torstai 19. marraskuuta 2026

Maarit Verronen: Aihela - Jäälintu

Katrin työskentelee kirjojen kanssa, joita hän kääntää jatoniasta suomeksi. Hän pitää Jatoniasta, tuosta pienestä mutta väkirikkaasta maasta, joka on lupaavasti kehittymässä hyvään suuntaan. 

"Olisi ollut niin paljon mukavampaa elää sellaisessa maailmassa, jollaista Jatoniassa unelmoitiin tulevaksi joskus vuosikymmenien kuluttua, ja jollainen jossakin muualla tuntui olevan todellisuutta jo nyt, vaikka ei ehkä kaikille. Se vain ei ollut mahdollista. Oli jatkettava ja ponnisteltava tuon toisenlaisen keskellä."

Mutta tapahtuu suurkatastrofi. Vihamielinen valtioliittymä tuhoaa Jatonian täysin. Menetelmää kutsutaan annihilaatioksi. Satelliittien avulla kohdistetut tuhosäteet hävittävät kaiken iskulle rajatulta alueelta. Vain ne harvat jatonialaiset, jotka sattuvat olemaan poissa maastaan iskun aikana, selviävät. Heihin kuuluu Volag, joka on lapsineen lomamatkalla pohjoisessa Suomessa.  

"Jatonialaiset olisivat pitäneet aivan tavallisena sitä, että jollakin yhtäkkiä oli poliisin tai kuolemaan tai molempiin liittyviä työtehtäviä."

Kielitaitoinen Katrin saa valtiolta tehtäväkseen haastatella selvinneet jatonialaiset kartoittaakseen heidän avuntarpeensa, ja niin hän tapaa Volagin sekä tämän 9-vuotiaan pojan Vozien ja 15-vuotiaan tytön Elsien. He lähtevät samalle laivamatkalle Kemistä Kotkaan. Ja mikä matka siitä tuleekaan! Se muuttaa kaikkien elämän pysyvästi.

Annihilaatio ei pysähdy Jatoniaan, käy ilmi. Myös muita Euroopan maita tuhotaan. Merellä olevat säästyvät hajotukselta, mutta joutuvat hätään. Katrin, Volag ja lapset onnistuvat pääsemään pienelle saarelle, jossa he alkavat rakentaa uutta elämää löytämällään hylätyllä mökillä. Sähkö- ja dataverkot mantereella ovat kadonneet, kuten muukin infra. Ja ihmiset. 

Jokunen on jossain jäljellä, sillä patteriradiosta kuuluu välillä ääniä.

"Kahteen kuukauteen ei muita kontakteja ulkopuolisiin kuin äänet radiossa, eikä niillekään voinut vastata. Siinä ajassa ehtii jo vähän erakoitua, mutta eivät he sentään olleet alkaneet pitää kaikkia muita ihmisiä uhkana. He vain sopeutuivat, huolehtivat omista asioistaan ja antoivat toisten huolehtia omistaan."

Ihailen Maarit Verrosen tapaa kertoa karmeita asioita lakonisesti ja yhdistää tieteisfantasiaa luontevasti arkisiin toimiin. Yhdistelmä on hyytävä, eikä lukijan tukka ole vieläkään laskeutunut kunnolla. Vaikka Verrosen kirjoissa yleensäkin tapahtuu katastrofeja, nyt ote on vielä seikkailullisempi ja kokonaisvaltaisempi. 

Aiemmasta tuotannosta tuttu toistuva hahmo, viisas nainen, on tietysti Katrin, mutta nyt mukana on muita, kokonainen perhe, mikä tuo monipuolisuutta henkilökuvaukseen. Etenkin Elsie on hahmo, jota on kiinnostava ja hieman järkyttävä seurata - hän tuntuu nettiajassa todelta. Elsie ihmettelee aikuisia, jotka määrätietoisesti alkavat haalia ja varastoida ruokaa, polttopuita, kaikkea mitä elämiseen tarvitaan.

"- Te olette ihan outoja. Te ette reagoi normaalisti mihinkään kamalaan.
- Ihan normaalisti reagoidaan, Volag vakuutti. - Sinä olet katsonut liikaa huonoja katastrofielokuvia. Oikeat ihmiset eivät käyttäydy niin kuin niissä käyttäydytään."

Romaanissa kuvataan hengissäsäilymiskeinoja hyvin konkreettisesti, eikä lukija voi olla ajattelematta, että teksti saattaa vielä joskus osoittautua realistiseksi ennusteeksi. Se sisältää runsaasti viitteitä ilmiöihin todellisessa maailmassa, osin verhottuina Verrosen tapaan. Sodat ja asekehitys, huoltovarmuustaidot, netin ja median epäluotettavuus, ihmisen julmuus, mutta myös selviytymiskyky ja halu suojella läheisiä, etenkin jälkikasvua, toisen ihmisen tarve.

Jos tapahtuisi romahdus, jos suurin osa ihmiskunnasta menehtyisi, jotenkin juuri noin voisi tilanne kehittyä: muutamia ehkä selviäisi, taitojensa, tietojensa, onnekkaiden sattumien ja etenkin läheistensä avulla. Hurjaa. Jännittävä ja intensiivisyyteensä vangitseva romaani.

Aiempia Verrosen kirjoja blogissa on runsaasti, muutamasta alla. Mutta ei Karsintavaihetta vuodelta 2008 (blogini on perustettu 2010), jota pidin tätä ennen mahdollisesti Verrosen vaikuttavimpana.

Hiljaiset joet
Varjonainen

Sunfloweria
Muutama lämmin päivä

Maarit Verronen: Aihela - Jäälintu. Aviador 2026. Kannen ulkoasu Satu Enstedt, taitto Saara Hankama.




sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Kirjallista Lontoon historiaa

Kotimaisten uutuuskirjojen tulvassa nautiskelen jatkuvana sivuvirtana vanhemmasta brittikirjallisuudesta. Ihan on lista kirjailijoista, joiden teoksia nappailen kirjastosta ja divareista niihin törmätessäni. Nyt käsiini sattui - ennalta tietämättäni - kaksi kirjaa samasta aiheesta, Lontoosta toisen maailmansodan aikaan. 

The Last Bookshop in London -kirjaa oli kovasti kehuttu äskettäin jollain brittien kirjasivustolla fb:ssä. Vaikka kahvila tai kirjakauppa kirjan nimessä vie ajatukset pörröiseen söpöilyyn eikä varsinaisesti herätä innostustani, päätin lukea kehujen perusteella. Ja opinkin uutta kirjallisesta Lontoosta. 

St Paul's -kirkon vieressä on Paternoster Row -katu. Ja tämä on faktaa, hakukoneista löytyy tietoa: katu oli 1800-luvulta lähtien Lontoon kirjallisen elämän keskus, jolla toimivat kaikki itseään kunnioittavat kustantajat, kirjakaupat ja kirjatukku Simkin Marshall.

Joulukuussa 1940 saksalaiset tekivät toisen maailmansodan tuhoisimman pommituksen Lontooseen. Katastrofia kuvaillaan Lontoon toiseksi suureksi paloksi, 1600-luvun tulipalon mukaan, niin paljon tuhoa se aiheutti. Yksi iskuista osui juuri Paternoster Row'lle. Siviiliuhreja oli 160, lisäksi satoja loukkaantuneita. Palomiehiä kuoli toistakymmentä. 10 000 pommia ja 1 500 tulipaloa, jotka hävittivät rakennuksia ja kirjavarastoja. Lainaan nettiä: Koko Paternoster Row sekä lähes 5 miljoonaa kirjaa paloi tai tuhoutui. Lisäksi tuhoutui 19 kirkkoa ja 31 killan taloa. Kirja-ala oli lähes mennyttä. 

Yhdysvaltalainen kirjailija on napannut tositapahtuman romaaninsa keskeiseksi aiheeksi ja huipennukseksi kertoessaan fiktiivisestä kirjakaupasta lähistöllä, muttei pommitusten keskipisteessä. Myös herra Evansin kirjakauppa Primrose Hill Books vaurioitui. Päähenkilö on nuori Grace, joka oli saanut kirjakaupasta assistentin paikan ja epäonnekseen muuttanut maalta juuri sodan alla, kun kaupungin normaali elämänmeno nopeasti haalistui sodan varjoon. Ihan tällaista Grace ja hänen ystävänsä Viv eivät olleet suunnitelleet haaveillessaan Lontoon iloista, juhlista, tavarataloista ja vilskeestä.

Kirja kuvaa sotaan valmistautuvaa ja sitä käyvää kaupunkia yksityiskohtaisesti. Jokaisen tulee osallistua puolustustyöhön, myös Grace liittyy kodinturvajoukkoihin, joiden tehtävä oli vuorollaan valvoa alueensa turvallisuutta muun muassa tulipaloista hälyttämällä ja pommitusten aikaan kiertämällä taloja vahtimassa, että ihmiset menevät asianmukaisesti suojiin. Ikävämpiäkin tehtäviä osuu kohdalle. 

Yksi seikka sodassa tuli konkreettiseksi: koska valaistus oli kielletty, kaupungissa oli öisin todella pimeää. Työntekijöiden oli tunnettava alueensa hyvin, jotta he pystyivät liikkumaan pilkkopimeässä. Pelottavaa jo sinänsä, saati pommisateessa toimiminen! 

Vaikka perusjuoni on perinteinen eli Grace on urhea ja ihanan taitava ja hänen työpaikkansa onnistutaan pelastamaan eikä romantiikkaa saati isänmaallista - tai lontoolaista - paatosta puutu, romaani onnistuu kuvaamaan sotaa todentuntuisesti ja koskettavasti tavallisten kaupunkilaisten kannalta. Ja keinoja, joilla heillä he pyrkivät selviytymään: kirjat ja tarinoiden rakastaminen ovat tietysti keskiössä hengen säilyttämisessä. Lievä imelyys ei tunnu tässä pahalta, ystävyydet ja rakkaudet tasapainottavat ympäristöä väkivallan keskellä. Kirja-alan ja Lontoon historiaa valaiseva romaani, jota ei ole suomennettu.

Madeline Martin: The Last Bookshop in London. Hanover Square Press 2021.

Historiakuva Paternoster Row: London Metropolitan Archives (City of London Corporation)

Jälleen olen vuodessa 1939, Cornwallissa, jossa serkusten ja ystävysten joukko on viettänyt kesiään lapsuudesta saakka setänsä Richardin ja tämän vaimon Helenan talolla. Kun nuoret aikuistuvat, sota-aika vie heitä eri suuntiin, mutta kirjan alussa vietetään kesää kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää, juuri sodan alla.

Tarinan nykyhetki on 1980-luvulla, jolloin joukko kokoontuu 40 vuoden jälkeen hautajaisiin, mutta kerronta painottuu enemmän sota-ajan kuvaukseen Lontoossa.

Näkökulma on erikoinen: suomalaisina olemme tottuneet vakaviin ja urheisiin sotakuvauksiin niukkuuden keskellä, kun taas Wesley kuvaa yläluokkaista elämänmenoa, jossa nuoret ottavat kaiken irti poikkeustilasta. Kun kuolema voi olla nurkan takana, normaalit sopivaisuus- ja muut säännöt unohdetaan.

Juhlintaa, irtosuhteita, pettämistä ja kiemuroita suhteesta toiseen. Oliver on rakastunut ihanaan Calypsoon, Sophy taas Oliveriin. Polly on fiksu ja suosittu kaikkialla ja solmii erikoisen kolmoissuhteen kaksosiin, jotka ovat serkusten lapsuudenystäviä. Walterilla on lyhyt suhde Calypsoon (kuten monella muullakin), mutta heidän tarinansa ei jatku. Calypso nai rikkaan miehen ja ottaa myöhemmin nuoren Sophyn luokseen asumaan. Sophy on tarinan alussa vielä lapsi, muita nuorempi, mutta hän on tiiviisti mukana joukossa omine salaisuuksineen.

Kiinnostavia hahmoja ovat Erstweilerit, Itävallasta paennut juutalaispariskunta Max ja Monika naapurustossa. Heidän poikansa Pauli on joutunut keskitysleirille, ja huoli sävyttää parin tarinaa, joka sekin mullistuu vuosien varrella.

Hurjaa pyöritystä suhteiden ja ihmisten muuttumisen myötä, jota kertoja kuvaa takaumina menneisiin vuosiin. Kaikki eivät ole selvinneet, jokainen on kokenut paljon. Lukija jännittää etenkin Sophyn puolesta: saako rakkaus Oliveriin vihdoin vastakaikua, kun he ovat jo iäkkäitä?

Viihdekirja vakavalla taustalla - hämmästelin sitä, että näinkin voi sotaa kuvata! Kansikuva on napattu Finlandia-kirjan sivuilta. Samalla löysin tiedon siitä, että kirjasta on tehty tv-sarja, joka on nähty Ylelläkin 1990-luvulla, ei enää katsottavissa. Pitäisikö pyytää uusintaa?


Mary Wesley: The Camomille Lawn, 1984. Suomennettu nimellä Kamomillapiha. WSOY, Kirsti Kattelus 1992.


torstai 12. marraskuuta 2026

Jessi Jokelainen: Epigenesis; Siina Tiuraniemi: Marjaniemi

Epigenesis on hätkähdyttävä kirja, sarjakuvateos, joka käsittelee sotatraumoja, Jessi Jokelaisen oman suvun kautta. Hätkähdyttävä se on erityisesti siksi, että isovanhempani kävivät sotaa, vanhempani elivät heidän lapsinaan, ja perinnön vaikutukset ovat näkyneet ja tuntuneet aina, vaikka vasta aikuisena niitä oppi tunnistamaan. Jokelaisen kuvaamassa sukupolvien kaaressa on paljon tuttua, kuten vaikeneminen vaikeista asioista. Harva on kertonut sodassa kokemastaan todenmukaisesti kotona perheelleen. Ei ole osannut eikä halunnut.

"Puhumattomuus suojelee, mutta se myös vahingoittaa. Ja sen me tunnemme, edelleen, me turvallisten yhteiskuntien lapset." 

Viime aikoina on tutkittu, että syvä stressi voi muuttaa "siittiösolujen epigeneettistä rakennetta toisenlaiseksi kuin niiden, joiden lapsuudesta stressikokemus muuttuu", kertoo kirja. "Voiko sikiö saada trauman", otsikoi HS Kuukausiliite juttunsa 4.1.2025, nostaa Jokelainen. Eivät muutokset aina pysy tai periydy, mutta se on mahdollista, jos ympäristö ei tue toista tapaa kasvaa tai solujen reagoida, arvellaan. Muitakin aiheesta kirjoitettuja mediajuttuja Jokelainen lainaa napakasti oman kertomuksensa oheen, ja tehokeino toimii. 

"Isovanhempiemme huonot kokemukset voivat näkyä geenitasolla jopa kolmanteen sukupolveen saakka. Yle 4.12.2019." "Vaikeneminen ja puhumattomuus. Kykenemättömyys käsitellä tunteita. Ankaruus ja armottomuus heikkoutta kohtaan. Tyttöjen vastuu perheestä liian nuorina. Vahvuuteen sairastuminen. Viina ja väkivalta - yhdessä tai erikseen. Yle 28.1.2019."

Sota jos mikä aiheuttaa vakavia traumoja, ehkä siis sukupolvia eteenpäin. Hurjaa ja pelottavaa - mutta jotenkin järkeenkäypää myös. Eivät silvotut raajat, vaurioituneet keuhkot tai jatkuva kuoleman näkeminen voi olla vaikuttamatta myös mieleen tai muuhun näkymättömään ihmisessä. (Tästä luimme muun muassa jo Ville Kivimäen ansiokkaasta Murtuneet mielet -teoksesta.)

"Sodan jättämään kalmanhajua ja kollektiivista traumaa käsiteltiin kulttuurissa laajasti - käsitellään yhä. Niin syvälle tuo ajanjakso jäi meihin, että tarve puhua ja kirjoittaa on meissä vieläkin. Ikään kuin sodan inhimillisessä jäljessä olisi edelleen jotain niin kauheaa, ettei sitä tunnuta tavoittavan kuin pala palalta, katsomalla varovasti nurkan takaa ja lasin läpi."

Mutta muutakin kuin omakohtaisuutta kirja laittaa ajattelemaan, laajemmin. Kuten yhteiskunnan hyötyperusteista suhtautumista sotaan uhreineen. Että järjettömyydessä joku näkee jotain tavoiteltavaa! Henkisesti vahingoittuneiden ihmisten ja perheiden valtavaa ja kasvavaa määrää maailmassa ja Suomessa, josta Jokelainen kritisoi päättäjiä. Jostain luin, että väkivaltarikokset lisääntyvät hurjasti sodan jälkeen, minkä tahansa sodan. Väkivaltaan tottuu ja turtuu. Kierre on valmis. Mikä muu laji tappaa omiaan siinä mittakaavassa kuin ihminen? Tai kurjistaa omiensa oloja tieten tahtoen? Jotain luonnotonta ihmiskunnassa on. Ja päättäjissämme, tuntuu Jokelainen ehdottavan.

Sarjakuvamuoto on tehokas, harmaa sodan väri hallitseva, viestit tulevat terävästi esiin luontevasti etenevässä esityksessä pelkistettyine piirroksineen. Olen tosi iloinen, että tämä tärkeä kirja on tehty! Vaikuttava teos heille, joiden sukua tai perhettä sota on koskettanut (eli noin sataa prosenttia suomalaisista), historiasta ja nykyhetken politiikasta kiinnostuneille sekä ihmistä lajina ihmetteleville. 

Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 

Synkkyyden vastapainoksi hyvää mieltä Siina Tiuraniemen tapaan: Itä-Helsingin Marjaniemessä köllöttää rapistunut Lempilän talo, jossa asuu kirjastolaisten kommuuni. Seuraamme kommuunin elämää yhden helteisen kesävuorokauden ajan. 

Astrid teinipoikansa Ahman kanssa on kokoava voima, joka on haalinut vuokrataloon työkavereitaan ja muitakin, joilla on ollut vaikeuksia löytää asuntoa. Astridin veljellä Niklaksella on kyllä omakin koti, mutta yhteisö vetää häntäkin puoleensa. Astrid haaveilee yhteisistä ruokahetkistä idyllisessä harmoniassa, ja niitäkin hän saa, mutta aina ihmisten kanssa tulee kaikenlaista. Vaikka on mukana koirakin.

Nelli-parka asuu kellarissa onnettomasti päättyneen liittonsa jäljiltä, Ville rauhoittelee rakastaan Hakimia, joka herää öisin omiin kauhunhuutoihinsa sotatraumoissaan. Naapurin Daniel seuraa herkeämättä talon tapahtumia, soittaa jopa poliisin paikalle rikosta pelätessään. Poliisi otetaan lämpimästi vastaan.

"- Tervetuloa, sanoo pörröpäinen. Minä olen Nelli.
- Nieminen, sanoo Nieminen.
- Nieminen, sanoo Nelli ja katselee häntä huvittuneen näköisenä.
- Niin. Se on minun nimeni, sanoo Nieminen ja nostaa leukaansa valmiina puolustamaan itseään ja nimeään. 
- Ja sehän onkin oikein miehekäs ja persoonallinen nimi, toteaa Nelli."

Valoisa ja hyväntuulinen tarina humaanista yhteisöstä, jossa jokainen on hyväksytty, jopa kyttäävä naapuri. Moni teema on ikiajankohtainen, pakolaisuudesta lapsenkasvatukseen ja yksinäisyydestä rakastumisen iloihin. Ehkä todellisuuspakoa, mutta hyvän mielen luettavaa, etenkin kommuuniasumisesta haaveileville, ihmisyyden kannattajille sekä kirjastolaisille ja muille tekstinystäville. 

Siina Tiuraniemeltä ovat aiemmin ilmestyneet Jäämeri ja Kukkia Birgitalle (jota aloittaessa kirjoittajan tyyli näköjään alkuun oli minulle outo, kunnes opin).

Siina Tiuraniemi: Marjaniemi. Docendo 2026. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.



maanantai 9. marraskuuta 2026

Liisa Kaski: Marras

Marraskuu voi olla musta ja vaikkei olisikaan, jotain kuollutta ja pelottavaa siinä on. Mutta Valpurilla ei pitäisi olla mitään hätää. Hän asuu kotimökkiään kylän laidalla, jossa ei naapureita näy, omistaa lampaita ja kissan nimeltä Kevät, eväitä varastoituna talven varalle ja tutut linnut, puut ja pihapiiri turvanaan ja seuranaan. 

Metsään päin hän ei usein kulje eikä edes katsele, sieltä saattaa katsoa takaisin henkiä tai voimia, jotka vangitsevat uteliaan peittoonsa tai pahempaa. Mutta eräänä päivänä metsän reunasta irtoaa hahmo, joka ensisäikähdyksen jälkeen osoittautuu ihmiseksi, mieheksi, joka lähestyy Valpurin mökkiä. Tästä kummallisesta tapauksesta Valpuri kirjoittaa veljelleen Siprille konventtiin, ja mekin saamme samalla siitä lukea. 

Mies oudoissa vaatteissa, puhuu oudoin sanoin. Santiksi Valpuri sanoo miestä, joka vaikuttaa säikähtäneeltä hänkin. Onkohan tämänpuolisia ollenkaan? Ruoka ja juoma hieman auttavat nälkäisen näköistä kulkijaa, mutteivat estä tautia tulemasta.

"Mikä on santti, mies lopulta kysyi kun olut jo vajeni lekkerissä. Mitä sellaiseen vastataan? Kun yritin selittää että santtia ei käy erottaminen muista mutrista, eikä koskaan voi tietää, onko pyhä mies Kiesus kylänkävijän kaavussa vai joku muu, se jatkoi kysymistä: mikä on mutra. Jotkut sanovat niitä mierulaisiksi. Mikä on mierulainen, se kysyi. Katsoin tarkkaan miehen kasvoja. Ei se pilaillut. Vakavien silmien takana näin taas pelästyneen lapsen."

Sattuu olemaan kekrijuhlan aika, johon Valpuri valmistautuu huolellisesti samalla kun hoitaa sairastunutta santtia. Haltiat ja muut näkymättömät on muistettu, ruuat valmistettu, tupa kuurattu. Valmisteluja on mukava seurata! Kekripukki väkineen käy tuvassa rituaaleineen eikä katso vieraan hyysäystä hyvällä, oudot saappaat aiheuttavat hämminkiä, saati kokonainen vieras mies. On siinä Valpurilla kestämistä. Ja outoja santti vain puhuu, jotain arkilokista ja sammalten lukemisesta ja metsään kadottamistaan kapineista ja ajantajustaan. Kirjan kieli on vanhaa, mutta helppoa lukea.

"Minä tietysti ymmärsin heti, että mies oli joutunut hiien polulle, jäänyt metsään kiinni." 

Valpuri on viisas nainen ja toimen emäntä, mutta kyllä hänkin on ihmeissään, niin kumma on tuo vieras juttuineen. "Muista nyt mitä mie jo sanoin, mieli ei santilla ollut ihan miehessä kiinni." Siprille hän muistelee sitäkin tapausta, jossa hän itse lapsena juuttui metsän vangiksi, mutta Vilppu pelasti. Kuolemaakin hän pohtii, mutta sekin on Valpurille kai erilainen kuin santilla. 

"Eihän se mihinkään häviä mikä kerran tässä maailmassa on, minä sanoin. Tai sanoinko minä ollenkaan ääneen, en tiedä. Santti heitti taas silmänsä taivasta kohti, oli kuullut sanani yhtä kaikki." 

Välillä Valpuri tulee ajatelleeksi, mahtoiko santti olla tottakaan vaiko hänen kuvitelmaansa. Joka tapauksessa, eräänä päivänä santti päättää lähteä. Takaisin, pelottavaa metsää kohti! Valpuri huutaa ja juoksee perään, mutta "metsän myrä nieli santin". Nainen jää murehtimaan, pääsikö mies koskaan kotiinsa ja mitä hän ehkä itse teki väärin, vaikkei pahaa tahtonut. Mistä mies tuli ja mihin meni, sitä saa lukija jäädä tulkitsemaan, sillä hänelle on ripoteltu vihjeitä asioista, joista Valpuri ei voinut tietää.

Kaunis pieni kirja on HS:n esikoispalkintoehdokas ja sopii erinomaisesti vaikka (lahjaksi) seuraaville:

Kenelle: Kansanperinteen ja -mytologian rakastajille, yllättymään haluaville, marraskuuta tuskaileville, kauniin kirjan ja vanhan kielen ystäville.

Liisa Kaski: Marras. SKS kirjat 2026. Ulkoasu Emma Kyytsönen.


perjantai 6. marraskuuta 2026

Maija Sirkjärvi: Kiinteistö

Kiinteistöt ja rakennukset kiinnostavat minua, joten kirjan nimi veti puoleensa. Kirja osoittautui hyvin kirjoitetuksi, hyvin koukuttavaksi ja hyvin ärsyttäväksi. Tai tarkemmin, päähenkilö Esteri on ärsyttävä.

Hän on kolmeakymppiä lähestyvä menestyvä uranainen Helsingistä, jonka parturikampaamon asiakkaina käy julkkiksia ja päättäjiä, hyvillä (lue: korkeilla) hinnoilla. "Hän osasi lukea asiakkaitaan ja antaa heille juuri sen kokemuksen, jonka he halusivat."

Esteri on järjestänyt arkensa vaivattomaksi; hän asuu Henkan kanssa huoneistohotellissa Helsingin Jätkäsaaressa, joten kotitöihin ei juuri tarvitse panostaa ja iltaisin ehtii bileisiin julkkisystävien kanssa. 

Kun Henkka perii yllättäen talon pikkupaikkakunnalta, joutuu pariskunta miettimään kuvionsa uusiksi. Esteri ei voi kuvitella muuttavansa pitkän automatkan päähän, Henkkaa ajatus omasta kodista alkaa kiehtoa. Perintökiinteistöstä kasvaa niin parisuhteen kuin elämäntavan valinnan ratkaisija, tärkeä merkkipaalu, ehkä tärkein Esterin tähänastisessa elämässä.

Esteri on kirjallisesti sivistynyt, mutta joutuu työssään juttelemaan mielestään tyhmempiensä kanssa. Ärsyttävyys syntyy ylemmyydentunnosta, jota hän ei aina pysty peittämään asiakkailtaan. Hän vaikuttaa ihmiseltä, joka lapsekkaasti ei ajattele itseään kauemmaksi, ei taida tuntea itseäänkään. Ja se on erityisen ärsyttävää, sillä se muistuttaa ikävästi lukijaa tämän omasta nuoruudesta. 

"Hänestä alkoi tuntua kuin hän itse olisi jonkinlainen tekoäly, sillä erotuksella, että häneen oli syötetty 15 vuoden edestä toisten ihmisten parisuhdekiemuroita, arjen kommelluksia ja reseptejä. Koskaan hänen tuoliinsa ei ollut istunut ketään, joka olisi halunnut keskustella siitä, oliko kärsimys osa merkityksellistä elämää tai oliko minuus pelkkä illuusio. Oli kuin hänen ammattinsa olisi jonkinlainen silmänkääntötemppu, pyramidihuijaus jopa.
Hän päätti mennä Normaliin ostamaan kasvomaskin."

Esteri tapaa vuosien jälkeen veljensä Klausin, jonka kanssa heillä on yhteistä kirjallinen kasvatus ja henkevät keskustelunaiheet. Esteri ihastuu; miten viisas ja syvällinen veli onkaan! Henkan vastakohta!

Kun Esteri yllättäen päättää muuton olevan hyvä idea ja näkee jo itsensä Solsidan-henkisen naapuruston osana, Henkka hämmästyy (kuten lukijakin). Mutta mies kaivaa esiin kuohuviinilasit muuttopäätöksen kunniaksi Esterin komennuksesta.

"Henkka totteli, kuten aina, ja Esteri mietti, miten kiltti ja kunnollinen tämä oli. Hävettävän kunnollinen. 

- Se tarkoittaa työtä, Henkka sanoi. - Helvetisti työtä.
Henkka jatkoi, että kaikki pinnat piti uusia, keittiö ja kylpyhuoneet.
- Ihmisellä on hyvä olla projekteja, Esteri sanoi.
Henkka ojensi laseja Esterille epäileväinen ilme kasvoillaan.
- Oot outo."


Mitä päätöksestä seuraa? Solahtaako kaupunkilaisnainen keskiluokkaiseen omakotitaloidylliin kuin Fredde ja Anna Saltsjöbadeniin? Kuinka hyvin Henkka oikeastaan tuntee Esterin? 

Hauska ja yllättävä näkökulma ikuisen nuoruuden aikaamme, kuvitelmien ja totuuksien yhteensovittamiseen, aikuistumiseenkin. Huolellisesti mietityt napakat lauseet osuvat kohdilleen, mitään turhaa ei ole. Hyvää luettavaa.

Lue myös Sirkjärveltä viisto novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Kiinteistö. Teos 2026. Kansi Viivi Prokofjev.



tiistai 3. marraskuuta 2026

Joonatan Tolan Roikkuva sotilas, Elina Hirvosen Kauneuksien lokikirja, Tatu Kokon Minä, Ajuma

Tolan perheen tarina kirjoissa Punainen planeetta ja Hullut ihanat linnut jäi totisesti mieleen: niin harvinaisella tavalla kirjailija kuvasi lasten lapsuutta yhdistämällä karmeuden omanlaiseensa huumoriin. Ei voinut olla liikuttumatta muttei nauramattakaan (irvistäen). 

Nyt ilmestynyt kolmas osa kertoo vaikeuksien jälkeen perhekotiin sijoitetun pojan seuraavasta suuresta elämänkäänteestä. Kun hän täyttää 18, on muutettava omilleen! Se järkyttää poikaa, vaikka oli tiedossa etukäteen - hän oli onnistunut välttelemään ajatusta viimeiseen asti. Mutta ei auta, sijaisvanhemmat on jätettävä ja siirryttävä omaan vuokrakämppään. Hän takertuu Iisaan, uuteen tyttöystäväänsä, sairaalloisen tiukasti.

"Risoi että elämäni oli vieläkin niin auki enkä vieläkään ollut löytänyt punaista johtolankaa, ei ollut suuntaviivoja, ei tulevaisuushakuisuutta. Hankkisinko koskaan oikeaa ammattia? Iisa näköjään haaveii, että elättäisin hänet, hän halusi olla venäläinen rouva. Oma haaveeni taas oli, että Iisa olisi tosi rikas, niin että minä voisin olla pummi."

Poika ei pysty nukkumaan yksin, eikä ajoittain kaksinkaan, sillä yölliset kauhukohtaukset vaivaavat. Päivät eivät suju hyvin.

"Näyttelin normaalia ja torkahtelin työkopissani pitkin päivää. Kotona olin huonolla tuulella, sain pikkuasioista raivokohtauksia, olin etäinen ja poissaolevan, käytöksessäni ei siis ollut mitään uutta."

Kyllä, hän ramppaa psykiatrien luona. Saa jopa opiskelupaikan Stadiasta. Eniten kuitenkin vaikuttaa muutto maalle kahden hyvän ystävän ja elämäntapataiteilijan kanssa. Mitähän tuostakin tulee, miettii lukija synkkänä. Ja aina huolehtiva sisko:

"Ei voi muuta sanoa kuin että on teillä joukkio kasassa! Ennätysten kirjaan voisitte hakea! Oikea joukkosyrjäytymisen maailmanennätys!"

Miten etenee elämä pojalla, joka pelkää monia asioita mutta eniten yksinäisyyttä? Ainakin se etenee, koska on pystynyt kirjankin kirjoittamaan, vaikka välillä näytti pahalta koko elämän jatko. Eli hän myös osaa monia asioita. Sydän syrjällään lukija seuraa kompastelevaa kulkua kohti aikuisuutta ja toivoo tragedioiden taaksejääntiä. Olikohan tarina nyt tässä? Trilogiasta alkuun puhuttiin, mutta tähän voisi kuvitella myös jatkon, ehkä pidemmän ajan kuluttua. Kirjoittaja osaa asiansa. 

Kenelle: Poikien kasvutarinoista kiinnostuneille, perheromaanien ystäville, rujon ja herkän yhdistelmää etsivälle. 

Joonatan Tola: Roikkuva sotilas. Otava 2026. Ulkoasu Mirella Mäkilä, alkuperäinen kansiteema Tuomo Parikka. 


Elina Hirvonen on pelottava ihminen: taitava, aikaansaava ja rohkea. Hänen ja Shakiba Adilin ohjaama elokuva The Secret Reading Club of Kabul on Oscar-ehdokkaana dokkarisarjassa, ja kirja Kauneuksien lokikirja kertoo samasta aiheesta, naisista Afganistanissa. Mutta myös muista mullistuksista niin maailmassa kuin erään tytön lapsuudesta muistojen kautta. Ja pulupelosta. 

Kauneuksia joutuu lukija kirjasta hieman haeskelemaan, mutta niitä voivat olla ainakin ystävyydet ja auttamisen halun viriäminen.  Vaikka koko pieni kirja on vaikuttava, väkevimmin vaikutti Afganistanin osuus.

Kun terroristit kaappasivat maassa vallan, naiset nujerrettiin. He eivät saa poistua kotoa, eivät käydä koulua, eivät näkyä tai kuulua millään tavalla. Älyttömistä "rikkeistä", kuten pitkistä kynsistä, talibanit saattavat pieksää kadulla. Tai viedä vankilaan ja tehdä paljon pahempia asioita. (Moni nainen on päätynyt itsemurhaan tämän jälkeen.) 

Ja tämä nykypäivänä! Sydän särkyy kivuliaasti niin leffassa kuin kirjaa lukiessa. Ne pienet lapset, teinitytöt, aikuisuutta odottavat tai sitä jo elävät naiset: miten musta on arki, jos parempaa tulevaisuutta ei edes voi kuvitella. Iäkkäämmät naiset muistavat ajan, jolloin kaikki oli toisin.

En mene syvälle politiikkaan, mutta historia siten kuin olen sen käsittänyt: Afganistania hallitsi ääri-islamilainen taliban-järjestö. USA hyökkäsi maahan kostaakseen terrori-iskut New Yorkissa ja lopettaakseen terrorismin. Joitakin vuosia meni meidän katsannossamme ns. normaalisti, kunnes amerikkalaiset äkkiä lähtivät, ja maa sortui jälleen hullun mielivallan alle. Naiset katosivat mustan verhon taakse. Heillä ei ole oikeuksia, maassa ei ole lakeja tai instansseja, joihin vedota, ihmisiä tapetaan näytösluontoisesti "kapinoinnista" - vaikutus- tai valitusmahdollisuuksia ei ole. 

Kirja on tositarina, jossa luodaan toivoa tilanteeseen, jossa ei näy toivoa. Ainoa apu on yhteisö, naisten oma piiri, jonka avulla myös elokuva on tehty. Nuo rohkeat ja viisaat naiset, jotka kertoivat kokemuksiaan ja kuvasivat tilanteita salaa, hiljentävät lukijan. Olisiko meistä vastaavaan? Miten naisten käy, loppuuko terrori koskaan? Miten me voisimme auttaa? 

Yksi tapa on lahjoittaa rahaa heille, jotka pyrkivät auttamaan Afganistanin naisia ja levittämään tietoa. Keräys löytyy muun muassa YK:n UN Women Suomi -järjestöltä.

Kenelle: Pahuutta pelkäämättömille, terrorismia vastustaville, tyttöjen ja naisten oikeuksia miettiville, silmiä ummistamattomille.

Elina Hirvonen: Kauneuksien lokikirja. WSOY 2026. Ulkoasu Elina Warsta.

Tatu Kokko kertoo kenialaisesta Ajumasta, jonka perhe katosi sisällissodassa. Jäljelle jääneet Ajuma ja pikkuveli Ekwe elivät kulkeutumalla kotikylästä kaupunkiin tonkimaan tunkioita, lohtunaan vain muistot hyvistä ajoista. Mutta ne eivät auta hengissä pysymiseen nyt. 

"Elimme jätteillä, ja minusta alkoi tuntua, että muutuimme itsekin jätteeksi. Kukaan ei välittänyt. Ketään ei kiinnostanut meidän kohtalomme.
Eräänä päivänä löysin paperin, jossa kerrottiin kauniista maasta kaukana pohjoisessa. En ymmärtänyt esitteen kirjoitusta, mutta kuvat kertoivat matkasta maahan, jossa oli paljon vettä, maahan, jossa ei ollut puutetta. Laivat lähtivät rannikolta ja ottivat mukaansa kaikki halukkaat. 
Tuijotimme paperia Ekwen kanssa iltakaudet. Meille se oli kuin satu paratiisista."

Ajuma ja Ekwe lähtevät hullunrohkealle matkalle kohti pohjoista. Kokko kuvaa tarkasti pakolaisen kokemuksen maahantulosta ja asettumisesta. Karua on kohtelu, vaikka Ajuma on ylikiitollinen siitä, että hän ja veli ovat hengissä, saavat syödä puuroa ja nukkua puhtaassa sängyssä. Outoa, kaikki! Suihkussa käydään vähän väliä, jotain ulkomaan pöpöjä kai heissä voi olla? Pesuille on kyllä oikeakin peruste, ei vain rasistinen, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat 30 vuoden päähän tulevaisuuteen, jolloin monenlaisia tautiepidemioita ja pandemioita on jo koettu. 

Maailma on muuttunut tästä päivästä. Ilmastonmuutos on aiheuttanut katastrofeja etelässä niin kuivaamalla viljelymaita kuin hukuttamalla massoittain ihmisiä mutavyöryihin, mikä on aiheuttanut yleisen nälänhädän. Elinkelpoisesta tilasta taistellaan, mutta pohjoisessa menee hyvin, puhdasta ruokaa ja vettä riittää vientiin asti. Kokko esittää maastamme hätkäyttävän tulevaisuuskuvan, joka tarkemmin ajatellen voisi olla hyvin realistinen: olemme monessa asiassa palanneet vanhoihin käytäntöihin. 

Erot köyhien ja rikkaiden välillä ovat jyrkät, ja ne halutaan pitää. Lasten tekoon kannustetaan alkuperäisväestön vähennettyä, tarvittaessa käytetään gileadmaisesti sijaissynnyttäjiä. Muista maista ei piitata, oma menestys maksimoidaan. Rajoja valvotaan tiukasti, maahanpäästetyt pakolaiset alistetaan orjiksi palvelemaan alkuperäiskansaa. (Tämäkö olisi politiikassa heitellyn Suomi takaisin -vision toteutuma? En ole ikinä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.) Kuten eräs päättäjistä toteaa:

"- Meidän on vain luotettava itseemme. Sodat Amerikoissa, Venäjällä ja muualla idässä ovat muuttaneet maailman. Talous ei toimi niin kuin ennen. Meidän on pärjättävä entistä enemmän omillamme ja löydettävä uusia väyliä menestykseen."

Orjilla on uusi nimi, he ovat apuja, joilla ei ole ihmisarvoa. Heitä pahoinpidellään ja kyykytetään mielivaltaisin säännöin. Teknologian mahdollistama jatkuva valvonta vie yksityisyyden. Ajuma on kiitollinen hengestään ja pääsystään vaikutusvaltaisen maaherran perheen avuksi, muttei se ole helppoa. Keppi on kova ja tehokas opettaja, toteaa hän.

"Aloin vähitellen oppia kepin aivoitukset. Se ei pitänyt puhumisesta eikä koskettamisesta eikä silmiin katsomisesta. Ja minä tottelin, koska en halunnut hankaluuksia. Istuin, tuijotin ulos ja vakuutin itselleni, että minun kuului vain olla kiitollinen kaikesta, mitä olimme saaneet."

Maaherra pohtii maan asioiden tilaa muiden päättäjien kanssa. Onko toimittu oikein? Myös Suomessa on tapahtunut omaisuuden uusjako.

"Kuinka perustelemme kaiken ja kuinka kestämme mahdolliset seuraukset? 
- Eettisyys on aina kiinni ajasta ja paikasta, ei siinä sen kummempaa. Perusolettamukset ovat muuttuneet radikaalisti siitä, mitä ne ennen olivat, mzee etom* sanoi."

Alkaa kylmätä. Pohjola 2056 -trilogian avausosa on kuin ennustus tulevasta, kun äärimmäinen köyhyys ja vauraus yhä kärjistyvät maapallon resursseista taistellessa. Kokon teksti on ammattimaisen sujuvaa suomen kieltä, selkeää ja helppolukuista. Silti sisältö on runsas. Hän vilauttaa peruskerronnan lomassa kutkuttavia juonenalkuja, joihin varmasti palataan trilogian jatko-osissa. Ajuman silmin katsottu maailma on todentuntuinen.

Kuopiolainen Kokko on tuttu Icasos-kustantajana ja koululaisille suunnatun Rob McCool -sarjan tekijänä. Hänen aiempi aikuisten romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki herätti ihastusta. Nyt alkaneessa trilogiassa hän hyödyntää kokemuksiaan maailmalta. Keniassa asuneena hän tuntee perinteitä, joilla Ajuma on kasvatettu, ja törmäyttää kiinnostavasti kaksi ääripäätä edustavaa maata. Jään odottamaan sarjan jatko-osia pelolla - miten Pohjolassa ja muualla pärjätään - mutta uteliaana. 

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, aikuisille - selkeän ja hyvän suomen kielensä vuoksi kirja sopisi hyvin vaikka joululahjaksi etenkin nuorelle aikuiselle, joka ei ehkä lue paljon -, maailmanmenoa miettiville, dystopiaa sietäville.

Tatu Kokko: Minä, Ajuma. Icasos 2026. Kansi kirjailijan omaa työtä. 


*Ajuman kerronnassa vilahtelee hänen äidinkielensä sanoja, joista kirjan lopussa on listaus selityksineen. 








lauantai 31. lokakuuta 2026

Heikki Kännö: Silmät

Silmät on hurja ja antoisa teos, jopa häiritsevän vahva lukukokemus. Jos Heikki Kännön kirjat ovat tuntuneet hankalilta lukea* niiden runsauden ja loppumattomien taide- ja historiaviittausten vuoksi, Silmät on kompaktimpi ja helppolukuisempi, mutta silti ehtaa Kännöä.

Kännö käyttää romaaneissaan tietämystään taiteesta, historiasta ja niiden tekijöistä fiktiohenkilöidensä elämässä, mikä tuntuu kihelmöivältä, jopa sivistävältä. Mutta lukukokemus ei ole kuivan opettavainen, vaan vahva, tunnelmaansa kaappaava mielikuvituksen ja kirjoittamisen taidonnäyte, joka sisältää hurjia käänteitä, toden ja "houreen" vaihtelua, äklöttävyyksiä, mielenterveysongelmia ja pakkomielteitä, mutta myös toisen maailmansodan jälkeistä toiveikkaan kuohuvaa henkeä ja intohimoa, älyllisiä pyrkimyksiä, nautintoa, Kännön pisteliäitä huumorin väläyksiä. Tosin kirjan yleistunnelma, tai pitäisikö teeman mukaisesti puhua katseesta, on hyvin synkänpuoleinen. 

Päähenkilö on pariisilainen Lucien Demeny, jonka elämää seuraamme sodan jälkeisestä lapsuudesta loppuun saakka. Ura on kirjallinen, et ehkä ylläty. Juoneen liittyy myös Lucienin poikana divarista pihistämä maaginen Enkelten kirja. Kirjailijuuden tuska ja epävarmuudet tulevat kivuliaina esiin, samoin Lucienin naissuhteet, joista tärkein on Joaniksi kutsuttu Jeanne Lamour.

Joan on kirjan toinen näkökulmakertoja omine monimutkaisine taustoineen. Hän oli näyttelijä ja taiteilija Alberto Giacomettin malli, johon Lucien rakastuu nähtyään naisen näyttämöllä. Joan:

"Alberto Giacometti sytyttää savukkeen ja sanoo, että ihmisen ja kuoleman välissä on katse ja että koska minä hänen katseensa kohde, minä erotan hänet kuolemasta."

Taiteet ovat arvossaan, filosofit ja ajan ajattelun ikonit Jean-Paul Sartre ja Simone Beauvoir aikansa julkkiksia ja Lucienin ystäviä. Vanhoja käsityksiä kaadetaan, kaikki tuntui mahdolliselta! Myös kirjallisuus puhuttaa. Ote Sartren sanomalehtikirjoituksesta Lucienia tukeakseen:

"Miksi kukaan kiinnostuisi vaarattomasta kirjasta? Miksi kukaan haluaisi kirjoittaa sellaista? Kirjan on osattava yllättää, sen on tultava takaviistosta, sen on hyökättävä päin näköä, ja ennen kaikkea sen on kyettavä vaikuttamaan. Muutenhan olet uhrannut kallista aikaasi turhaan."

Valehtelin äsken (älkää luottako kertojiin, etenkään Lucieniin). Joan saattoi olla Lucienin tärkein naisystävä, mutta vielä enemmän mieheen vaikutti hänet lapsena hylännyt äiti, Caroline. Jota Lucien tuntuu etsivän koko elämänsä. Äidin hylkäys jätti poikaan jäljet, joita hän kirjoittajana raatelee lisää, menestyksellä. Hänen romaaninsa Mustat lammet nousee sensaatioksi, seuraava teos voittaa Concourt-palkinnon. 

"Mustat lammet oli menestys kaikilta muilta osin, paitsi että se vei kirjoittajansa sairaalaan."

Kiintoisa yksityiskohta on, että Caroline Tamagno -niminen nainen oli todellinen historian henkilö, Giacomettin malli ja rakastaja. Romaani kertoo kuviosta omalla yllättävällä tavallaan. 

Kännön kirjoja ei kannata lukea pikku pätkissä eikä ohimennen. Niiden maailmaan pääseminen kestää hetken, ainakin minulla, ja nimien kanssa on oltava tarkkana, mutta sitten se onkin menoa. Ja tekisi mieli välittömästi lukea kirja uudestaan, runsaudesta jää aina pureskeltavaa. 

Lucien huomaa kirjallisuuspalkintojen tien olevan ontto. On luotava aina edellistä parempi teos, saavutettava enemmän, huolestuttava kyvyistään ja kiitoksen riittävyydestä. Kirjan julkaisu on vain yksi etappi matkalla kohti seuraavaa. "Menestys ei tuntunut miltään, ainostaan pettymykset tuntuivat..." Palkinnot eivät tietenkään ole syy olla kirjailija. Mutta Kännön puuttuminen Finlandia-voittajista on ihmetyttänyt minua, ehdolla hän sentään on ollut parikin kertaa. Toivottavasti tänäkin vuonna. Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan 5.11. ja kaikkien kategorioiden voittajat 26.11.2026.

Heikki Kännö: Silmät. WSOY 2026. Päällys Ville Laihonen.


Muuta Heikki Kännöltä tässä blogissa. 

* Tästä tuli mieleen kirjamessujen keskustelu otsikolla "Miten tulla paremmaksi lukijaksi", jossa Anu Silfverberg, Pekka Torvinen ja Riie Heikkilä antoivat vinkkejä. Keskeisintä on lukea mahdollisimman paljon. Jos kaikkea ei ymmärrä, se ei haittaa, pistelee menemään vain. Kuten lavalla sanottiin, kuntosalilla aloittaessasikaan et heti kuvittele nostavasi viittäkymmentä kiloa penkistä, vaan kehityt pikkuhiljaa. Tällä tekniikalla olen itsekin Kännöön tutustunut. Tekniikka sopii kokemukseni mukaan myös vieraskielisten kirjojen lukemiseen. Long Playn järjestämän keskustelun vinkit löytyvät heidän verkkosivuiltaan. 

keskiviikko 28. lokakuuta 2026

Helsingin kirjamessut 2026, kooste

Messukupla on täydellinen sana kuvaamaan kirjamessujen tunnelmiani joka vuosi, kiitos sen keksijälle, kuka liekään. Leijutaan, singahdellaan sinne tänne, joskus välähtää, joskus menee vähän ohi, aina tuo kuplivaa iloa ja jalkojen maasta irtautumisen tunnetta, eikä ulkopuolista maailmaa ole.

Kunnes pikkuhiljaa alkaa taas huomioida sään, ruokakaupan ja pesukoneen kaltaisia asioita. Kuten nyt, kun voi jo vilkaista myös varovasti taaksepäin messupäiviin. Olihan se huikeaa, pakko sanoa, vaikken käytä tuota sanaa "koskaan". Mutta yli 112 00 kävijää! Pohjoismaiden suurin kirjallisuutapahtuma! Yli tuhat ohjelmanumeroa, pari tuhatta esiintyjää 17 lavalla, kirjamyynti ennätysvilkas (ei ole kerrottu määriä, mutta enkat kuulemma tässäkin - oletetaan, että entinen sääntö pätee tai on ylitetty: keskimääräinen kirjamessukävijä ostaa 4 kirjaa eli kohta aletaan kivuta kohti puolta miljoonaa). 

Ville Blåfieldin viides ja viimeinen vuosi ohjelmajohtajana meni siis nappiin. Kun Ville aloitti, oli kävijämäärä vielä pandemian kutistama, mutta siitä nousu on ollut, niinpä niin, huikeaa. Ja väitetään, etteivät suomalaiset lue! Ostetuista kirjoista suurin osa tulee luetuiksikin, uskon, olemme sen verran järkevää kansaa, ettemme mistään turhaan maksa. Ja messutapahtuma ehkä innostaa ostamaan jonkin mieleen jääneen kirjan myöhemminkin. Kun se kirjailija siellä lavalla puhui niin hyvin...

Ja he puhuivat! Seurasin kolmen päivän aikana (suurimpana ruuhkapäivänä lauantaina pidin lepopäivän) toistakymmentä esitystä, joista mieleen jäi muun muassa filosofi Timo Miettisen, kääntäjä ja tietokirjailija Maximilian Murmann ja Frankfurtin kirjamessujen johtajan Juergen Boosin keskustelu, jossa pohdittiin maailman muutoksia kirjan näkökulmasta, moderaattorina kirja-agentti Tiia Strandén.  Keskustelun järjesti kirjavientiä edistävä FILI. 

Lopuksi he saivat kertoa omaa maailmaansa muuttaneita teoksia. Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Tove Jansson mainittiin. Miettinen suositteli Hannah Arendtin teosta Vita Activa, joka kertoo Arendtin filosofiasta ja työstä, jossa hän painottaa "ihmisen toimintaa, vita activaa" maailmassa, jossa ihmiskunta on tieteineen nostanut itsensä maapallon valtiaaksi, mutta "yksilöiden toimintamahdollisuudet ja poliittinen vapaus ovat kaventuneet." Samaa kirjaa sanoi juuri lukevansa Boos ja piti myös teosta tärkeänä. Tämä täytyy lukea, mietin sännäten divaripuolelle, ja noin kuusi minuuttia keskustelun jälkeen omistin kirjan itsekin. (Lainaukset takakannesta.)


Vakavia aiheita oli paljon, mutta myös hauskaa. Kuten Miina Supisen, Riikka Pulkkisen ja Kjell Westön arvauskilpailu: he nostivat sokkona sitaattilappuja ja arvailivat, kenen kirjasta näytteet olisivat (siis näiden kolmen kirjoista). Keskustelu rönsyili kirjailijan työstä kirjallisiin tyylivalintoihin. Kjell Westö oli ihmetellyt suomalaista tapaa puhua "hyvästä lauseesta". Kuulemma ruotsinkielinen ei sanoisi niin, vaan puhuisi "hyvin kirjoitetusta". No, kaikilla kolmella on kyllä huippuhyvä lause, ja heistä näki, että myös keskustelussa oli mukava olla. Ilokseni kuulin, että koska se meni niin hyvin, järjestäjä Suomalainen kirjakauppa aikoo jatkaa esityskonseptia myymälässään Aleksilla (niin, Helsingissä tapahtuu kaikki kiva). Päivämäärää en muista enkä löytänyt netistä, joten jos joku tietää, olen kiitollinen tiedosta!  



Heikki Kännön - joka on kirjoittanut tämän kirjavuoteni ehkä parhaan kotimaisen romaanin, olen vielä vähän kesken luvussa, joten lisää siitä myöhemmin - rauhallista ja vakuuttavaa puhetta on miellyttävää kuunnella. Kyllä, kirjan päähenkilössä on häntä itseään, hän kertoi, etenkin käytännön sattumuksissa. (Hummerinäyt ja muut "houreet", kuten Kännö itse nimittää surrealistisia osuuksia, lienevät keksittyjä?) Tulta kirjailijat käyttävät hänen mielestään liian vähän (pilke silmäkulmassa): hän kertoi itse polttaneensa tynnyrissä satamäärin vanhoja, kelvottomiksi luokittelemiaan tekstejä. Haastattelija, WSOY-kustantamon edustaja Helena Kulmala (olikohan nimi oikein?) ymmärrettävästi tyrmistyi.



Messujen uutta Roihuvuori-lavaa joku (kirjailija) arveli rupulavaksi, koska se sijaitsee toisessa kerroksessa kuin muut lavat ja tungokset. Ei ollut rupulava, pidin siitä kovasti juuri sen rauhallisuuden vuoksi. Oli tilaa istuskella, kuuli hyvin, jonoton wc vieressä ja kahviakin sai ostaa ravintoloita etsimättä. Kerrassaan toimiva, ja ohjelma oli timanttia minulle eli kotimaisia uutuuksia esittelyssä. Siellä kuuntelin Kännön lisäksi muun muassa Anneli Kantoa, joka on aina hauska puhuja ja naurattaa yleisöä suorasukaisilla kommenteillaan. 

Koska Messukeskusta laajennetaan parhaillaan, ensi vuonna lienee lavoja jälleen uusissa paikoissa. Joka vuosi on nähty pienempiä parannuksia siellä täällä, esimerkiksi opastuksessa ja sijoitteluissa. Kirjasomen kohtauspaikka toimi vapaaehtoisvoimin koko messujen ajan Töölönlahti-lavan vieressä kutsuen yleisöä juttelemaan kirjailijoiden kanssa, hakemaan signeerauksia tai valokuvaamaan itsensä kirjailijan kanssa tai muuten vain. Minulla oli hostausvuoro sunnuntaina, jolloin otin vastaan kirjailijat Mari Renko ja Tanja Brummer sekä ekstrana Tiina Lifländerin, kun kulki siitä ohi. Kiva kuhina aina tällä osastolla ja huipputyötä innostuneilta kirjasomettajilta! Kirjailijoille vinkiksi myös; siellä saa käydä, jutustella ja vaikka jättää kirjansa selattavaksi somettajien selattavien kirjojen hyllyyn (tai jopa antaa kirjan vaihtohyllyyn, toimii kuten kirjastojen vastaavat paitsi että saa tuoda vain hyviä kirjoja). 

Mitä muuta? Teos ja Siltala pitivät perinteisen oman tilaisuutensa kirjasomelle. Saimme kuulla kirjailijoita Maija Sirkjärvi, jonka Kiinteistö-kirjan aion lukea, Juhani Karila, Salli Kari ja Marjo Katriina Saarinen. Supersuositun Ester, teurastajan kirjoittaja Mariia Niskavaara esiintyi monella lavalla. Käännösoikeudet myyty jo 31 kielelle! Kansainvälisiä kirjailijoitamme olivat myös Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci, joiden keskustelua en nähnyt, mutta tallenteena vielä mahdollista. 

Erilaisia tunnustuksia jaettiin, Suomen Dekkariseura antoi Hornanlinna-tunnustuksen Leena Lehtolaiselle tämän merkittävästä panoksesta dekkarikulttuurille. Kirja-alan edistämispalkinnon sai Eläköön Oppiminen Oy:n Reena Linna (rahoittaja Suomen Messusäätiö). Suomen Tolkien-Seuran jakama palkinto parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle meni Emmi Itärannalle, Tietokirjailijapalkinnot Kai Ekholmille, Markku Heikkilälle, Jenni Räinälle, Ilkka Taipaleelle ja Vappu Taipaleelle. 
 
Nyt on lukemista joksikin aikaa, hankin kuusi kirjaa messutarjouksista (ja sen yhden divarista): Anna Piiroisen Joan ja minä, Virginia Woolfin Orlandon uutena, Kaisa Katteluksen käännöksenä, Anu Kolmosen Paperijumalat ja Jessi Jokelaisen Epigenes-sarjakuvakirjan ja lahjakirjoja. Ensi vuotta odotellen! Yleiskuva messujen aukeamisesta alla Messukeskuksen/Omer Levin, muut omiani.





maanantai 19. lokakuuta 2026

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään

Maailman melskeiden ja uhkakuvien keskellä on lohdullista tarkentaa ihmisenkokoisiin asioihin: Tanja Brummerin esikoisromaani kertoo kahden tytön ystävyydestä ekaluokalta keski-ikään asti, suomalaisessa kaupungissa, 1980-luvulta alkaen.  

Elisen äiti on kuollut tytön ollessa pieni. Ainoana lapsena hän on yksinäinen, koti on hiljainen ja puhumaton, kuin vahingossa olemassa, kuten tyttö itsekin. Kun lähelle muuttaa värikäs Rauna, joka omii Elisen sydänystäväkseen, tytön yksinäisyys hellittää.

"Seitsemänvuotiaana Rauna oli parasta mitä tiesin.
Että joku oli kuten minä - eikä yhtään samanlainen. Aina askelen edellä, jo siellä minne minä olin vasta kurottamassa. Olimme samanikäisiä, mutta Rauna tuntui vanhemmalta isosiskolta, joka oli kokeillut jo kaikkea, kuullut jo kaiken, löytänyt kivoimmat vaatteet, karkit ja Tiimarista parhaat kynät, hajukumit ja magneettipenaalit, ja hän jakoi auliisti kaiken kanssani."

Miten ihanaa, tuo symbioottinen lasten ystävyys! Josta molemmat saivat tarvitsemansa, luulen: Elise tunteen, ettei ole enää yksin, vaan on valittu ja tarvittu; Rauna varauksetonta ihailua, tukea ja kuulevan korvan kaikkien ideoidensa selostamiseen ja toteuttamiseen.

Mutta lukiossa asetelma alkaa säröillä, kuten odotettua on. Eletään 1990-luvun alkuvuosia. Elisen ja Raunan kiinnostukset ja elämät alkavat eriytyä, onhan heillä kovin erilaiset taustat ja taipumukset.  Rauna pääsee Helsingin yliopistoon ja saa uusia ystäviä, viettää paljon aikaa ulkomailla. On eräs poika, joka on sykähdyttänyt molempien sydäntä. Peetu, joka oli ihastunut Raunaan ja jota Elise ajattelee ihan liikaa. Raunalta tippuu kirjeitä yhä harvemmin. 

"Kun syksyn myötä kaikesta yhteydenpidosta tuli enemmän pakkoa kuin halua ja silkkaa iloa, epäilin ystävyytemme olleen vain lumetta, yrittämistä ylläpitää ystävyyttä, koska tilanne nyt vain oli sellainen ja asuimme lähekkäin. Ei meitä ollut tarkoitettu toisillemme. Raunassa oli liikaa valoa, minussa liikaa hämärää."

Elise viettää välivuosia synnyinkaupungissaan, jonka lukija tunnistaa maamerkeistä, tekee töitä, tapaa joskus, kuin ohimennen, Peetua. Hän pääsee eroon menneestä vain vaivoin, vai pääseekö sittenkään? 

"Miten me kaikki olemme kerroksiksi kasaantunut lapsuutemme, nuoruutemme, aikuisuutemme järkevät valinnat, aivan sama miten kovasti yritämme kasvaa ulos menneisyydestä. Emme yksinkertaisesti voi päättää, että tarinamme on toisenlainen, sillä se on aina ja lopulliseti näiden kerroksien muodostuma. Todellista mahdollisuutta valita kerroksiaan ei ole.
Kannamme muistojamme kuin ihoa ihon päällä. Ei sitä voi kuoria pois."

Vuosikymmenien kuluttua Rauna julkaisee esikoisteoksensa (hän, eikä kirjoja aina rakastanut Elise?), ja kolmikko tapaa kirjajuhlissa. Millaisilta ihmiset, ystävyys ja ihastus näyttävät nyt? Mitä ihmissuhteiden takana piileskelee ja millaisia tunteita tapaaminen 35 vuoden jälkeen herättää? 

Realistisen tarkkanäköinen ihmissuhteiden kuvaus ja raikas, huolellinen suomen kieli vievät lukijan mennessään. Pakko mainita verrokki, joka tuli vahvasti mieleen lukiessa ja johon moni muukin lukija on viitannut: Elena Ferrante ja Napoli-sarja. Ystävyys kahden eritaustaisen tytön kesken ja aikuistumisen kiemurat ovat samanlaisia Italiassakin - ja tässäkin toinen tytöistä kirjoittaa romaanin, mutta se on hieman yllättäen Rauna eikä Elise. 

Brummerin kirja kuvaa hyvin myös suomalaisuutta italialaisiin verraten näkyvästi vaimeammilla reaktioilla ja vähemmällä räiskeellä, mutta tragediat, ilot ja surut ovat ihmisillä kaikkialla yhtä vahvoja, uskon, vain eri tavoin ilmaistuja. Ja siinä esikoiskirjailija onnistuu hienosti. Oma ääni kuuluu ja näkyy jo. Pidin myös uteliaisuutta herättävästä kirjan nimestä. Laadukas esikoinen, odotan lisää!  

Kenelle: Ystävyyttä pohtiville, 1990-luvun nuorille, Helsinkiin muualta maasta muuttaneille, arkipsykologeille, hyvän suomen kielen ystäville. 

Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään. Avain 2026. Kansi Anna Makkonen.



lauantai 17. lokakuuta 2026

Elli Valtonen: Vieraslaji

Vieraslaji kertoo tulevaisuudesta, ei niin kovin kaukaisesta, mutta arki on jo toisenlaista kuin meillä. Mutta samoja kysymyksiä pohditaan. Kuten ihmisen ja eläimen yhteiseloa ja sitä, missä kulkee inhimillisyyden raja. Lemmikkejä omistavat tietävät, että monet eläimet ymmärtävät paljon ihmisestä, vaikkeivat osaa puhua. 

Jymy-yllätyksenä maapallolta löytyy uusi elävä laji, jota ei voi luokitella mihinkään tuttuun kategoriaan. Se on osin kuin lintu, osin kuin iso kissa, ja sillä havaitaan myös ihmisyyteen liittämiämme piirteitä, kuten ilmeitä, jopa puhettakin, väittävät jotkut. Uutta lajia kutsutaan sfinkiksi sen ulkonäön vuoksi, tosin virkavalta keksii sille vähemmän tuttavallisen nimityksen: siipihärkä. Tarinaa kertoo minä-muodossa valtioneläinlääkäri Siina:

"'Sfinksi' on jotain täysin käsittämätöntä. Se on ennennäkemätön, se on luokkien ja lahkojen välissä, se haastaa evoluution kirjoitetun historian ja ihmisen piirtämän elämänpuun.
Sen fysiologia on uutisaihe melkein kolme päivää."

Siinäpä probleemaa maailmalle, jossa liha on käynyt harvinaiseksi ja kalliiksi ja se tuotetaan pääosin laboratorioissa, sillä pandemiat ovat pakottaneet hävittämään eläinkasvattamot, tilat ja tarhaukset, lopettamaan niin tuotantoeläimet kuin lemmikitkin. Tuontitarkastuksia ja eläinvalvontaa tekevät enää harvat, sillä yt:t ovat karsineet osaajat. Tässä on tuttua meille monelle:

"Tehtävät sullottiin yhdeksi möykyksi, aina vain harvemmat työntekijät hoitivat kaiken eläimiin liittyvän valvonnan, ja ohuen ohut moniosaaminen oli kaulittava entistäkin leveämmäksi."

Ihmiskunta toipuu nopeasti ihmetyksestä ja käyttäytyy itselleen (pedoille) luonteenomaisesti. Mitä arvelet tapahtuvan? Totta kai uusi laji otetaan tehotuotantoon ruuan valmistamiseksi! Mutta entä ne inhimilliset piirteet? Jos meillä olisi muiden elävien kanssa yhteinen kieli, voisimmeko syödä lihaa? 

Maa- ja metsätalousministeriö, Tulli, Eläinlääkäriliitto, MTK, EU ja muut tahot syytävät raportteja, strategioita ja toimenpidesuosituksia. Ensin mainitulla on hyviäkin pointteja, jotka enteilevät yhteiskunnan isoa muutosta, jos kävisivät toteen.

"Sosiaalityön ytimen muodostava humanismin ja ihmisoikeuksien ensisijaisuuden eetos pakottaa kysymään, miten kerran eläimeksi määritelty voidaan nostaa ihmisyyteen ja miten välttää eläimen perusteeton inhimillistäminen. Toisaalta muuttunut ympäristö korostaa tarvetta inhimillisyyden käsitteen kriittiselle tarkastelulle ja uusille rajauksille." 

Eettiset kysymykset ja käytännön työ joukkoteurastuksineen saavat Siinan stressaantumaan. Hän kokee jollain lailla tajuavansa sfinksien sanatonta kieltä, eikä ihme, että hänen on mentävä työterveyspsykologin pakeille. Se ei taida kuitenkaan riittää ratkaisuksi ahdistukseen. Mutta mikä riittäisi? 

Siinan kertomaa rytmittävät viralliset tekstit, joista osa on todellisia, suurin osa fiktiota. Teksti vie vetävän sujuvasti ja jännite kohoaa, vaikka suurin hätkäytys on jo saatu alussa, uuden lajin löytäminen. Todella tärkeää pohdintaa näinä aikoina ja skenaario, joka näyttää ikävästi ihmisen ajattelun kaavamaisuuden ja rajallisuuden, kun toislajisista puhutaan. Ruuan ja materiaalien niukkuus maailmassa on sekin yksi tulevaisuuden suuria haasteita, joita mm. VTT pyrkii ratkomaan.

"Tekoäly ei ole parantanut ihmisen älyttömyyttä. Kehitys on juuttunut moneen sellaiseen mutkaan, joka sen piti suoristaa. Ihminen pelkää edelleen kuolemaa, jumalat eivät vastaa, kerran tuhottua ei osata korjata, ja resurssien niuketessa taistelu muuttuu vain raivoisammaksi."

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos lihantuotannon ja inhimillisyyden kysymykset kiinnostavat ja tulevaisuus mietityttää. Minuun vaikutti vahvasti, hätkäytti suorastaan.  

Helsingin kirjamessujen keskustelujen yksi aihe on toislajisuus, kieli siinäkin keskeistä. Voiko toisen lajin kieltä oppia ymmärtämään? 

Aiheesta keskustelevat Iida Turpeinen ja Pajtim Statovci to 22.10. klo 19 Senaatintori-lavalla. Tietääkseni he ovat vastauksesta eri mieltä, joten kiinnostavaa kuulla perusteluja kumpaankin suuntaan!  Haastattelijana Ville Blåfield. 

Elli Valtonen: Vieraslaji. Kosmos 2026. Kansi: Pauliina Nykänen

tiistai 13. lokakuuta 2026

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Riikka Pulkkinen on superkirjoittaja, jonka tiheää tekstiä on nautinnollista lukea. Hän lataa tekstiin niin paljon painoja ja merkityksiä, ettei lukeminen käy lukaisemalla, on mietittävä ja sulateltava, lisäiltävä rivien väleihin. Ja jos oikein muistan entisistä lukukokemuksista, hänen teoksissaan myös loppu on usein jollain tavoin avoin, mikä jättää tilaa lukijan tulkinnoille.

Pienet joutsenet kokoaa kaiken tämän ja vuosien mittaan kertyneen kirjoitustaidon komeasti yksiin kansiin. Aihe, joka kantaa läpi kirjan, on baletti, josta en mitään tiedä, mutta nyt olen viisaampi, kun kertoja, nuori tyttö, treenaa balettia intohimoisesti. Kirja kuvaa harjoitusten äärimmäistä raskautta, yli voimien menevää fyysistä rääkkiä, kipuja ja nautintoa, jonka tekeminen, kehittyminen ja musiikki luovat.

"Levollisuus, vilpittömyys ja lempeä uhma ovat helppoja kantaa, mutta rakentuakseen ihmisen sisälle, heijastuakseen asenteena maailmaan, ne vaativat äärimmäistä harjoitusta, samoin kuin baletin ytimessä on illuusio helppoudesta, joka on rakennettu kärsimystä säästämättä."

Kertoja puhuu sinä-muodossa eikä hänen nimeään kerrota - ehkä siksi, että hän on yksi monista, ainakin yksi pienistä joutsenista, jotka tarvitaan Joutsenlampi-baletin esittämisessä. Ja sitä hänen ryhmänsä harjoittelee, venäläisen opettajansa johdolla Suomessa, 1990-luvun alun tienoilla.

Kolmikymppisenä tyttö viettää aikaa terveyskeskuksen vuodeosastolla mummojensa Sylvin ja Airin luona, jotka sattumoisin ovat joutuneet sinne yhtäaikaa hoitoon. Nuo lapsuuden sydänystävät, joiden välit jostain syystä katkesivat, kun kertojatyttö oli pieni. Miksi, tyttö, tai jo nainen, yrittää selvittää.

Isoäitien muistot vievät sotavuosiin, osin vieläkin pidemmälle, huolettomaan aikaan, kun Sylvi kolmen sisarensa kanssa oli lapsi, ennen sotaa, kun mentiin lammelle uimaan. 

"Niin, onko juhannus, ja nuo juhannusruusut puhkeamaisillaan haluavat tehdä taikoja, elää taiassa.
Tytöt haluavat olla unta.
Usva kohoaa heinikosta, on se aika yöstä.
Nyt tytöt ovat rannassa, riisuvat yöpaitansa, ja nyt nuo pienet joutsenet ovat valmiit pulahtamaan veteen, pörhistelevät, sukivat, ojentelevat, lipuvat."

Miksei Sylvi halua puhua lapsuudenkodistaan, ei edes kulkea palaneen talon läheltä, miettii nuori nainen. 

"Olen oppinut yhden asian elämäni aikana, Sylvi sanoo. On olemassa sellaistakin hätää, tuhoa ja hävitystä, josta ihmiset eivät kestä kuulla.
Ihmiset haluavat kuulla mieluummin sepitteitä ja juoruja, huhupuheita, eivät välttämättä sitä, mitä tapahtui todella, Sylvi sanoo."

Airi on toisenlainen mummo kuin tyylistään tiukasti kiinni pitävä Sylvi, opiskellut nainen. Airi on käytännön ihminen, joka on hoitanut pelkojaan ja tarkoituksen tunnettaan tekemällä, lapsena pikkulottana, aikuisena leipomon omistajana. Mummojen motiiveista tarkemmin on vaikea saada selvää - niin lukijan kuin nuoren naisenkin - , mutta molemmat rakastavat lapsenlastaan ja ovat tälle tärkeitä, se on selvää.

Kertojanaisen balettiaikoina Suomea alkoi kuristaa lama, josta tyttö näki merkkejä usein niitä ymmärtämättä. Eräänlainen sota sekin, vei monilta hengen ja vähintään omaisuuden. Mutta suurin muutos tapahtuu muualla: Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto hajoaa, Gorbatsov vaihtuu Jeltsiniin venäläisenä johtajana. Aikakausi vaihtuu ryskyen. Mummot seuraavat uutisia tarkasti. 

Tytön balettiryhmä vierailee Leningradissa, Sylvi mukanaan. Tytöt näkevät paikan turisti- ja balettisilmin. Sillä koko kirjaa johtava juonne on baletti, Joutsenlampi. En tiennyt sen tuolloista poliittista merkitystä itänaapureillemme, eivätkä tytötkään, jotka rakastivat tanssia ja Tšaikovskin ylimaalliseksi kuvattua musiikkia, mutta sellainenkin yllättävä seikka juoneen kiinnittyy. Ja Joutsenlammen eri variaatiot, aina 1800-luvulta alkaen. Sen vaikeat koreografiat ja traaginen tarina ovat klassikoita: voittaako hyvä vai paha ja miten ne erottaa toisistaan. 

Teos pohtii samaa tai ainakin saa lukijan pohtimaan, mihin ja miksi ihminen rakastuu, mitä uskoo; käykö kaikki lopulta hyvin, kun on reipas ja rehellinen ja hoitaa hommansa kunnolla. Vai lankeavatko kaikki teot lopulta nykykorvissa heikosti havisevaan historiaan, kun käsillä ovat uudet ajat, uudet ihmiset, uudet virheet ja mahdollisuudet? Kuohuttavaa luettavaa, joka ei tyhjene kertalukemisella. 

Kirjan lopussa on klassisen baletin sanasto. Siihen en juuri perehtynyt, teksti on ymmärrettävä ilmankin. Kehyksenä tarinalle se toimii yllättävän hienosti kyseistä taidemuotoa ymmärtämättömällekin. Olen nähnyt Joutsenlampi-baletin elävänä kahdesti: Lontoossa 1980-luvulla kirjassa paljon puhutun Kirov-baletin esityksenä ja reilut kymmenisen vuotta sitten Helsingin Oopperatalolla. Ehkä olen nähnyt Lontoossa jopa itsensä Natalia Makarovan, en muista enkä nuorena olisi tajunnut asian merkittävyyttä, vaikka olisinkin tiennyt! (Venäläinen ballerina loikkasi länteen 1970-luvulla ja palasi myöhemmin tanssimaan entisen kotibalettinsa kanssa nimenomaan Lontoossa.) Luulen, että tämän jälkeen on katsottava baletti vielä kerran, tarjolla on videota, elokuvaa ja eläviäkin esityksiä, kuten Helsingin Kulttuuritalolla tammikuussa 2027. 

Riikka Pulkkisen kaunis kieli ilahduttaa suomalaista lukijaa, varmat otteet antavat uppoutumisrauhan ja monisäikeinen sisältö taideaspekteineen tuo lumoa tarinaan, joka silti sisältää runsaasti koskettavaa todellista historiaa. Huima suoritus pitää paketti kasassa, mutta Pulkkinen onnistuu - ja jälleen jättää paljon kysymyksiä ja tulkinnanvaraa. Kirjailijan ramppikuume lopun edessä (viittaan kirjan viimeisten lukujen sisältöön) vai ovela keino jättää jälki lukijan mieleen? Ja nyt tuli mieleen, että kirja toimisi hyvin myös muualla maailmassa; asiat ovat yleisinhimillisiä, teemat ajattomia, uutiset tunnettuja.

Kenelle: Komean suomen kielen ystäville, monimerkityksellisyydestä innostuville, baletin rakastajille, klassisesta musiikista pitäville, entisille lotille ja heidän läheisilleen, isovanhempiaan muistaville, itänaapurin toimia ja kulttuuria seuranneille.

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet. Otava 2026. Kansi Mirella Mäkilä.


torstai 8. lokakuuta 2026

Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.


perjantai 2. lokakuuta 2026

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Kotimaisten herkkujen väliin piti hengitellä hetki ja ottaa lukuun jotain ihan muuta. Ja Eilisvuosi sitä totisesti on. Yesteryear-kirjan somenäkyvyydestä on huolehdittu raskaalla kädellä, ja päätin poikkeuksellisesti lukemisen sijaan kuunnella sen, mökillä pihahommissa.

Kummallinen kirja, oli ensireaktioni, joka jäi pysyväksi. Ei se niinkään kerro tämän päivän perinteisestä vaimoudesta, tradwife-ideologiasta, kuten mainoksista olisi voinut päätellä, vaan siitä, miten somemaailma vie ja valtaa alaa ihmisten mielissä. Ahneudesta, itsekkyydestä ja tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta. 

Natalie on influensseri, joka esittää somessa vanhan ajan supervaimoa. Hän asuu miehensä Calebin ja lapsilaumansa kanssa hulppealla maatilalla, joka toimii täydellisenä kuvaustaustana idylliselle, maanläheiselle ja perinteitä noudattavalle elämälle. Eläimiä ja vihanneksia kasvatetaan itse, leivät leivotaan, vaatteet ommellaan ja niiden kankaat värjätään, saippuat valmistetaan, lapset saavat oppia kotikoulussa ja niin edelleen. Natalie itse on aina hymyilevä, kaunis ja huoliteltu, lapset tyytyväisiä ja puhtaita, Caleb komea ja miehekäs cowboy (jonka äveriään isän varoilla maatila on hankittu, mutta siitä ei julkisesti puhuta). Tässäpä naisille elämisen mallia!

Someseuraajat ovat lumoutuneita: miten ihmeessä Natalie pystyy kaikkeen tähän? Ja miten kaunista hänen kotonaan on! On ihanaa katsella hänen elämäänsä Instassa ja saada siitä itsellekin pieni osa ostamalla tilan verkkokaupasta tyyliin sopivia Yesteryear-tuotteita. Voi myös seurata tiliä ihan vain kadehtimisen ilon vuoksi tai ivailevien kommenttien jättöpaikkana.

Todellisuudessa keittiön rustiikkisten kaapinovien takana lymyää viimeisin huipputeknologia, ruokatarpeet ja vaatteet tuodaan muualta ja apulaiset hoitavat lapset sekä kodin ja tilan askareet. Sometilejä päivittää palkattu avustaja, Shannon. 

Mutta sitten tapahtuu käänne. Eräänä aamuna Natalie ei herääkään laadukkaan peittonsa alta tutun tyylikkäässä makuuhuoneessaan, vaan huomaa kauhukseen siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki on köyhää, väritöntä ja aidosti perinteistä: talossa ei ole sähköä, koneita tai palvelijoita ei ole, pyykit on pestävä käsin, ruuat laitettava omin voimin ja lapset hoidettava itse! Perhekin näyttää Nataliesta vieraalta. 

Mitä tapahtui? Siirtyikö Natalie ajassa 1800-luvulle? Innostuin, aikamatkustus aiheena kiinnostaa! Vai onko tämäkin vain some-esitystä? Tai naisen pään lopullista sekoamista feikkiesityksensä käydessä ylivoimaiseksi? Itse hän on varma, että kyseessä on lavastus ja että häntä kuvataan koko ajan. Kaikki nöyryyttävät hetket raskaissa töissä, jopa intiimielämä; koko ajan on muistettava olevansa katseen kohteena. Ehkä tämä on tosi-tv:n testi, ehkä jopa jumalallinen väliintulo - Jumalasta perinteinen vaimo ja perhe puhuu (suomalaista lukijaa hämmästyttävän) usein. Mutta joskushan tämänkin vaiheen täytyy loppua, eikö niin?

Aihe kiihotti uteliaisuutta, mutta hyväksi kirjaa ei voi kuvailla. En tiedä, millä resursseilla se on tehty,  tekoälyn ja kehnon kirjoitustaidon voimin, arvelen, mutta siinä on toistoa, jankkausta ja yksityiskohtien tuskallista pyörittelyä aivan liikaa. Eikä perusidea selvinnyt väsyttävän suuren sivumäärän kahlauksen jälkeenkään. Irvailua somekulttuurille ja sen lumoissa eläville, irvailua tradwife-tyypeille ja "Amerikka takaisin" -tyyppisille ajatuksille: näitä voi halutessaan nähdä, ja satiiriksi sitä kannessakin kuvataan. Huumoria kirjassa ei ole, jos ei koko asetelmaa näe huvittavana. Muttei sitä voinut keskenkään jättää tietämättä, miten Natalien kävi, eli koukutuksessa se onnistuu.

Noin puolessavälissä tuli jotenkin nihkeän likainen olo, kuin koskettelisi jotain niljaista ja kiellettyä, hieman häpeillen kuuntelin rumia rivejä, Natalien ajatuksia. Koukutus saattoi kasvaa siitä, ja toiston ja yksityiskohtien määrästä. Joten taitavasti tehty, jos tämä oli tarkoitus. 

Vaikka kaikki vaikuttaa robottimaisen kolkolta. Kukaan kirjan aikuisista ei tunnu todelliselta eikä kehenkään tee mieli samastua. He vaikuttavat kaikki sekopäisiltä, ehkä joitakin apulaisia lukuunottamatta. Ökyily, ahneus, teennäisyys, uskonnon vetäminen mukaan aina kun se on itselle edullista, loputon itsekkyys ja pyrkyryys, ne ovat kirjan maailman arvoja, kuin mielikuva amerikkalaisuudesta pahimmillaan. 

Todella outo ja hieman puistattava kirja. En keksi ketään, kenelle sitä suosittelisin, ehkä influenssereille tai sellaisiksi pyrkiville? Amerikkalaisuuden vihaajille? Tekoälytuotannosta kiinnostuneille? Kolkkojen arvojen ja synkän satiirin ystäville? Kaltaisilleni uteliaille ja mainosten uhreille?

Caro Claire Burke: Eilisvuosi (Yesteryear). Gummerus 2026. Suomennos Outi Järvinen. 

maanantai 28. syyskuuta 2026

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea on upea kirja. Oli yllättävän koskettavaa palata vanhojen tuttujen, kuten Johanneksen ja Kaarinan, elämäntarinoihin, joista Neljäntienristeys ja Lopotti kertoivat aiemmin. Kuin kauan kadoksissa olleiden läheisten seuraan olisi palannut! 

Mutta se ei ole kirjan tärkein anti, sillä kirja toimii itsenäisenäkin, aiempia lukematta tai muistamatta. Niin taitavasti Kinnunen on sisällön sommitellut, että pääkohdat aiemmista käyvät esiin luontevana osana tarinaa, hienovaraisesti, itsestään melua pitämättä. 

Vaan tärkeintä on vavahduttavan tosi ja tarkkakatseinen tarina eräistä elämistä ja niiden käänteistä, joista uskon löytyvän jokaiselle jotain kautta tuttua, omakohtaisesti tai toisten. Sillä puhutaan perustavanlaatuisista asioista: perheestä, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, sukupolvien painosta, kodista, työstä, henkilökohtaisista onnistumisista ja ongelmista, seksuaalisuudesta, onnesta ja onnettomuuksista, luonnostakin. 

Enemmän surumieliseen sävyyn kuin iloiseen, vaikka Johanneksen elämässä on paljon hyvää. Hän kertoo omaa tarinaansa ja samalla Kaarinan, ja osin sitä kertoo Johanneksen sisko Anna (miten en oikein edes muista Annaa aiemmista kirjoista?) omaakin tarinaansa sivuten. 

Sillä Johannes on jo iäkäs, kun kirja alkaa, hukkumassa ajan virtaan. Mutta vielä löytyy jotain, jota emme aiemmin tienneet. Sen tiesimme, että lapsuus oli rankkaa Johannekselle, Helenalle ja Annalle.

"Sen takia mies jo lapsena päätti Helenan kanssa, etteivät he ikinä puhuisi keskenään lapsuudesta. Siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista, ja yhteisestä sopimuksesta siihen ei enää koskaan palattaisi."

Mutta sitä en tiennyt, millaisiksi ihmisiksi lapsuus heitä muovasi. Kaarinan kanssa Johannes löysi rauhan paikan ja sai perheen, jota toivoi. Ja rakastamastaan valokuvauksesta ammatin, äitinsä Lahjan peruja. Muuta hyvää Lahja ei nimestään huolimatta antanutkaan, hirviöanoppi ja vaativa äiti hallitsi perhettä miten suinkin pystyi. 

Johanneksesta kasvoi vaatimaton, hyväntahtoinen ja ajatteleva mies, joka pystyi omista peloistaan huolimatta jopa ymmärtämään äitinsä käyttäytymisen taustoja. Olihan hän kasvanut tarkkailemaan ihmisiä omana selviytymiskeinonaan pienestä pitäen. 

"Ehkä jokainen lapsi lopulta pettyy vanhempiinsa, sillä kasvaessa mieli muuttuu ja lapsuuden ajan ihannekuva vääjäämättä särkyy. Hiljaksiin sitä huomaa, että toisen harkituiksi luullut päätökset ovat pikaistuksissa tehtyjä ja järjettömiä tai syvä rakkaus onkin vain takertumista. Ensin aitona pitämäänsä isään tai äitiin suuttuu, mutta ehkä lopulta ymmärtää ja antaa anteeksi. Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon."

Helenasta jäi lukijalle vielä kysymyksiä, ehkä nekin saavat joskus vastauksensa, tai löytyvät piilotettuina riviväleihin. Oli lohdullista lukea Johanneksen rakkaudentäyteistä kertomusta, ja surullista seurata pariskunnan ikääntymisen merkkien tiuhentumista. Vaikka hyvin tietäisi niin käyvän kaikille.

"Et välitä, miltä näytän tai mitä olen elämässäni tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan sinulle tärkeintä on että vieressäsi olen juuri minä. Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä."

Johannes muistaa isäänsä Onnia haikeudella. Niin tekee lukijakin: miten tuskallista Onnille oli olla erilainen mies, "laisensa", kuten joku keksii homoutta kuvata, aikana jolloin se oli rikos ja toi perheelle paarialeiman ja sylkemistä perään. Katkeroitunut Lahja purkaa vihaa lapsiinsa, mutta kuten Johannes toteaa, mistäpä hän olisi rakkautta oppinut, kun ei ollut koskaan sellaista kokenut. Seuraavat sukupolvet saavat kokea asiat toisin. 

Vanhenemista Kinnunen kuvaa komean todenoloisesti ja koskettavasti, ja tutut yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuvat kerronnan myötä eri vuosikymmenillä. Kiinnostava juonne on rakennusten kuvailu, onhan kirjailija tunnettu myös remontointiharrastuksestaan ja kiintymyksestään vanhoihin taloihin.  

Kirja teki vahvan vaikutuksen. Se liikutti, ilahdutti ja hämmästytti; miten hienosti ja vähäeleisesti Kinnunen kuvaa valtavia asioita ihmisenkokoisesti ja runsain sisällöin vain reilussa 350 sivussa, selkeällä ja kauniilla kielellä, ilman imelyyden makua. Taitavasti suunniteltu rakenne kertojavaihteluineen ja ajan etenemisineen on tyylikäs ja helposti seurattava, mukaansa liimaava. Ehkä Tommi Kinnusen paras kirja tähänastisista. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, ylisukupolvisia perintöjä miettiville, ikääntyville tai sellaisten läheisille, kauniin suomen kielen ystäville, Helsinki-keskeisyyttä vieroksuville, vanhojen talojen tuttaville, ajan kulua ihmetteleville.

Aiempia Tommi Kinnusen teoksia:

Neljäntienristeys (kirja)
Neljäntienristeys
(näytelmä)
Lopotti
Pintti
Kaarna

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY 2026. Päällys Martti Ruokonen.