Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.

K. M. Wallenius: Miesten meri. Klassikkohaaste 23.

K. M. Walleniuksesta on kirjoitettu parikin elämäkertaa, jotka kertovat jääkärikenraalin sota-ajan nopeasta uranoususta ja käänteistä, joita riitti Mannerheimin alaisuudessa. Herrojen välit olivat huonot, mutta Lapin tuntemuksensa ansiosta Wallenius sai vastuullisia tehtäviä, lopulta potkut. Värikäs mies ja värikäs elämä, kertovat jutut, elämäkertoja en ole lukenut. 

Keskityn vain hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja sen yhteen tunnetuimpaan teokseen, jota mieheni erätarinoiden ystävänä on monesti ehdotellut lukupinooni. Miesten meri on yksi Walleniuksen pohjoisen kuvauksia, jossa ollaan Lapissa, Ruijassa ja Jäämerellä aina Huippuvuorille saakka. 

Kirja koostuu kuudesta hurjasta kertomuksesta ankarasta elannon hankinnasta kalastaen ja metsästäen karun mutta rohkeille anteliaan luonnon armoilla. Wallenius arvosti niin luontoa kuin siitä eläviä eränkävijöitä ja viihtyi heidän parissaan pitkiä aikoja vuosikymmenien mittaan tarkkaillen ja osallistuen moneen toimeen. 

"Illalla oli taivas ollut kuin pyhäasuisen kamarin raitamatto ja aurinko kiiltoa vailla.
Ja sitten, aamulla, se tapahtui. Äkkiä tuli aivan tyven, kaikki tuntui pysähtyvän, oli kammottavaa. Miehet ojentautuivat työstään ja katsoivat taivaalle sekä toisiinsa. Sinessä ei näkynyt riepuakaan, mutta silmissä typertymistä, kimppu kysymysmerkkejä.
Kaikki kävi sekunneissa. Laaksojen kuruista ampautui myrskyiili kun urkupyssystä. Jäätiköiltä puhaltui matalana sokaiseva lumisakea."

Jo ensimmäisessä tarinassa Armoton ja armoitettu meri ollaan hengenvaarassa Länsijäissä, Lofoottien suunnassa. Kertoja Tuomas Herttua selviää kuin ihmeen kaupalla meren rajusta käsittelystä ja pääsee pikkuisen naisestakin haaveilemaan Tromssan satamassa. 

"Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinkoa. Niiden lämpöä kannatti tavoitella - tälläkin iällä."

Tarinassa Alaston maa kuvataan sataman kuhinan vastapainoksi karun maiseman lumoa, joka vie Hiltusen ja hänen uuden tuttavansa Veripään jokikalastamaan ja riekonpyyntiin. Kaamastunturin silmäpuolihukka vie Rannan Antin lohia pyytämään Juutuanjoelle, mutta lappalaisille aiheuttaa ongelmia poroja jahtaava susi. Aslak joutuu pinteeseen lumivyöryssä, mutta saa pitää henkikultansa revontulien ansiosta. 

Kuu ja Pumangin pahta oli suosikkini. Se kertoo Ales Karhakkamaan asustelevan Ruijassa "melkoisen vauraassa kalastajakylässä", jossa on jopa "ruumismaa, eikä vain johonkin kallionrakoon kokoontuneeseen hiekkaan kaivaistu kuoppa kuten Lapinhaminassa, missä jaloin juokseva ja siivin lentävä riutta vietti pitojansa." 

Ales on tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. "Lumottu on tämä seutu kokonansa, eikä ole ihme, jos se synnyttää ja siirtelee ihmisen mielessä vieraita, kummallisia ajatuksia, joskus niin kukkuramitoin, etteivät ne tavallisiin puitteisiin mahdu, vaan vuotavat yli laitojen... Sellaisessa terveessäkin ruumiissa kuin Ales Karhakkamaan kuppelehti täällä merkillisiä ajatuksia, mutta ne eivät painaneet mieltä, eivät purkautuneet yli laitojen: ne vain muotoilivat viehättäviä näkyjä, joilla oli ainoastaan kauniin, kiehtovan kuvan arvo."

Alesilla on vaimo, mutta veljiinsä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosikymmeniin. Ei ole tarvetta. Lapsista on parin sanan maininta, muttei käy ilmi, ovatko vasta suunnitteilla vai jo olemassa. Ales miettii elämäänsä hyvinkin modernisti:

"Häly, touhu ja kiire ovat jäänet sinne, mihin ne kuuluvat, sinne, missä tavoittelusta on tehty kehityksen mittapuu, varastoinnista edistyksen avain, elintasosta laki, koneesta jumala."

"Ja kaikki elää, jos katselet tarkoin. 
...
Ja tässä olen minä, onnekas ihminen."

Valaskala tuli Illepin kartanolle kertoo ihmeellisen sattumuksen Illepin ja Valpurin kotivuonon rannoilla. Heille tarjotaan aarre! 

Viimeinen tarina on oikeastaan pienoisromaani, joka haukkaa puolet kirjasta. Harakka-Antti lähtee itäjäihin tuo mieleen Moby Dickin ja muut kuulut meriseikkailut. Hermanni Paana kapteenina ei tyydy vähään, vaan valaita ja mursuja pitää tavoitella niin kaukaa pohjoisesta, ettei kartta riitä. Ja matka kestää niin kauan, etteivät lapset enää isäänsä tunne, kun Antti lopulta pääsee kotiin "Novajan maan ryhmyiseltä rannalta." Monenlaista seikkailua reissuun mahtuu, eivätkä kaikki palaa. Ystävyydet lujittuvat, kun hengenvaarassa ollaan yhdessä. Lainaan keskustelua, joka kuvaa miesten mieliä ja luontosuhdetta. Pohditaan, joutuisiko kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.

"- Se kuuma paikka tuntuu vähän kuin vetävältä näin vilun aikana, ja siellä kai ne ovat parhaat kaveritkin, mutta kyllä minä olen niin arvellut, etten sinne pyri elleivät pane.
- Niin, se vähän arkiinnuttaa, Antti sanoi vakavana, - kun ajattelee taivaan oloa sellaisena minä se on kerrottu, kauheasti valoa ja pauhua ja kuorot ja sotajoukot. Niin, minusta on joskus tuntunut, että asustelisin kaikkein mieluimmin pienenä, kilttinä menninkäisenä yksinäisen metsäpirtin kiukaan takana kuuntelemassa sinne sattumalta yöpymään asettuneiden erämiesten ääniä heidän kertoillessa toisilleen päivän kulkuja, hoitelisin tulta heidän nukkuessaan sekä eväitä miesten vaeltaessa metsissä ja vesillä. - Jos vain sinne pääsee.
- Se taitaa olla paras ratkaisu meikäläiselle miehelle. Vaikka en tiedä, tulisinko toimeen sellaisessa paikassa, mihin ei merta näkyisi."

Walleniuksen kirjoitustapa on persoonallinen, osuvasti kuvaileva ja rikkaasti sanoitettu. Rakkaus pohjoisen luontoon väreilee joka lauseesta; ei ihme, että erätarinoista pitävät lukevat tekstiä mielellään. Nykyinen luonnonsuojelu ei katso hyvällä eläinten tappamiseen perustuvia elinkeinoja, mutta tuohon aikaan metsästys on ollut kirjaimellisesti elämisen ja elättämisen ehto, kalastus on joillekin edelleen. Mutta asian suhteen herkille en kirjaa suosittelisi. Meriseikkailut tai erätarinat eivät ole minunkaan genreni, mutta oli kiinnostavaa tutustua kirjailijan tyyliin. Jos Wallenius vielä joskus kiehtoo, hyllyssä olisi vaihteeksi naisnäkökulmaa eli teos Makreeta, merensoutajan vaimo. 

Erkki Tantun pelkistetyt mustavalkopiirrokset sopivat täydellisesti kirjan kuvitukseksi. 

K. M. Wallenius: Miesten meri. Otava 1953 (neljäs painos, ensimmäinen 1951). Kuvitus Erkki Tanttu.

Liitän kirjan osaksi Klassikkohaastetta 23, jota vetää Jotakin syötäväksi kelvontonta -blogin Gregorius. Logo Niina Tolonen.

Jännitystä rouvaelämään. Naistenviikko 2026.

Monenlaisiin rouviin kirjojen kautta tutustuu. Yksi viime aikojen näkyvin on korealainen rouva Shim. Hänellä käy huono tuuri: mies on kuollut, ja omat työt lihanleikkaajana loppuvat. Silti pitäisi elää ja pitää huolta lapsista, lukiolaistyttärestä ja opintoja aloittelevasta aikuispojasta. Mutta miten? Mistä viisikymppinen nainen nainen saisi töitä? Kuulostaa tutulta myös ongelmalta myös meillä. 

Lukija saa kautta kirjan hämmästellä korealaista elämänmenoa. On outoja ammatteja, kuten untuvikkojen sukupuolen määrittelijä tai hiilibrikettien sytyttäjä, ja on ruokaa, joista japanilaisten kirjojen tapaan puhutaan paljon. Tutustumme muun muassa krapulakeittoon eri alalajeineen. 

Mutta se työnsaanti. Rouva Shim löytämän rekrytointi-ilmoituksen kautta hänelle tarjotaan palkkatappajan töitä. Taitavana veitsenkäsittelijänä ja yhteisössä näkymättömänä keski-ikäisenä naisena hänellä on siihen oivat edellytykset. Kauan ei etsivätoimiston tarvitse houkutella, sillä palkka olisi ruhtinaallinen. Rouvan silmissä siintävät pojan opiskelurahat ja huolettomat olot. Joten toimeen vain.

Ja hän on hyvä ammatissaan. Tietysti (mihin eivät viisikymppiset naiset pystyisi). Hän on niin hyvä, että herättää närää oikeissa ganstereissa, joita alalla uusi, tuntematon kilpailija uhkaa taidoillaan. Silloin homma alkaa käydä vaaralliseksi.

Kirja onnistuu olemaan hauska, osin jännittävä eikä väkivaltaakaan voi välttää, mutta enemmän humoristinen ja liukkaan vetävä kummine, odottamattomine käänteineen. Persoonaa kirjaan tuo myös kerrontaratkaisu: kertoja vaihtuu luvuittain, ja vaikka hieman piti pinnistellä outojen nimien vilskeessa - kukas tämä taas olikaan - kokonaisuus kuroutuu ovelasti kasaan. 

Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja. Johnny Kniga 2026. Käännös koreasta suomeksi Taru Salminen.

Riemastuin kirjastossa mainiosta kirjan nimestä: Toimen nainen. Mikä mainio suomalainen sanontatapa, kyseessähän on nainen, joka tekee ja saa aikaan, kuin suurten ikäluokkien naiset konsanaan. Tosin kävi ilmi, että olin nähnyt väärin ja ensimmäinen sana onkin Toinen. Mutta luin silti. Kuka ja miksi on toinen rouva Parrish? Mitä ensimmäiselle tapahtui?

Ensimmäinen on Daphne, joka on naimisissa ökyrikkaan ja filmitähden näköisen Jackson Parrishin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mikä osoittautuu harmittavan aviomiestä, sillä hän on haaveillut pojasta. Tähän löytämäänsä pieneen onnen säröön aikoo iskea Amber, joka kihisee kateudesta Daphnea kohtaan, etenkin tämän omaisuutta ja huoletonta elämää. Myös Daphnen mies kelpaisi! Amber teeskentelee ystävyyttä niin menestyksellisesti, että Daphne alkaa pitää Amberia luotettunaan ja antaa tälle lisäaseita miehensä kaappamiseen avaamalla intiimiä perhe-elämäänsä.

Mutta kuinka helppo pala Jackson on? Yllätyksiä ja salaisuuksia tarjoileva, rivakasti etenevä tarina tyydyttää lukijan tirkistelyn ja jännityksen halua trillerilukijoille jo tutulla, mutta näköjään edelleen toimivalla kaavalla. Julkaisu oli mennyt minulta aikanaan mennyt ohi, harmi kyllä, olisi varmaan silloin ollut todella pommi. 

Kirjailijanimi kätkee kaksi amerikkalaista sisarusta, joiden yhteistyö on tuottanut miljoonamyyntiin yltävän trillerituotannon. Ilmeisesti vain kaksi on suomennettu, tämän lisäksi Viimeinen kohtaaminen. 

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (The Last Mrs Parrish). HarperCollins Nordic AB 2020. Suomennos Maija de Pavert. Kansi Bonni Leon-Berman.

Murharouva Christieltä rouva-aiheinen dekkari sopii päivään kuin veitsi pahantekijän käteen. Paitsi ettei tässä käytetä veistä, vaan rouva McGuinty löytyy kuolleena kotoaan Broadhinnyn kylästä iskettynä päähän raskaalla esineellä. 

Murhaajakin selviää kätevästi, sillä kaikki todisteet viittaavat rouvan alivuokralaiseen, luihuun Bentleyhin. Paikallispoliisi Spence kuitenkin epäröi ja pyytää apua Poirotilta, joka innostuu jutusta tekemisen puutteessa ja - salapoliisin omanarvontunteen tietäen - näyttämisen halusta. Vaikka joutuu asumaan kylän majoituksessa, joka on kaikkien hänen standardiensa alapuolella.

"- Minä kärsin, Hercule Poirot sanoi itsekseen syvän itsesäälin vallassa. - Minä tosiaan kärsin."

Tarina on kuin perusopas Christien kirjoitustyyliin. Brittiläinen maaseutumaisema, epäiltyjen tarkka taustaselvitys ja Poirotin oivallukset sekä monipuoliset henkilöhahmot, joissa vilahtaa myös muista Christien kirjoista tuttuja nimiä. Poirotin ystävä, kirjailija Ariadne Oliver (jonka teoksia ovat muun muuassa Toisen kultakalan arvoitus ja Kissa se kuolikin) lienee Christielle rakas ja osin alter ego, jonka romaanien päähenkilö on riemuksemme suomalainen etsivä. Tosin mitään suomalaista hänessä ei ole, sillä kirjailija ei tunne maatamme lainkaan. 

Hahmot on nimetty huolellisesti. Rouva Sweetiman on kylän postitoimiston pitäjä, joka tietää kaiken ihmisten yhteydenpidosta. "Kylän aivot", miettii Poirot, joka raportoi Spencelle:

"- Olen suorittanut tutkimuksia, Poirot sanoi tuimasti.
- Niin?
- Tulos on tämä: kaikki Broadhinnyn asukkaat ovat oikein mukavia ihmisiä.
- Mitä te sillä tarkoitatte, monsieur Poirot?
- Ajatelkaa nyt, ystävä hyvä. 'Oikein mukavia ihmisiä.' Sehän on ennenkin ollut murhan motiivina."

Psykologinen, tai kuten Poirot itse sanoo, harmaisiin aivosoluihin perustuva tutkimustapa toimii aina. Eikä hän kaihda keinoja tiristääkseen totuuden - häntä ei "pedanttinen totuuden kunnioittaminen" keskusteluissa ole häiritsemässä, kertoo Christie. Huumoria kirjassa on yllin kyllin. Ja kritiikkiä ikä- ja naissyrjintää kohtaan. Yllättävän ajankohtaista on myös median suuri vaikutus. Jopa homous mainitaan, vaikkei rouva Oliver hyväksy aihetta tekeillä olevaan näytelmäänsä. Ei paheksumissyistä, vaan asia ei hänestä sovi näytelmän suoraviivaiseen tyyliin, on oma tulkintani. Rohkea veto silti, kun muistaa dekkarin alkuperäisen julkaisuajankohdan, joka oli vuosi 1952. 

Nautinnollinen perinteinen dekkari, jonka tekemisen parissa uskon kirjailijan itsensäkin viihtyneen. Kun luette tätä tai mitä tahansa, muistakaa Poirotin neuvo: Ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee. Älkää ainakaan luottako mukaviin ihmisiin.

Agatha Christie: Rouva McGuinty on kuollut. (Mrs McGuinty's is dead.) WSOY 1973. Suomennos Eva Sikarla.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo. 

#naistenviikonlukuhaaste26

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 

Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin Veriruusut, Musiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

Henkilöhahmot lienevät romaanin olennaisin osa: kirjassa ei välttämättä tarvita juonta, faktoja, aikamääreitä, mutta ilman toimijoita jossain miljöössä romaania tuskin tapahtuu. (Ja teema, rakenne ja näkökulmat muodostuvat henkilöiden myötä, vaikkei niitä etukäteen määrittelisi.) Oletko samaa mieltä?

Romaanin henkilöihin voi samastua, heitä voi inhota, ihailla, rakastaa, vihata, sääliä, tarkkailla uteliaana; heille ja heidän kanssaan voi nauraa, heidän puolestaan itkeä, surra ja kaivata. Nuo tunteet ovat kirjailijan lahja lukijalle. Vuolan ja Melenderin esseeteos romaanihenkilöistä sanoo saman asian hienommin: 

"Tarve saada vastakaikua ihmisenä olemisen peruskysymysten äärellä toteutuu lukijan ja romaanihenkilön välisessä vuorovaikutuksessa."

"Sillä kun me koemme jotain, me löydämme itsestämme jotain. Juuri tähän lukemisen nautinto perustuu."

Kirjoittajat kertovat omasta suhteestaan henkilöhahmoihin "niin kirjailijoina kuin lukijoina", henkilöiden rakentumisesta, päähenkilön ja sivuhenkilöiden merkityksestä sekä erilaisista kertojatyypeistä. Ja kirjan muodostavissa neljässä dialogimuotoisessa luvussa ajatuksistaan ja omista mieltymyksistään romaanin kerronnan osalta. 

Lisäksi kirjassa on 24 esseetä, joissa kuvataan romaanien - mukana on koti- ja ulkomaista, klassikoita ja modernia - henkilöhahmoihin liittyviä mietteitä. Esseihin on valittu rajuja tapauksia, Brett Easton Ellisistä Stephen Kingiin ja Cormack McCarthyyn, mutta myös muun muassa Aino Kallasta ja Kristina Carlsonia. Äärimmäisiä esimerkkejä Sudenmorsian ja Eunukkikin tavallaan ovat, muiden esiteltyjen tavoin. Kiinnostavia näkökulmia monelle tuttujen romaanien tulkintaan. 

Melkoinen tietopaketti niin romaaneja kirjoittaville kuin meille niitä lukeville, erilaisine lukemisen motiiveineen! Ja herättää paljon ajatuksia, ei tyhjene kertaluvulla, niin paljon viitteitä eri kirjoihin ja niiden sisällön yksityiskohtiin mainitaan. Henkilöhahmon ei tietenkään tarvitse olla ihminen, se voi yhtä hyvin olla eläin, kasvi, robotti tai luuranko. Tai esine: sormuksella on mielikuvissamme aina taikavoimia, voiko sitä sanoa sivuhenkilöksi? Entä järveä? Entä millainen on "luotettava lukija"? Ja ovatko "pyöreät" henkilöhahmot parempia kuin "litteät"? 

"Vain fiktio sallii pääsyn vieraaseen piiloiseen tajuntaan - toisin sanoen täysin vertaansa vailla olevaan leikkiin."

Kirjaa kannattaa lukea rauhassa ja pätkittäin, vaikka sen ensin ahmisi kokonaan, kuten minä tein, mutta olen jo noin kolmannella kierroksella lisää tutkimassa. Aina löytyy.

Parissakin kohtaa muistutetaan, etteivät henkilöhahmot, edes päähenkilö, ole sama kuin kirjailija itse. Autofiktiobuumi, ja itse lisäisin, medioiden suosimat kirjailijoiden "vaatekaappihaastattelut", ovat sekoittaneet monen mieltä tässä. Hyvä siis tiedostaa kirkkaasti. 

Kirja on tarkoitettu kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille, kertoo esipuhe. Teksti on rentoa mutta ei täysin yleistajuista, ovathan kirjoittajat kovan luokan ammattilaisia alallaan, ja ammattitermit tuppaavat mukaan välillä silloinkin, kun ei ehkä tarvitsisi. ("Romaanihenkilö konstruktiona merkitsee minulle dynaamista keinoa jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen.") Tosin näin saadaan tarttumapintaa myös ammattilaiskollegoille, ja termit on usein selitetty saman tien tavallisemmin sanoin. Ovelaa piilosivistämistä. Vai onko kyse tästä, siirrettynä tietokirjaan? (Oikeasti ymmärrän kyllä pointin ja olen samaa mieltä. Hyvässä romaanissa tuntuu aina olevan pinnan alla jotain, mihin ei ihan täysin pääse käsiksi, mutta se kutkuttaa.)

"Hyviin romaaneihin - ja kiinnostaviin henkilöhahmoihin - sisältyy arvoituksellista kohinaa, jonka tarkoitusta lukija ei välttämättä ymmärrä tai ei edes voisi ymmärtää." 

Kaltaiselleni romaanien suurkuluttajalle teksti on silti erinomaisen kiinnostavaa eikä muutaman sanan googlaus haittaa (nyt tiedän, mikä on fokalisaatio: sama kuin tutumpi termi näkökulmatekniikka, suurinpiirtein). Saati jonkin romaanin tietojen etsintä, lukuvinkkejä vilisee anteliaasti niin tekstissä kuin jokaisen luvun ja esseen perässä Kirjallisuutta-listassa. Ja yhden kirjan olen jo ostanut mainintojen perusteella, lisää seurannee. Kiitos kirjan tieto- ja ajatusräjäytyksen.

"Kaunokirjallisuus mahdollistaa niin suurta ja todellista hyvää, että ilman sitä ymmärrys elämästä jää vajavaiseksi." 

Lue myös:

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput (kirja romaanien lopetuksista).

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (kirja romaanien aloituksista).

Jani Saxell: Aiheiden kirja (inspiraatiota kirjoittajille ja lukijoille).

Useita kirjoittajia, toim. Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto: Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon  (12 kirjoittajaa kertoo vinkkejään).

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies (riemukas ja loistelias näyte kirjoitustaidon mahdollisuuksista ja erilaisista tekstityyleistä).

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä. WSOY 2026. Kansi Martti Ruokonen.

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa

Kuuluisin Irlannissa 1900-luvulla julkaistu romaani James Joycen teosten jälkeen, mainostaa kustantaja. Klassikko, mestariteos ja uranuurtaja kuuluvat myös tarjolla olevien adjektiivien valikoimaan. Tehosivat minuun, otin heti lukuun!

Ja onhan se erikoinen, hullu ja hauska. Eräs päähahmo on kirjailija Trellis, josta nuori ja laiska dublinilainen opiskelija yrittää kirjoittaa romaania. Kumpikaan heistä ei ole hyvä kirjailija. ("Hänen kirjansa on niin huono, ettei siinä ole lainkaan sankareita, pelkkiä konnia vain.") Joten O'Brien laittoi fiktiivisen kirjailijansa luomat henkilöhahmot ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Törmäämme siis metafiktioon ja fantasiaan, mutta ei vain vitsin vuoksi, vaan ovelasti samalla Irlannin kulttuurin historiaa ja piirteitä esitellen ja hillittömyyttä syytäen pahaa-aavistamattomalle lukijalle. 

Homma menee täysin päättömäksi. Mutta hallitusti niin, että lukeminen viihdyttää. Ja kieli on riemukasta sanataiteilua, vertauskuvat kekseliäitä ja tekstin kulku kiistattoman vetävää. On pakko nähdä pian, mitä ihmettä seuraavaksi tulee... 

Ainakin kirja opettaa, että kirjailijan kannattaa varoa, miten paljon vapauksia henkilöilleen antaa. Heidän syntymänsä on tietysti juhlaa:

"Meillä on ilo ilmoittaa, että hotelli Punaisessa Joutsenessa on nähty iloinen perhetapahtuma. Hotellin omistaja, Mr. Dermot Tellis, on onnistunut auttamaan maailmaan Furriskey-nimisen miehen. Tulokas, joka saamiemme tietojen mukaan voi 'vallan mainiosti', on noin 173 cm pitkä, rotevarakenteinen ja tummatukkainen, ja leuka on sileäksi ajeltu."

Mutta mitä tekevät nämä romaanihenkilöt? He alkavat vaatia oikeuksiaan! Työaikoja ja muita kunnollisia työehtoja! Kirjailijan on tarkkaan harkittava, millaisia henkilöitä hän mukaan tuo.  Puolikkaita ei voi tuoda (sitäkin pohditaan), mutta toisaalta, henkilöitä voi lainata tarvittaessa toisilta kirjailijoilta. Omanlaisensa galleria ja paljon puhetta tähän tarinaan mahtuu.

Kerrotaan hiuksianostattavia juttuja, tuodaan mukaan irlantilaisia myyttihahmoja (kuten hullu kuningas -raukka), liioitellaan ronskisti aina kun on tilaisuus, juodaan olutta ja viisastellaan mitä erilaisimpien asioiden tietämyksellä, sivistyssanoista mustapäiden poistotapoihin. 

"...keskustelu kääntyi nyt sellaisiin aiheisiin kuin ulko- ja sisäpolitiikka, painovoiman aiheuttama kiihtyvyys, tuliaseiden käyttö, paraboliikka ja kansanterveys."

Irlantilaisten vahvaa aluetta on muun muassa maailmankuulu hyppelytaito (tanssi-innostuksen tausta?), kertoo tarina. Kortinpeluu ja kirkonmenot luonnollisesti kuuluvat asiaan noina aikoina, ja Irlannin luonnon kauneutta ja antimien runsautta ei väsytä ylistämästä. Eikä tietenkään kirjallisuuden ja runouden voimaa. Ken osaa sorvata säkeitä, häntä arvostetaan! Ja suuri osa katsoo osaavansa... 

Mutta enemmän keskitytään henkilöiden luonteisiin ja ulkonäköön, heidän "todellisiin" tai "keksittyihin" persooniinsa. Eikä lukija ole aina varma, kummanko lajin henkilöstä on kyse (ja onko edes kyse henkilöstä vai ehkä kengurusta) - muttei se haittaa, meno vie mukanaan niin, ettei liikaa tarvitse jäädä pohdiskelemaan. Vaikka osin on toistoa, sillä kirjailija kokeilee välillä muutamaa eri etenemistapaa; ymmärrettävää, kuka kirjoittaja ei niin tekisi. Kirjoittamisen vaikeus onkin yksi keskeinen teema. (Kehittyykö fiktiivinen kirjailija, sen saa jokainen lukija itse päätellä.) Mutta luulenpa, että myös irlantilainen juurevuus ja maanläheisyys, juhlimisen taito ja satiirinen sanakulttuuri ainakin tulevat tutuiksi, ehkä myös vähemmän miellyttävät ja tyyliin sopivasti suurennellut mutta aidot kansanpiirteet. 

Kirja kertoo oikeastaan eniten kirjoittamisesta, etenkin kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. 

"Kommentti liittyen rakenteelliseen tai argumentatiiviseen hankaluuteen: Tulin toteamaan, että tehtäväni selostaa ja kuvailla hra Trellisin aviottoman jälkeläisen syntymää sisälsi loputtomasti vaikeuksia ja vastenkäymistä, luonteeltaan sekä teknillisiä, rakenteellisia että kirjallisia - siinä määrin, että koin tehtävän suorittamisen täysin ylivoimaiseksi."

O'Brien oli tunnettu Irlannissa satiirisista, kiivastakin keskustelua herättäneistä lehtijutuistaan. Kirjailijana hän oli sivutoiminen. Häneltä on suomennettu aiemmin teos Kolmas konstaapeli, joka ilmestyi postuumisti alunperin 1967, suomeksi 1988. Lainaan esittelyä Rising Shadow -sivulta:

"Kolmas konstaapeli on kirja, jossa ryöstömurhaajien elämä muuttuu surrealistiseksi helvetiksi. Teoksen suomentaja Kristiina Drews sai työstään valtionpalkinnon ja romaani Tähtivaeltaja-palkinnon. Palkintoperusteluissa todettiin O'Brienin romaanin olevan lajityyppien rajoja rikkova, omaa logiikkaansa noudatteleva fantasia. Rikas kieli, omintakeisen vertauskuvallisuuden runsaus ja kafkamaisen tarinan musta ja syvälle luotaava huumori tekevät kirjasta mieleenpainuvan lukuelämyksen."

Palkintoasiaa lukuunottamatta esittely sopii myös Hulluun kuninkaaseen puussa. Mainio tuttavuus, tämä kirjailija, kirja riemastutti. Ja kääntäjältä mahtava suoritus, outoine perinnesanoineen ja nyansseineen ei mikään tusinatyö! Se välittää henkeä ja tunnelmaa, jonka uskon vastaavan alkuperäistä, hassutteluineen ja mahtipontisuuksineen. 

"Vasta nyt omien aivoitusteni syvämietteisyys on kunnolla valjennut minulle. Olen keksinyt juonen, jolla meidän tarinamme kohoaa suuren kirjallisuuden korkeimmalle tasolle."

Kenelle: Kirjailijoille, surrealistista sietäville, Irlannista kiinnostuneille, hämmästymään haluaville, omalaatuista viihdyttävää hakeville.   

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa. (At Swim-Two-Birds 1939.) Aula 2026. Suomennos Kristiina Dews. Esipuhe Jyrki Valtonen. Kansi Anna Makkonen. 

Tiina Lifländer: Merta edemmäs

Sini oli aina haaveillut merestä ja walesilaisesta rannoista. Kun tilaisuus koitti, hän otti töistään lomaa ja lähti - elämä oli muutenkin vaiheessa, jossa piti tehdä isoja päätöksiä. Kuten poikaystävän suhteen: haluaisiko Sini todella jakaa elämänsä Jessen kanssa? Mietintätauko olisi tarpeen.

Majataloa pitivät viehättävät ladyt Rosemary ja Marjoram. Heidän luonaan Sini tunsi olevansa kotona. Hän sai lämpimän vastaanoton ja teen ohella elämänohjeita.

"- Vaikka palaisitte yhteen, niin älä luule palaavasi ajassa taaksepäin, se ei onnistu koskaan, Rosemary sanoi. Sini nyökkäsi hitaasti, sillä Rosemaryn sanat olivat tietenkin totta, mitä tahansa kävisikin. Eteenpäin. Jonkin täytyisi muuttua."

Ja paljon muuttuukin, ensin Sinin mielessä, sitten todellisina tapahtumina. Sini tapaa ihanan Dafyddin, mutta tässäkin mahdollisessa suhteessa ilmenee haasteita. Onneksi Walesin rantakalliot, tuulen ja meren pauhu ja pakahduttavan kauniit kävelyreitit pysyvät ja lohduttavat. Ja uudet ystävät, kuten Sarah ja  Poppy-koira. Sipseistä ja suklaasta on myös apua. Mutta olisiko Jesse kuitenkin Sinille se oikea, se peruskallio?

"Harmi vain, ettei Siniä huvittanut mennä kotiin peruskallion luokse, ja hän oli muutenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäsi enemmän merestä kuin kallioista. Täällä hän nyt sitten olisi, ainakin vielä muutaman päivän."

Tarina on viihdyttävä visiitti walesilaiseen elämänmenoon ja maisemaan, ja Sinin mietintöihin on helppo samastua. On kuin olisi itsekin käynyt reissussa, nautin! Mitään superyllätyksiä ei tarjota eikä tarvita, ei spicyä eikä rikoksia. Ihan arkea vain, jota kuka vain voisi kuvitella elävänsä tai eläneensä, lukijan iän mukaan. Romantiikkaa perusasetuksin: kuka on se oikea vai onko sellaista? Erittäin sopivaa hyväntuulista luettavaa matkakuumeisille, arjesta pakoa kaipaaville ja merenrannan ystäville sekä ihmissuhdekuvioitaan pohtiville. 

Lue myös Tiina Lifländerin Kolme syytä elää; lämmin ja humaani tarina niin iäkkäiden kuin nuorten ihmissuhteista sekä Hyvä yö, joka kertoo hoitajan uupumisesta vanhusten hoitotyössä. Kirjailijan monipuolisuus eri tyylilajien tekijänä on kiinnostavaa ja ihailtavaa. Yhteisiä piirteitä kirjoilla toki on. Ihmisen arjesta ja hänen ihmissuhteistaan on kyse.

Tiina Lifländer: Merta edemmäs. Gummerus 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Uskomaton juttu, tämän tietokirjan sisältö. Välillä ajattelin epäuskoisena lukevani satua, mutta uskottava on, että karhukaiset ovat totta, samoin koko Suvi Auvisen kirja. Karhukainen on ultrasuperpieni ja muutenkin supersankarimainen eläin, jollaiseen jokainen meistä todennäköisesti on joskus törmännyt tietämättään, sillä karhukaisia on kaikkialla - niitä ei vain ihmissilmällä pysty näkemään. Jos näkisi, niin mitä näkisi?

Mikroskoopissa ne paljastuvat. Auvinen kuvaa osuvasti karhukaisen ulkonäköä "nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin" risteytykseksi. Näky herättää ihmisessä sympatiaa monien tuttujen eläinten tapaan, sillä niillä on pyöreänpehmeä muoto, raajat liikkumiseen ja tarttumiseen, suuri pää - ja naama! Lisäksi ne lisääntyvät munimalla (ilmeisesti jotkut lajit myös suvuttomasti). Ne elävät ihmistä häiritsemättä omissa kuplissaan vesien lähettyvillä ja sammaleissa. Mikä ihmeen otus tämä on?

"Me ihmiset ihailemme usein enemmän suuria asioita kaukana meistä kuin pieniä asioita lähellämme."

En yhtään ihmettele, että kirjoittaja hurahti karhukaisiin niin, että matkusti niiden jäljillä ympäri maailmaa, tutkijoiden jäljillä ja kanssa, käytti aikaa ja rahaa intohimoiseen tiedonhankintaan. Taisin itsekin vähän hurahtaa. Ihmeellisyys vain kasvaa, kun Auvinen siteeraa tutkijoita ja ajattelijoita, pohtii niin mikroskooppisen pieniä kuin avaruuden kokoisia asioita sekä kertoo karhukaisten ominaisuuksista. Ne pystyvät lopettamaan aineenvaihduntansa niin, että kestävät äärimmäistä kuumuutta, pakkasta, kuivuutta ja jopa tyhjiötä aikansa - ja virkoavat otollisemmissa olosuhteissa jälleen eloon. Tilaa sanotaan kryptobioosiksi. Merenpohjista vuorenhuipuille, autiomaasta avaruuteen, karhukainen voi pysytellä elossa. 

Siksi se voisi olla maailman viimeinen eläin kaiken muun elävän kadottua. Ehkä se on ollut jopa ensimmäinen monisoluinen, ken tietää (ehkä joku tutkija?). Ovatpa jotkut tutkijat esittäneet, että niiden alkuperä olisi muualta kuin maapallolta, sillä karhukaiset ovat niin omanlaisensa laji maailman tunnettujen lajien joukossa. 

"Ihmisiä kiehtoo ja häiritsee se, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä." 

Varmaa on vain se, että ne elävät täysin omassa universumissaan, ihmisistä tai muista meille tutummista lajeista piittaamatta. Tuskin niistä tietävätkään, jos ei lasketa mukaan niiden eväitä, kuten bakteereja ja leviä. Mieleen tulee pakosti ajatus siitä, että ehkä ihminen elää jonkin toisen universumin jäsenten mielestä samaan tapaan ja kuvittelee olevansa luomakunnan valtias, koska aistimme eivät vain riitä hahmottamaan muuta... Kuin scifiä lukisi!

Auvinen kertoo matkoistaan, näkemistään karhukaisista ja niiden tutkijoista vetävästi ja siten, että innostus näkyy, tuntuu ja tarttuu. Hänelle lajiin tutustuminen oli henkireikä, oma projekti koronan ja puolison vakavan masennuksen riivaamalla ajanjaksolla. Masennus on tavallaan samantyyppistä kuin kryptobioosi, miettii hän, osa elintoiminnoista joutuu tauolle. Entä tuntemiemme karhujen talviuni, eikö siinäkin ole jotain samaa, muttei yhtä rajussa muodossa?

Karhukaisista puhuessa ei voi olla ajattelematta luontoa kokonaisuutena ja elämän jatkuvuutta maapallolla. Elämä saattaa siis jatkua meneillään olevasta lajikadosta - jota sanotaan kuudenneksi sukupuuttoaalloksi -  huolimatta. 

"Tiedämme, että meneillään on biodiversiteetin romahdus, mutta koska se tapahtuu niin vääjäämättömästi ja näennäisen hitaasti, sitä on silti vaikea käsittää.

Ihmisyksilön kokemus on niin hetkellinen ja näkökulmamme pistemäinen, ettei kokonaisuutta voi hahmottaa." 

Kirja on mahtava kurkistus kokonaan uuteen universumiin, jonka en tiennyt edes olevan olemassa, vaikka se on lähellämme koko ajan. Auvinen kirjoittaa lempeästi ja huumorintajuisesti, ei julista eikä räyhää, jos joku sitä pelkää hänen nuoruuden anarkismimaineensa perusteella. Hän on viisaasti kehittänyt paljon tehokkaamman tavan osua lukijaan, tiedon, henkilökohtaisuuden ja harkitun sanankäytön kautta. Lähdeluettelo on pitkä. 

"Olemme ihmiskuntana päätyneet toimillamme tilanteeseen, johon emme ole halunneet. Mitä tarvittaisiin, jotta ihminen ei pyrkisi nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, vaan haluaisi vähemmän, hitaammin, harvemmin?"

Pidin paljon myös hänen teoksestaan Kaltainen valmiste. 

Suosittelen kaikille, etenkin tietokirjoja lukeville. Suomen tietokirjailijat ry on muuten julkaissut arvonnan, jossa neljä tietokirjaa lukemalla ja julkaisemalla postauksen joko Instagramissa tai Facebookissa viimeistään 31.8. osallistut kirjakauppalahjakorttien arvontaan. Tunniste on #kesäinentietokirjabingo

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2026. Kansi Jussi Karjalainen. 

Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteet, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

Lempeitä dekkareita: R&R: Vainajat vailla armoa; Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

Herkullista rikostarinaa lempeään tapaan, jos niin voi dekkarista sanoa. Cozy crimessa ei väkivallalla juhlita, mutta joku kuolee ja joku selvittelee, mitä tapahtui. Lajissa valtteja ovat nokkelat juonet, persoonallinen ote tekstiin ja kiinnostavat henkilöhahmot sekä tapahtumien sijaintipaikat ja -ajankohdat. Molemmissa seuraavissa kirjoissa kaikki valtit on käytetty hienosti.

Oikeuslääkäri Viola Kaario ja rikosylikonstaapeli Ville Karila nousevat keskushenkilöiksi, kun Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy ruumis. Käy ilmi, että kuolema herättää hämmennystä muistisairaiden hoitokodissa, jonne poliisien käynnit alkavat tihentyä. Ja ammattilaiset alkavat saada selville yllättävyyksiä hoitokodin asukkaiden elämästä sekä Violan omista salaisuuksista. 

"Vaikka kuinka varovainen yritti olla, kertoa kuinka vähän tai kuinka valikoituja asioita tahansa, aina oli ihmisiä, joille muuttui pienenkin avautumisen jälkeen avoimeksi kirjaksi. Sellaiset ihmiset osasivat lukea ilmeitä, aistia tunnemia ja vetää johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi Ville Karila ja Erkki Laine osasivat." 

Dekkari on nautinnollista luettavaa, sillä se ei keskity vain actioniin, vaan ruotii rauhassa henkilöidensä persoonia ja ajatusmaailmaa. Tapahtumat selkenevät pikku hiljaa, ja kaiken ohessa myös lenkki naisia huijanneen auervaaran ympärillä kiristyy: hänet tavattiin jo sarjan aiemmissa osissa. Samalla  tutustumme muistisairaiden elämään Manderley-hoitokodissa, joka vaikuttaa ihanteelliselta: olisipa se oikeasti olemassa! Laitoksen johtaja Sulo Salomaa sanelee muistiinpanojaan ahkerasti nauhalle, joten lukija pysyy hyvin kärryillä paikan tapahtumista. Vai pysyykö sittenkään...

"Pidettäköön väkivaltaiset kuolemat ja murharyhmän konstaapelit kaukana Manderleysta. Tätä harrasta toivetta koskien minulla on pieni suunnitelma."

Yllätyskäänteitä, perhesalaisuuksia, lievää mystiikkaa Violan ruumiinavaustyössä (hän "kuuntelee" kuolleita asiakkaitaan), pelkojen selättämistä ja romantiikkaa, kaikkea löytyy. Kirja on sarjan kolmas osa, mutta sen voi lukea itsenäisenä, sillä paljon kerrataan ja asioita toistetaan, jopa samojen kansien välissä. Ehkä lukijan työn helpottamiseksi siltä varalta, etteivät kaikki käänteet pysy muistissa koko pitkää matkaa. Mutta rauhallinen, silti tapahtumantäyteinen juoni etenee koko ajan kiinnostavasti ja tuo mieleen jopa parhaat klassiset brittidekkarit.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat vailla armoa. Mortuí non silent #3. Siltala 2025.  Ulkoasu Elina Warsta.

Laventelimurhat-sarjan kolmas osa vie aina kiehtovaan Lontooseen 1930-luvulla. Osassa 2, Vierge Moderne, tutustuimme sisar Kerstiniin, joka on nyt lähtenyt Helsingin Diakonissalaitokselta opiskelemaan lisää sairaanhoitoa St. Thomasin sairaalaan Thamesin varrella. Innoituksen tähän hän sai samaisen opiskelun suorittaneelta Sophie Mannerheimilta, jonka koulutus on historiallinen fakta, samoin opiskelupaikka. Kenraalin sisar uudisti merkittävästi lasten sairaanhoitoa Suomessa ja perusti omilla varoillaan Lastenlinnan, joka toimi alkuun turvakotina, sittemmin lastensairaalana myöhemmin perustetun Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuudessa. 

Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan Kerstinistä ja hänen ystävistään Lontoossa. Piirit ovat epäperinteiset sateenkaarevuudessaan, enkä välillä edes muistanut mainittujen henkilöiden sukupuolta, sillä nimistä sitä ei voinut päätellä - vaikka joitakin olin jo "tavannut" Airaksisen aiemmissa kirjoissa. Mutta niin pitäisi ollakin: rakkaus vie ihmisiä yhteen sukupuolesta riippumatta. Toisaalta tuohon aikaan se vei helposti myös tekemisiin poliisin kanssa, jos lainrikkomuksia tai "epäsopivaa käytöstä", kuten miesten ehostusta, oli syytä epäillä. Tiettyihin yökerhoihin tehtiin ratsioita eivätkä putkayöt olleet ennenkuulumattomia. Sen kokee Kerstinin Suomesta käymään tullut ystävä Freddy.

Eivätkä jauhot poliisien pussissa olleet välttämättä puhtaita, saa Kerstin todeta. Hän oli luvannut selvitellä tuttavansa Rosen kadonneen sisaruksen Jimmyn olinpaikkaa Lontoossa. Ja se selviää, vaikkei odotetusti; samalla käy ilmi kaikenlaista hämärää. Myös Kerstin itse joutuu vaaratilanteisiin. 

Mutta on hänellä rentoutumisenkin hetkiä turvallisessa yhteisössään, jonka seurapiirit ovat värikkäitä ja juhlat riehakkaita. Kuhiseva kaupunki luo omaa huumaansa, mutta kaiken yllä leijuu kielletyn lumo ja paljastumisen pelko, hieman hysteerinen elämästä nauttiminen. 

Saattaa johtua ihmisten ja yksityiskohtien (puvuista ruokiin ja juomiin, paikoista ajan muotivirtauksiin) suuresta määrästä, että kokonaisuus jäi hajanaisemmaksi ja tunnelman intensiivisyys hennommaksi kuin sarjan aiemmissa osissa. Tai ehkä syy oli se, että Kerstin on vaimea päähenkilö, eikä hänen ihmissuhteissaan juuri tapahdu. Viihdyttävää ja tyylikästä luettavaa silti, ja odotan jo sarjan jatkoa! Sarjan kirjoissa on ainutlaatuinen atmosfääri. Arvostan myös taustatyötä historiallisten faktojen ja paikkojen osalta ja tekstin kielellistä virheettömyyttä.

Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia. Laventelimurhat osa 2. Siltala 2025. Hieno, tyyliin sopiva kansi Jenni Saari. 

Liitän jutun osaksi kirjasomen haastetta Dekkariviikolle 2026, jota vetää Tuulevin lukublogi. Logon suunnitteli Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat. Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen, vuotuinen kirjanedistämistempaus dekkarien suuren suosion innostamana.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Väkevä ja hätkäyttävän vahva on Katja Ketun kirja lestadiolaisuuden synnyn ajoista 1800-luvulla Lapissa. Tarinaa kertoo Lars Levi Laestadiuksen (kirjassa Leevi) vaimo Brita-Kajsa (kutsumanimi Riitu tai Kaisa), joka miehensä kuolinvuoteella muistelee elämäänsä ja herännäisliikkeen kehittymistä. Ja etenkin rakkauttaan tuohon erikoislaatuiseen mieheen. 

Sillä se oli suuri ja pysyvä, vaikka parilla oli epäsuhtaa niin koulutuksen kuin taustankin puolesta. Leevi oli oppinut mies etelästä, botanisti ja pappi, joka määrättiin Lappiin osana rovastin koulutusta. Kajsa oli saamen sukua, jossa osattiin käden taidot ja poronhoidot pienestä pitäen. Hän oli käytännön nainen, näkyy tarinasta pitkin matkaa, jo avioliiton järjestämisestä alkaen. Vaikka oli hänessä näkijän vikaa myös.

Vielä silloin kun pari asettui yhteen, Leeviä kiinnosti enemmän tutkimustyö kuin hengellinen johtaminen. Botanistin maineellaan Leevi pääsi isännöimään tutkijoita kaukaa Ranskasta saakka. He halusivat nähdä aitoa Lapin elämää, ja sitä koetettiin heille järjestää, rummutusta ja joikaamista, vaikkei se oikeasti autenttista ollut. Tarut ja muut Leevin jutut viihdyttivät heitä. Kajsa muistelee huvittuneena heikkoina ja hentoina pitämiään ranskalaisia ja huomasi pian, etteivät he lappalaista pappia suuresti arvostaneet. 

"Frantsut, Marnie ja Gaimart, net oli häveliästä sakkia. Aluspöksekki niillä oli valakosta pellavaa, ja niitä piti pajassa ehtimisseen olla kuuraamassa." 

Leevi oli intohimoinen mies, niin hengen kuin ruumiin osalta. Hän seurasi valtakuntien asioita ja pohti syntyjä syviä. Kansallisaate alkoi heräillä, joskaan ei saamelaisten hyödyksi, mutta ajatus kiehtoi.

"Vaan sitte alako kuulua kummia. Tämä ensimmäine asija: virran toisella puolella oli Suomi, jo kolomattakymmentä vuotta Venäjän alla. Ja kaikki varmaan aatteli että siinä net nyt ryssiksi alakaa. Vaan sieläpä oliki heränny liike, että vanahoja karijalaisten runoja ja tarinoita oli alettu koota ihan päntiönään. Omalla mielellä ja kielellä. Set oli sinulle merkillinen asija, ja toivo." 

Varsinaisen herätyksen saatuaan - kuin ihmeenä - alkoivat leipäsaarnat muuttua. Ääneen tuli "voima ja vimma". Jopa Brita-Kajsan aiemmin havaitsema "paljontärkeys" unohtui.

"- Mie annoin niitten tuta Jumalan sanaa, sie totesit. - Sitähän net halusi, hurmospappia ja Lapin käännyttäjää." 

Väki havahtui, kuunteli eri korvalla kuin entisiä pappeja - tuttu kieli ja hurmos veivät. Ja niin syntyi herätysliike.

"Mie kajeksin tuota suurta tulta, joka teissä heränneissä roihusi. Ko koko Lapinmaa ois syttyny tulehen."

Meno meni niin rajuksi, että pappi siirrettiin pois Karesuannosta Pajalaan. Hurmahenki sai ihmiset outoihin tekoihin, joita kirkon johto joutui suitsimaan papin palveluspaikkaa vaihtamalla. Syntiä piti tehdä, jotta ne voi anteeksi antaa, kertoo Kajsa. Ja jonkin ajan päästä Koutakeinossa sattui se kamala. Leeviä ei siitä syytetty, vaikka hän alkuroihun taisi sytyttää ja omantunnon tuskia kokea. Liike alkoi säröillä ja hajosi sittemmin useaan eri alalahkoon. 

Fyysisestä intohimosta Kajsa sai nauttia kahden kesken usein ja paljon, joskus jopa pian synnytyksen jälkeen paikat kipeinä. "Ilonen pillu" ei aina jaksanut iloita. Mutta 15 lasta Kajsa synnytti. Tästäkö lie lähtenyt herätysliikkeen ehkäisykielto? 

"Mie olen sitä hyvänä pitänyt. Ei se ittestään hyvänä säily. Voisi sanoa, että minun pillu on vähän niinko ikiaikanen kuksa. Oikiaa pahkakuksaa ko hellästi pittää ni se ei mene pahaksi milhän."

Lapsimäärästä huolimatta Kajsa oli usein yksinäinen, mies omilla reissuillaan. Muutama ystävyyssuhde säilyi, osa katosi, osa muuttui vuosien myötä.

"...esiäitit kulukee aina mukana. Semmonen ajatus kyllä helpotti, ja minun yksinäisyys väistyi."

Se on kauniisti sanottu. Kuten moni muukin kohta hurjassa tarinassa, ronskin ja suorasukaisen ohella. Riemukas ja runsas kieli on helppolukuista ja tarkkaa. Tällaista kielen iloittelevaa hienoutta ja vahvaa otetta Katja Ketulta uskalsi odottaakin: ehkä hänen paras romaaninsa tähän asti. Historiafaktaa on sen verran, että lähdeluettelo on pitkä.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. Päällys Piia Aho.

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä

Anna ja Tom elävät täydellistä Instagram-elämää. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kirja alkaa heidän Berliinin-asuntonsa yksityiskohtaisella kuvailulla; harkittu sisustus ja paikan ilmiasu alkaen katunäkymästä aina kodin huolellisesti huolettoman näköisesti sijoitettuihin koriste-esineisiin palvelevat kuvatarpeita, no, täydellisesti. Ovathan he ammattilaisvisualisteja, free lancereita, jotka tekevät työtään kotona juuri sellaisissa puitteissa, jotka valitsevat. 

Berliini on paikka, jossa nuorten, trenditietoisten ammattilaisten tulee olla; he ovat muuttaneet sinne nimeämättömästä maasta Etelä-Euroopasta (suomalaista hymähdyttää talven kylmyyden valittelu, kun ollaan noin "pohjoisessa" kuin Saksa). Saamme tutustua tarkkaan heidän elämäntapaansa ja viikkorytmiinsä. Työtä, lähinnä, sillä ansioita on kerättävä, mutta myös biletystä ja sopivan viiteryhmän kanssa hengailua. Kaverit ovat samanlaisia diginomadeja, muuttaneet eri puolilta maailmaa tekemään etätöitä ja nauttimaan tunnelmasta. He viihtyvät gallerioissa, yökerhoissa, juhlissa tai ravintoloissa, usein aamuun asti. Syöminen ja ruuanvalmistaminen ovat suuri juttu. 

"Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were."

Lisäansioita he hankkivat vuokraamalla asuntoaan matkojensa ajaksi muille. Sosiaalista omatuntoaan pari hoitaa lahjoituksilla hyväntekeväisyysjärjestöille ja vapaaehtoistyöllä, jota voi tehdä läppärillä. 

Kuulostaa hienolta elämältä, tai rasittavalta, miten vain lukija haluaa.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, se on raportinomainen, lakoninen teksti eräästä elämäntavasta. Tyyli etäännyttää henkilöt nukkemaisiksi katseen kohteiksi, joilla ei juuri ole tunteita tai sisäistä elämää. Vaikka yllättäen he kohtaavat kriisin. Kaikki ei vuosien jälkeen enää olekaan niin hienoa, missä vika? Ehkä nettikäytön vähentäminen auttaisi, mutta työn takia heidän on oltava somessa aktiiveja. He kokeilevat matkustamista ja jopa asuinpaikan vaihdosta: ehkä Berliini on jo menettänyt ykköspaikan statuksensa luovan luokan piirissä? 

Hassua kyllä, saksan kieltä he eivät kunnolla opi, vaikka asuvat maassa vuosikausia - koska sekä asiakas- että ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Minusta se kertoo myös siitä, etteivät he halua juurtua, tai ehkä välinpitämättömyydestä muuta maailmaa kohtaan? 

"Previous generations had had a much easier time working out who they were and what they stood for. The problems back then might have been more urgent, but they also had clearer solutions. Now there were too many choices, with each one leading off on endless branches, preventing any real change. Their idea of a revolutionary future didn't go beyond gender balance on corporate boards, electric cars, vegetarianism. Not only had Anna and Tom not had the change to fight a radically different world, but they couldn't even imagine it."

Rikkumattoman tyylitietoinen teos kaikin puolin: kuin kuva tai kuvasarja tekstimuodossa. Hienosti koottu ja tehokas rakenne sekä kiinnostava aihe, itseään isompi, eräästä sukupolvesta ja maailmankatsomuksesta. Hieman myös keski-ikäistymisestä. Ajankohta on noin 2000-luvun alku. 

Luin enkkuversion (Booker-listabongauksia), juuri ilmestynyttä suomennosta, josta kirjan kansi on, en ole lukenut. 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä. (Le perfezioni.) Gummerus 2026. Suomentanut Leena Rantanen.

Niilo Sevänen: Unten kruunu

Upea Ikitalven polku avasi näkymän 1000-luvun Eurooppaan, jossa valtaa pitivät kirkot, kuninkaalliset, viikingit ja muut mahtihahmot, joista kaikki eivät olleet tuntemastamme maailmasta. Ristinpalvonta oli vasta alussa, vanhat jumalat ja henget voimissaan, saattoipa vielä olla myyttisiä luonnonkansojakin, kuten peikkoja.

Orfeus, tuo epäonninen, joutuu huolehtimaan sisarentyttärestään Hallasta, jota haluaa omakseen moni muukin. Miksi? Mikä on Hallan syntyperän salaisuus? Sitä ei juuri ehditä tässä osassa miettiä, sillä niin kiire on suojata häntä kaikkialla vaanivilta vaaroilta. Palkkamiekka Skadi, hopeakasvo Silfúr ja Repolainen ovat osa kummallista matkaseuruetta, jolla saada Halla turvaan ja löytää hänen oikea kotinsa.

"Skadi kuunteli, miten kilahdukset voimistuivat vähitellen. Se oli kuin lukemattomien pienten tiukujen helinää. Hänelle tulivat mieleen tarinat metsänhengistä, jotka houkuttelivat matkamiehiä luokseen pimentoon. Paikkoihin, joista ei ollut paluuta.
- Tämä on ansa, kettu julisti pahaenteisesti. - Meitä johdatetaan syvemmälle. Voi kiimainen hilleri sentään, lähdetään pian toiseen suuntaan.
- Puiden välissä liikkuu jotain, Silfúr sanoi hiljaa."

Keisarinna Theofana puolestaan etsii edelleen kadonnutta poikaansa Ottoa, seurueessaan pohjanmies Trym. He turvautuvat epätoivoisiin keinoihin, kuten mystisen lapsinäkijän tapaamiseen vaarallisissa olosuhteissa.

"...mutta hänen täytyi saada selville, mitä auguuri saattaisi paljastaa. Mihin varjoihin hänen rakas poikansa oli kadonnut? Mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui?
- Hetki vielä. Sinun vuorosi, Trym, nainen sanoi käskevästi ja viittasi lapsen suuntaan. - Katsotaan, kuinka auguuri lukee sinun mieltäsi.
Viikinki hätkähti. Hän vilkaisi vuoteella makaavaa poikaa, sitten Gottfriediä, joka piteli miekkansa kahvaa kulmat kurtussa ja nyökkäsi päällään auguurin puoleen, maiskautti jälleen suutaan käskevästi. 
- Kautta näkin suomuisen perseen, Trym manasi ja istahti jakkaralle. Theofana asteli vuoteen toiselle puolelle, jotka näkisi miehen ilmeet paremmin.
Trym suki hiuksia otsaltaan, veti henkeä ja nosti kahlehditut kätensä pojan vierelle."

Ikitalven kylmyys pakkasineen on vain yksi vaikeus etsijöidemme matkoilla läpi vaikeiden maastojen ja petojen hallitsemien nimettömien maiden. On löydettävä aina seuraava linna, luostari tai kylä, jossa yöpyä, hyvällä onnella jopa syödä. Ehkä löytää vihje siitä, minne suunnata seuraavaksi. Theofana ei pelkää, Orfeus todellakin pelkää, mutta ei voi muutakaan kuin suojella Hallaa. Rooman paavin luota turvaa ei löydy. Mutta paavi ehkä tietää jotain, joka auttaa. Ainakin unessa.

"Orfeus tuntee jännityksen paavin sydänalassa. Odotuksen ja pelon, joka imee hänetkin mukaansa. Maailmanlopun painon." 

Saattaako olla niin, että seurueet kohtaavat ja jos, mitä siitä seuraisi? Millainen voima on kiihkeän Hallan etsinnän takana? Miksi viitataan Trymin kuolleeseen vaimoon Aaloon, joka soitti erityistä kielisoitinta Kalevan mailta? 

Kyllä, Kalevalan tarinat iskostuvat mukaan eurooppalaiseen matkaan. Kiehtovaa! Mutta pakko myöntää, että porukkaa alkoi olla jo niin paljon, että hieman hämmensi. Etenkin mahdit, jotka tapahtumia ohjailevat, sillä mahdin takaa löytyy aina isompi mahti, kieroilijan takaa vielä suurempi kieroilija, pelottavan pedon takaa vielä pelottavampi... 

Ei, tässä osassa salaisuudet eivät selviä, vaikka vihjeitä saadaan ja matkasta nautitaan notkean tekstin myötä. Tämä on road trip oudossa unimaailmassa, jossa lukija saa kulkea mukana sormet verillä sivuista kiinni pitäen pysyäkseen mukana. Lukuohjeeksi lainaan tekstiä: 

"Seitsemästi kirottu, meidän pitää olla varovaisia."

Seväsen komea suomen kieli on runsasta ja hehkuvaa, mutta hallittua. Fantasian jatkoa odotellen.

Sarjan ensimmäinen osa on Ikitalven polku. Ääni- ja sähkökirjana luettavissa on myös sarjan esiosa Talven portti.

Niilo Sevänen: Unten kruunu. Gummerus 2026. Kansi Jenni Noponen. Kartta Ikitalven Euroopasta Herran vuonna 1007 Riku Similä. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Santiagolainen kirjailija kiinnosti: chileläisiä teoksia tulee harvoin luettua, kirjoja sieltä ei  suomennetakaan paljon (englanniksi enemmän). Luin viimeksi Benjamin Labatutia, joka on mainion omalaatuinen. Nyt tsekkasin kirjan, jonka kirjailija on saanut arvovaltaista tunnustusta aiemmista teoksistaan, kuten Booker-ehdokkuuden, ja josta Netflixillä on jo leffaoikeudet. Mistä on kyse?

Kotiapulaisesta. Estelasta, joka muutti maalta Santiagoon varakkaan perheen palvelukseen elättääkseen vanhaa äitiään ja kerätäkseen rahaa kotiinpaluutaan varten. Estela näytti hyvältä ja puhui sivistyneen oloisesti, joten hän sai nopeasti hyvän työpaikan. Herra ja rouva olivat kiireisiä uraihmisiä, joten kotiapua tarvittiin, varsinkin kun oli tulossa vauva. Tyttöä Estela hoiti kotitöiden ohessa seitsemän vuoden ajan. Kirja on Estelan muistelma tuosta ajasta, kirjoitettu jollekulle kasvottomalle tämän pyynnöstä, pahaenteisine viittauksineen siihen, mitä lopuksi tapahtuu. 

Äidin opit kaikuvat Estelan päässä, ja he soittelevat iltaisin pitkiä puheluita. Muuten Estela on hälyttävän yksinäinen, työ vie kaiken ajan ja uuvuttaa. Hän tuntee työnantajaperheensä paremmin kuin perhe itse, mutta on silti näkymätön. Luokkajako on suorastaan räikeä. 

"Hän [rouva] harvemmin katsoi minuun, tiesittekö? Olin sitten keittiössä, makuuhuoneessa tai puutarhassa haravoimassa. Minähän olin kaikkialla, mutta hän ei koskaan katsonut minuun." 

Työtä on loputtomasti, joten sen kuvausta on myös tekstissä paljon. Estela osaa piilottaa satunnaiset uhman ja raivon hetkensä - sillä niitäkin on nöyrän käytöksen alla - taitavasti. Liian taitavasti, jotta se olisi hänelle hyväksi? 

"Ajattelin että minä, toisin sanoen tuo sängyllä istuva nainen, elin vain väliaikaisesti. Niin minä ajattelin. Elin kuin elokuvaa, joka päättyisi ennemmin tai myöhemmin, minkä jälkeen avautuisi varsinainen, valtava ja valoisa todellisuus."

Estelan elämä vaikuttaa tosiaan kuin loputtomalta roolilta näytelmässä, jossa on neljä esittäjää: herra, rouva, tyttö ja hän. Onko laji trilleri, muistelma vai kasvutarina, miettii lukija. Kaikkiin on aineksia.

"Olen tainnut viivytellä turhan pitkään, olen tuhlannut aikaanne. Haluatte, että kerron teille kuolemasta, oletan että siksi pidätte minua täällä. Hyvä on, täältä pesee, raapustakaa tämä papereihinne: kuolema voi odottaa. Se on ainoa asia, mikä tässä elämässä todella voi odottaa. Ensin teidän on ymmärrettävä todellisuus, miten se laajeni viikko viikolta, miten se valtasi tuntini, joka ikisen päiväni, kunnes en enää päässyt ulos, en enää keksinyt, kuinka pääsisin sieltä pois."

Hän lopettaa puhumisen kokonaan, mutta sitä tuskin huomataan. Ote elämästä on arkirutiinien varassa. Poikkeamat hämmentävät häntä. Elämänpiiri hienossa talossa on ahdas, ja tyttö kasvaa vanhempiensa ylisuojelemana, hänestä tulee "onnettomin olento", jonka Estela on tavannut. Tyttö ei syö kuin kynsiään, pelkää vettä ja juhlia, saa hulluja päähänpistoja. Rikkaus ei tuo onnea, nähdään jälleen kerran. 

"Välillä mietin, mitä olisin sanonut, jos olisin puhunut, ja olisiko se, puhuminen siis, voinut estää tragedian. Te varmaankin olette juuri sitä mieltä. Olette takuulla sellaisia ihmisiä, jotka luottavat sanoihin."

Tragedia viittaa tytön kuolemaan, eikä tämä ole juonipaljastus, sillä tapaus mainitaan jo aivan alussa. Joten kyllä tässä yhteiskuntaromaanin ja psykologisen romaanin lisäksi trillerimäisyyttä on. Hitaanpuoleinen ja toisteinen kerronta kuvaa Estelan elämää, joka on myös hitaanpuoleista ja toisteista, eikä hän ole nokkela järkeilijä. Hänen on vain käsketty kirjoittaa siitä, mitä tapahtui, jollekin ulkopuoliselle, jonka roolia voimme arvailla. Estelan ja perheen ongelmia, kuten hukassa olemista, kirjoittaja ei kirjoita auki, vaan lukija saa lukea ne rivien välistä. Puhtauteen pyrkivin aattein ei välttämättä saavuteta puhtaita lopputuloksia. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas. (Limpia.) Tammen Keltainen kirjasto 2026. Suomennos Emmi Ketonen. Kansi Tuomo Parikka.