lauantai 28. kesäkuuta 2014

Maarit

Maarit on aina ollut yksi suosikkini. Hän on mahtava tulkitsija, joka tekee myös itse sanoituksia ja sävellyksiä. Arvostan kovasti hänen lauluaan, musiikkiaan ja itsepäisen omapäistä tyyliään.

Kirja kertoo Maarit Hurmerinnan elämäntarinan musiikin kautta. Nuoruudesta lähdetään, kronologisesti edetään. Uran alkutaival, Love-musiikki, Sami Hurmerinta, ja sen jälkeen levy levyltä ura ja musiikinteon kohokohdat tähän päivään saakka. Mukana on myös tytär Janna ja hänen uransa alkuvaiheet.

Teos on hyvin perinteinen artistikirja, ja siten myös hyvin yllätyksetön. Toki siitä saa tiedonjyväsiä, joita fani kaipaa. Huomasin, kuinka huonosti tunnen Maaritin tuotannon; hän on tehnyt niin paljon ja niin monipuolista musiikkia uransa aikana, etten tiennyt siitä puoliakaan. Kaikki tunnemme ne tietyt hitit, mutta suurin osa on muuta: "Hurmerintagenressä" sanotaan olevan vaikutteita niin progesta, jazzista, r&b:stä, gospelista kuin musikaaleista. Oma suosikkilevyni on rockhenkinen Tuuli ja taivas (1986), joka istui silloiseen elämäntilanteeseeni ja mielentilaani kuin nakutettu - ja kosketti kovaa.

Mutta kirjaan. Se koostuu lähinnä nauhalta lähes sellaisenaan (tai siltä sen halutaan vaikuttavan?) puretuista sitaateista, jossa äänessä on pääosin Maarit itse, mutta myös Sami Hurmerinta ja lukuisat musiikkialan tekijät kertovat musiikinteosta.

Ymmärrän ratkaisun siten, että pääosa ja -ääni on haluttu antaa tähdelle itselleen. Ja pitää kirja mahdollisimman todenmakuisena ja aitona. Toisaalta, en ymmärrä, miksei kirjanteossa ole pyritty Maaritin musiikin kaltaiseen taiteelliseen kunnianhimoon. Sehän jos mikä kuvastaisi taiteilijaa ja hänen taidettaan.

Musiikintekijät kertovat kunkin levyn teosta, sen synnystä, ideoinnista ja tekemisestä. Jokaisesta levystä luetellaan lisäksi sen tekoon osallistuneet muusikot sekä asut ja meikit, joita Maarit levyn kannessa käytti. Asut ja meikkiratkaisut ovat toki tärkeitä esiintyvälle taiteilijalle, ja Maaritin kaltainen ammattilainen ymmärtää sen hyvin, mutta meikkaajan (Raili Hulkkonen) lukuisien kommenttien käyttö tuntuu lähinnä hupaisalta. Siis asiantuntevia, toki, mutta aihetta on paljon!

Samoin muusikoiden keskinäistä kehua: on selvää, että ammattilaiset kunnioittavat toisiaan eivätkä työskentele mielestään huonojen kanssa. Mutta kun joka ainoan levyn tekijät ovat mahtavia, ammattitaitoisia tyyppejä ja hienoja muusikoita jne., kehuvien adjektiivien teho alkaa hiipua. Hienoa on se, että monet osaavat musiikintekijät, soittajat ja sanoittajat pääsevät ääneen. Välillä teksti tuntuukin enemmän muusikoille itselleen suunnatulta runsaine nimineen ja tekijöiden uratarinoineen. Toisaalta, musiikin tekeminen ja esittäminen - etenkin Hurmerintojen kaltainen - on aina tiimityötä, joten muiden mukanaolo on luontevaa.

Teksti on myös hyppelehtivää, ja juttu lähtee osin oudoille poluille. Biisiä "Say a little prayer" kuvataan tarkasti sen syntyä myöten, vaikkei Maarit ymmärtääkseni ole edes laulanut sitä. Tai ykskaks puhutaan ja kehutaan kovasti jotakuta Anttia, vaikken huomannut tästä mainintaa tai esittelyä aiemmin. Hurmerintoja kommentoi myös henkilö, joka ei edes ole tavannut näitä koskaan. Ja niin edelleen.

Aivan kuin kirjaan olisi pitänyt väkisin keksiä sisältöä. Maarit ei ole tähti, joka kohauttaa; 40 vuoden ura ilman skandaaleja ei hersytä elämäntarinallaan, joten ura ja musiikki ovat pääasia, kuten kuuluukin. Valitettavasti kirjasta puuttuu kehys, juoni, punainen lanka. Tarina! Hyviä aineksia on paljon, mutta ne on jätetty vaivaamatta, ja leväytetään lukijan eteen sellaisinaan. Kuka söisi mieluiten hiivat, sokerit ja suolat erikseen kuin hyvin leivotun pullan?

Hyvä oivallus on aloittaa jokaisen levyn kuvaus sitaatilla laulun tekstistä. Tosin hieman hankala hahmottaa, ennen kuin tajuaa idean pidemmälle lukiessaan. Samoin en hahmottanut lukujen nimeämistä: välillä nimenä on levyn nimi, vaikka luvussa kuvataan useita muitakin levyjä; välillä taas jotain ihan muuta. Lukijan pitäisi ikään kuin seurata useita otsakkeita ja osata ryhmitellä asiat niiden alle itse. Sinänsä teksti on helppolukuista, vaikka esimerkiksi nimiä luetellaan paljon.

Mutta kirja on tosiaan melkoisen laimea artistikirja. Sitä kokoavaa ideaa olisin kaivannut, koskettavampaa elämänmakua, luovaa ratkaisua, tarinaa, sykettä ja rytmiä. En usko kirjan olleen Maaritin itsenä prioriteettilistalla kovin korkealla - varmasti hän on luottanut osaavaan kustantamoon ja tekijään ja täyttänyt heidän toiveensa parhaansa mukaan kirjan teossa. Eikä kirja hänen tähteään himmennä; tosin ei käytä mahdollisuutta sen kirkastamiseenkaan.

Lukijaystävällisyyttä olisi voinut lisätä monin keinoin, kuten jaottelemalla ja nimeämällä luvut selvemmin, puhekielisten sitaattien tiivistämisellä ja karsimisella sekä kertojan roolin kirkastamisella. Ja mukaan olisi voinut lisätä lukemaan yllyttäviä kiinnostavia elementtejä. Tietokirjoja lukevat ihmiset yleensä rakastavat listoja: mukana voisi olla listoja Maaritin 10 parhaasta (menestyneimmästä) biisistä ja niiden tilastotiedot (myyntimäärät, ilmestymisvuodet). Lista hänen itsensä mielestä rakkaimmista biiseistä. Nettilinkkejä. Fanien kommentteja. Ja se kokoava tarina.

Aikamoinen tietopaketti kirja kuitenkin on. Tarkan urakuvauksen lisäksi mukana on lähdeteoslista ja diskografia kansikuvineen, hyvä näin. Hieman vaisuksi kokonaisuus kuitenkin jää. Musiikkikirjojen teko on vaikea laji, koska odotukset ovat kovat eikä tietojen kokoaminen ole helppoa. Etenkin ulkomaisista tähdistä on tehty dollarinkuvat silmissä surkeita tekeleitä. Jos täytyy mainita esimerkki, niin vaikka tämä. Onnistuneesti kirjan toteutti Ari Väntänen Michael Monroesta.  Myös Albert Järvinen -opus on hyvällä paikalla hyllyssäni; se kuvaa kokonaista aikakautta tähden itsensä lisäksi. Näissä kirjoissa on hyvä rytmi ja tarina, joka vie mukaansa. Honey Aaltosen Hurriganes-kirjaa myös muistan lukeneeni melkein tippa silmässä.

Lopuksi linkitys yhteen koskettavimmista Maaritin hiteistä. Lainaa vain on yhden hänen suosikkinsa, Carole Kingin, alkuperäisesittämä ja Hectorin suomeksi sanoittama. Syksyllä 2014 Hectorilta ilmestyy uusi levy, jossa hän ensi kertaa laulaa biisin itse, mielenkiintoista kuulla, miten miehen äänellä viesti välittyy - varmasti yhtä hienosti, mutta väistämättä erilaisena.

Muualla: Kaiken maailman kirjat innostui kuuntelemaan Maaritin musiikkia eri korvin.

Annariikka Leino: Maarit. Tammi 2014.
Kustantajan lukukappale.




.

4 kommenttia:

  1. Ai Maaritista on tullut kirja. Minä tutustuin Maaritiin paremmin vasta Vain elämää-sarjan kakkoskaudella, jossa hän oli. Yllättäviä puolia tuli esiin, nainenhan on hauska! Erittäin mukavan ja fiksun tuntuinen ihminen. :) Tykkään hirmuisesti muuten Maaritin tyttärestä, Jannasta, jonka kappale Sä et ole hullu, on yksi ihanimmista kappaleista tällähetkellä, mitä radiossa paljon soitetaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jannalla on tosi kaunis ääni, hieman tummempi kuin äidillään. Ja fiksun tuntuista väkeä, totta, ja erittäin Taiteilijoita, isolla kirjaimella!

      Poista
  2. Maarit on upea laulaja ja pidän todella paljon hänen musiikistaan - mutta tämän kirjan taidan jättää väliin. Artistikirjat eivät oikein ole minun juttuni, keskityn mieluummin siihen musiikkiin :) (vähän niin kuin kirjatkin kiinnostavat enemmän kuin kirjailija niiden takana). Tuo meikkipuolen korostaminen on aika erikoinen ratkaisu. :)

    VastaaPoista
  3. Tuo on hyvä päätös, MarikaOksa, ainakin tässä tapauksessa, luulen. Meikkijuttuja on hämmentävän paljon, vaikka onhan se osa tietysti esiintyvän taiteilijan työtä sekin.

    VastaaPoista