keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Beth Lewis: Suden tie

Vuoden alkuun osui karmea dystooppinen trilleri. Toivottavasti tämä ei tunnelmaltaan ennakoi tulevaa vuotta: raadollisuus ja armottomuus ovat tunnussanat.

Elämme aikaa jossain hahmottomassa tulevaisuudessa. Sotia on sodittu, pommeja pudotettu, maailmaa muutettu, luonto ei ole enää sama kuin nyt. Ei ympäristön eikä ihmisten. Olemmeko lajina palanneet jollekin alkukantaisemmalle, ehkä perimmäiselle ja aidommalle tasolle?

Elka-tyttö on kasvanut Ansastajan kanssa. Mummosta myrskyn pyörteissä seitsemänvuotiaana eroon jouduttuaan tyttö ajautuu pienelle mökille metsässä, eikä hän aikuisuuteen saakka tunne muita kuin oudon viirunaamaisen miehen, joka metsästää ja pitää itsensä ja tytön hengissä herkullisella kuivatulla riistalihalla.

Tyttö oppii myös metsästyksen, ansastuksen ja luonnossa selviämisen salat. Vasta kymmenen vuoden kuluttua hän alkaa havahtua ulkomaailmaan, joka ei ole lempeä. Todellisuus on paljon kammottavampi kuin Elke - hyvin rajallisine elämänkokemuksineen ja tietoineen - olisi ikinä osannut kuvitella.

Kirja kutittelee pahimpia pelkojamme siitä, mihin ihmiskunta on menossa ja millaisiksi ihmiset ovat muuttumassa. Se tarjoaa kuitenkin myös pieniä pelastusrenkaita inhimillisyyden olemassaolosta; ehkä turhaan.

Lontoolainen esikoiskirjailija Lewis yhdistelee eri lajityyppien ominaisuuksia: dystopian ja trillerin lisäksi hän väläyttää erätarinaa ja luontokuvausta, ja psykologista kasvutarinaa Elken osalta. Vaikuttava ja pakosti ja mahdollisimman nopeasti loppuun luettava. Jälkeenpäin ei tarinaa tee mieli muistella. Pelkään, että se voi silti tulla uniin...

Jotenkin tämän ajan kirjallisuutta. Kyseessä on taitavasti rakennettu tarina, enkä pidä sisällöstä yhtään - mutta menen täysin mukaan, vaikka pahaa tekee. Mitä se kertoo minusta, en halua tietää. Helpottaako karmeiden tarinoiden lukeminen omaa arkea, joka ei ole yhtä karmeaa? Helpottaako omia pelkoja, kun kirjailija keksii vielä pahempia? Käskikö kustantaja nostaa karmeusasteen nupit kaakkoon, koska sellainen myy? Tällaista lukee silmät kiiluen, vaikka jotenkin jää niljakas olo.

Kenelle: Armottomien tarinoiden ystäville, rankkaa vaativalle, tulevaisuutta miettiville, dystopianhimoisille.

Muualla:  Ulla luki ahmien, vaikka hirvitti. Pirun hyvä, kommentoi Krista. Potkaisi niin että tuntui, tuumii Annika.

Beth Lewis: Suden tie. Alkuteos: The Wulff Road. Suomennos Elina Koskelin. Like 2017. Kustantajan lukukappale. Helmet-haasteessa 2017 kohta 23 käännöskirja.

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Tämä vie mukaan niin, ettei huomaakaan. En tiedä, olenko nyt viisaampi tai viihdytetympi kuin ennen lukemista. Vai pahoinvoivampi?

      Poista
  2. Tulevaisuuskirjat kiehtovat kovasti, olen opiskellutkin tulevaisuustiedettä. Olen miettinyt tuota, että miksi tulevaisuus kuvataan yleensä dystopiana. Voisihan siitä kirjoittaa toisenlaisia skenaarioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö, Mai! Minua kiehtovat myös, vaikka opiskelematta. Tulevaisuus ja ajassa siirtyminen ovat lempiaiheitani. Pistetäänkö pystyyn tulevaisuushaaste? Olen itse miettinyt parhaita dystopiakirjoja viime aikoina ja sitä, mikä niissä kiehtoo. Ja juuri tuota yksipuolista mutta maailmantilanteen kannalta uskottavampaa dystooppista otetta. Pahimpia pelkoja siinä käsitellään, ehkä ihmisillä on sellaisen tarve enemmän kuin mukavan tulevan miettiminen?

      Poista
  3. Huikeaa, että siekin päädyit Suden tielle! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kustantajan. Mutta tulevaisuus kiinnostaa ja dystopia kiehtoo aina. En niin niistä dekkareista, mutta nämä...

      Poista
  4. Hyvin kuvasit Suden tietä. Raakuutta löytyy mutta myös hetkittäistä inhimillisyyttä. Näin jälkikäteen mietin, miksen kuitenkaan kokenut kirjaa kovin rankkana. Tarinan sijoittuminen tulevaisuuteen ja tietynlainen mystisyys etäännytti tapahtumista sopivasti. Yritin pari iltaa sitten lukea Oatesin synkkää Sisareni, rakkaani -romaania, jolla on esikuvansa todellisuudessa. Se meni niin ihoni alle, että piti yöllä hereillä ja tuli lopulta painajaisina vieraisille. Jää kesken, vaikka on hyvin kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama, ei tämä pahin rankkuudeltaan lukijalle ole, varmasti noista syistä mitä sanot. Kovin on kaukainen tuo tapahtumapaikka ja aika, kaikin tavoin. Oates on paljon lähempänä, en ihmettele että järkytti! Iltaisin ei senkaltaista ainakaan voi lukea. En muista siitä nähneeni painajaista, mutta hyvin mahdollista, monesti unessa kertaan luettuja.

      Poista
  5. Luin Suden tien eilen yhteen menoon. Minä kuvaisin kirjaa lähinnä post-apokalyptiseksi, joka on saanut vaikutteita McCarthyn Tiestä. Pieniä viitteitä grimdarkistakin on, mutta ehkä enemmän nuortenkirjamaiseen tyyliin. Kaiken kaikkiaan pidin paljon. Ehkä hieman jopa yllätyin, että tämä oli päätynyt käännettäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteen menoon lukeminen kertoo paljon! Kiitos Raija. Vieläkin tulee nyppyjä ihoon tätä ajatellessa... Ne eläimen vaistot? Taitava trilleri, ei voi muuta sanoa. Onneksi suomalaisia lukijoita ei dissata, vaikka tämä on rajua tavaraa. Meillehän metsästys ja erämaaeläminen ei ole kuitenkaan outoa.

      Poista