja monesti olen miettinyt, että jos Sammy olisi saanut elää, miehen sympaattisuudella ja esiintymistaidoilla hänestä olisi saattanut kehittyä vielä pikkuveljeään Kirkaakin suurempi supertähti. Muskaa ei esiintyminen niin suuresti ole kiinnostanut kirjan mukaan koskaan; lähinnä hän noudatti miehensä Hannu Hande Salakan ja veljiensä toiveita alkuaikoina, mutta piti jo silloin päänsä omasta musiikillisesta linjastaan, jota on noudattanut näihin päiviin asti. 

Ensimmäinen albumi ei ollut tekijöiden itsensä mukaan täydellinen, mutta sillä on "puutteista huolimatta merkittävä historiallinen arvo: se on ensimmäinen suomalaisen naisartistin julkaisema rocklevy". Se jopa myi mukavasti ja raivasi henkistä tietä tuleville naisrokkareille. Muska valittiin monena vuonna peräkkäin Suomen suosituimmaksi naislaulajaksi Suosikki-lehden äänestyksessä. 

Myös nuoremmat sisarukset lauloivat, Ykä ja Anna tekivät sekä omia levytyksiä että studiotöitä ja keikkailivat, vaikkei kumpikaan lopulta jäänyt alalle. Ei Muskakaan jäänyt pelkästään artistin hommiin, vaikka on niitä koko ikänsä tehnyt. Miettinen kuvaa hänen asennettaan:

"Uraansa Muska suhtautui toisin kuin moni muu artisti. Hittibiisien metsästäminen tuntui hänestä vieraalta ja julkisuus ahdistavalta, etenkin silloin, kun mediassa puitiin henkilökohtaisia asioita. Hyvä fiilis oli hänelle tärkeämpää kuin saavutukset, ja kilpailuhenkisyyttä hänessä ei ollut lainkaan."

Koska musiikkibisnes oli tuttu, ryhtyivät Muska ja Hande promoottoreiksi. Heidän ohjelmatoimistonsa listoilta löytyi alusta saakka huippuja Hurriganesista Hectoriin, Royalsista Dave Lindholmiin. Ulkomailta haettiin malleja ja oppia, ja uskaltauduttiin isompaankin tuomalla Suomeen kansainvälisiä esiintyjiä. Baccara, Iggy Pop, Elvis Costello, Motörhead... jopa Euroopan kiertueita järkättiin amerikkalaisille artisteille. Lukuisilla matkoillaan pariskunta ihastui Los Angelesin lämpöön ja meininkiin ja päätti muuttaa Kaliforniaan. 

Promoottoritoiminta jatkui sieltä käsin, ja Muska teki musiikkia vain satunnaisesti. Hieman yllättäen pääansiolähteeksi muodostui vaatebisnes, joka alkoi amerikkalaisten Levi's 501 -farkkujen tuomisella Suomeen.

"Vaatekaupan tuottamat voitot he käyttivät matkustamiseen. Musiikki ei enää ollut työ, mutta intohimo pysyi ennallaan ja määritteli pitkälle vapaa-ajan vieton." 

Konsertit ja hyvät ruokapaikat houkuttelivat, maailmaa kierrettiin, yhteyksiä luotiin. Koettua tuli niin Los Angelesin mellakat kuin suuri maanjäristys, jonka pelästyttämänä syntyi päätös muuttaa New Yorkiin. Se päätös ei pitkään pitänyt. Suomi alkoi kiehtoa, ja niin palattiin Helsinkiin, Muskan musiikillista uraa jatkamaan. Kaikkiaan Muska on tehnyt kahdeksan omaa albumia ynnä lukuisia singlejä, kokoelmalevyjä ja vierailuja muiden levyillä. Näistä on kirjassa luettelo, samoin kuin tekstissä esiintyvistä henkilöistä, joita on hurja määrä, sekä pariskunnan Suomeen tuomista artisteista. Paljon on tullut tehtyä! 

Pariskunta on ollut yhdessä viitisenkymmentä vuotta, huippusaavutus sekin. Muskan 50-vuotista uraa juhlistettiin konserttikiertueella 2019. Miettinen sanoo Muskan kuuluvan siihen artistisukupolveen, joka on kokenut lähes kaiken. Musiikkityylit ja keikkapaikat ovat muuttuneet, kollegoita on tullut ja mennyt, matkan varrella on sattunut kaikenlaista niin itselle kuin muillekin. Niinpä hän ymmärtää nyt paremmin oman isänsä epäilyt ja varoitukset. Musiikkialaa ei voi suositella jokaiselle. 

Huomenta Suomi -ohjelman haastattelussa hän Miettisen mukaan kertoi kaipaavansa 1960- ja 1970-lukujen musiikillista maailmaa, koska silloin tapahtui niin paljon: oli Janis Joplin, Jimi Hendrix, Rolling Stones ja muut. Oman uransa hän totesi olleen suuri seikkailu. Nykyisin Muska myy itse keikkansa, joita sanoo riittävän sopivasti pitämään vireen yllä. Julkisuutta hän ei edelleenkään hae, mutta yleisön kannalta on hienoa, että kirja sentään saatiin. 

Teos on pätevä ja vetävä, lukijaystävällinen mutta kattava. Jossain kohtaa ihmettelin Handen suurta osuutta, tämän ura kun selvitetään myös melko yksityiskohtaisesti, mutta se selittynee parin yhteen hitsautumisella - toista ei olisi ilman toista. Muskan vaiheista kirja antoi paljon minulle uutta tietoa, samoin koko Babitzinin perheestä, jonka tarina jo sinänsä historiasta alkaen on erityinen ja täynnä niin tragediaa kuin onnea. Venäjän vallankumous ja emigranttius, isä-Leon sotiminen Suomen armeijassa,  kolmen pojan ennenaikainen menetys; toisaalta äiti-Elisabetin huolenpito, musiikillisen lahjakkuuden ilmitulo ja menestykset, perheen läheisyys ja sisarusten lapset, liitot ja rakkaudet.   

Juuri seitsenkymppisiään viettäneen rokkimimmin keikkakalenterista selviää, että Muska esiintyy Vantaan Myyrmäessä tällä viikolla su ja seuraavalla viikolla Salossa ja Porvoossa, ja matka jatkuu... 

Kenelle: Rockin ystäville, musiikkiurasta kiinnostuneille, 1960- ja 1970-luvut muistaville. 

Muualla: Marjo Krohn sanoo Uuden Suomen Vapaavuoro-blogissa: Miettisen kirjoittamislaadun etu on, että hän tuntuu näkevän paljon vaivaa kohteittensa eteen.

Sauli Miettinen: Muska. Like 2022. Kansi Tommi Tukiainen, kuva Ville Juurikkala. 

Angelika Leikola, Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood

Kirjan nimi on osuva; pioneerityöstä on kyse, uuden alan valtauksesta suomalaisille, tässä tapauksessa myös uuden maan valloittamisesta. Ismo ja Angelika Leikola muuttivat koiransa Kityn kanssa Los Angelesiin vuoden 2015 lopulla, hatarin tiedoin mutta sisukkaina katsastamaan, millaisia mahdollisuuksia Amerikka voisi stand up -taiteilijan urakehitykselle tarjota ja millainen maa Yhdysvallat oikeastaan on. 

Ismo Leikola kertoo tarinaa minä-muodossa, vaikka korostaa toimittajan ja muita kirjallisia töitä tehneen vaimonsa osuutta kirjan synnyssä ja tekemisessä; se oli ratkaiseva. Ismon näkökulman tulkitsen yhteiseksi, Angelika ei kerro omia kantojaan erikseen. Kronologinen eteneminen on luonteva valinta, sillä kyseessä on matkakertomus, kehityskertomus ja uratarina.

"Maahantulon ensimmäiset viikot oli tarkoituksella varattu jet lagin ja käytännön asioiden hoitoon sekä sopeutumiseen ja asettumiseen, ja kaiken säädön määrä yllätti meidät kyllä pahemmin kuin talvi Suomen autoilijat."

Ällistyttävää säädön määrä tosiaan on. Kun mietitään amerikkalaisten suuria keksintöjä tietokoneista viihteeseen, he eivät silti ole saaneet arkeaan toimivaksi ja helpoksi, vaan byrokratia on valtaisa, aikaavievä ja välillä täysin järjetön, on kyse sitten elatuksen hankkimisesta, raha-asioiden hoidosta tai politiikasta, kuten äänestämiskäytännöistä. Leikolat arvelevat, että paikalliset ovat tottuneet asiaintilaan niin, etteivät edes itse huomaa järjettömyyksiä, mutta hämmästelevät kuullessaan pohjoismaisista tavoista vaikkapa siirtää rahaa tililtä toiselle saati yhteiskunnan turvaverkosta, jollaista heillä ei tunneta.

Mentaliteetti on erilainen monessa. Työtä ja yrittämistä arvostetaan yli kaiken. Ideat ja ajatukset jaetaan, niitä ei pantata eikä kynttilää pidetä vakan alla, mikä ruokkii itseluottamusta ja kehitystä, niin henkilön kuin yhteiskunnan tasolla. Hyväntekeväisyys on niin sanotusti vapaaehtoista (eli käytännössä ei ole), mikä korvaa osaltaan puuttuvaa turvaverkkoa. Vaikka olen lukenut paljon kyseisestä maasta ja tiedän keskeiset erot meihin suurinpiirtein, on silti tosi mielenkiintoista kuulla henkilökohtaisia kokemuksia pienistä suuriin saakka. 

Mukana on myös pohdintaa elämänmenosta ja sen ilmiöistä, mikä hieman hämmensi. Mitä hiton kyökkipsykologiaa nyt, kesken matka- ja uratarinan? Sitä juuri, myöntävät kirjoittajat. Eipä siinä, tervejärkisten ihmisten näkemyksiin on helppo yhtyä. Uumoile viisasta taka-ajatusta. Jos stand upista kiinnostunut henkilö, joka ei paljon lue tai muutenkaan toisten ajatuksia kuuntele, tarttuu kirjaan, saa hän enemmän kuin pelkän urakuvauksen. On lukija mitä mieltä tahansa näkemyksistä tai Ismo Leikolasta koomikkona, ainakin hän saa näkökulmaa. 

Se tärkein asia, ura, lähtee hienosti käyntiin, onhan pohjalla jo näyttöjä ja hyödyllisiä suhteita, joiden avulla Ismo Leikola saa ensimmäiset keikkansa. Hän selostaa tapahtumat tarkasti, mutta oikaisen: seuraa menestys, jonka tähänastinen huipentuma on yhteistyö Conan O'Brienin kanssa, mikä räjäyttää tunnettuuden. Töitä riittää ja niitä tehdään, suorastaan hullun lailla. Ei Amerikkaan lepäilemään ole tultu! Töitä on tehty hurjasti jo aiemminkin, mikä näkyy. Mies löytää oman erityisen lokeronsa stand up -koomikkona, ja se toimii. Mutta jos mennään suomalaisten helmasynnin, kateuden, puolelle, on hyvä muistaa, ettei menestys tule ilman lahjakkuutta, opittuja taitoja, ankaraa harjoittelua ja raakaa tekemistä, jopa täysin uuteen heittäytymistä tarvittaessa. Sisäisen motivaation on oltava kirkas ja kova.

"Varsinkin raha motiivina on pöljä."

Tekemistä voi seurata voi taloudellinen menestys, jos edellä mainitut ovat kunnossa. Leikoloita ärsyttää pohjoisen kotimaan rahakeskeisyys ja ansioiden kyselyt. Ei, niitä ei kerrota, sillä ne ovat seuraus, ei syy, kun kyseessä on intohimotyö. (Ei koske esim. hoitoalaa valitettavasti, mutta jos nyt puhutaan kaupallisista aloista.) Tämän ehdottomasti myös allekirjoitan. Taito, tahto ja työnteko tuovat tulosta. Etenkin henkistä. Tunnettuus aiheuttaa omat ilmiönsä: oma rauha nousee kunniaan. 

Kun synnyinmaata katsoo kaukaa, näkee sen erilaisena. Pienistä kauneusvirheistä huolimatta Leikolat eivät väsy kiittämästä Suomea ja suomalaisia ja ihailuaan yhteiskuntaamme kohtaan. He muistuttavat, miten hyvin asiamme pääosin ovat amerikkalaisen jatkuvassa pelossa elämisen rinnalla ja kuinka pienestä kansastamme nousee jatkuvasti maailmanluokan osaajia eri aloilta (kannattaisi heidän muuten lukaista myös kirja suomalaisista tiedenaisista). Kuten nyt eräs Leikola stand upin saralta, mutta sitä hän ei sano eikä kehuskele muutenkaan, vaikka syytä olisikin, vaan kertoo kokemuksistaan ja painottaa työnteon merkitystä, ehkä myös rivien välissä suomalaisen yleissivistyksen ja maalaisjärjen.  

"Suomalaiset eivät pelkästään ole poikkeuksellisen lahjakkaita ihan maailman mittakaavassa, vaan myös paljon, paljon muuta. Esimerkiksi huumorintaju."

Hullunrankan työnteon jatkuessa alan aplodien välissä jo huolestua kaverin terveydentilasta, kunnes tulee käänne. Koronavirus pakottaa pysähtymään. Ja saa kirjoittajat miettimään maailmantilannetta laajemminkin kuin oman työnsä kannalta. Pandemia "näyttää viimein sen [Yhdysvaltojen] raadolliset puolet rankoja myöten. Etenkin koskien tukiverkottomuutta ja terveydenhuoltoa." ... "Tämä ja moni muu seikka on paljastanut meille, minkälainen kehitysmaa Amerikka monella tapaa on, ja se on kaikkea muuta kuin vahingonilon aihe. Se on huolenaihe, myös Euroopassa. Kaikista arveluttavista puolistaan huolimatta USA on toiminut tarpeellisena maailmanpolisiina ja likaisen työn hoitajana. Vaikka hommaa ei ole aina hoidettu täydellisesti, sen lopettaminen tuntuu huonommalta vaihtoehdolta. " 

Jos maa kääntyy edellisen presidentin ja koronan jäljiltä sisäänpäin, herää kysymys, kuka ottaa maailmanpoliisin aseman, sillä uskon samoin kuin kirjoittajat: joku sitä varmasti tavoittelee, eikä vaihtoehto ole välttämättä Euroopalle saati Suomelle edullinen.

Leikolat lentävät Suomeen vuonna 2020 määrittelemättömän pituiseksi ajaksi, ja tähän kirja päättyy. Medioissa on vihjailtu, että kirjaan saattaa tulla jatkoa. Mikäpä siinä. Tarina on komea, kirja kiinnostava ja ura satumainen. Heidän kokemuksensa nostattavat ihailua näitä ja muita älykkäitä ja tekeviä ihmisiä, etenkin suomalaisia, kohtaan. Kirjakieleen tottuneena minua vaivasi aluksi "mulle"-muodot, mutta siihen tottuu, jutustelun tuntua haetaan. Mutta tekstissä ei juuri vitsailla, vaikka letkeän rennosti kerrotaan. Mitä pidän hyvänä ratkaisuna, sillä huumorin tekeminen ammattina saati maanvaihto ei ole vitsi. Sellaisia siitä toki voi tehdä runsaasti, ja on tehtykin. 

Pelkkää hyvää heille jää toivomaan, ja jotenkin oma "ass feeling" kertoo, että he jos ketkä homman hanskaavat ja lisää kuullaan. 

Kenelle: Uraa rakentaville, kunnianhimoisille, Amerikkaan muuttaville tai siitä haaveileville, nojatuolimatkailijoille, suomalaisuudesta ylpeille, show-maailman ystäville.

Muualla: Etelä-Suomen Sanomissa lisää kirjasta ja kirjoittajista. 

Angelika Leikola, Ismo Leikola: Suo, kuokka ja Hollywood. Siltala 2021. Kansi Rudi Rok.

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli

Jos seinälläni komeilisi aito Schjerfbeck tai Edelfelt, olisin hyvin, hyvin huolissani. Ja hyvin, hyvin hiljaa. Mutta koska ei komeile (harmi sinänsä), voin taloudellisista intresseistä vapaana ihmetellä taidekaupan kiemuroita.

Jouni Ranta on tehnyt uransa taidekauppiaana. Hän on kertomansa mukaan mies, joka haluaa tehdä nopeasti paljon rahaa ja elää elämää, jossa ei kituuteta tylsästi pienellä palkalla ja kellokortilla, kesälomasta kesälomaan. Elämäntapaa kuvastavat hänen intohimon kohteensa rahapelit ja kuvataide, jolla hän sanoo ansainneensa hurjia summia myymällä taideväärennöksiä vuosikymmenien ajan, Suomen täyteen, kuten hän huomauttaa.

Lopulta häkki heilahti ja tuomioita rapsahti, kuten oikeustajun mukaisesti kuuluu, mutta sadun loppu ei ole onnellinen. Tarina on kesken ja taiteen ystäviä huolestuttava.

Miten on mahdollista, että tunnetuimpien ja rakastetuimpien suomalaisten taiteilijoiden töitä olisi väärennetty näin laajassa mitassa kuin Ranta kertoo? Miten on mahdollista, etteivät sadat oudoista olosuhteista ilmestyneet taulut, ilman kunnollisia alkuperäpapereita, olisi herättäneet epäluuloja galleristeissa ja huutokaupanpitäjissä? Kirja antaa ihmeteltäväksemme kysymyksiä ja Rannan vastauksia.

Se puolestaan on erittäin mahdollista ja jopa todennäköistä, että taiteen keräilijät ja loppuostajat menevät helposti halpaan: hankit taulun sitten sijoitukseksi, perinnöksi tai ihailusta, intressisi on uskoa sen aitouteen viimeiseen asti, pitää yllä haavettasi.

Jonkinlaisena auktoriteettiuskovaisena lienen liiankin tottunut luottamaan asiantuntijoihin, joten on hämmentävää kuulla taidealalla vuosikymmeniä toimineelta väite, ettei maalauksen alkuperän todentamiseen löydy varmoja keinoja, ei Suomesta eikä kansainvälisesti. Ranta luettelee joukon asiantuntijoita, jotka hänen mukaansa erehtyivät, ja irvii "arviointia" aika tavalla. Toisaalta, jos hänen kertomastaan osakin on totta, irvimiseen on syytä. Mutta kukapa meistä olisi erehtymätön työssään - pointti on enemmän siinä, onko ostajia mahdollisesti harhautettu tahallisesti vai ei.

Googlelta opin, että jos myyt väärennökseksi myöhemmin ilmenevän taulun, voit vedota lain vilpittömän mielen suojaan - bona fide - jonka mukaan henkilöä ei voida tuomita, jos hän oli tietämätön jostakin sopimukseen liittyvästä merkityksellisestä olosuhteesta tai seikasta. Eli jos et tunnusta tienneesi tai edes epäilleesi myymääsi taulua väärennökseksi, et ole tehnyt rikosta. Näppärää!

Rannan kirja on kuin paraskin dekkari, sekä sisällöltään että luettavuudeltaan - pakko sanoa, että se myös viihdyttää, kun ei ole pelkoa omasta lehmästä ojassa. Ja kysymyksessä on kuitenkin "vain" raha eikä esimerkiksi väkivaltarikollisuus. Tosin nämä kaksi ovat monesti kytköksissä, ja yhteiskunnan luotettavuuden, tasa-arvon ja turvallisuuden kannalta bisneksen epäluotettavuus millä alalla tahansa on vakava asia. Ne niin sanotut maan tavat!

Saamme kuvauksen miehen motiiveista, alemmuudentunteiden synnystä alkaen: työläisperheen lapsen kateus ja katkeruus ns. sivistyneitä kohtaan nosti halun näyttää nokkeluutensa, päihittää parempiosaiset ja viettää makeaa elämää. Kertomansa mukaan näki hän sen eteen vaivaa, vaikka helppoa vaurautta tavoittelikin. Mutta Rannan paljastuksen mukaan varsinaisen päätyön eli väärennösten maalaamisen teki tähän asti tuntematon suuruus Veli Seppä, jolla taas oli omat motiivinsa. Mies, jonka maalauksia ei Rannan tarinassa juuri kukaan erottanut mestareiden töistä! Mihin näin taitava tekijä olisi pystynytkään, jos olisi löytänyt ja kehittänyt oman tyylinsä, muita matkimatta. Mutta asiat menivät toisin, jos kirjaa uskomme, ja kaksikon hämäräbisnes kukoisti pitkään.

Onko tarina laajamittaisesta väärennösbisneksestä taidemarkkinoilla totta - sitä ei tavislukija pysty arvioimaan sen paremmin kuin arvotaulun aitoutta. Vai onko tarinakin vain helppoa rahantekoa osaavan kumppanin avustuksella? Niin kirjan takakannessa kuin muun muuassa Hesarin jutussa viitataan tämänvuotiseen laajaan taideväärennösoikeudenkäyntiin. Jäämme kuulolle.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville, bisnesmoraalin pohtijoille, asiantuntijoita uskoville tai heitä epäileville.

Muualla: Assyriologin lifestyle -blogi pohtii niin (taiteen) keräilyn kuin väärennösten myynnistä nauttivan psykologiaa. Uskomaton, vetävästi kirjoitettu tarina, sanoo Kirsi kirjanurkassaan.

Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli. Tammi 2017.