Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään

Maailman melskeiden ja uhkakuvien keskellä on lohdullista tarkentaa ihmisenkokoisiin asioihin: Tanja Brummerin esikoisromaani kertoo kahden tytön ystävyydestä ekaluokalta keski-ikään asti, suomalaisessa kaupungissa, 1980-luvulta alkaen.  

Elisen äiti on kuollut tytön ollessa pieni. Ainoana lapsena hän on yksinäinen, koti on hiljainen ja puhumaton, kuin vahingossa olemassa, kuten tyttö itsekin. Kun lähelle muuttaa värikäs Rauna, joka omii Elisen sydänystäväkseen, tytön yksinäisyys hellittää.

"Seitsemänvuotiaana Rauna oli parasta mitä tiesin.
Että joku oli kuten minä - eikä yhtään samanlainen. Aina askelen edellä, jo siellä minne minä olin vasta kurottamassa. Olimme samanikäisiä, mutta Rauna tuntui vanhemmalta isosiskolta, joka oli kokeillut jo kaikkea, kuullut jo kaiken, löytänyt kivoimmat vaatteet, karkit ja Tiimarista parhaat kynät, hajukumit ja magneettipenaalit, ja hän jakoi auliisti kaiken kanssani."

Miten ihanaa, tuo symbioottinen lasten ystävyys! Josta molemmat saivat tarvitsemansa, luulen: Elise tunteen, ettei ole enää yksin, vaan on valittu ja tarvittu; Rauna varauksetonta ihailua, tukea ja kuulevan korvan kaikkien ideoidensa selostamiseen ja toteuttamiseen.

Mutta lukiossa asetelma alkaa säröillä, kuten odotettua on. Eletään 1990-luvun alkuvuosia. Elisen ja Raunan kiinnostukset ja elämät alkavat eriytyä, onhan heillä kovin erilaiset taustat ja taipumukset.  Rauna pääsee Helsingin yliopistoon ja saa uusia ystäviä, viettää paljon aikaa ulkomailla. On eräs poika, joka on sykähdyttänyt molempien sydäntä. Peetu, joka oli ihastunut Raunaan ja jota Elise ajattelee ihan liikaa. Raunalta tippuu kirjeitä yhä harvemmin. 

"Kun syksyn myötä kaikesta yhteydenpidosta tuli enemmän pakkoa kuin halua ja silkkaa iloa, epäilin ystävyytemme olleen vain lumetta, yrittämistä ylläpitää ystävyyttä, koska tilanne nyt vain oli sellainen ja asuimme lähekkäin. Ei meitä ollut tarkoitettu toisillemme. Raunassa oli liikaa valoa, minussa liikaa hämärää."

Elise viettää välivuosia synnyinkaupungissaan, jonka lukija tunnistaa maamerkeistä, tekee töitä, tapaa joskus, kuin ohimennen, Peetua. Hän pääsee eroon menneestä vain vaivoin, vai pääseekö sittenkään? 

"Miten me kaikki olemme kerroksiksi kasaantunut lapsuutemme, nuoruutemme, aikuisuutemme järkevät valinnat, aivan sama miten kovasti yritämme kasvaa ulos menneisyydestä. Emme yksinkertaisesti voi päättää, että tarinamme on toisenlainen, sillä se on aina ja lopulliseti näiden kerroksien muodostuma. Todellista mahdollisuutta valita kerroksiaan ei ole.
Kannamme muistojamme kuin ihoa ihon päällä. Ei sitä voi kuoria pois."

Vuosikymmenien kuluttua Rauna julkaisee esikoisteoksensa (hän, eikä kirjoja aina rakastanut Elise?), ja kolmikko tapaa kirjajuhlissa. Millaisilta ihmiset, ystävyys ja ihastus näyttävät nyt? Mitä ihmissuhteiden takana piileskelee ja millaisia tunteita tapaaminen 35 vuoden jälkeen herättää? 

Realistisen tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvaus ja raikas, huolellinen suomen kieli vievät lukijan mennessään. Pakko mainita verrokki, joka tuli vahvasti mieleen lukiessa ja johon moni muukin lukija on viitannut: Elena Ferrante ja Napoli-sarja. Ystävyys kahden eritaustaisen tytön kesken ja aikuistumisen kiemurat ovat samanlaisia Italiassakin - ja tässäkin toinen tytöistä kirjoittaa romaanin, mutta se on hieman yllättäen Rauna eikä Elise. 

Brummerin kirja kuvaa hyvin myös suomalaisuutta italialaisiin verraten näkyvästi vaimeammilla reaktioilla ja vähemmällä räiskeellä, mutta tragediat, ilot ja surut ovat ihmisillä kaikkialla yhtä vahvoja, uskon, vain eri tavoin ilmaistuja. Ja siinä esikoiskirjailija onnistuu hienosti. Oma ääni kuuluu ja näkyy jo. Pidin myös uteliaisuutta herättävästä kirjan nimestä. Laadukas esikoinen, odotan lisää!  

Kenelle: Ystävyyttä pohtiville, 1990-luvun nuorille, Helsinkiin muualta maasta muuttaneille, arkipsykologeille, hyvän suomen kielen ystäville. 

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään. Avain 2026. Kansi Anna Makkonen.

Elli Valtonen: Vieraslaji

Vieraslaji kertoo tulevaisuudesta, ei niin kovin kaukaisesta, mutta arki on jo toisenlaista kuin meillä. Mutta samoja kysymyksiä pohditaan. Kuten ihmisen ja eläimen yhteiseloa ja sitä, missä kulkee inhimillisyyden raja. Lemmikkejä omistavat tietävät, että monet eläimet ymmärtävät paljon ihmisestä, vaikkeivat osaa puhua. 

Jymy-yllätyksenä maapallolta löytyy uusi elävä laji, jota ei voi luokitella mihinkään tuttuun kategoriaan. Se on osin kuin lintu, osin kuin iso kissa, ja sillä havaitaan myös ihmisyyteen liittämiämme piirteitä, kuten ilmeitä, jopa puhettakin, väittävät jotkut. Uutta lajia kutsutaan sfinkiksi sen ulkonäön vuoksi, tosin virkavalta keksii sille vähemmän tuttavallisen nimityksen: siipihärkä. Tarinaa kertoo minä-muodossa valtioneläinlääkäri Siina:

"'Sfinksi' on jotain täysin käsittämätöntä. Se on ennennäkemätön, se on luokkien ja lahkojen välissä, se haastaa evoluution kirjoitetun historian ja ihmisen piirtämän elämänpuun.
Sen fysiologia on uutisaihe melkein kolme päivää."

Siinäpä probleemaa maailmalle, jossa liha on käynyt harvinaiseksi ja kalliiksi ja se tuotetaan pääosin laboratorioissa, sillä pandemiat ovat pakottaneet hävittämään eläinkasvattamot, tilat ja tarhaukset, lopettamaan niin tuotantoeläimet kuin lemmikitkin. Tuontitarkastuksia ja eläinvalvontaa tekevät enää harvat, sillä yt:t ovat karsineet osaajat. Tässä on tuttua meille monelle:

"Tehtävät sullottiin yhdeksi möykyksi, aina vain harvemmat työntekijät hoitivat kaiken eläimiin liittyvän valvonnan, ja ohuen ohut moniosaaminen oli kaulittava entistäkin leveämmäksi."

Ihmiskunta toipuu nopeasti ihmetyksestä ja käyttäytyy itselleen (pedoille) luonteenomaisesti. Mitä arvelet tapahtuvan? Totta kai uusi laji otetaan tehotuotantoon ruuan valmistamiseksi! Mutta entä ne inhimilliset piirteet? Jos meillä olisi muiden elävien kanssa yhteinen kieli, voisimmeko syödä lihaa? 

Maa- ja metsätalousministeriö, Tulli, Eläinlääkäriliitto, MTK, EU ja muut tahot syytävät raportteja, strategioita ja toimenpidesuosituksia. Ensin mainitulla on hyviäkin pointteja, jotka enteilevät yhteiskunnan isoa muutosta, jos kävisivät toteen.

"Sosiaalityön ytimen muodostava humanismin ja ihmisoikeuksien ensisijaisuuden eetos pakottaa kysymään, miten kerran eläimeksi määritelty voidaan nostaa ihmisyyteen ja miten välttää eläimen perusteeton inhimillistäminen. Toisaalta muuttunut ympäristö korostaa tarvetta inhimillisyyden käsitteen kriittiselle tarkastelulle ja uusille rajauksille." 

Eettiset kysymykset ja käytännön työ joukkoteurastuksineen saavat Siinan stressaantumaan. Hän kokee jollain lailla tajuavansa sfinksien sanatonta kieltä, eikä ihme, että hänen on mentävä työterveyspsykologin pakeille. Se ei taida kuitenkaan riittää ratkaisuksi ahdistukseen. Mutta mikä riittäisi? 

Siinan kertomaa rytmittävät viralliset tekstit, joista osa on todellisia, suurin osa fiktiota. Teksti vie vetävän sujuvasti ja jännite kohoaa, vaikka suurin hätkäytys on jo saatu alussa, uuden lajin löytäminen. Todella tärkeää pohdintaa näinä aikoina ja skenaario, joka näyttää ikävästi ihmisen ajattelun kaavamaisuuden ja rajallisuuden, kun toislajisista puhutaan. Ruuan ja materiaalien niukkuus maailmassa on sekin yksi tulevaisuuden suuria haasteita, joita mm. VTT pyrkii ratkomaan.

"Tekoäly ei ole parantanut ihmisen älyttömyyttä. Kehitys on juuttunut moneen sellaiseen mutkaan, joka sen piti suoristaa. Ihminen pelkää edelleen kuolemaa, jumalat eivät vastaa, kerran tuhottua ei osata korjata, ja resurssien niuketessa taistelu muuttuu vain raivoisammaksi."

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos lihantuotannon ja inhimillisyyden kysymykset kiinnostavat ja tulevaisuus mietityttää. Minuun vaikutti vahvasti, hätkäytti suorastaan.  

Helsingin kirjamessujen keskustelujen yksi aihe on toislajisuus, kieli siinäkin keskeistä. Voiko toisen lajin kieltä oppia ymmärtämään? 

Aiheesta keskustelevat Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci to 22.10. klo 19 Senaatintori-lavalla. Tietääkseni he ovat vastauksesta eri mieltä, joten kiinnostavaa kuulla perusteluja kumpaankin suuntaan!  Haastattelijana Ville Blåfield. 

Elli Valtonen: Vieraslaji. Kosmos 2026. Kansi: Pauliina Nykänen

Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Kotimaisten herkkujen väliin piti hengitellä hetki ja ottaa lukuun jotain ihan muuta. Ja Eilisvuosi sitä totisesti on. Yesteryear-kirjan somenäkyvyydestä on huolehdittu raskaalla kädellä, ja päätin poikkeuksellisesti lukemisen sijaan kuunnella sen, mökillä pihahommissa.

Kummallinen kirja, oli ensireaktioni, joka jäi pysyväksi. Ei se niinkään kerro tämän päivän perinteisestä vaimoudesta, tradwife-ideologiasta, kuten mainoksista olisi voinut päätellä, vaan siitä, miten somemaailma vie ja valtaa alaa ihmisten mielissä. Ahneudesta, itsekkyydestä ja tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta. 

Natalie on influensseri, joka esittää somessa vanhan ajan supervaimoa. Hän asuu miehensä Calebin ja lapsilaumansa kanssa hulppealla maatilalla, joka toimii täydellisenä kuvaustaustana idylliselle, maanläheiselle ja perinteitä noudattavalle elämälle. Eläimiä ja vihanneksia kasvatetaan itse, leivät leivotaan, vaatteet ommellaan ja niiden kankaat värjätään, saippuat valmistetaan, lapset saavat oppia kotikoulussa ja niin edelleen. Natalie itse on aina hymyilevä, kaunis ja huoliteltu, lapset tyytyväisiä ja puhtaita, Caleb komea ja miehekäs cowboy (jonka äveriään isän varoilla maatila on hankittu, mutta siitä ei julkisesti puhuta). Tässäpä naisille elämisen mallia!

Someseuraajat ovat lumoutuneita: miten ihmeessä Natalie pystyy kaikkeen tähän? Ja miten kaunista hänen kotonaan on! On ihanaa katsella hänen elämäänsä Instassa ja saada siitä itsellekin pieni osa ostamalla tilan verkkokaupasta tyyliin sopivia Yesteryear-tuotteita. Voi myös seurata tiliä ihan vain kadehtimisen ilon vuoksi tai ivailevien kommenttien jättöpaikkana.

Todellisuudessa keittiön rustiikkisten kaapinovien takana lymyää viimeisin huipputeknologia, ruokatarpeet ja vaatteet tuodaan muualta ja apulaiset hoitavat lapset sekä kodin ja tilan askareet. Sometilejä päivittää palkattu avustaja, Shannon. 

Mutta sitten tapahtuu käänne. Eräänä aamuna Natalie ei herääkään laadukkaan peittonsa alta tutun tyylikkäässä makuuhuoneessaan, vaan huomaa kauhukseen siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki on köyhää, väritöntä ja aidosti perinteistä: talossa ei ole sähköä, koneita tai palvelijoita ei ole, pyykit on pestävä käsin, ruuat laitettava omin voimin ja lapset hoidettava itse! Perhekin näyttää Nataliesta vieraalta. 

Mitä tapahtui? Siirtyikö Natalie ajassa 1800-luvulle? Innostuin, aikamatkustus aiheena kiinnostaa! Vai onko tämäkin vain some-esitystä? Tai naisen pään lopullista sekoamista feikkiesityksensä käydessä ylivoimaiseksi? Itse hän on varma, että kyseessä on lavastus ja että häntä kuvataan koko ajan. Kaikki nöyryyttävät hetket raskaissa töissä, jopa intiimielämä; koko ajan on muistettava olevansa katseen kohteena. Ehkä tämä on tosi-tv:n testi, ehkä jopa jumalallinen väliintulo - Jumalasta perinteinen vaimo ja perhe puhuu (suomalaista lukijaa hämmästyttävän) usein. Mutta joskushan tämänkin vaiheen täytyy loppua, eikö niin?

Aihe kiihotti uteliaisuutta, mutta hyväksi kirjaa ei voi kuvailla. En tiedä, millä resursseilla se on tehty,  tekoälyn ja kehnon kirjoitustaidon voimin, arvelen, mutta siinä on toistoa, jankkausta ja yksityiskohtien tuskallista pyörittelyä aivan liikaa. Eikä perusidea selvinnyt väsyttävän suuren sivumäärän kahlauksen jälkeenkään. Irvailua somekulttuurille ja sen lumoissa eläville, irvailua tradwife-tyypeille ja "Amerikka takaisin" -tyyppisille ajatuksille: näitä voi halutessaan nähdä, ja satiiriksi sitä kannessakin kuvataan. Huumoria kirjassa ei ole, jos ei koko asetelmaa näe huvittavana. Muttei sitä voinut keskenkään jättää tietämättä, miten Natalien kävi, eli koukutuksessa se onnistuu.

Noin puolessavälissä tuli jotenkin nihkeän likainen olo, kuin koskettelisi jotain niljaista ja kiellettyä, hieman häpeillen kuuntelin rumia rivejä, Natalien ajatuksia. Koukutus saattoi kasvaa siitä, ja toiston ja yksityiskohtien määrästä. Joten taitavasti tehty, jos tämä oli tarkoitus. 

Vaikka kaikki vaikuttaa robottimaisen kolkolta. Kukaan kirjan aikuisista ei tunnu todelliselta eikä kehenkään tee mieli samastua. He vaikuttavat kaikki sekopäisiltä, ehkä joitakin apulaisia lukuunottamatta. Ökyily, ahneus, teennäisyys, uskonnon vetäminen mukaan aina kun se on itselle edullista, loputon itsekkyys ja pyrkyryys, ne ovat kirjan maailman arvoja, kuin mielikuva amerikkalaisuudesta pahimmillaan. 

Todella outo ja hieman puistattava kirja. En keksi ketään, kenelle sitä suosittelisin, ehkä influenssereille tai sellaisiksi pyrkiville? Amerikkalaisuuden vihaajille? Tekoälytuotannosta kiinnostuneille? Kolkkojen arvojen ja synkän satiirin ystäville? Kaltaisilleni uteliaille ja mainosten uhreille?

Caro Claire Burke: Eilisvuosi (Yesteryear). Gummerus 2026. Suomennos Outi Järvinen. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea on upea kirja. Oli yllättävän koskettavaa palata vanhojen tuttujen, kuten Johanneksen ja Kaarinan, elämäntarinoihin, joista Neljäntienristeys ja Lopotti kertoivat aiemmin. Kuin kauan kadoksissa olleiden läheisten seuraan olisi palannut! 

Mutta se ei ole kirjan tärkein anti, sillä kirja toimii itsenäisenäkin, aiempia lukematta tai muistamatta. Niin taitavasti Kinnunen on sisällön sommitellut, että pääkohdat aiemmista käyvät esiin luontevana osana tarinaa, hienovaraisesti, itsestään melua pitämättä. 

Vaan tärkeintä on vavahduttavan tosi ja tarkkakatseinen tarina eräistä elämistä ja niiden käänteistä, joista uskon löytyvän jokaiselle jotain kautta tuttua, omakohtaisesti tai toisten. Sillä puhutaan perustavanlaatuisista asioista: perheestä, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, sukupolvien painosta, kodista, työstä, henkilökohtaisista onnistumisista ja ongelmista, seksuaalisuudesta, onnesta ja onnettomuuksista, luonnostakin. 

Enemmän surumieliseen sävyyn kuin iloiseen, vaikka Johanneksen elämässä on paljon hyvää. Hän kertoo omaa tarinaansa ja samalla Kaarinan, ja osin sitä kertoo Johanneksen sisko Anna (miten en oikein edes muista Annaa aiemmista kirjoista?) omaakin tarinaansa sivuten. 

Sillä Johannes on jo iäkäs, kun kirja alkaa, hukkumassa ajan virtaan. Mutta vielä löytyy jotain, jota emme aiemmin tienneet. Sen tiesimme, että lapsuus oli rankkaa Johannekselle, Helenalle ja Annalle.

"Sen takia mies jo lapsena päätti Helenan kanssa, etteivät he ikinä puhuisi keskenään lapsuudesta. Siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista, ja yhteisestä sopimuksesta siihen ei enää koskaan palattaisi."

Mutta sitä en tiennyt, millaisiksi ihmisiksi lapsuus heitä muovasi. Kaarinan kanssa Johannes löysi rauhan paikan ja sai perheen, jota toivoi. Ja rakastamastaan valokuvauksesta ammatin, äitinsä Lahjan peruja. Muuta hyvää Lahja ei nimestään huolimatta antanutkaan, hirviöanoppi ja vaativa äiti hallitsi perhettä miten suinkin pystyi. 

Johanneksesta kasvoi vaatimaton, hyväntahtoinen ja ajatteleva mies, joka pystyi omista peloistaan huolimatta jopa ymmärtämään äitinsä käyttäytymisen taustoja. Olihan hän kasvanut tarkkailemaan ihmisiä omana selviytymiskeinonaan pienestä pitäen. 

"Ehkä jokainen lapsi lopulta pettyy vanhempiinsa, sillä kasvaessa mieli muuttuu ja lapsuuden ajan ihannekuva vääjäämättä särkyy. Hiljaksiin sitä huomaa, että toisen harkituiksi luullut päätökset ovat pikaistuksissa tehtyjä ja järjettömiä tai syvä rakkaus onkin vain takertumista. Ensin aitona pitämäänsä isään tai äitiin suuttuu, mutta ehkä lopulta ymmärtää ja antaa anteeksi. Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon."

Helenasta jäi lukijalle vielä kysymyksiä, ehkä nekin saavat joskus vastauksensa, tai löytyvät piilotettuina riviväleihin. Oli lohdullista lukea Johanneksen rakkaudentäyteistä kertomusta, ja surullista seurata pariskunnan ikääntymisen merkkien tiuhentumista. Vaikka hyvin tietäisi niin käyvän kaikille.

"Et välitä, miltä näytän tai mitä olen elämässäni tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan sinulle tärkeintä on että vieressäsi olen juuri minä. Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä."

Johannes muistaa isäänsä Onnia haikeudella. Niin tekee lukijakin: miten tuskallista Onnille oli olla erilainen mies, "laisensa", kuten joku keksii homoutta kuvata, aikana jolloin se oli rikos ja toi perheelle paarialeiman ja sylkemistä perään. Katkeroitunut Lahja purkaa vihaa lapsiinsa, mutta kuten Johannes toteaa, mistäpä hän olisi rakkautta oppinut, kun ei ollut koskaan sellaista kokenut. Seuraavat sukupolvet saavat kokea asiat toisin. 

Vanhenemista Kinnunen kuvaa komean todenoloisesti ja koskettavasti, ja tutut yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuvat kerronnan myötä eri vuosikymmenillä. Kiinnostava juonne on rakennusten kuvailu, onhan kirjailija tunnettu myös remontointiharrastuksestaan ja kiintymyksestään vanhoihin taloihin.  

Kirja teki vahvan vaikutuksen. Se liikutti, ilahdutti ja hämmästytti; miten hienosti ja vähäeleisesti Kinnunen kuvaa valtavia asioita ihmisenkokoisesti ja runsain sisällöin vain reilussa 350 sivussa, selkeällä ja kauniilla kielellä, ilman imelyyden makua. Taitavasti suunniteltu rakenne kertojavaihteluineen ja ajan etenemisineen on tyylikäs ja helposti seurattava, mukaansa liimaava. Ehkä Tommi Kinnusen paras kirja tähänastisista. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, ylisukupolvisia perintöjä miettiville, ikääntyville tai sellaisten läheisille, kauniin suomen kielen ystäville, Helsinki-keskeisyyttä vieroksuville, vanhojen talojen tuttaville, ajan kulua ihmetteleville.

Aiempia Tommi Kinnusen teoksia:

Neljäntienristeys (kirja)
Neljäntienristeys (näytelmä)
Lopotti
Pintti
Kaarna

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY 2026. Päällys Martti Ruokonen.

Sirpa Kähkönen: Marius

"Lili heräsi aamun koitteessa. 

Kaihdin oli jäänyt auki, ja punerva valo täytti puutarhamökin. Lili liikahti kiertyneen lakanan alla, jäsenet olivat raukeat, hellettä oli jatkunut pitkään."

Aloin lukea kirjaa mökillä, eräänä aamuna. Kuinka sopivaa! Solahdin vaivatta Lilin viereen ja melkein kuulin Rauha-koiran tassutuksen ovelta. Lili tekee aamutoimiaan, miettii mökillä vieraillutta Mariusta, kaunista nuorta miestä. Lili itse on kuudenkympin tietämissä, on nähnyt ja tietää jo paljon.

"Yhtäkään päivää ei saanut takaisin. Niitä oli hänellä enää rajallinen määrä, kaikilla oli, mutta ikä auttoi käsittämään sen konkreettisesti. Niin moni oli jo lähtenyt."

Miehistä ja etenkin naisista, siitä kirja kertoo, mutta onko tämä rakkaustarina? Romanssi?

"Marius tuoksui tuoreelta puulta, pihkalta, tuleentuneelta heinältä ja siltä joltakin, jolla ei ollut nimeä ja joka oli hullaannuttavaa."

Lilin puutarhamökki vaikuttaa hurmaavalta, puutarha kukkii kesän hekumassaan, ehkä jo kukoistuksensa loppua enteillen, kuten Lili itsekin. On omat tomaatit, salaatit, marjat, kukat, pensaissa lintuystävät ja naapurissa väsynyt ystävä, Paul. Lilin työpaikka on myös kasvien hoitoa, siinä hän tapasi Mariuksenkin, joka tekee Lilin levottomaksi, saa odottelemaan tekstiviestiä innokkaan tytön tavoin. Vaikka paljon on muuttunut nuoruudesta, jossa halun ja rakkauden raja saattoi häilyä. Muistot heräävät, ne matkat Euroopassa, se eräs etenkin, joka täytti kehon nautinnolla miehen hotellihuoneessa. Ei kehon tarve katoa vuosien myötä. Miehen ja taiteen edessä mykistyminen, onko se saman intohimon eri ilmentymää? "...halu päästä sen [kauneuden] äärelle oli suuri elämänvoima."

"Ei hän tahtonut myllerryksiä eikä kamppailuja enää. Halu oli olemassa mutta se oli temperoitunut lempeäksi.

Lili ilahtuu aikuisten lastensa viestistä, vaikka odottaa sitä yhtä tiettyä. Hän miettii usein isoäitiään, jo lähtenyttä. Hän oli hyvä esimerkki naiseudesta, filosofi melkein, tuumii Lili, vaikkei ollut kouluja käynyt. Isoäiti säilöi paljon syötävää, Lili säilöö muistojaan ja sanojaan muistivihkoihin. Sellaisenkin Lili muistaa, että isoäiti pyysi apteekista matalalla äänellä oudonnimistä lääkettä. 

"Siveyspuun siitepölyä, sitä isoäiti oli niellyt päästäkseen vaivoistaan. Jottei olisi naurettu hikoilulle, mielen liikahduksille, itkulle, raivolle, uuden murrosiän hormonikohinalle. Jotta saisi olla huomaamaton, elää ilman huomautuksia, niistä naisen elämä oli tehty, ruumiin kommentoinnista, mielen liikahdusten ivaamisesta, koko olemisen painamisesta ja vähättelystä."

Päivän mittaan Lili liikuskelee asioillaan puutarhan ulkopuolella, lenkittää Rauhaa, käy uimassa meressä, ostaa herkkuja, tervehtii naapuria ja herra Kottaraista. Tutut Helsingin paikat saavat olon tuntumaan kodilta, tunnistan tämän, samoin lintujen kanssa juttelun. (Ja olen varma, että ne ymmärtävät, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.)

Kun tulee ilta ja yö, Liliä ei nukuta. Ina on soittanut, he puhuivat. Taiteen tekemisestä, kolmesta toiveesta elämälle, isoäidin sitruunakekseistä. Eivät siitä, mikä Inaa runtelee. Eivät Paulista, joka sanoo, että hänen pitää mennä. Seurana on sentään Rauha. Vaikka on myös hiljainen levottomuus. Huoli tulevasta häivähtää, mutta vielä on kesä ja voimia. 

Kaunis, aistillinen ja hypnoottisen tunnelmallinen tarina, joka vie aamusta yöhön, mutta välissä ehditään elää elämä, useitakin. Sirpa Kähkösen tapaan tekstissä on muistelua, sukupolvien painoa, naiseuden pohdintaa, taidetta. Ja luontoa, sen kanssa sopusoinnussa elämistä, vaikkei se aina olisi lempeä. Kauneuden tärkeys, hetkistä nauttiminen, pysähtyminen, ne nousevat merkityksellisiksi. Tärkeää tässä maailmanajassa, tärkeää ihmisen omassa ajassa. 

Sirpa Kähkösen päätuotanto romaaneineen ja tietokirjoineen kertoo vaikuttavia juonitarinoita suurista asioista, kansakunnan kaarista ja järistyksistä, aina toki ihmisen kautta. Kirjasta 36 uurnaa alkanut henkilökohtaisempi, herkempi, pohdiskelevampi ja realismin rajoja rikkova tyyli jatkuu Mariuksessa. Maailma on näennäisesti pienentynyt, mutta siirtyneenä uusille urille, sisäiseen katsantoon.

On hyvä levätä tunnelmassa, tunnustella oloaan, jossa ikä tuntuu, kuten Lilillä ja Rauhallakin, nukahtaa mökillä tuulen ja puiden huminaan.

Kenelle: Aikuisille, naiseutta pohtiville, pakoa maailmanmenosta kaipaaville, ajatteleville, tunnelmaan uppoaville. 

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala 2026. Ulkoasu Jenni Saari.

Inka Nousiainen: Siniset koirat

"Ja mistä tahansa voisi aloittaa, ja se onkin yksi vaikeimmista tehtävistä kertojalla, jolla on käytössään kaikki alut, kaikki sanat, kaikki ajat ja äänet, miljoona pientä yksityiskohtaa, kumoon kellahtaneiden kameroiden nurinkurisia maisemia, ja minkä perspektiivin valitsee, katsooko läheltä kauas vai kaukaa lähelle, kaiken nähden vai omaan subjektiivisuuteensa kahlitun mielen kautta, puhuuko kirjuri, kyyhkynen vai kone, katsoako sittenkin näyttöä radiologin vastaanotolla,

ollako hereillä vai unessa, lääkkeissä vai niin kirkkaassa ymmärryksessä, että se on kuin puhdas valkoisuus, tosin voiko valkoista sanoa puhtaaksi - - -"

Kertoja katsoo Iiristä läheltä ja tarkkaan, mutta singahtaa välillä kauemmaksi, ei malta olla osoittelematta kaikkitietävyyttään, vaikka myöntää itsekin olevansa välillä hieman ongelmissa kertojuutensa kanssa. Mutta hän sanoo ottavansa tehtävänsä vakavasti. Uskotaan se.

Iiris rakastuu Lauriin, sinkkuuteen kyllästyneenä hän odottaa ihania asioita, yhdessäoloa, kotia jossa kummilapset voisivat käydä kylässä ja ystävät viettäisivät vappua mutta käy kuten usein käy, todellisuus ei ihan vastaa haaveita.

"Benediktiiniläismunkki Konstantinuskin jo tiesi, että rakkaus on aivoihin vaikuttava tauti."

Suoneniskentä, jota Konstantinus hoidoksi suosittaa, ei ehkä nyt toimi. Mutta myös sisäelimiin rakkaus voi vaikuttaa, Iiris joutuu toteamaan.

Iiris on yksityiskohtien ihminen, ammatiltaan rekvisiittajärjestäjä. Hänellä on hyvä muisti ja tarkka katse. Tarkkaa on tekstikin, päähenkilön työn takia mukana on paljon esineitä, sanavalinnat ovat yllättäviä ja tuoreita. Voiko käsi olla hämmentynyt ja missä tilanteessa linnut laulavat raivoisasti? Sanailut saavat lukijankin pohtimaan omia hassujaan, mietin muun muassa pitkään, ovatko poissaolon läsnäolo ja läsnäolon poissaolo sama asia. 

Sinisestä on moneksi, kertoja luettelee esimerkkejä vauvansinisestä kobolttiin, jota louhitaan idän kaivoksista."Sinisillä ovilla on pidetty poissa pahoja henkiä." Hyvä tietää, toimiikohan edelleen? Ja ne siniset koirat, ne hätkäyttävät.

Iiris elää läpi koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan alun, joista jälkimmäinen järkyttää erityisesti. Suhde Lauriin mutkineen kolkuttelee varmasti monen lukijan kokemuksia, on niin inhimillistä yrittää ummistaa silmät muulta kuin hyvältä ja toimivalta. Mutta vain Lauria Iiris ei ehdi miettimään, sillä huolta on myös parhaasta ystävästä Lilistä sekä äidistä. Kertoja toteaa:"Tuolta äiti jo saapuukin, antaa äidin saapua ---" 

Vaikka tarinassa on paljon tragediaa, keveyttä tuovat kertojan ja sanailujen ohella Iiriksen riemastuttavat mietteet. Häntä muun muassa pohdituttaa, millainen on ihminen, joka haluaa ripustaa seinälleen hirvenpään. Ajatella, jos "heräisi yhtenä aamuna sellaisena ihmisenä." 

Kompakti kirja on kirjoitettu kappalein, ei luvuin. Pidin tekstin tyylistä ja sen lämpimästä katseesta. Ja siitä, että Iiris ei ole ressukka. Maggie Nelsonin Sinelmiä on tarinan selkeä verrokki, josta on alun motto ja hämmentävänkin paljon häiveitä tarinan juonessa. Olisiko pastissi, en osaa sanoa, koska en muista Nelsonin kirjaa niin tarkasti. Mutta Inka Nousiaisella on komeita näyttöjä omasta tyylistään aiemmissa teoksissaan, joten yhtenevyydet eivät haittaa, tiedän hänen taitonsa. Ja kuten Sinelmien kanssa, mieleeni tuli Margaret Atwoodin tapa käyttää sinistä väriä: liittyykö se hänellä aina seksuaalisuuteen? Onko sinisellä jokin tietty rooli Nousiaisen kirjassa, voi lukija miettiä. Tyyliverrokki voisi olla myös Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. 

Todetaan lopuksi perimmäinen totuus ihmisen toimista, rakastumisista ja mitä näitä nyt on, sillä sellaiseksi tämän Iiriksen ajatuksen miellän:

"Jokainen välttelee tavalla tai toisella ajatusta siitä, että suistumme kadotukseen hetkenä minä hyvänsä."

Kenelle: Sanoista tarkoille, lakonisen huumorin ystäville, irtipäästämisen vaikeutta pohtiville, rakastumista hakeville, sinisyydessä eläville.

Inka Nousiainen: Siniset koirat. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen.

Pekka Hiltunen: Syvä valhe

Kovin veristen dekkarien ystävä en ole, enkä juuri innostu kansainvälisistä terrorismikuvioista tai huumekartelleista raakoine toimintatapoineen, mutta fiksu, ihmisiä painottava ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä teksti toimii minulle rikostarinassakin. 

Sellaisia kirjoittaa Pekka Hiltunen, jonka Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan ahmin innolla. Uutuuskirja aloittaa Valheentappajat-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Studiossa: joukko älykkäitä ihmisiä, jotka tekevät työtä epätotuuksia ja rikoksia vastaan. Päähenkilö on Miko, pienen Riston yksinhuoltajaisä, joka työskentelee Verum-faktantarkistusyrityksessä Dublinissa.

Faktantarkistaja, haluaisin heti olla tällainen! Yritykset ja organisaatiot tilaavat heiltä palveluja esimerkiksi varmistaakseen markkinointimateriaaliensa tai muiden käyttämiensä tietojen paikkansapitävyyden, mikä on olennaista vaikkapa pörssiyhtiöille tai sijoittajille. 

Sen tietää Verum, joka joutuu mukaan kummalliseen tapahtumaketjuun. Yksi Verumin työntekijöistä, Jeffrey, murhataan, joten jonkun arkaan paikkaan on tutkimuksissa osuttu? Vai onko kyse miehen omista hähmäisistä kuvioista? Toisaalta, paikan omistaja ja pomo Mega-Bob vaikuttaa hänkin toimivan erikoisesti. Firma tuntuu vetelevän viimeisiään, kun isoja asiakkaita alkaa murhan myötä kaikota. 

"Kirjailija George Orwell seurasi 1930-luvulla, miten Espanjan sisällissodassa levitettiin valheita ja kuvitelmia maailmalle totuuksina, ja hän kirjoitti esseessään: koko objektiivisen totuuden käsite on katoamassa maailmasta.
Siitä on pian sata vuotta. Mitä luulette noiden vuosien tehneen totuudelle?"

Mikon ja Riston elämästä ei vauhtia puutu, kun tapahtumat alkavat vyöryä. Hommaan nivoutuu suuryrityksiä ja pienempää bisnestä, joiden hämäryyksiä tai sokeita kohtia Miko kollegoineen pyrkii löytämään ja samalla selvittämään, kuka tai mikä taho Verumia mahdollisesti uhkaa ja miksi. Kun faktat ja valheet sekoittuvat, joku on väistämättä vaarassa.

Jotta pelkäksi työksi ei menisi, on mukana myös mutkikkaita ihmissuhteita. Miko ihastuu Deciin, josta myös Risto pitää, eikä lapsi tai kukaan muukaan Dublinissa kyseenalaista kahden miehen suhdetta: Dec on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli ollut hankalampaa. Mutta Decin ammatti poliisina saattaa olla ongelma, tosin siitä on hyötyäkin - ja saamme tutustua myös Dublinin poliisipiireihin. 

Miko käy Riston kanssa myös Suomessa ja piipahtaa rapakon takanakin työasioissa (saamme viihdyttävän tuulahduksen luksuksesta upporikkaan asiakkaan yksityislennolla). Verum pitäisi saada kuntoon ja työpaikat turvatuiksi - tuttua aikalaisasiaa tämäkin, pelko työn menetyksestä - mutta asiaan kytkeytyy yhtä yhtiötä suurempia kuvioita, kuten ympäristöasiat ja energiantuotanto. Hyvin todentuntuista asiaa esimerkiksi voimalaitoksen rakentamisesta! 

Päähenkilöitä on rakennettu huolella, ja vaikka heitä on monta, jokainen on persoona. Tosin on niitäkin, jotka vain vilahtavat tekstissä, sarjan jatkon kannalta oletan näillä olevan merkitystä. Lapsen läsnäolo tuo tarinaan sydämellisyyttä, leikkisyyttä ja lapsiarjen haasteita; aikuisten välit, niin rakkaudelliset, ystävyydelliset kuin kollegiaaliset, tuovat syvyyttä ja inhimillisyyttä, moninainen tieto ja ajankohtaiset ilmiöt autenttisuutta. Taustatyötä on varmasti vaadittu paljon. 

Vaikka kirja sisältää paljon tarkasti ilmaistua asiaa, teksti rullaa sutjakasti ja jännitys kohoaa loppuun saakka. Dialogia on runsaasti, ja Jeffreyn jälkeensä jättämät tekstit faktantarkistuksesta kuvaavat työn olennaisuutta. On pelottavaa tietää, että tosiasioiden sijaan pelataan mielipiteillä ja valheilla, joilla jopa johdetaan kansakuntia, sytytetään sotia ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan ja -talouteen. Journalistina Hiltunen tuo mukaan myös median osuuden muuttuvassa ympäristössä. Fakta, katoava luonnonvara? Ei, jos Miko ja muut sen voivat estää. 

Tämä on niitä kirjoja, joiden lukeminen oli niin fiksua viihdettä, että sivujen loppuminen harmitti, mutta onneksi lisää on luvassa. 

"On paljon parempi tietää olevansa oikeassa kuin luulla olevansa oikeassa."

Pekka Hiltunen: Syvä valhe. WSOY 2026. Päällys Sami Saramäki.

Maggie O'Farrell: Land

Vuonna 1895 kartanpiirtäjä Tomás on 10-vuotiaan poikansa Liamin kanssa töissä, kartoittamassa Irlannin maaseutua punatakkien eli brittiarmeijan toimeksiannosta. Suuri nälänhätä on äskettäin päättynyt, monet perheet ovat menettäneet jäseniään tai kokonaan kadonneet kuoltuaan ravinnon puutteeseen. 

Karttoja on täydennettävä ja ajantasaistettava. Eräältä niemimaalta isä ja poika löytävät kartoille tuntemattoman metsikön ja lammen, jossa tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hurja alku nykylukijalle niin aiheeltaan kuin tekstiltään: Maggie O'Farrell osaa hätkäyttämisen ja koskettamisen taidon.

Eikä jatkokaan petä odotuksia. Tomás tulee, no, hulluksi, miten sen kauniisti sanoisi. Oliko nälänhätä seurauksineen niin järkyttävä vai liittyykö metsään ja lampeen mystisiä voimia? Ehkä molemmista syistä, joka tapauksessa hän ei ole kartoitusreissun jälkeen sama mies kuin sinne lähtiessään.

Tomásin vaimo ja lapset - Liamin lisäksi Enda, Rose ja Eugene - järkyttyvät. Perhe muuttaa Tomásin vaatimuksesta Dublinista tuonne salaperäiselle niemimaalle. 

"- We will go out to the peninsula and live there. It is, 'he urges them all to see,' the answer.
- The answer to what? Enda demands.
Her father looks at her, for the first time, and he smiles. - To everything, he replies."

Tarina keskittyy perheen lapsiin ja heidän kohtaloihinsa. Endalla ovat muut asiat mielessä, joten Rose-parka joutuu kantamaan vastuun loppuperheestä, kun Liam lähtee kotoa ensin eikä äitiä enää ole. 

"I can't stay here, Rosie. I'm sorry. I simply can't take another second of Da and his nonsese."

Rutiköyhän perheen lasten elämä ei vuosien mittaan todellakaan kulje helpoimman kautta. Miten he pärjäävät, kukin omillaan loppujen lopuksi? Antavatko he anteeksi isälleen tai toisilleen kaiken kokemansa kurjuuden, pitäisikö edes? Perhe ja lapsuus eivät kuitenkaan katoa mielestä noin vain, vaikka haluaisi. Eikä niemi, kotiseutu, vaikka tiet veisivät muualle. 

Ihailen suuresti Maggie O'Farrellin tapaa kirjoittaa ilmavasti, intuitiivisesti ja kauniisti, karmeistakin tapahtumista. Kronologia saa hälvetä tarvittaessa, ja kaiken yllä leijuu jännittävä taianomaisuus, vaikkei fantasiasta ole kyse. Ehkä tunne tulee irlantilaisista myyteistä ja luonnonläheisyydestä, maisemista, jotka kiihdyttävät mielikuvitusta ja kätkevät satoja ja tuhansia vuosia kohtaloita, joista kirjan nykyhetkessä saadaan väläyksiä.

"...everything was once something else: nothing goes away."

Kukaan henkilöistä ei varsinaisesti mene ihon alle, ehkä Eugene eniten, mutta hänkin jää jonkin verhon taa. Saattaa johtua kirjoitustavasta, jossa kaikkitietävä kertoja katselee tapahtumia ikään kuin ylhäältä, zoomaa välillä johonkin yksityiskohtaisesti, mutta palaa asemiinsa. Pienistä tapahtumista ja aistimuksista tulee suuria. Luonto, perimä, tunteet ja fyysisyys ovat kaikki vahvoja O'Farrellin tekstissä, niin tässä kuin aiemminkin lukemissani.

Hyvin immersiivinen ja vahva lukukokemus, jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti. On kuin olisin kohdannut jotain ikiaikaista. Perhetarina on sellainen aiheeltaan jo lähtökohtaisesti, O'Farrelin tapaan siihen liittyy haikeus, kaipuu johonkin nimeämättömään, ehkä menneeseen ja kadotettuun tai vielä löytymättömään. 

Kunhan tämä tulee suomeksi, luen ehdottomasti uudestaan. Upea teos, joka ei ehkä ole suoraviivaisinta juonta hakeville, mutta sopii sukupolvi- ja selviytymistarinoiden ystäville, Irlannista ja historiasta kiinnostuneille, hienoa omaperäistä tekstiä hakeville ja vahvaa elämystä etsiville. 

Myös Kirjaluotsi luki kirjan jo enkuksi. 

Maggie O'Farrell: Land. Alfred A. Knopf 2026.

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat

"Tietenkin minulla itse asiassa on kaksoisolento. Jokaisella kirjoittajalla on. Kaksoisolento tulee esiin heti, kun alkaa kirjoittaa. Kuinka muuten voisi ollakaan? On arkipäivän minä, ja sitten on se toinen minä, joka hoitaa varsinaisen kirjoittamisen. Ne eivät ole sama asia.
Minun tapauksessani kaksoisolentoja on kuitenkin enemmän kuin kaksi. Paljon enemmän."

Margaret Atwoodin vanhemmat muuttivat Nova Scotiasta Kanadan länteen suurkaupunkeihin työn perässä monien muiden tavoin 1930-luvun laman vuoksi. (Tiedot suvun vanhasta maalaiselämäntavasta olivat muuten hyödyksi Atwoodin kirjassa Nimeltään Grace, kertoo kirjailija, joka syntyi vuonna 1939.)

Mutta isä yllätti ottamalla työpaikan hyönteistutkijana maatalousministeriölle, jolloin he alkoivat elää jälleen luonnon keskellä komennusten aikana. Tämä määritti suuresti kirjailijan elämää: hän tottui toimimaan metsässä ja vesillä, oppi linnut ja muut eläimet, ruuan kasvatuksen ja alkeellisissa oloissa pärjäämisen jo pienenä. Omatoimisuus ja -varaisuus olivat oletus, eikä tytöltä tekemisen halua ja fyysistä taitoa puuttunut vanhempanakaan. 

Itse asiassa hän vaikuttaa tehneen niin paljon monenlaista ja ottaneen pelottomasti vastaan kaikenlaiset käytännön haasteet (tyyliin talo, jossa ei ole vesijohtoa tai seiniä puuttuu: remontoidaan! Remontointia  on yllättävän paljon, samoin muuttoja ja taloja ja etenkin matkoja), että lukijan päässä vilisee vauhdissa pysytellessä. Jos kuvittelit (kuten minä taisin tehdä), että suuri taiteilija elää hämyisässä kammiossa sanoja sommitellen ja herkästä mielestään ammentaen piittaamatta arkisista asioista, se käsitys murenee välittömästi. 

Mutta kaiken aktiivisuuden ohella kirjoittamisen kutsumus avautui hänelle jo hyvin nuorena ja kulkee tiiviisti mukana kouluajoista muistelmien kirjoittamiseen saakka. Runoista hänkin aloitti (1964), ensimmäinen romaani, The Edible Woman, ei suomennettu, ilmestyi 1969. Opinnoissaan hän eteni niin pitkälle kuin kirjallisuuden saralla oli mahdollista. Kirjailijan ammatin valinnasta vanhemmat "eivät olleet kovinkaan innoissaan. --- Kuinka aiot ansaita elatuksesi?" 

Kolmas määrittävä asia, joka jäi mieleeni, ovat ihmiset, hurja määrä nimiä: lapsuudenperhe sisaruksineen, oma perhe, laaja ystävä-, tuttava- ja kollegapiiri, joilla on ollut suuri vaikutus kirjailijan työhön. Ensimmäinen avioliitto oli lähinnä kaveripohjainen ja päättyi eroon, mutta toinen mies, Graeme, oli suuri rakkaus, ja hänestä kirja kertoo paljon. Luonnollisesti luontomiehiä! He saivat yhden lapsen, ja havaittavissa on haikeutta siitä, ettei toista tullut hankittua. Lasten ja nuorten kanssa Atwood tottui toimimaan paitsi sisaruksena myös leiriohjaajana, hauskuttajana ja myöhemmin yliopiston opettajana; tässäkin rooleja oli monia. 

Kanadasta ja sen kirjallisuudesta ja kirjapiireistä saa lukija paljon tietoa. Tekstiä elävöittävät Atwoodin runot ja napakat kommentit elämänopeista, kuten: 

"Siitä lähtien en ole koskaan uskonut ketään, joka on yrittänyt kehittää minua sanomalla: 'Tarkoitan vain sinun parastasi.' Ei kukaan koskaan sitä tarkoita, sanoo vain omaksi ilokseen. Joka tarvitseen jonkun kehitettäväkseen, saa etsiä jostain muualta."

Omista kirjoista on tietysti asiaa, niiden alkuideasta, tekemisestä ja nimen valinnan taustoista, julkaisusta ja vastaanotosta. Kirjat saavat kukin oman lukunsa, Maddaddam-trilogia omansa. Orjattaresi-kirja (työnimi oli Offred) ei ollut alkuun kovin myyvä. Mutta sen jälkeen kun kirja pääsi Booker-palkinnon lyhytlistalle, ei myynnille ole loppua näkynyt, sanoo kirjailija. 

"Epäilemättä se on kauhistuttanut ja turmellut sukupolvikaupalla nuoria - se on helposti 'opetettavissa', niin minulle on sanottu, ja herättää paljon 'keskustelua'." 

Atwoodilla oli jopa leikkimielinen kisa kirjailijakollegan (Beryl Bainbridge) kanssa: kumpi saa enemmän Booker-ehdokkuuksia voittamatta palkintoa (Beryl taisi voittaa). Kollegoja tapaamme runsaasti, ja kirjallisuuden edistämisessä Atwood miehineen teki paljon työtä, kuten Kanadan PENin ja Kirjailijaliiton avainasemissa. 

Kiinnostavat sattumukset ja virstanpylväät vyöryvät tekstissä lukijan eteen, höystettyinä huumorilla niin, että päävireeksi jää valtava ilo, energia ja vauhti. Lukija hymyilee, saa hyvän ja tarmokkaan olon itsekin. Erinomaisen virkistävä ja omaääninen teos! 

Monivaiheinen elämä on tiivistetty lukijaa hyvin tyydyttävästi. Kirjailijaura on johtava teema, mutta kokonaisuus on laajempi, kuten kirjan nimikin kertoo. Tietysti kerrotut asiat on valittu huolellisesti, mutta pelkkää päivänpaistetta ei esitellä, saati saavutuksilla brassailla - vaikka olisi ollut syytä, onhan Margaret Atwood yksi aikamme Suurista Kertojista, ja ymmärsi terävän älynsä ja villin mielikuvituksensa tehokkaiksi välineiksi jo lapsena. Henkilönä hänestä jää maanläheinen, aktiivinen, älykäs ja omaa polkuaan seuraileva, villinpuoleinen kuva. 

Mikä valtava suomennostyö, jo pelkästään kasvien ja lintujen nimineen! Suomennoksen kanssa lie tullut kiire, koska osa lauseista on viimeistelyä vailla siten, että kuka tahansa editoija olisi voinut ne helposti korjata. (Kyse on nimenomaan suomen kielestä, ei käännöksestä; pronominiviittaukset, sanajärjestykset, lauseenmuodostukset jne.) Antakaa, kustantajat, ihmisille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Tämän kirjan kaltaisten teosten tulisi kestää aikaa  ja olla viimeisen päälle viilattu, ei hätäisesti markkinoille tuupattu - kuten Atwoodin omatkin teokset, joita varmasti luetaan vielä vuosikymmeniä jos ei -satoja. Ei muistelmienkaan kanssa muutama viikko tai kuukausi lisää ratkaise myynnin määrää, uskon, mutta laatu saattaa ratkaista. 

Hilkka Pekkanen on suomentanut useita viimeisimpiä Atwoodin teoksia. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, eri kääntäjiltä. Pekkasta ennen hommassa oli Kristiina Drews ja ihan alkuun Matti Kannosto, sekä yksittäiset Tero Valkoselta, Hanna Tarkalta ja  Marja Haapiolta. Otavan soisin merkitsevän suomentajan nimen kirjan kanteen, pidän sitä olennaisena tietona käännöskirjojen lukijalle.  

Kirjan lopussa on Margaret Atwoodin isän Carlin kirjoittama teksti "Kuinka minusta tuli hyönteistutkija", piiitkät kiitokset ja teosluettelo. Alussa on sisällysluettelo, mistä ilahduin. Kuten koko kirjasta, jota luin täpinässä ahmien koko reilun 700 sivun verran. Tämä teos oli tarvittu ja toivottu! Tekisi mieli kerrata heti kaikki Atwoodin kirjat, ja ehkä sen teenkin. Kyllä, fanitan. 

"Onko 'omaelämäkerta' vain sarja sarja tapahtumia, jotka ihminen on kokenut fyysisessä maailmassa, vai onko se myös kertomus sisäisestä matkasta?"

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat. (Book of Lives 2025). Otava 2026. Kansi alkuperäinen. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."

Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.

Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 

Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin Veriruusut, Musiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa

Kuuluisin Irlannissa 1900-luvulla julkaistu romaani James Joycen teosten jälkeen, mainostaa kustantaja. Klassikko, mestariteos ja uranuurtaja kuuluvat myös tarjolla olevien adjektiivien valikoimaan. Tehosivat minuun, otin heti lukuun!

Ja onhan se erikoinen, hullu ja hauska. Eräs päähahmo on kirjailija Trellis, josta nuori ja laiska dublinilainen opiskelija yrittää kirjoittaa romaania. Kumpikaan heistä ei ole hyvä kirjailija. ("Hänen kirjansa on niin huono, ettei siinä ole lainkaan sankareita, pelkkiä konnia vain.") Joten O'Brien laittoi fiktiivisen kirjailijansa luomat henkilöhahmot ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Törmäämme siis metafiktioon ja fantasiaan, mutta ei vain vitsin vuoksi, vaan ovelasti samalla Irlannin kulttuurin historiaa ja piirteitä esitellen ja hillittömyyttä syytäen pahaa-aavistamattomalle lukijalle. 

Homma menee täysin päättömäksi. Mutta hallitusti niin, että lukeminen viihdyttää. Ja kieli on riemukasta sanataiteilua, vertauskuvat kekseliäitä ja tekstin kulku kiistattoman vetävää. On pakko nähdä pian, mitä ihmettä seuraavaksi tulee... 

Ainakin kirja opettaa, että kirjailijan kannattaa varoa, miten paljon vapauksia henkilöilleen antaa. Heidän syntymänsä on tietysti juhlaa:

"Meillä on ilo ilmoittaa, että hotelli Punaisessa Joutsenessa on nähty iloinen perhetapahtuma. Hotellin omistaja, Mr. Dermot Tellis, on onnistunut auttamaan maailmaan Furriskey-nimisen miehen. Tulokas, joka saamiemme tietojen mukaan voi 'vallan mainiosti', on noin 173 cm pitkä, rotevarakenteinen ja tummatukkainen, ja leuka on sileäksi ajeltu."

Mutta mitä tekevät nämä romaanihenkilöt? He alkavat vaatia oikeuksiaan! Työaikoja ja muita kunnollisia työehtoja! Kirjailijan on tarkkaan harkittava, millaisia henkilöitä hän mukaan tuo.  Puolikkaita ei voi tuoda (sitäkin pohditaan), mutta toisaalta, henkilöitä voi lainata tarvittaessa toisilta kirjailijoilta. Omanlaisensa galleria ja paljon puhetta tähän tarinaan mahtuu.

Kerrotaan hiuksianostattavia juttuja, tuodaan mukaan irlantilaisia myyttihahmoja (kuten hullu kuningas -raukka), liioitellaan ronskisti aina kun on tilaisuus, juodaan olutta ja viisastellaan mitä erilaisimpien asioiden tietämyksellä, sivistyssanoista mustapäiden poistotapoihin. 

"...keskustelu kääntyi nyt sellaisiin aiheisiin kuin ulko- ja sisäpolitiikka, painovoiman aiheuttama kiihtyvyys, tuliaseiden käyttö, paraboliikka ja kansanterveys."

Irlantilaisten vahvaa aluetta on muun muassa maailmankuulu hyppelytaito (tanssi-innostuksen tausta?), kertoo tarina. Kortinpeluu ja kirkonmenot luonnollisesti kuuluvat asiaan noina aikoina, ja Irlannin luonnon kauneutta ja antimien runsautta ei väsytä ylistämästä. Eikä tietenkään kirjallisuuden ja runouden voimaa. Ken osaa sorvata säkeitä, häntä arvostetaan! Ja suuri osa katsoo osaavansa... 

Mutta enemmän keskitytään henkilöiden luonteisiin ja ulkonäköön, heidän "todellisiin" tai "keksittyihin" persooniinsa. Eikä lukija ole aina varma, kummanko lajin henkilöstä on kyse (ja onko edes kyse henkilöstä vai ehkä kengurusta) - muttei se haittaa, meno vie mukanaan niin, ettei liikaa tarvitse jäädä pohdiskelemaan. Vaikka osin on toistoa, sillä kirjailija kokeilee välillä muutamaa eri etenemistapaa; ymmärrettävää, kuka kirjoittaja ei niin tekisi. Kirjoittamisen vaikeus onkin yksi keskeinen teema. (Kehittyykö fiktiivinen kirjailija, sen saa jokainen lukija itse päätellä.) Mutta luulenpa, että myös irlantilainen juurevuus ja maanläheisyys, juhlimisen taito ja satiirinen sanakulttuuri ainakin tulevat tutuiksi, ehkä myös vähemmän miellyttävät ja tyyliin sopivasti suurennellut mutta aidot kansanpiirteet. 

Kirja kertoo oikeastaan eniten kirjoittamisesta, etenkin kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. 

"Kommentti liittyen rakenteelliseen tai argumentatiiviseen hankaluuteen: Tulin toteamaan, että tehtäväni selostaa ja kuvailla hra Trellisin aviottoman jälkeläisen syntymää sisälsi loputtomasti vaikeuksia ja vastenkäymistä, luonteeltaan sekä teknillisiä, rakenteellisia että kirjallisia - siinä määrin, että koin tehtävän suorittamisen täysin ylivoimaiseksi."

O'Brien oli tunnettu Irlannissa satiirisista, kiivastakin keskustelua herättäneistä lehtijutuistaan. Kirjailijana hän oli sivutoiminen. Häneltä on suomennettu aiemmin teos Kolmas konstaapeli, joka ilmestyi postuumisti alunperin 1967, suomeksi 1988. Lainaan esittelyä Rising Shadow -sivulta:

"Kolmas konstaapeli on kirja, jossa ryöstömurhaajien elämä muuttuu surrealistiseksi helvetiksi. Teoksen suomentaja Kristiina Drews sai työstään valtionpalkinnon ja romaani Tähtivaeltaja-palkinnon. Palkintoperusteluissa todettiin O'Brienin romaanin olevan lajityyppien rajoja rikkova, omaa logiikkaansa noudatteleva fantasia. Rikas kieli, omintakeisen vertauskuvallisuuden runsaus ja kafkamaisen tarinan musta ja syvälle luotaava huumori tekevät kirjasta mieleenpainuvan lukuelämyksen."

Palkintoasiaa lukuunottamatta esittely sopii myös Hulluun kuninkaaseen puussa. Mainio tuttavuus, tämä kirjailija, kirja riemastutti. Ja kääntäjältä mahtava suoritus, outoine perinnesanoineen ja nyansseineen ei mikään tusinatyö! Se välittää henkeä ja tunnelmaa, jonka uskon vastaavan alkuperäistä, hassutteluineen ja mahtipontisuuksineen. 

"Vasta nyt omien aivoitusteni syvämietteisyys on kunnolla valjennut minulle. Olen keksinyt juonen, jolla meidän tarinamme kohoaa suuren kirjallisuuden korkeimmalle tasolle."

Kenelle: Kirjailijoille, surrealistista sietäville, Irlannista kiinnostuneille, hämmästymään haluaville, omalaatuista viihdyttävää hakeville.   

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa. (At Swim-Two-Birds 1939.) Aula 2026. Suomennos Kristiina Dews. Esipuhe Jyrki Valtonen. Kansi Anna Makkonen. 

Tiina Lifländer: Merta edemmäs

Sini oli aina haaveillut merestä ja walesilaisesta rannoista. Kun tilaisuus koitti, hän otti töistään lomaa ja lähti - elämä oli muutenkin vaiheessa, jossa piti tehdä isoja päätöksiä. Kuten poikaystävän suhteen: haluaisiko Sini todella jakaa elämänsä Jessen kanssa? Mietintätauko olisi tarpeen.

Majataloa pitivät viehättävät ladyt Rosemary ja Marjoram. Heidän luonaan Sini tunsi olevansa kotona. Hän sai lämpimän vastaanoton ja teen ohella elämänohjeita.

"- Vaikka palaisitte yhteen, niin älä luule palaavasi ajassa taaksepäin, se ei onnistu koskaan, Rosemary sanoi. Sini nyökkäsi hitaasti, sillä Rosemaryn sanat olivat tietenkin totta, mitä tahansa kävisikin. Eteenpäin. Jonkin täytyisi muuttua."

Ja paljon muuttuukin, ensin Sinin mielessä, sitten todellisina tapahtumina. Sini tapaa ihanan Dafyddin, mutta tässäkin mahdollisessa suhteessa ilmenee haasteita. Onneksi Walesin rantakalliot, tuulen ja meren pauhu ja pakahduttavan kauniit kävelyreitit pysyvät ja lohduttavat. Ja uudet ystävät, kuten Sarah ja  Poppy-koira. Sipseistä ja suklaasta on myös apua. Mutta olisiko Jesse kuitenkin Sinille se oikea, se peruskallio?

"Harmi vain, ettei Siniä huvittanut mennä kotiin peruskallion luokse, ja hän oli muutenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäsi enemmän merestä kuin kallioista. Täällä hän nyt sitten olisi, ainakin vielä muutaman päivän."

Tarina on viihdyttävä visiitti walesilaiseen elämänmenoon ja maisemaan, ja Sinin mietintöihin on helppo samastua. On kuin olisi itsekin käynyt reissussa, nautin! Mitään superyllätyksiä ei tarjota eikä tarvita, ei spicyä eikä rikoksia. Ihan arkea vain, jota kuka vain voisi kuvitella elävänsä tai eläneensä, lukijan iän mukaan. Romantiikkaa perusasetuksin: kuka on se oikea vai onko sellaista? Erittäin sopivaa hyväntuulista luettavaa matkakuumeisille, arjesta pakoa kaipaaville ja merenrannan ystäville sekä ihmissuhdekuvioitaan pohtiville. 

Lue myös Tiina Lifländerin Kolme syytä elää; lämmin ja humaani tarina niin iäkkäiden kuin nuorten ihmissuhteista sekä Hyvä yö, joka kertoo hoitajan uupumisesta vanhusten hoitotyössä. Kirjailijan monipuolisuus eri tyylilajien tekijänä on kiinnostavaa ja ihailtavaa. Yhteisiä piirteitä kirjoilla toki on. Ihmisen arjesta ja hänen ihmissuhteistaan on kyse.

Tiina Lifländer: Merta edemmäs. Gummerus 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Uskomaton juttu, tämän tietokirjan sisältö. Välillä ajattelin epäuskoisena lukevani satua, mutta uskottava on, että karhukaiset ovat totta, samoin koko Suvi Auvisen kirja. Karhukainen on ultrasuperpieni ja muutenkin supersankarimainen eläin, jollaiseen jokainen meistä todennäköisesti on joskus törmännyt tietämättään, sillä karhukaisia on kaikkialla - niitä ei vain ihmissilmällä pysty näkemään. Jos näkisi, niin mitä näkisi?

Mikroskoopissa ne paljastuvat. Auvinen kuvaa osuvasti karhukaisen ulkonäköä "nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin" risteytykseksi. Näky herättää ihmisessä sympatiaa monien tuttujen eläinten tapaan, sillä niillä on pyöreänpehmeä muoto, raajat liikkumiseen ja tarttumiseen, suuri pää - ja naama! Lisäksi ne lisääntyvät munimalla (ilmeisesti jotkut lajit myös suvuttomasti). Ne elävät ihmistä häiritsemättä omissa kuplissaan vesien lähettyvillä ja sammaleissa. Mikä ihmeen otus tämä on?

"Me ihmiset ihailemme usein enemmän suuria asioita kaukana meistä kuin pieniä asioita lähellämme."

En yhtään ihmettele, että kirjoittaja hurahti karhukaisiin niin, että matkusti niiden jäljillä ympäri maailmaa, tutkijoiden jäljillä ja kanssa, käytti aikaa ja rahaa intohimoiseen tiedonhankintaan. Taisin itsekin vähän hurahtaa. Ihmeellisyys vain kasvaa, kun Auvinen siteeraa tutkijoita ja ajattelijoita, pohtii niin mikroskooppisen pieniä kuin avaruuden kokoisia asioita sekä kertoo karhukaisten ominaisuuksista. Ne pystyvät lopettamaan aineenvaihduntansa niin, että kestävät äärimmäistä kuumuutta, pakkasta, kuivuutta ja jopa tyhjiötä aikansa - ja virkoavat otollisemmissa olosuhteissa jälleen eloon. Tilaa sanotaan kryptobioosiksi. Merenpohjista vuorenhuipuille, autiomaasta avaruuteen, karhukainen voi pysytellä elossa. 

Siksi se voisi olla maailman viimeinen eläin kaiken muun elävän kadottua. Ehkä se on ollut jopa ensimmäinen monisoluinen, ken tietää (ehkä joku tutkija?). Ovatpa jotkut tutkijat esittäneet, että niiden alkuperä olisi muualta kuin maapallolta, sillä karhukaiset ovat niin omanlaisensa laji maailman tunnettujen lajien joukossa. 

"Ihmisiä kiehtoo ja häiritsee se, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä." 

Varmaa on vain se, että ne elävät täysin omassa universumissaan, ihmisistä tai muista meille tutummista lajeista piittaamatta. Tuskin niistä tietävätkään, jos ei lasketa mukaan niiden eväitä, kuten bakteereja ja leviä. Mieleen tulee pakosti ajatus siitä, että ehkä ihminen elää jonkin toisen universumin jäsenten mielestä samaan tapaan ja kuvittelee olevansa luomakunnan valtias, koska aistimme eivät vain riitä hahmottamaan muuta... Kuin scifiä lukisi!

Auvinen kertoo matkoistaan, näkemistään karhukaisista ja niiden tutkijoista vetävästi ja siten, että innostus näkyy, tuntuu ja tarttuu. Hänelle lajiin tutustuminen oli henkireikä, oma projekti koronan ja puolison vakavan masennuksen riivaamalla ajanjaksolla. Masennus on tavallaan samantyyppistä kuin kryptobioosi, miettii hän, osa elintoiminnoista joutuu tauolle. Entä tuntemiemme karhujen talviuni, eikö siinäkin ole jotain samaa, muttei yhtä rajussa muodossa?

Karhukaisista puhuessa ei voi olla ajattelematta luontoa kokonaisuutena ja elämän jatkuvuutta maapallolla. Elämä saattaa siis jatkua meneillään olevasta lajikadosta - jota sanotaan kuudenneksi sukupuuttoaalloksi -  huolimatta. 

"Tiedämme, että meneillään on biodiversiteetin romahdus, mutta koska se tapahtuu niin vääjäämättömästi ja näennäisen hitaasti, sitä on silti vaikea käsittää.

Ihmisyksilön kokemus on niin hetkellinen ja näkökulmamme pistemäinen, ettei kokonaisuutta voi hahmottaa." 

Kirja on mahtava kurkistus kokonaan uuteen universumiin, jonka en tiennyt edes olevan olemassa, vaikka se on lähellämme koko ajan. Auvinen kirjoittaa lempeästi ja huumorintajuisesti, ei julista eikä räyhää, jos joku sitä pelkää hänen nuoruuden anarkismimaineensa perusteella. Hän on viisaasti kehittänyt paljon tehokkaamman tavan osua lukijaan, tiedon, henkilökohtaisuuden ja harkitun sanankäytön kautta. Lähdeluettelo on pitkä. 

"Olemme ihmiskuntana päätyneet toimillamme tilanteeseen, johon emme ole halunneet. Mitä tarvittaisiin, jotta ihminen ei pyrkisi nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, vaan haluaisi vähemmän, hitaammin, harvemmin?"

Pidin paljon myös hänen teoksestaan Kaltainen valmiste. 

Suosittelen kaikille, etenkin tietokirjoja lukeville. Suomen tietokirjailijat ry on muuten julkaissut arvonnan, jossa neljä tietokirjaa lukemalla ja julkaisemalla postauksen joko Instagramissa tai Facebookissa viimeistään 31.8. osallistut kirjakauppalahjakorttien arvontaan. Tunniste on #kesäinentietokirjabingo

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2026. Kansi Jussi Karjalainen.