Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä

Anna ja Tom elävät täydellistä Instagram-elämää. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kirja alkaa heidän Berliinin-asuntonsa yksityiskohtaisella kuvailulla; harkittu sisustus ja paikan ilmiasu alkaen katunäkymästä aina kodin huolellisesti huolettoman näköisesti sijoitettuihin koriste-esineisiin palvelevat kuvatarpeita, no, täydellisesti. Ovathan he ammattilaisvisualisteja, free lancereita, jotka tekevät työtään kotona juuri sellaisissa puitteissa, jotka valitsevat. 

Berliini on paikka, jossa nuorten, trenditietoisten ammattilaisten tulee olla; he ovat muuttaneet sinne nimeämättömästä maasta Etelä-Euroopasta (suomalaista hymähdyttää talven kylmyyden valittelu, kun ollaan noin "pohjoisessa" kuin Saksa). Saamme tutustua tarkkaan heidän elämäntapaansa ja viikkorytmiinsä. Työtä, lähinnä, sillä ansioita on kerättävä, mutta myös biletystä ja sopivan viiteryhmän kanssa hengailua. Kaverit ovat samanlaisia diginomadeja, muuttaneet eri puolilta maailmaa tekemään etätöitä ja nauttimaan tunnelmasta. He viihtyvät gallerioissa, yökerhoissa, juhlissa tai ravintoloissa, usein aamuun asti. Syöminen ja ruuanvalmistaminen ovat suuri juttu. 

"Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were."

Lisäansioita he hankkivat vuokraamalla asuntoaan matkojensa ajaksi muille. Sosiaalista omatuntoaan pari hoitaa lahjoituksilla hyväntekeväisyysjärjestöille ja vapaaehtoistyöllä, jota voi tehdä läppärillä. 

Kuulostaa hienolta elämältä, tai rasittavalta, miten vain lukija haluaa.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, se on raportinomainen, lakoninen teksti eräästä elämäntavasta. Tyyli etäännyttää henkilöt nukkemaisiksi katseen kohteiksi, joilla ei juuri ole tunteita tai sisäistä elämää. Vaikka yllättäen he kohtaavat kriisin. Kaikki ei vuosien jälkeen enää olekaan niin hienoa, missä vika? Ehkä nettikäytön vähentäminen auttaisi, mutta työn takia heidän on oltava somessa aktiiveja. He kokeilevat matkustamista ja jopa asuinpaikan vaihdosta: ehkä Berliini on jo menettänyt ykköspaikan statuksensa luovan luokan piirissä? 

Hassua kyllä, saksan kieltä he eivät kunnolla opi, vaikka asuvat maassa vuosikausia - koska sekä asiakas- että ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Minusta se kertoo myös siitä, etteivät he halua juurtua, tai ehkä välinpitämättömyydestä muuta maailmaa kohtaan? 

"Previous generations had had a much easier time working out who they were and what they stood for. The problems back then might have been more urgent, but they also had clearer solutions. Now there were too many choices, with each one leading off on endless branches, preventing any real change. Their idea of a revolutionary future didn't go beyond gender balance on corporate boards, electric cars, vegetarianism. Not only had Anna and Tom not had the change to fight a radically different world, but they couldn't even imagine it."

Rikkumattoman tyylitietoinen teos kaikin puolin: kuin kuva tai kuvasarja tekstimuodossa. Hienosti koottu ja tehokas rakenne sekä kiinnostava aihe, itseään isompi, eräästä sukupolvesta ja maailmankatsomuksesta. Hieman myös keski-ikäistymisestä. Ajankohta on noin 2000-luvun alku. 

Luin enkkuversion (Booker-listabongauksia), juuri ilmestynyttä suomennosta, josta kirjan kansi on, en ole lukenut. 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä. (Le perfezioni.) Gummerus 2026. Suomentanut Leena Rantanen.

Niilo Sevänen: Unten kruunu

Upea Ikitalven polku avasi näkymän 1000-luvun Eurooppaan, jossa valtaa pitivät kirkot, kuninkaalliset, viikingit ja muut mahtihahmot, joista kaikki eivät olleet tuntemastamme maailmasta. Ristinpalvonta oli vasta alussa, vanhat jumalat ja henget voimissaan, saattoipa vielä olla myyttisiä luonnonkansojakin, kuten peikkoja.

Orfeus, tuo epäonninen, joutuu huolehtimaan sisarentyttärestään Hallasta, jota haluaa omakseen moni muukin. Miksi? Mikä on Hallan syntyperän salaisuus? Sitä ei juuri ehditä tässä osassa miettiä, sillä niin kiire on suojata häntä kaikkialla vaanivilta vaaroilta. Palkkamiekka Skadi, hopeakasvo Silfúr ja Repolainen ovat osa kummallista matkaseuruetta, jolla saada Halla turvaan ja löytää hänen oikea kotinsa.

"Skadi kuunteli, miten kilahdukset voimistuivat vähitellen. Se oli kuin lukemattomien pienten tiukujen helinää. Hänelle tulivat mieleen tarinat metsänhengistä, jotka houkuttelivat matkamiehiä luokseen pimentoon. Paikkoihin, joista ei ollut paluuta.
- Tämä on ansa, kettu julisti pahaenteisesti. - Meitä johdatetaan syvemmälle. Voi kiimainen hilleri sentään, lähdetään pian toiseen suuntaan.
- Puiden välissä liikkuu jotain, Silfúr sanoi hiljaa."

Keisarinna Theofana puolestaan etsii edelleen kadonnutta poikaansa Ottoa, seurueessaan pohjanmies Trym. He turvautuvat epätoivoisiin keinoihin, kuten mystisen lapsinäkijän tapaamiseen vaarallisissa olosuhteissa.

"...mutta hänen täytyi saada selville, mitä auguuri saattaisi paljastaa. Mihin varjoihin hänen rakas poikansa oli kadonnut? Mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui?
- Hetki vielä. Sinun vuorosi, Trym, nainen sanoi käskevästi ja viittasi lapsen suuntaan. - Katsotaan, kuinka auguuri lukee sinun mieltäsi.
Viikinki hätkähti. Hän vilkaisi vuoteella makaavaa poikaa, sitten Gottfriediä, joka piteli miekkansa kahvaa kulmat kurtussa ja nyökkäsi päällään auguurin puoleen, maiskautti jälleen suutaan käskevästi. 
- Kautta näkin suomuisen perseen, Trym manasi ja istahti jakkaralle. Theofana asteli vuoteen toiselle puolelle, jotka näkisi miehen ilmeet paremmin.
Trym suki hiuksia otsaltaan, veti henkeä ja nosti kahlehditut kätensä pojan vierelle."

Ikitalven kylmyys pakkasineen on vain yksi vaikeus etsijöidemme matkoilla läpi vaikeiden maastojen ja petojen hallitsemien nimettömien maiden. On löydettävä aina seuraava linna, luostari tai kylä, jossa yöpyä, hyvällä onnella jopa syödä. Ehkä löytää vihje siitä, minne suunnata seuraavaksi. Theofana ei pelkää, Orfeus todellakin pelkää, mutta ei voi muutakaan kuin suojella Hallaa. Rooman paavin luota turvaa ei löydy. Mutta paavi ehkä tietää jotain, joka auttaa. Ainakin unessa.

"Orfeus tuntee jännityksen paavin sydänalassa. Odotuksen ja pelon, joka imee hänetkin mukaansa. Maailmanlopun painon." 

Saattaako olla niin, että seurueet kohtaavat ja jos, mitä siitä seuraisi? Millainen voima on kiihkeän Hallan etsinnän takana? Miksi viitataan Trymin kuolleeseen vaimoon Aaloon, joka soitti erityistä kielisoitinta Kalevan mailta? 

Kyllä, Kalevalan tarinat iskostuvat mukaan eurooppalaiseen matkaan. Kiehtovaa! Mutta pakko myöntää, että porukkaa alkoi olla jo niin paljon, että hieman hämmensi. Etenkin mahdit, jotka tapahtumia ohjailevat, sillä mahdin takaa löytyy aina isompi mahti, kieroilijan takaa vielä suurempi kieroilija, pelottavan pedon takaa vielä pelottavampi... 

Ei, tässä osassa salaisuudet eivät selviä, vaikka vihjeitä saadaan ja matkasta nautitaan notkean tekstin myötä. Tämä on road trip oudossa unimaailmassa, jossa lukija saa kulkea mukana sormet verillä sivuista kiinni pitäen pysyäkseen mukana. Lukuohjeeksi lainaan tekstiä: 

"Seitsemästi kirottu, meidän pitää olla varovaisia."

Seväsen komea suomen kieli on runsasta ja hehkuvaa, mutta hallittua. Fantasian jatkoa odotellen.

Sarjan ensimmäinen osa on Ikitalven polku. Ääni- ja sähkökirjana luettavissa on myös sarjan esiosa Talven portti.

Niilo Sevänen: Unten kruunu. Gummerus 2026. Kansi Jenni Noponen. Kartta Ikitalven Euroopasta Herran vuonna 1007 Riku Similä. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Santiagolainen kirjailija kiinnosti: chileläisiä teoksia tulee harvoin luettua, kirjoja sieltä ei  suomennetakaan paljon (englanniksi enemmän). Luin viimeksi Benjamin Labatutia, joka on mainion omalaatuinen. Nyt tsekkasin kirjan, jonka kirjailija on saanut arvovaltaista tunnustusta aiemmista teoksistaan, kuten Booker-ehdokkuuden, ja josta Netflixillä on jo leffaoikeudet. Mistä on kyse?

Kotiapulaisesta. Estelasta, joka muutti maalta Santiagoon varakkaan perheen palvelukseen elättääkseen vanhaa äitiään ja kerätäkseen rahaa kotiinpaluutaan varten. Estela näytti hyvältä ja puhui sivistyneen oloisesti, joten hän sai nopeasti hyvän työpaikan. Herra ja rouva olivat kiireisiä uraihmisiä, joten kotiapua tarvittiin, varsinkin kun oli tulossa vauva. Tyttöä Estela hoiti kotitöiden ohessa seitsemän vuoden ajan. Kirja on Estelan muistelma tuosta ajasta, kirjoitettu jollekulle kasvottomalle tämän pyynnöstä, pahaenteisine viittauksineen siihen, mitä lopuksi tapahtuu. 

Äidin opit kaikuvat Estelan päässä, ja he soittelevat iltaisin pitkiä puheluita. Muuten Estela on hälyttävän yksinäinen, työ vie kaiken ajan ja uuvuttaa. Hän tuntee työnantajaperheensä paremmin kuin perhe itse, mutta on silti näkymätön. Luokkajako on suorastaan räikeä. 

"Hän [rouva] harvemmin katsoi minuun, tiesittekö? Olin sitten keittiössä, makuuhuoneessa tai puutarhassa haravoimassa. Minähän olin kaikkialla, mutta hän ei koskaan katsonut minuun." 

Työtä on loputtomasti, joten sen kuvausta on myös tekstissä paljon. Estela osaa piilottaa satunnaiset uhman ja raivon hetkensä - sillä niitäkin on nöyrän käytöksen alla - taitavasti. Liian taitavasti, jotta se olisi hänelle hyväksi? 

"Ajattelin että minä, toisin sanoen tuo sängyllä istuva nainen, elin vain väliaikaisesti. Niin minä ajattelin. Elin kuin elokuvaa, joka päättyisi ennemmin tai myöhemmin, minkä jälkeen avautuisi varsinainen, valtava ja valoisa todellisuus."

Estelan elämä vaikuttaa tosiaan kuin loputtomalta roolilta näytelmässä, jossa on neljä esittäjää: herra, rouva, tyttö ja hän. Onko laji trilleri, muistelma vai kasvutarina, miettii lukija. Kaikkiin on aineksia.

"Olen tainnut viivytellä turhan pitkään, olen tuhlannut aikaanne. Haluatte, että kerron teille kuolemasta, oletan että siksi pidätte minua täällä. Hyvä on, täältä pesee, raapustakaa tämä papereihinne: kuolema voi odottaa. Se on ainoa asia, mikä tässä elämässä todella voi odottaa. Ensin teidän on ymmärrettävä todellisuus, miten se laajeni viikko viikolta, miten se valtasi tuntini, joka ikisen päiväni, kunnes en enää päässyt ulos, en enää keksinyt, kuinka pääsisin sieltä pois."

Hän lopettaa puhumisen kokonaan, mutta sitä tuskin huomataan. Ote elämästä on arkirutiinien varassa. Poikkeamat hämmentävät häntä. Elämänpiiri hienossa talossa on ahdas, ja tyttö kasvaa vanhempiensa ylisuojelemana, hänestä tulee "onnettomin olento", jonka Estela on tavannut. Tyttö ei syö kuin kynsiään, pelkää vettä ja juhlia, saa hulluja päähänpistoja. Rikkaus ei tuo onnea, nähdään jälleen kerran. 

"Välillä mietin, mitä olisin sanonut, jos olisin puhunut, ja olisiko se, puhuminen siis, voinut estää tragedian. Te varmaankin olette juuri sitä mieltä. Olette takuulla sellaisia ihmisiä, jotka luottavat sanoihin."

Tragedia viittaa tytön kuolemaan, eikä tämä ole juonipaljastus, sillä tapaus mainitaan jo aivan alussa. Joten kyllä tässä yhteiskuntaromaanin ja psykologisen romaanin lisäksi trillerimäisyyttä on. Hitaanpuoleinen ja toisteinen kerronta kuvaa Estelan elämää, joka on myös hitaanpuoleista ja toisteista, eikä hän ole nokkela järkeilijä. Hänen on vain käsketty kirjoittaa siitä, mitä tapahtui, jollekin ulkopuoliselle, jonka roolia voimme arvailla. Estelan ja perheen ongelmia, kuten hukassa olemista, kirjoittaja ei kirjoita auki, vaan lukija saa lukea ne rivien välistä. Puhtauteen pyrkivin aattein ei välttämättä saavuteta puhtaita lopputuloksia. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas. (Limpia.) Tammen Keltainen kirjasto 2026. Suomennos Emmi Ketonen. Kansi Tuomo Parikka.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä

Sarah Wynn-Williams on uusiseelantilainen kansainväliseen lakiin erikoistunut juristi, joka kertoo elämästään ja etenkin ajastaan Facebookin, sittemmin Metan, palveluksessa vuosina 2011 - 2017. Hän työskenteli New Yorkissa YK:lla mutta tylsistyi sen byrokratiaan ja innostui Facebookin mahdollisuuksista. 

Sinne hän halusi töihin, muuttamaan maailmaa, osaksi yrityksen upeaa visiota antaa kaikille ihmisille oma ääni ja viestinnän kanava, ilman hierarkioita, demokratiaa tukien. Sinnikkyydellä hän sai paikan yrityksen johtoportaassa, tehtävänään luoda yhtiölle suhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin ja maiden johtajiin ja sitä kautta laajentaa käyttäjäkuntaa. Mutta ihanteet alkoivat rapistua törmätessään todellisuuteen.

On helppo ymmärtää innostus ja tarve olla mukana merkityksellisessä, viestintää mullistavassa työssä ja yhteisössä. Suurin osa meistä lienee aluksi ollut yhtä innoissaan FB:n käyttäjinä miettimättä, mihin kaikkeen valtavat mittasuhteet saava yhtiö voi pystyä. Ja se on rumaa luettavaa.

Käyttäjämäärän kasvu vaikuttaa sokaisevan yrityksen päättäjät, ja ahneus saada lisää käyttäjiä sivuuttaa kaikki kuvitellut hyvät tavoitteet: ei väliä, onko käyttäjämaalla hallinto, joka haluaa kansalaisistaan irti kaikki tiedonmuruset tarkkailemalla heidän tekemisiään ja demografia- ja psykografiatietojaan, tai millaiset ovat kaupallisten toimijoiden eli mainostajien tavoitteet.

Jälkimmäistä pidän pienempänä pahana, sillä sen jo tiesimme ja mainokset ovat näkyviä (ei kaikille, vaan kohdistettuina juuri heille, joiden analytiikka osoittaa olevan alttein kullekin tuotteelle, kuten ulkonäköasioissa epävarmoille teinitytöille, mikä on julmaa sekin). Mutta poliittinen vaikuttaminen on näkymättömpää: esimerkiksi Metan yhteistyö kiinalaisten kanssa vaikuttaisi dystopialta, jos se ei olisi totta. Ja uskon sen olevan, sillä kirjaksi asti juristi tuskin olisi muuten uskaltanut asioita julkistaa.  

USA:n vuoden 2016 presidentinvaaleja sanottiin Facebook-vaaleiksi, sillä niissä käytettiin laajasti yhtiön tarjoamia käyttäjätietoja ja seurantatyökaluja. Niiden kuvaus kirjassa on kiintoisa ja karmea; en tiennyt, että näin tarkasti mainosviestit on mahdollista kohdistaa ja siten manipuloida etenkin matalan sivistystason väkeä. Surulliset seuraukset tiedämme ja kärsimme niistä edelleen päivittäin. Tosin kirja mainitsee, että samat työkalut olivat käytössä jo Obaman aikana ja tarjolla myös Hillary Clintonille, mutta Trumpin rahoitus ilmeisesti oli avokätisin ja kampanja siten laajin. Analytiikan käyttö ei ole ollut salaisuus, nyt kun selaan nettiä; jo ennen vaaleja tutkijat kertoivat sen mahdollisuuksista. 

Äärioikeistopuolueita haluttiin tukea muun muassa Ranskassa ja Saksassa, sillä: "Läheiset suhteet näihin puolueisiin ja niiden auttaminen valtaan olisi tehokkain tapa estää hallituksia rajoittamasta Facebookin toimintaa." Kun muistelmansa kirjoittaja pyöritteli silmiään hallituksen kokouksessa, häntä moitittiin jälkeenpäin. Kirjoittaja tiedustelee, missä kohtaa tämä tapahtui:

"´- Oliko se ehkä siinä vaiheessa, kun yksi hallituksen jäsenistä ehdotti pääosin juutalaisista koostuvalle johtoportaallemme, että Facebookin on päästävä paljon lähemmäs Euroopan äärioikeistolaisia puolueita, koska valta on siirtymässä siihen suuntaan? ... - Selitän Joelille, että ymmärtääkseni joidenkin hallituksen jäsenten mielestä fasistit voisivat olla ratkaisu sääntelyongelmiin ja että meidän pitäisi sen vuoksi heti ruveta mielistelemään heitä. Ja että olin odottanut muun hallituksen vastustavan asiaa painokkaammin."

Mitä todellisuudessa tehtiin, sitä ei kuvata: liikesalaisuuksien paljastaminen tulisi kalliiksi sanktioineen, arvelen, joten kirjassa jäädään vihjailujen varaan. Mutta kirjoittajalla on eri maista omia kokemuksia, jotka eivät kerro yhtiön toiminnasta hyvää. Brasilia. Etelä-Korea. Thaimaa. Myanmar verisine vallankaappauksineen. Maiden Facebook-kieltoja rikotaan esimerkiksi julkaisemalla maakohtaisia sovelluksia eri nimillä ja kehitellään hienon kuuloisia projekteja, joilla päästä sisään. 

Ja ehkä pian on drooneja, joiden kautta nettiyhteys onnistuu niissäkin maissa, joissa virallista reittiä ei ole? Mitä enemmän käyttäjiä ja mitä tarkempaa tietoa heistä on, sitä suureellisemmiksi käyvät johdon, Mark Zuckerbergin luotsaamana, suunnitelmat. Hän markkinoi niitä ihmisoikeuksien edistämisellä ja tasa-arvon kasvulla eikä myönnä, että kyse on vain bisneksestä. On kuin hän irtautuisi todellisuudesta mihin lie pilveen, mikä sai lukijan miettimään, tapahtuuko kaikille superrikkaille ja tietyn valtakynnyksen ylittäville väistämättä sama? (Jopa pienen Suomen hallitusjohtoa on tästä syytetty viime aikoina.) 

Kirjallisena tuotoksena teksti jää tosiaan osin hämäräksi, ja amerikkalaiseen tapaan se toistelee, jopa jaarittelee, mutta sisältö on silti hiuksianostattava. Se pursuilee vauhdikkaasti kokemuksia sekä työ- että henkilökohtaisesta elämästä. Lapsuuskuvaus alussa on oudon pitkä, ehkä näppäränä naamiona tehdä kirjasta muistelma eikä yhteen työnantajaan keskittyvä? Samalla se tarjoaa vertauskuvan myöhemmälle "hainpuremalle", joka tapahtui töissä, ei aivan niin konkreettisesti kuin lapsena. 

Miksi ihmeessä kirjoittaja kuitenkin valitsi olla töissä paikassa, jonka toimet ovat niin hurjia ja jonka kiinnostus työntekijöidensä hyvinvointiin on nolla? Wynn-Williams sai lapsia ja tarvitsi työnsä ja sairausvakuutuksensa. Ylevämpi syy oli ajatus siitä, että sisältäpäin olisi tehokkaampaa vaikuttaa yhtiön päätöksiin kuin ulkoa. Hän ei siis lähtenyt talosta, ennen kuin sai potkut. Vaikutus isoihin päätöksiin jäi pieneksi, sillä kriittisiä ajatuksia yhtiössä ei suvaittu.

Wynn-Williams sanoo toisin kuin kirjoittajan esihenkilön Sheryl Sanbergin Lean in -kirjassa on kerrottu; tukea pomoilta oli turha odottaa. Eikä vain henkilökohtaisia tilanteita koskevissa asioissa, kuten työnkuvan muutoksissa tai työntekovelvoitteesta synnytyslomalla, vaan henkilö saatettiin heittää tahallisesti niin sanotusti tuleen. Kiivaissa poliittisissa tilanteissa vankeuden tai väkivallan uhka työntekijöille ei sekään saanut johtoa kiinnostumaan. 

Surkuhupaisaa on se, että sananvapauden visionääriyhtiö haastoi Wynn-Williamsin oikeuteen kirjasta ja sai läpi kiellon, jonka mukaan kirjaa ei saa markkinoida, sakon uhalla. Saankohan nyt bannin Metalta, kun kerron siitä? (Jos minua ei näy hetkeen, tiedät, mistä on kysymys.) Vaikkei tämä ole markkinointia, vaan kirja-arvio, ja kirjan lainasin kirjastosta. Niiden ja kirjakauppojen listoilla teos sentään näkyy. Meta ei vielä ulotu niitä muokkaamaan, mielipiteitä tosin kyllä, mikä voi jatkossa johtaa millaisiin poliittisiin päätöksiin missä vain. Ja se on pelottavaa. 

Kirjan näppärän nimen alkuosa on lainaus F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta, loppuosa tiivistää, mistä tarinassa on kirjoittajan mukaan kyse. 

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä. (Careless people. A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism.) Kosmos 2026. Suomennos Taru Luojola. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta

Andrealla on ikävä isää. Hän oli isän tyttö ja harras ihailija, ja vaikka on jo aikuinen ja perheellinen nainen ja isä edesmennyt, kaipuu on kova. Äidin kanssa välit ovat kaukaisemmat, eikä Andrea oikein tiedä, mistä se johtuu - isosisko Ulrikaan äiti vaikuttaa suhtautuvan lämpimämmin. Veli Rasmus on kolmikymppinen, mutta häntä pidetään edelleen lähinnä teininä, tai ainakin Andrea pitää - nuori mies kun ei oikein tunnu saavan elämäänsä aikuiselle raiteelle. 

Äiti vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän apua, jota Andrea vaivojaan säästämättä tälle tarjoaa. Paperiasioita hoitaessaan hän huomaa, että äidin tililtä on tehty siirtoja Ullikselle. Se vähän harmittaa Andreaa, vaikka hän tietää Ulrikan tosiaan tarvitsevan rahaa. Toisaalta, niin tarvitsisi Andreakin, jonka arkkitehtitoimistolla ei mene hyvin, mutta sitä hän ei aio perheelle kertoa. Hän on nimittäin sisaruksista se, joka hoitaa, osaa ja pärjää. Tosin voisivat toisetkin sisarukset hieman enemmän auttaa yhteisissä asioissa, isän venekin pitäisi nostaa talviteloille pian, ettei meri ehdi jäätyä.

Andrealla on myös huolta teini-ikäisestä tyttärestään Livistä. Liv käy terapiassa, mutta on usein masentunut ja vakava eikä poistu huoneestaan. Jotenkin hän innostuu kuitenkin tapaamaan Ullista ja tämän poikaa sekä mummoaan, jolloin entistä ilonpilkahdusta saattaa ilmetä, toisin kuin kotona. 

Alkupuoli on kerrottu Andrean näkökulmasta, jonka jälkeen saa vuoron Ulrika ja lyhyesti Rasmus. Oivasti rakennettu asetelma eri katsantoineen samoista aiheista maalaa laajan kuvan ruotsalaisen perheen sisäisestä dynamiikasta. Se antaa lukijalle mahdollisuuden asettua jokaisen sisaruksen asemaan, ehkä jopa saada vertaistukea sisarusriitoihin ja hankauksiin, joita väistämättä syntyy, ja laajentaa omaa katsantoa. Kehen itse samastuisi, kuka on kuin ilmetty oma sisko tai veli? 

Moa Herngren on tarkka, realistinen kirjoittaja, joka kuvaa arkisia tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti. Kirjan missio on selkeä ja helposti omaksuttava: kirjailija haluaa kertoa jotain, mitä hän ei sanallista, mutta lukijalle asia tulee selväksi. Samaan tapaan ja samoja aiheita, perhesuhteita, kuvasi myös hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Ruotsalainen avioero. Sarkasmia tai huumoria  en hänen teksteistään löydä (kirjan esittelyssä puhutaan hauskasta?), hän "vain" kertoo ja oikeuttaa siten tarinan olemassaolon yksinkertaisen tehokkaasti. Kansikuva ei vastaa sisältöä, ei tässä kukkasilla tanssita eikä romantiikkaa edes häivähdä. Ehkä se on ajateltu houkutukseksi kohderyhmälle, jonka ajattelen tässä olevan nuoremmanpuoleiset (eli noin alle viisikymppiset) naiset, ja varmaotteista kirjaa voin suositella huoletta heille ja muillekin aiheesta kiinnostuville. 

Kenelle: Sisaruksia omaaville, sukuaan ihmetteleville, vanhenevien vanhempien lapsille, selkeän ja realistisen tekstin ystäville. 

Kirjan lukemiseen ja postauksen tekoon innoitti tieto, että kirjailija on Suomessa ja Helsingissä 25.4.2026 Gummeruksen järjestämässä käännöskirjallisuustapahtumassa. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta. (Syskonfejden.) Gummerus 2026. Suomennos Sirje Niitepõld. Kansi Emma Graves. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalonen on niitä kirjailijoita, joiden uutuus on varmasti lukulistalla. Näin ei ole ollut aina, totesin vanhoista bloggauksistani. Mutta kiinnostanut on, ja mestarikirjailijana häntä pidin jo ennen pankin räjäyttänyttä Taivaanpalloa. Sitä Puhdas viiruinen elämä itse asiassa hieman muistuttaa osin angusmaisella, lapsenomaisella kerronnallaan. Mutta aihe on muuta, kertojia ja elementtejä enemmän, ja ajanjakso rajoitetumpi. 

Sisällissota repii ja raastaa ihmisiä ja ihmisen välejä, jo ennen syttymistään ja varsinkin sen jälkeen, monessa sukupolvessa. Tuttu elämänmeno järkkyy, vaikka Kaarlon eli Kallen apteekkari-isä uskoi, ettei sota koskaan suomalaisia tavoita.

"Sodat on kaukana vaikka joskus ne tuppaa nousemaan yli äyräittensä. Silti sitä ei kannata liikaa puida koska se mistä on puhe lähtee tulemaan helpommin kohti." 

Kalle käy koulua ja tekee tavallisia poikien juttuja kavereidensa kanssa ja käy salaa partiossa, joka oli virallisesti tuolloin kielletty. Hämmästyttävän oppinut Musu-Pekka opettaa siellä pojille kieliäkin, muiden asioiden ohella. Punaisen ja valkoisen aatteen lisäksi mukana on siis kansainvälisempikin katsanto, hienoa! Pesäpallopelissä Kalle pistää merkille tytön, Kertun. 

Kerttu elää mummon ja Kielo-pikkusiskon kanssa äidin kuoltua, eikä mummoakaan pian ole eikä Kertulla naisen mallia, mutta kylillä oppii, vaikka väistelemään miesten kosketteluja. Maailmankuva on selkeä: "Kaikessa on selvä järki ja Jumalan tarkoitus, ihmisten halut ja pyrinnöt tulevat kaupan päälle. Näin olen ajatellut ja siksi näin varmaan on vaikka ihminen voi ehkä ajatella muutakin kuin mitä on."

Raittiusliike on vahva; Kallen äiti, samoin kuin Mikun, ovat aina mukana tapahtumissa, Kallekin joskus, ja Viktor vanhempineen. Lehti-ilmoituksilla jäseniä etsivät niin suojeluskunnat kuin työväen järjestyskaartit. Aitosuomalaisuus nostaa myös päätään, tämä kiinnosti. Mitä siemeniä he jättivät suomalaiseen yhteiskuntaan? Lehtosen Aino, jota ei voi olla ihailematta, huolestuu miehensä puolesta: "Joka aamu varoittelen Kustia että älä tänäkään päivänä sekannu sellaiseen mitä myöhemmin kadut äläkä ryntäile harkitsemaan muitten mukaan." 

Vaikea on kenenkään olla sekaantumatta noina sekavina aikoina. Sotaan joutuu Kallekin, eikä se ole helppo pala. Ei kuitenkaan Kerttua unohtanut, saamme havaita. 

Nitkutellen rinkelinmäkeläinen väki Lehtosineen, Appelgreeneineen ja muine "minuineen", kuten kirjailija alussa sanoo, jatkaa kuolemien ja veririitojen läpi nykyaikaa kohti sillä ihmeen kestävällä ihmisvimmalla ja elämän etenemisen aatteella. On siellä mukana Jalosiakin.

"Kaikki asettuu kun aika tasaa, Aino sanoo. Niin kai, minä sanon. Ei ole paljon muuta."

Väliin on vaikea tajuta, kuka henkilöistä puhuu, tunnistus vaatii tarkkaavaisuutta ja ajattelua, mikä somevyöryyn tottuneelle voi olla haastavaa - itsekin olen huomannut viime aikoina (en vain tämän kirjan kohdalla), että olen laiskistunut lukijana, keskittymiskyky pitkään mietintään on heikentynyt. Kaveri kertoi keskittyneensä tässä vain joihinkin tärkeimpiin henkilöihin ja seuranneensa heitä, hyvä vinkki! 

Mutta lukijan työn helpottamiseksi kirjan luvut ovat lyhyitä, ja niiden väliin on sijoiteltu lehtileikemäisiä uutisia sekä näytelmätekstin kaltaista dialogia. Viktorin äidillä on asiallinen pointti nykyihmisillekin - vaikkei vetäisi mukaan uskontoa, johon hän "hyvänsä" perustaa.

Viktor: Kyllä minä isän tiedän. Se on jääräpää.
Äiti: Virkansa arvoinen on eikä yhtään vähempää.
Viktor: En minä sitä.
Äiti: Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa. Sen vuoksi on puhuttava ympäriinsä hyvää.
Viktor: Minä voin koittaa.

Teos on muistelmankaltainen kunnianosoitus menneille sukupolville enemmän kuin juonivetoinen tarina, vaikka paljon tapahtuu ja dramaa totisesti riittää. Jotain syvästi inhimillistä, ihmisyyden ydintä, Jalonen onnistuu tekstillään aina tuomaan esiin, ja se koskettaa. Pyritään puhtauteen monenlaisin aattein ja keinoin, mutta viiruja ja roiskeita ei kukaan voi välttää.

Aiempia Olli Jalosia:

Stalker-vuodet (2022)
Merenpeitto (2019, jatko Taivaanpallolle)
Taivaanpallo (2018)

Miehiä ja ihmisiä (2014)
Karatolla (2012)
Poikakirja (2010) 
Isäksi ja tyttäreksi (1990)

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä. Otava 2026. Kansi Anna Lehtonen.

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut paljon sekä hauskaa että vakavaa, yleensä niitä makoisasti sekoitellen. Jos mistään hänen kirjastaan ei nainen löydä samastumispintaa, se on ihme! Aiempaa tuotantoa muistellessa mietin, että kertojaääni on vuosien saatossa muuttunut ja - superyllätys - muuttunut vanhemmaksi. Muttei kyynisen puolelle sen enempää kuin nyt yleensä iän myötä muututaan. 

Kertoja on kuitenkin jotenkin aina sama, pisteliäs naispuolinen totuudentorvi, joka pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä eikä arkaile lausua niistä mielipiteitään lukijoiden ihastukseksi. Ja kun tyyli jatkuu, lukijalle tulee tuttuuden tunne, eikä se ole huono, jos ei etsi yllätyksiä. Lukijan illuusio kaverista, jopa ystävästä, on yksi syy Härkösen kirjojen tasaiseen suosioon, uskon. Sujuvaksi ja helposti luettavaksi laaditun tekstin ja nokkelan ajattelun lisäksi, tietysti; ei ammattilaisura tyhjästä synny, eikä työnteotta, mikä on kunnioitettavaa sekin, kun pitkää julkaisulistaa katsoo. Hänen kirjojaan on luettu ja ostettu jo muutamassa sukupolvessa; niitä on sovitetty näytelmiksi, tv-sarjoiksi ja leffoiksi. Kirjat ovat innoittaneet myös monia opinnäytetöitä, joista yhdessä olin itsekin blogillani lähteenä mukana, kirjasta Onnen tunti.*

Mykkien pöydässä 56-vuotias Leni on saanut yllättäen potkut, joten nyt on aikaa. Työnsaannista ei ole toivoa eikä pelkoa. Työkkärin vaatimiin työhakemuksiin kukaan ei vastaa paitsi joskus harvoin kahteen kirjaimeen tiivistettävällä viestillä, vaikka kuinka piilottelisi syntymäaikaansa - mitä Leni ei halua tehdä, sehän olisi huijausta! Satunnaisia ansioita hän hankkii kirjoittelemalla lehteen ihmissuhdepalstaa, jossa "Amalia" antaa vastauksia lukijoiden visaisiin ongelmiin räväkkään tapaansa. (Nyt kai tällainenkin olisi laitonta, koska työtön ei saa ansaita edes sitä kolmeasataa kuussa ilman todennäköistä ansiosidonnaisen menetystä. Näin aktivoidaan.) Onneksi ei ole lapsia tai muita elätettäviä.

On siis otollinen hetki keskittyä muihin asioihin. Vaikka riittävään viinin ja seksin nauttimiseen. Leni on järjestänyt nämä molemmat, jälkimmäisen ex-puolisonsa Juhan kanssa kaveripohjalta. Näin kävi, pandemia-aikaan kun ei voinut uusia tuttavuuksia solmia. "Jotka Jumala on erottanut, voi vain korona yhdistää." Järjestely toimii jotenkuten, vaikka Leni yrittää lopettaa suhteen: "Että eksät osaavat vituttaa. Juuri sen takia he ovat eksiä." 

Mutta kun Leni tapaa Lassen, se on menoa. Hurja, arvaamaton, vahva, huoleton, lässytystä inhoava mies (eli päinvastainen kuin Juha) on juuri sitä, mitä on kaivattu. Plussapuoli on sekin, että Lasse on varattu, joten päivää pidemmälle ei tarvitse miettiä. Ystävä paheksuu, sillä hänestä naisen pitää etsiä sitä oikeaa ja ainakin olla rikkomatta perheitä. 

"Siru muljauttaa silmiään.
- Etkö sä ole ansainnu enempää?
- Ei meistä kukaan oo ansainnu mitään. Kaikki on bonusta.
- Sä muuten rakastut aina täysin vääriin miehiin.
- On ne kaikki ollu hetken oikeita. Ja ne hetket riittää mulle."

Vaikka usein naurattaa, hieman kirpeästi tosin, lukija alkaa huolestua: pysyykö Lenin varmojen mielipiteiden varaan rakennettu elämä hallinnassa? Se alkaa näyttää nurjia puoliaan; tuttavien ihmettelyä, karmeita krapuloita, ahdistusta. 

"Päätä särkee. Tavallista pahempi kankkusahdistus. On minun syytäni, että kaikki lähtivät. Minun syytäni ovat myös sademetsien tuho, Pol Potin pääkallot ja kotimaisten vihannesten korkea hinta."

Päivä kerrallaan -konsepti ei enää toimi Lenille, ja loppupuolen käänne yllättää lukijan vaihtamalla tarinan hengen. Kaiken uhoamisen takaa löytyy menneisyydestä jotain, mikä ehkä selittää naisen tilannetta. Tai ainakin hän joutuu toteamaan, ettei kaikkea tapahtunutta voi vain unohtaa. Lukija tehköön omat tulkintansa. Mikään moraliteetti kirja ei ole, eikä ryppyotsainen maailmanparannus Härkösen tyyliin sopisikaan. Hän kertoo tarinan, notkeasti ja kunnollisella suomen kielellä. Mikä sopii mainiosti tänäiseen suomen kielen ja Mikael Agricolan päivään. Hyvä, suomi! Omaa kieltä kannattaa juhlia, kun se vielä on olemassa.

Lue myös Anna-Leena Härkösen

Rikospaikka (2021)
Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (2018)
Valomerkki (2017)
Kaikki oikein (2014)
Ihana nähä! Ja muita kirjoituksia (2014)
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (2012)
Onnen tunti (2011)
Juhannusvieras (1996) 

Kirjailija on tavattavissa Helsingin Vuosaaren kirjastossa 21.4. klo 18. Häntä haastattelee Tuija Takala. 

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä. Otava 2026. Kansi Kirsti Maula.

* Etenkin blogien huippuaikoina tuli usein pyyntöjä osallistua erilaisiin tutkimuksiin. Kannustan toimintaa, sillä mikäpä olisi parempi aihe kuin kirjallisuus, ja blogeista saattaa löytyä hyvinkin paneutuneita ja yllättäviä näkökulmia. Mutta tekijöille vinkiksi: olisi kiva saada valmiista työstä tieto tai jopa työ luettavaksi, sellaista en muista tapahtuneen. Tässä mainitun tutkimuksen löysin kaverin vinkistä aikanaan ja pääsin sen lukemaan, mutten enää löydä sitä netin syövereistä. 

Påskekrim!

Hyppäsin norjalaisten kirjamarkkinoijien keksimän hauskan termin matkaan minäkin: påskekrim on jo yli sata vuotta kuulunut Norjan lukuperinteeseen. Harmillista, ettei suomen kieli taivu yhtä napakkaan ilmaisuun, pääsiäisdekkari ei kuulosta ollenkaan samalta, pääsiäisrikos vielä vähemmän. Ja dekkarimainen arvoitus sesongin maitopurkeissa, mainio idea! Miten olisi, Valio ja WSOY, yhteistyön paikka? (Tämän vuoden purkkiarvoitus löytyy netistä paikallisen "Valion" Tinen sivulta. Teemakuva yllä on oslolaisen kaverini Les! Lue! -blogista luvalla lainattu, kiitos Reeta siitä ja purkkilinkistä!) 

Aloitan kuitenkin kotimaasta: Matti Laineen Kovaset-sarjan kakkososa Verilinja vie mukanaan vauhdikkaaseen rikosten selvittelyn maailmaan Oulusta Berliiniin ja muuallekin. Rene ja Kata Kovasen jokseenkin olematon isä-tytär-suhde alkaa kehittyä suorastaan luottamuksen tasolle ainakin hetkittäin, mitä hämmästyksellä ja ilolla seurasin. Lappiin erakoitunut Rene auttaa satunnaisesti tytärtään tämän työpaikan, Armadillo-järjestön,  operaatioissa, joilla suojellaan maalitettuja toimittajia ja muita vaikuttajia. 

Monet maalitetut ovat hengenvaarassa paljastettuaan asioita, joita lain pimeällä puolella kulkevien mielestä ei pitäisi. Eräs uhkauksia saanut henkilö päätetään viedä turvataloon, mutta operaatio epäonnistuu ja kohde kuolee. Sinnikäs Kata ei jätä hommaa sikseen, vaan alkaa tutkia taustoja auttaakseen rikostutkija Olivia Sutta murhaajan selvittämiseksi.

Mutta tämä on vasta alkua, niin monenlaista kierrettä tarinaan mahtuu. Komeasti ollaan nykyhetkessä paitsi maalitusteemalla myös vieraiden valtojen vaikutusyrityksinä muiden politiikkaan ja teknologisen kehityksen rikollisina hyödyntämisinä. Uskon näiden aiheiden todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää, myös Armadillo-järjestöä tarvittaisiin tosielämässäkin. Tutkimuksissa paljastuu lisäksi kytköksiä Kovasen perheen henkilökohtaiseen historiaan, joka ei ole suinkaan selkeä, saa Kata todeta. 

Hyvä kun kirja kädessä pysyi, niin hurjaksi vauhti yltyy - ja huippukohtaukset on helppo nähdä mielessään elävänä kuvana, mikä on tv-käsikirjoituksia tekevän Laineen kerronnalle ominaista. Vauhdikas, runsas ja kirjasarjan ensimmäistä osaa jäntevämpi ja hiotumpi (myös kieleltään, ei tarvitse nillittää!) dekkari toiminnan ystäville. Tekeillä olevaa tv-sarjaa ja seuraavaa kirjaa odotellessa. 

Matti Laine: Verilinja. Bazar 2026. Kansi Kristiina Kaksonen.

Lontoo! Aikamatkustus! Historia! Lempiaiheitani kirjoissa, joten Elly Griffithsin uusi Ali Dawson -dekkarisarja on kuin minulle tehty. Ali on rikosylikonstaapeli, joka värvätään brittihallinnon ylimmän johdon alaiseen huippusalaiseen yksikköön tutkimaan menneisyyden murhia. Matkustamalla ajassa.

Kuten tiedetään (ainakin aikamatkustuksesta lukeneet), menneisyydessä ei saa muuttaa mitään, joten matkaajat voivat vain havainnoida tapahtumia. Olen epäluuloinen idean suhteen, sillä aikaikkuna menneeseen on kovin lyhyt, tunnista kahteen. Miten tutkija onnistuu saapumaan paikalle juuri oikealla hetkellä? Mutta jos ei anneta tylsien loogisuusseikkojen häiritä, kokeneen kirjailijan ammattitaitoinen teksti juoksee kuten kuuluu, sujuvasti lukemaan houkutellen ja kiinnostusta herättäviä elementtejä mukaan tuomalla. Taiteilijanimiä. Outlander-tyyppistä sukupolvikokemusta ja 1800-luvun elämää. Vilautetaan jopa outoja voimia, joita paraskaan teknikko - eli Jones, aikamatkailutekniikan keksijä ja Alin kollega - ei pysty selittämään. 

Aliin on mukava tutustua: hän on keski-ikäinen yhden lapsen äiti, joka suhtautuu mutkattomasti haasteisiin, kuten elatuksen ja koulutuksen hankkimiseen lapselleen aikanaan yksinhuoltajana, siivoojan töillä. Nyt Finn on aikuinen ja hyvässä työssä peräti parlamenttitalossa, ministerin avustajana. Selviteltävän historiamurhan vuoksi Ali joutuu tutustumaan Finnin työnantajaan lähemmin kuin toivoisi. 

Vaaratonta historian penkominen ei ole, vaan se johtaa kuolemiin myös nykyajassa. Ali kollegoineen saa selvitettyä asioita, mutta jotain jää auki, kakkososaan, jossa päästäneen syvemmin itse toimintaan, kun keskeiset henkilöt on ykkösessä saatu esiteltyä. Historiallisen Lontoon kuvaus oli minulle kirjan kiintoisin anti, kuljin mielessäni samoja katuja kuin Ali. Ja jännityksellä odotan, miten tarina jatkuu ja sarja kehittyy. 

Ellen Griffiths: Kuolema ei katso aikaa (The Frozen People). Suomennos Riina Vuokko. Tammi 2026.  Päällys Tuomo Parikka.

Islanti-dekkareista kuultiin Helsinki Noir -tapahtumassa, jossa mukana oli muiden muassa Skúli Sigurdsson. Hänen esikoiskirjansa Isoveli palkittiin Islannissa vuoden 2022 parhaana dekkarina. Jos miehen esikuvia ovat Alistair McLean ja Raymond Chandler, tietävät dekkarien ystävät jo, minkätyyppisistä rikostarinoista on kyse. Rosoa, suorasukaista väkivaltaa, selkeitä hyvis-pahis-asetelmia. Rikostutkija Hédinn ei silti ole ylivoimaisen ylevä, vaan inhimillisen virheellinen ihminen, töissä Reykjavikissä kansallisessa rikospoliisissa, pomonaan tunnollinen Markús. Jonka toimiin ministeritaso yllättäen puuttuu.  

"- On aika iso asia jos poliisi jättää tapauksen tutkimatta, etenkin, kun kyse on murhasta.
- Ymmärrän sen, Markús, ymmärrän sen, Júliús sanoi ja vaikka hän tosiaan tuntuikin ymmärtävän, hän ei piitannut. - Mutta olosuhteet ovat aivan erityiset."

Olosuhteet tarkoittavat sitä, että natsien johtohahmoja epäillään piileskelevän Islannissa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun loppu, mutta tarina alkaa vuodesta 1941 ja taistelusta Neuvostoliitossa, jossa lääkäri Mengele pelastaa erään saksalaissotilaan hengen. Tiedämme, miten sota eteni ja miten natseja sen jälkeen pakeni ainakin Etelä-Amerikkaan. Onko mahdollista, että heitä olisi livahtanut myös Islantiin? 

"Hän otti Viceroy-pakkauksensa pöydältä; savukkeita oli enää jäljellä viisi. Hédinn päätti, että hän polttaisi ne kaikki ennen kuin hänet tapettaisiin, ja häntä nauratti tämä yrityksensä hallita olosuhteita."

Suoraviivaisen sujuvaa kerrontaa ja yksityiskohtaista poliisitoiminnan kuvausta, mausteena todellinen natsihistoria ja Islannin maisemat. 

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista. Docendo 2025. Suomennos Marjakaisa Matthíasson. Kansi Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto.

Ja vielä on pakko mainita norjalainen kirjasarja Jo Nesbøn Harry Hole, jonka Veritimantit-kertomuksesta tehty 9-osainen tv-sarja Netflixillä on tehokas ja jännitettä loppuun asti nostava. Sarja on niin synkkä ja paineinen, etten voinut katsoa sitä kahta jaksoa enempää yhteen putkeen, vaikka kokonaisuus on hienosti ja linjakkaasti toteutettu. Harrya esittävä Tobias Santelman (alla) on nappivalinta rooliinsa, eikä muussakaan osajaossa tai puitteissa ole valittamista. Pelottava, komea ja tummantumma sarja. Kuva Netflixin sivulta. 

Ben Markovits: The Rest of Our Lives

Kun poika Michael asuu jo omillaan ja tytär Miriam muuttaa kotoa New Yorkista, iskee Tom-isälle kriisi. Hän on suunnitellut jättävänsä vaimonsa tässä kohtaa elämää, sillä tämä oli ollut uskoton aiemmin. Myös Tomin työuralla on tapahtumassa muutoksia. 

Kun Tom on vienyt Miriamin opiskelija-asuntoon Pittsburghiin, hän ei suuntaakaan suoraan kotiin, vaan lähtee road tripille, katsomaan veljeään, vanhoja kavereitaan ja poikaansa, ehkä myös isänsä hautaa Kaliforniassa. Amerikkalaiset ja autoilu! Pienetkin matkat kuljetaan autolla, kunnonkohotus hoidetaan muualla. Auto on olennainen osa tarinaa: mies ajaa hurjia päivämatkoja Pohjois-Amerikkaa laidasta laitaan, joten hänellä on aikaa muistella ja pohtia elämäänsä. 

Hän päättää vierailla myös ex-tyttöystävänsä luona. Tuhoontuomittu idea, ajattelen, siitä ei voi seurata mitään hyvää! Mutta yllättäen se sujuu, Jill on hienotunteinen henkilö, vaikka suorapuheinen. 

"My general experience of ex-girlfriends is that one part of you is always attracted to them, regardless of what stage of like they're at or what they look like. But also, it doesn't matter very much, it's one of those dumb facts about someone.
My main feeling was sadness, which I tried to cover up."

"I forgot what you're like," she said. "You don't really care about anything."

Samaa taitaa sanoa Tomin vaimo, siitä avio-ongelmat. Tom yrittää selittää asennettaan Jillille: "I have this feeling like, I want to go ahead unscathed. Does that make sense? - Get through what? - I don't know. The next twenty years, the next two months, whatever it is. - That sounds like a dumb way to live, she said."

Tällä hetkellä Tom ja hänen vaimonsa eivät kommunikoi. Kodissa "the emotional temperature" on korkealla, toteaa Michael. Auttaako matka Tomia selvittämään tilanteensa, jossa tosiaan vaikuttaa olevan monenlaista selvitettävää? Keski-iän kriisi, onko se luonnonlaki? Ainakin fyysisiä vaikutuksia iällä on, terveysongelmia on Tomillakin. 

Kirja oli Booker-palkinnon short-listalla vuonna 2025. Ja kiinnostava se onkin, arkisia tapahtumia, perheen asioita ja ajan ilmiöitä miehen näkökulmasta, ilman ylilyöntejä tai pakkoviihdettä. Uteliaana tarkkailen, miten ja mistä amerikkalaiset juttelevat keskenään. Kieli on selkeää, modernia englantia, helppoa luettavaksi. Jossain verrattiin kirjaa Miranda Julyn Nelinkontin-romaaniin, jossa keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta Markovits on vakavampi ja seksittömämpi. 

Alkuun ihmettelin Tomin tapaa arvioida tapaamiensa henkilöiden ulkonäköä - mitä sillä on tekemistä minkään kanssa - kunnes tajusin syyn. Tom on koripallohullu, joten ensimmäinen asia, mitä hän ihmisessä näkee, on tämän pituus. Ja koreja kirjassa heitellään paljon. Kirjailija itse suunnitteli jopa uraa koripalloilijana. 

"It's one of those stories where you can't really explain to other people why it was interesting, but it was just a very intense time in my life."

Ben Markovits: The Rest of Our Lives. Faber 2025. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Kristiina Saha viiltää terävästi kirja-alaa ja sillä vuosikymmeniä kannuksensa kerännyttä kriitikkoa. Tämä on nainen, ei nuori muttei vielä eläkkeellä (vaikka työkaverien mielestä kuuluisi), ehkä 60-, 90- tai 120-vuotias, erittäin omanarvontuntoinen kirjallinen henkilö. Hän tarkkailee kirjapiirejä ison lehden kulttuuritoimituksesta käsin vankalla kokemuksella ja purevilla kommenteilla. 

"Kompetenssia löytyy yhtä paljon kuin koko muulta toimitukselta yhteensä."

Ensimmäiset satakunta sivua ovat tuttua kirja-alaa seuraaville, kuten kirjamessujen kamaluudet, superjulkkisten elämäkertojen supermäärät, kirjakriittikkien väheneminen, seksikohtaukset kirjoissa ja muut ilmiöt. Kriitikon missio on pelastaa suomalainen kirjallisuus! Samalla luodaan minä-kertojasta henkilökuvaa. Hän on ollut aviossa muutaman kerran, lapsiakin on, kuka näitä niin tarkkaan laskee - tyylilleen uskollisena hän ei pitäydy menneessä, vaan on "tässä ja nyt". 

"Muistaminen ja muisteleminen ovat yliarvostettuja tapahtumia."

Vuosien unohtamisessa on hankaluutensa: kaikki eivät tajua sitä, että hameet voivat lyhentyä ja kaula-aukot laajeta iän myötä - siitäs saavat! Ja uudet kollegat näyttävät tettiläisiltä. Tarina nostaa kierroksia hienosti, aletaan hipoa surrealismia. Eikös se juuri kuvaa vanhenemista?

"Joku kaamea kysymys vanhenemisen takana piilottelee, mutta kukaan ei ole löytänyt vastausta. Aion onnistua mahdottomassa. Olen pioneeri, visionääri, maestro."

Ei hän malta olla piipahtamatta muistoihinkaan, vaikka niitä rajusti vastustaa. Ensimmäisen avioliiton jälkeen oli ollut kumma kausi.

"En ollut tasapainossa, mutta kaiketi oli kivaa. Päätän, että oli, koska se kuulostaa paremmalta, aidosti kypsän ihmisen analyysilta. Ei ihmistä ole luotu katumaan, ei se mitään hyödytä."

Mitään kaduttavaa ei ole. Mutta alkaa ilmetä outoja oireita, jostain. On hän aiemminkin ollut sairaalassa ja siteerannut Sinuhea kuukausikaupalla, kun muita sanoja ei löytynyt, mutta tämä on jotain muuta. Hän saa kotiapua ja pelastuslaitokselta moitteet liiasta kirjojen määrästä kotona, kun on se paloturvallisuusasia. Jälleen lipsahdetaan muisteluun, nyt liittoon karmean kakkosaviomiehen kanssa.

Onneksi hän kertoo pitkin matkaa myös työstään ja lukutottumuksistaan, jotta lukijan kiinnostus pysyy hyvin yllä. Tekstejä siteerataan ja kirjaviittaillaan ahkerasti, totta kai, ovathan ne kriitikon elämän sisältö. Kirjailijoiden nimiä ei mainita, mutta ahkera tai vähän huolettomampikin lukija tietää kyllä, keistä on kyse. Vankkumaton kirjallisuuden ja taiteen puolustaja kriitikko on aina ollut ja tulee olemaan! Ja "kylmänviileä tuomari", kuten hän itse luonnehtisi. 

Kirjailija uskaltaa riemastuttavasti sukeltaa riittävän pitkälle kriitikon maailmaan, joka on absurdi muttei hölmö, päähenkilönsä tavoin. Ironiaa ja elämänmakua on rutkasti, ja huomioita, joihin tekee mieli yhtyä kaikessa hulluudessakin. Vähintään saa hämmästellä naisen mielen käänteitä, tai hänen lähipiirinsä, paheksuvasti tai hyväksyvästi, kummin haluaa. Onhan parasta ennen -päiväyksensä jo ohittanut nainen otollinen kohde molemmille. 

Myös loppukohtaus on odotetunlainen; tosin en tiennyt, mitä odottaa. Nauroin kirjan mittaan usein, ja tajusin kyllä nauravani samalla itselleni, vaikken maestro olekaan. Hyvää teki, hymyilin vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Mainion räväkkä teos uskaliaalle, ajan ilmiöistä kiinnostuneelle tai niistä ärsyyntyneelle kotimaisten kirjojen lukijalle.

Kristiina Saha: Kriitikko. Otava 2026. Kansi Elina Warsta.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Herkkua McEwanilta, kerrassaan upottava kirja. Ainakin jos viihtyy oxfordilaisessa ympäristössä ja kirjallisissa piireissä. Kertoja Tom elää 2100-luvulla, ja ilahduttaa kuulla, että vielä silloinkin yliopistot, kirjastot ja museot ovat olemassa. Tom pohtii: 

"Humanistiset alat ovat aina kriisissä. En enää usko, että se on instituutioiden vika - se johtuu älyllisen elämän luonteesta, ajattelusta itsessään. Ajattelu on aina kriisissä. Me pidämme kuitenkin itseämme onnekkaana sukupolvena. Luonnontieteet ja teknologia - jotka ovat pitkälti omistautuneet materiaalien ja näiden korvikkeiden etsintään - ahmivat suurimman osan niukan juhlapöydän antimista, ja meille jäävät pelkät murut." 

Tämä on tuttua, mutta maailma on muuttunut: lukuisien tuhoisien sotien ja luonnonmullistusten jäljiltä väkiluku on pudonnut alle puoleen nykyisestä. Britanniasta on "merennousun" jälkeen tullut saaristo, jossa korkeimmat kohdat ovat asuttuja, muu on veden alla. Tuntemamme merenrantakaupungit ovat kadonneet kaikkialta. Lajikato on edennyt dramaattisesti. Nigerian imperiumi kukoistaa, Pohjois-Amerikka, "josta ei juuri saatu uutisia", on vajonnut sisäisiin jengisotiin ja pimeyteen. Mutta ihmiskunta sinnittelee edelleen. Ehkä tämä on nyt se utopia, jota olemme kaivanneet kaiken dystooppisen synkistelyn rinnalle?

Tom tutkii englantilaista kirjallisuutta vuosilta 1990 - 2030, meidän aikojamme siis. Hänellä on suorastaan pakkomielle Francis Blundyn legendaarisesta runosta, jonka Blundy teki vaimolleen Vivienille tämän 54-vuotissyntymäpäivälahjaksi, illallisjuhlien kohokohdaksi. Mies oli kuulu runoilija, mainittu muun muassa T.S. Eliotin tai Tennysonin kanssa samoissa lauseissa, ja hänen koronamuotoon (ei liity mitenkään virukseen tai tauteihin, vaan on tiukkasääntöinen runotyyppi) kirjoittamaansa sonettikokoelmaa hän itse piti parempana kuin John Donnen vastaavaa. 

Tutkimuksen ongelma on se, että runoa ei ole enää olemassa. Uniikin lahjan on lukenut vain Vivien, ja sen saivat Blundyn ääneen lukemana kuulla synttärijuhlien vieraat. Heidän mukaansa työ oli erikoislaatuisen hieno, mutta ainoa kirjoitettu kappale on kadonnut. Runon aiheeksi kuulijat arvelivat rakkaudentunnustusta vaimolle ja ylistystä luonnolle, mutta ihan varmoja ei olla. Lukuisat tutkijat metsästävät johtolankoja runon jäljistä, Tom ja hänen kollegansa Rose etunenässä. 

Kuulostaa dekkarimaiselta mysteeriltä, ja sitä se onkin. Ja paljon enemmän. Tulevaisuudenkuva, rakkaustarina (tai useita), taiteen ja kielen merkityksen pohtija, kirjallisuuden kirjon esittelijä (ja väistämättä brittiläisyyden painottaja), tutkijan ja elämäkerturin työn kuvaus, sukupolviromaani... Mutta ennen kaikkea tutkielma aikojen välisestä ymmärryksestä; siitä, mitä pystymme ja haluamme muistaa. Miten teot ja muistot säilyvät tai eivät säily, ja miten tätä kaikkea voi kuvata. 

Upeasti, todistaa McEwan. Kirjan rakenne on erityinen: McEwan kertoo Tomin ajasta mutta enemmän hänestä katsoen sadan vuoden takaa, Tomin kuvauksina Francisin ja Vivienin elämästä. Kirjassa ei ole tavanomaista vuosiluvuin tai silloin-ennen-merkinnöin varustettua lukuohjeistusta, vaan se sekoittaa kahden aikakauden tarinat niin taitavasti, että lukija pysyy huomaamatta mukana, sukeltaa Tomin kanssa menneeseen eli meidän aikaamme ja jännittää 2100-luvulla, löytyykö Blundyn runo vielä jostain. Lisäkierteenä vielä kertojan vaihdos loppupuolella: tarinaa jatkaa Vivien. Aivan kuin hän ei vain olisi malttanut pysyä enää hiljaa, kuten teki elinaikanaan. 

Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta ei ole: olin tosi vaikuttunut kirjan luettuani. Luin äskettäin dekkaria, jossa tekstiä vaihdeltiin eri aikatasoihin niin usein, että ärsyynnyin pomppimiseen. Mutta näinkin tyylikkäästi sen voi tehdä, jos on mestarikirjoittaja!  

Kirja sisältää niin paljon viitteitä omaan juoneensa, maailmantilaan ja taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, etten varmasti kaikkia tajunnut ahmiessani (ja kun jonkin vihjeen tajusin, riemu oli suuri): ei tyhjene kertalukemalla. Kaikki sen henkilöt eivät ole nirsoja akateemisia professoreita tai taiteilijoita. Kuten Tom kuvaa erästä syntymäpäivävierasta, Chrisiä, joka oli käytännön miehiä:

"Runous veti hänen mielensä matalaksi. Samoin klassinen musiikki. Niiden kulttuurinen painoarvo, vakavuus ja tärkeily ahdistivat häntä. Hän epäili, että ihmiset oli hienovaraisin keinoin painostettu teeskentelemään, että he pitivät kaikesta sellaisesta, jotta eivät näyttäisi oppimattomilta typeryksiltä."

Herkullisia sitaatteja on Tomilta helppo löytää.

"Rose halusi, että olin onnellinen. Minä myönsin, että valitin pilalle menneestä maailmastamme liian usein. Maailma oli mennyt pilalle aina, ja sen kanssa oli vain elettävä." 

"Kuinka vaikeaa on nähdä selvästi, kun tuntee niin vahvasti."

"Tiesin kyllä, mitä järkevät aikuiset sanovat - nykyhetki katosi jatkuvalla syötöllä ahnaan menneisyyden kammottavaan kitaan."

Päivämme ja hetkemme katoavat tuohon kitaan koko ajan, lujaa vauhtia. Sen ajatteleminen ja tämän hienon kirjan lukeminen on haikeaa, hieman järkyttävää, mutta myös jännittävää, jopa toiveikasta. 

Kenelle: Muistojen säilyttäjille, tulevaisuutta miettiville, kirjallisuuden rakastajille. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. (What We Can Know) Otava 2026. Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Kannen maalaus: Sail to the Sky, Louise Body, kannen suunnittelu Suzanne Dean.

Vuoden 2025 parhaat kirjat, Blogistania-ääneni

 

Kirjasome valitsi äänestämällä vuoden 2025 parhaat kirjat, kuten joka vuosi. Himolukijoiden parhaiksi valikoituneet huiput ja omat ääneni saaneet kirjat alla. 

Blogistanian Finlandian voittaja on Emmi Itärannan Lumenlaulaja (Teos). 

Lumenlaulajan olemassaolosta olen todella iloinen: uutta katsetta Kalevalaan upeasti naisen silmin, jo oli aikakin! Omat ääneni annoin vielä enemmän koskettaneille Jenni Räinän Vainolle, Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvalle ja Marisha Rasi-Koskisen Kesuuralle. 

Vaikeita valintoja. Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken ja Milla Ollikaisen Mathilda ovat kovia kotimaisia ja voisivat yhtä hyvin olla kolmen parhaan joukossa. Komea on Paula Nivukosken Pimeät päivät, valkeat yöt ja riemastuttava Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja. 

Ja jos viihdekirjallisuus olisi omana kategorianaan, olisin äänestänyt Kaisa Viitalan historiallista romantiikkaa edustavaa Klaani-sarjaa. Tai ehkä Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytärtä. 

Lisää Finlandia-äänestyksen tuloksista Mirkalla instatilillä @sivujasivuja.

Blogistanian Globalia (käännöskirjat), voittaja on Jacqueline Harper, En ole koskaan tuntenut miehiä, suomennos Nana Sironen (Hertta-kustannus).
 

Käännöskirjoissa oli valinnanvaraa runsaasti, voittaja oli viiden kärjessä omallakin listallani. Päädyin innoissani äänestämään yhtä väärän vuoden kirjaa (mutta kun luin Hamnetin vasta viime vuonna!) sekä Pierre Lemaitren Säteilevää tulevaisuutta, suomennos Susanna Tuomi-Giddings ja V. E. Schwabin Addie LaRuen näkymätöntä elämää Maria Lyytisen upeana suomennoksena. 

Vahvana ehdokkaana pidin myös Liz Mooren Metsien jumalaa, Aleksi Milonoffin suomentamana. Samantha Harveyn Kiertoradalla luin englanniksi jo aiemmin, joten sen käännöstä en tunne, mutta ehdottomasti kirja kannattaa lukea, niin häkellyttävän hieno se on.

Lisää Globalia-äänestyksen tuloksista blogissa Kirjakaapin kummitus.
 

Blogistanian Tieto -voittaja 2025 on Paavo Teittinen, Pitkä vuoro (Gummerus).

Nykyorjuudesta kertova Teittisen kirja oli omakin ykköseni. Laaja, kuin vahingossa maan tavaksi noussut karu ja rikollinen ilmiö on syytä jokaisen tiedostaa ja vaikuttaa sen hävittämiseen siten kuin itselle on mahdollista. Etenkin viranomaisten kirjapinoon suorastaan pakollinen. 

Äänestin Alexander Stubbin Vallan kolmiota sen jäntevän ja huippuajankohtaisen maailmanjärjestyksen tilannekatsauksen ansiosta. Ja lisäksi nostin kirjarakkauden, lukuisat kirjavinkit ja asiantuntevat, mukavan letkeästi muotoillut analyysit ja esimerkit, jotka riemastuttavat lukevaa ja kirjoittavaa kansaa, eli Jani Saxellin Aiheiden kirjan. 

Tietopuolella antoisia minulle rakkailla aiheillaan olivat myös Henrik Meinanderin Helsinki ja Topias Haikalan Kielet ennen meitä. Ilmari Käihkön 10 oppia sodasta todella opetti ajattelemaan sotaa laajasta näkökulmasta; sota Ukrainassa on esimerkkinä, mutta opit ovat yleispäteviä. Teos valittiin Vuoden tiedekirjaksi, Suomen tiedekustantajien liiton raadin valitsemana. Ja Riina Tanskasen Tympeät tytöt - Luokkakipuja oli myös listallani korkealla. 

Lisää Tieto-äänestyksen tuloksista: Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Lanu-kirjallisuuden kategorioissa en äänestänyt, koska luin sopivia niin vähän. Voittajat ovat:

Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopus
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan (WSOY, suomentaja Kati Valli)
Blogistanian lastenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset instassa: inspiraationjaljilla

Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopus
Annukka Salama: Sulamispiste (WSOY)
Blogistanian nuortenkirjallisuuden Kuopuksen tulokset: Yöpöydän kirjat

Suuri kiitos äänestyksen järjestäneille somettajille! Palkintojen jako ja kirjailijahaastatteluja nähtävissä paikan päällä keskustakirjasto Oodissa pe 24.4. klo 17 - 19, avoin tilaisuus kaikille!

Johanna Forss: Pidot

"Saavun juhliin yksin, tietenkin. Menen aina juhliin yksin, niin kuin miehenikin. Toinen jää kotiin lasten kanssa. Tällä kertaa en olisi halunnut lähteä yksin, ja siitä syntyi pieni riita."

Maria on lapsuudenystävänsä Mariannen hulppeissa, taide- ja samppanjakylläisissä juhlissa ja tuntee olonsa orvoksi. Hän tapaa kuitenkin tuttuja ja puolituttuja, joten yksin ei tarvitse seisoskella insta-ilme kasvoilla, jos ei niin halua. Miksi menestyvä, julkkikseksi taiteilijana noussut Marianne oli kutsunut hänet, pitkän hiljaisuuden jälkeen? 

"Sanon kuitenkin Kristalle, ettei kukaan luultavasti tunne Mariannea niin kuin minä. Se kuulostaa uhkaukselta, ja tavallaan onkin.
- Mutta ei me viime vuosina olla enää... pidetty yhteyttä.
- Ai miksi?
- No... elämä on vaan tullut väliin.
Olemme hetken hiljaa kuin tosiaan miettisimme kaikkea sitä mitä elämäksi lasketaan. En saa kiinni mistään merkittävästä, ja se tekee minut haikeaksi."

Maria ja Marianne ovat kotoisin Kuopiosta. Siinä missä Marian kotona oli neliöitä, kiiltävää pintaa, kirjastohuone ja parvekkeita sekä molemmat vanhemmat, Marianne asui yksiössä äitinsä kanssa, jota tyttö joutui hoitamaan tämän mielen ongelmien vuoksi, mutta kuuli myös lämpimiä sanoja, joita Marian kodissa ei koskaan sanottu. Maria haaveili ja pääsi opiskelemaan taideakatemiaan, Marianne kauppikseen. Kuitenkin Mariasta tuli perheenäiti ja museotyöntekijä, Mariannesta kuulu taiteilija. Moni muukin asia on keikahtanut päälaelleen. Tai tullut näkyviin erilaisena kuin sen ajatteli olleen.  

Forss kuvaa kiinnostavasti perustavanlaatuisia vastakohtaisuuksia: läheisyys ja etäisyys, rakkaus ja kateus, kiintymys ja viha, rehellisyys ja salailu. Pidot paljastavat näitä brutaalisti ja fiksusti. 

"Kai jonkinlainen rajattomuus kuuluu väistämättä kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin, Piia sanoo ja suoristaa selkäänsä. Hänellä on ammattitanssijan ryhti. - Ehkä mä en siksi enää pysty. En halua luopua ääriviivoistani, tiedän missä ne kulkee, enkä halua että ne kulkee missään muualla.

Melkein tunnen kuinka maapallo pyörii."

Ihmissuhdetrillerin lisäksi on kiintoisaa lukea taidepuhetta, jota pidoissa käydään, ja miettiä samoja kysymyksiä. Miten valitaan taiteilijuuden ja tavistyön välillä? Onko taideteoksen tekijällä merkitystä vaiko vasta teoksen tulkitsijalla? Ovatko omakuvamaalaukset aikansa selfieitä ja mikä niissä kiehtoo? Onko some sokerivuori, jossa vain tykkäillään, mutta makein hippu on aina oma? Riemastuin kielimaininnasta erään kuraattorin sanoin:

"Meidän kielikin köyhtyy kun asioiden arvo altistetaan vaan helvetilliselle tykkäämiselle, mä en tykkää enää mistään, mä haluan että niille tunteille, arvostukselle, kateudelle, himolle, ihailulle on täsmällisempiä nimityksiä..."

Mutta miten käy Marian ja Mariannen välisen siteen ja muuttuneiden välien: jääkö Maria juhlimaan vai poistuuko pidoista, joissa ovia aukeaa moneen suuntaan? On hienoa, että ihmisellä on mahdollisuus valita. 

Pidin kirjasta: se on kiinnostava ja älykäs tutkielma ystävyydestä iloineen ja kääntöpuolineen, kasvusta ja kateudesta, jota voi potea itseltäänkin salaa, valinnan mahdollisuuksista, haaveiden ja toden törmäyksestä. Eli tuosta, mitä elämiseksi sanotaan. Tunnelma on jännitteisen tiheä ja teksti kulkee vaivatta. Muutamat murreilmaisut eivät ihan iske kohdilleen (tyyliin eikös Kuopiossa ole mualiman napa eikä muailman?), mutta enpä ole asiantuntija niissä minäkään. Kirjailija on itse kotoisin Kuopiosta ja opiskellut ja tehnyt työuransa kirjakustantamoissa Helsingissä. Romaani on hänen esikoisensa. 

Kenelle: Ystävyyskirjojen lukijoille, luokkaretkeä tehneille, taiteesta innostuville, höttöä vieroksuville,  elämänvalintojaan tuskaileville.

Johanna Forss: Pidot. Tammi 2026. Kansi Markko Taina. 

Minna Canth: Agnes. Minna Canth -haaste.

Aina ilahdun Minna Canthin merkkipäivästä ja vähän turhaudun: virallisissa liputuspäivissä ei mainita henkilöitä, mutta vahva vaikuttaja 1800-luvulta on ensimmäinen nainen, jonka syntymäpäivästä saatiin vakiintunut liputuspäivä. Toiseksi on saatu Miina Sillanpään päivä lokakuun alussa, suositelluksi (eli hieman vakiintunutta heikommaksi) liputuspäiväksi Tove Janssonin päivä 9.8. Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä: en usko, etteikö yhtä fiksuja naisia historiastamme löytyisi kuin ne miehet, jotka ovat saaneet päivänsa kalenteriin. Mutta tavat ovat olleet toiset ja jättäneet ansioituneet naiset syrjään julkisuudesta monista syistä, mikä näkyy lippusaloissa vieläkin. 

Mietin kyllä Minnaa vuoden varrellakin, etenkin räikeimmissä naisten syrjimistapauksissa, kuten palkkatilastojen parissa tai kuullessani naisten loukkaavaa kohtelua työpaikoilla, mikä nostattaa vihaista ällistystä: siis, vielä tänä vuonna 2026, monet naiset kokevat alistavaa ja epäasiallista käytöstä pelkän sukupuolensa takia! Sitä on vaikea jos ei mahdoton ymmärtää. Mitä Minnakin sanoisi? 

Nyt luin novellin nimeltä Agnes, joka on loistoesimerkki Minna Canthin ajattomasta ihmismielen tuntemuksesta, tyylitajusta, huumorista ja yhteiskunnallisesta terävyydestä. Liisi kertoo tarinan koulutoveristaan, joka oli kaikkein kaunein ja ihastuttavin. Jonka huomiosta kilpailivat niin koululaiset kuin aikuiset. Joka jätti varjoonsa tavalliset tallaajat lumovoimallaan, jota ei kukaan voinut vastustaa muttei myöskään tarkalleen sanoa, mistä lumo johtui. 

"Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi [ja] riipasi mukaan vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä."

Hän oli Agnes, jota kaikki ihailivat mutta jonka lähelle kukaan ei päässyt, tuumii Liisi, joka oli Agnesin fani ja orja siinä missä muutkin. Ja pyrki näyttäytymään Agnesin silmissä niin täydellisenä kuin vajavaisuudeltaan - Agnesiin verrattuna - suinkin pystyi. 

Agnes muutti Helsinkiin muiden jatkaessa opintojaan kotikaupungissa, jossa myös aikuistuttiin, perheellistyttiin. Huhu kertoo Agnesin muuttaneen Helsingistä Pietariin, suihkuseurapiireihin. Liisi on aviossa Antin kanssa ja kolmen pikkulapsen äiti, kun hän yllättäen tapaa Agnesin heidän yhteisessä kotikaupungissaan. Lumo ja kauneus ovat ennallaan, samoin tietty etäisyyden tunne, mutta jostain (nostalgisesta?) syystä Agnes haluaa tavata Liisiä enemmänkin. Kiireinen perheenäiti tuskailee, mutta hänen miehensä Antti pitää seuraa Agnekselle. Ehkä jopa enemmän kuin kohteliaisuus vaatisi? Agnes kuvaa elämää Pietarissa:

"- Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä... Uh, minä tukehtuisin!

- No, no, kovinpa te - alkoi Antti.
- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä - ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa."

Minna Canth kuvaa herkullisesti Liisin näkökulmaa tilanteessa, jossa hänen mielikuvituksensa lähtee laukkaamaan. Antti on luotettava, sen hän tietää, mutta Agnes on tosiaan erityinen. Ehkä Antti kuitenkin on kiinnostunut? Ehkä jopa viehättynyt? Mitä tästä kaikesta seuraa? 

Tarina on niin samastuttava, että tragedian piirteistä huolimatta usein naurattaa. Mikä on varmasti tarkoituskin, sillä Canth pistää kieli poskessa överiksi Agnesin ihanuuden kuvauksen. Ja ihailuni Canthin älykkääseen ihmiskuvaukseen, psykologiseen silmään, kasvaa. Eikö vain sinunkin koulussasi tai työpaikallasi ollut joku Agnes? Ja tunnetko oikeastaan kumppaniasi tarpeeksi hyvin, kun tilanne on uusi ja outo? Ja ehkä se tärkein: miten itse reagoisit Liisinä? Mustasukkaisuus saattaa kasvaa salakavalasti, voimallaan ja kiihkollaan säikäyttää ja hävettää sen tuntijaa itseäänkin, huomaa Liisi. Ainakin opimme, että Liisi on erittäin tuntemiskykyinen ihminen järkevyytensä ohella, mistä kertoo jo hänen kuvauksensa lapsistaan ja perhearjen tuominen kaiken keskelle. 

Vanhanaikaisesta kielestä nauttiva lukija saa palkkionsa: Joku on sympaahthillinen, joku eroittui joukosta ja teki effektiä, ja sydämessä toden totta voi olla kaksi ämmää. Suomalaiset elivät (Agneksen mukaan) alkukantaista ja "vegetariaarista" elämää, ja "pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema." 

Mitä ihmettä, tekikö Agnes mielestään palveluksen Liisille saattaessaan hänet suureen epävarmuuteen? Pohjoismaiden naisten asemasta keskustellaan naisten kesken kiivaasti: onko uskollisuus ja kärsivällinen perheen palveleminen voimaa vai heikkoutta? Hurjan täysi ja viisas sisältö lyhyessä tekstissä etenkin, kun muistaa sen kirjoitusajankohdan, jolloin kaksinaismoralismi ja naisten oikeudet olivat vasta heikkoja nostoja hiljaisuudessa, jossa naisten kannalta elettiin. 

Moraalisaarnaus häivähtää, mutta uskon, että Minna Canthin viesti säilyisi samana, vaikka tästä tehtäisiin uusversio, modernilla kielellä, kuumilla seksikohtauksilla ja somella täydennettynä (Agnes olisi niin somevaikuttajamateriaalia! Kuka kirjailija tarttuisi uusversion tekoon?). Viesti olisi: naiset ovat paitsi toimivia myös vahvasti tuntevia olentoja ja tekevät virheitä, kuten miehetkin, mutta tärkeintä on valita oma polkunsa ja pysyä sillä, toisenlaisia valintoja tekeviä tuomitsematta. Mainio novelli, joka veti ja viihdytti ja sai ajatukset rullaamaan.

"- Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
- Te rupeatte runolliseksi."

Minna Canth: Agnes. Ensijulkaisu vuonna 1892 Otavan kokoelmassa Novelleja 2. 

Osallistun postauksella Minna Canth -lukuhaasteseen 19.3.2026, jota vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina (myös logo hänen).

Lisää Minna Canthista aiemmissa postauksissa: 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth Elämäkerta.

Minna Rytisalo: Rouva C Biofiktio Minnan elämästä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki Kuvitelma Kuopion patsaiden takaa.

Minna Canth: Hanna (Tuija Takalan selkomukautus)
Tuija Takala: Minna Canth. Kolme novellia.

Minulla on Canthia! Kauppa-Lopo ja kauppojen muistelua

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo ja asiaa Kanttilan talosta

Kansallisteatteri: Minna Canth

 

 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky

Shakespeareen törmään nyt vähän väliä, niin kirjoissa kuin ruudulla. Ja teatterin lavalla, kuten Kapsäkissä, jossa Jussi Nikkilän dramatisoima ja ohjaama versio menee vielä hetken, suosio toi lisäesityksiä.

Nikkilä on osaava, kuten tutusti muutkin kapsäkkiläiset, joten esitys on laadukas ja ihastuttavan höpsö hulluttelu. Kun haaksirikkoutuneen laivan korkea-arvoiset matkustajat ajautuvat autioksi luulemalleen saarelle, on odotettavissa törmäyksiä saarella jo olevien kesken. Sillä siellä asuu mahtava Prospero tyttärineen, alkuasukas Caliban sekä henkiä, joista Ariel toimii Prosperon alttiina palvelijana (pakosta tosin). 

Käy ilmi, että tulijat ovat Prosperon kilpailijoita herruudesta Napolissa ja Milanossa, tuolloisissa itsenäisissä kuningaskunnissa, kauan ennen yhtenäistä Italiaa. Historiasta eivät katsomossa istuneet lukuisat lapset liene olleet niin kiinnostuneita kuin näyttävista hahmoista ja nopeista tapahtumista. Ihmettelimme (aikuis)seuralaiseni kanssa, miten hievahtamatta nuori yleisö seurasi esitystä, jonka juoni ei ole helppo seurattava aikuisellekaan. Mahtavaa nähdä lasten kiinnostus ja se, että vanhemmat heitä ahkerasti tuovat elämysten äärelle! Istuimme permannolla liian edessä (toisen rivin päässä), ääni puuroutui hieman paikoitellen, kun sen toisto oli oletettavasti suunnattu kuulumaan paremmin laajemmalle. 

Mutta juoni ei ole tässä pääasia (ehkä Shakespeare kirjoitti sen pöllypäissään?), vaan iloinen esitys, jossa on niin jännitystä kuin romantiikkaakin, musiikkia ja hienoja asuja, joiden vaihdon nopeutta myös ällistelimme. Jussi Nikkilä sai tosiaan urakoida vaihtaessaan hahmoaan ja ilmeentymispaikkojaan tahdilla, josta nousi hiki katsojallekin! Lavalla olivat lisäksi näyttelijä-muusikot Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen ja Veera Railio. Hyvän mielen teatteria, jossa klassikko kohtaa nykyajan. Suositusikäraja 8 vuotta. 

Kuvassa vasemmalta Paavo Kerosuo (Prospero), Jussi Nikkilä (Caliban), Anu Hostikka ja Veera Railio (henget), kuva Tero Vihavainen.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta 

Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Knausgårdin Aamutähti-sarja on edennyt neljänteen suomennettuun osaansa, enkä vain malta olla näitä lukematta. Kirjailijan tekstiin kestää aina hetken paneutua, mutta kun on sisällä, on vaikea päästä ulos. Olen Knausgårdin suhteen niin sanotusti "uskossa", kuten Juha Itkonen jossain haastattelussa sanoi olevansa. Uskoon johdattaneesta Taisteluni-sarjasta en saanut edes blogattua, sen verran suuren vaikutuksen se aikanaan teki. 

Yökoulu oli palkitseva odotetulla tavalla ja jäsentyneempänä kuin pari aiempaa. Keskiössä on vain yksi henkilö, norjalainen Kristian, joka kasvaa ärsyttävästä opiskelijasta ärsyttäväksi aikuiseksi. Harvoin tapaa näin epämiellyttävää päähenkilöä! Onko hän nyt täydellinen esimerkki minäminä-kulttuurin kasvatista? Kritiikkiä itseään kohtaan hän ei ymmärrä eikä kestä lainkaan. 

"Olin vain oma itseni, ja siitä hyvästä tällainen paskalasti naamaan." 

Poika haaveilee maailmanmaineesta valokuvaajana ja pääsee opiskelemaan valokuvausta Lontooseen. Hän on universumin keskipiste, loistava aurinko, jonka ympärillä kaikki muu on haaleaa tiskivettä. Vanhemmat, sisarukset, naisystävät, muut opiskelijat, heitä hän säälii keskinkertaisuuden tai muun vian vuoksi, jos tulee ketään ajatelleeksi. Enemmän askarruttavat taidetyöt ja ura, jota ihmiskontaktit häiritsisivät, jos hän piittaisi. Seuraan tuppautuva, älykkäitä koneita kehittelevä Hans on outo, ja onko niin, että Kristiania seurataan Lontoon kaduilla, vai kuvitteleeko hän erakkoudessaan olemattomia? 

"Olin jokseenkin tottunut siihen, että minua tuijotetaan, olin hyvännäköinen ja kasvoissani oli jotain arvoituksellista, mikä arvatenkin herätti ihmisissä niin uteliaisuutta kuin kaipuutakin. Mutta hänen tavassaan katsoa minua oli jotain erilaista. Aivan kuin hän tuntisi tai vähintään tietäisi minut."

Hän tutustuu Christian Marlowen Tohtori Faustus -teokseen ja viehättyy. Ehkä loistava kirjoittaja Marlowe jopa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ajat täsmäisivät? Paljon puhutaan kirjoista ja musiikista valokuvataiteen ohella, taiteesta kiinnostunut lukija haluaa pysyä mukana. Kirjallisuutta opiskeleva Liz välttelee naapuriaan, nostan naiselle hattua: hän vaikuttaa tajuavan heti miehen harhaisen omakuvan, jota kuvataan tarkasti, välillä jopa lukijaa huvittavasti:

"Minä en ollut ihminen, joka luovutti. Olin ihminen, joka piti pintansa ja taisteli vaikeudet läpi."

Kun tapahtuu onnettomuus, johon Kristian sotkeutuu tarkoittaessaan "pelkkää hyvää" (lue: hölmöyttään) ja johon liittyy rikos, hän järkyttyy. Mikä lupaava inhimillisyyden merkki! Mutta taianomaisesti hän pelastuu pulasta. Ja jatkaa uraansa omalla tavallaan, kohoaa maineeseen ja menestykseen, yhtä itsekkäänä kuin aina. Parinkymmenen vuoden kuluttua hänen valokuvanäyttelynsä New Yorkissa on Tapaus. Vaikka hän luonnollisesti halveksii nykkiläisiä, kuten kaikkia muitakin. 

"He elivät valheessa, mutta eivät tajunneet sitä itse, vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä ja kaikesta mitä se edusti. He uskoivat jopa, että New Yorkissa oli jotain eurooppalaista ja joskus oikein leuhkivat sillä, mutta olisin tuhat kertaa mieluummin ottanut jonkin Keskilännen persläven, joka sentään eli vain yhdessä valheessa eikä yrittänyt enää toisella valheella kohottaa itseään muiden yläpuolelle niin kuin New York."

Jotenkin mies on päätynyt naimisiin ja isäksi, mitä ei olisi voinut uskoa. Ehkä se silti kuului hänen haaveisiinsa, jotka kaikki ovat toteutuneet, vai luotiinko olosuhde tarkoituksella jostain käsin? Koko kirjan mitalta olemme saaneet kuulla Kristianilta, miten ainutlaatuinen yksilö hän on, joten tämäkään kuvio ei kulje tavallista rataa. Esiin nousee yllättäen vanha rikostapaus, ja tapahtuu muutakin ikävää. Lukija jännittää, joutuuko mies maksamaan aiheuttamastaan pahasta, ja jos, millä hinnalla. Siitä saadaan viite heti kirjan alussa, kun mies kirjoittaa muistelmaansa vaiheessa, jolloin hänellä on enää yksi toive jäljellä. 

Knausgård on muuntanut Tohtori Faustus -tarinan nykyaikaan ja omaan kirjalliseen ilmaisuunsa. Tunnelma on aamutähtimäisen synkkä, pelkoa herättävä ja nimetöntä kauhua uhkaavasti väläyttelevä, mustan huumorin pilkahduksineen. Tuttuun tapaan kirjailija kuvaa henkilönsä ajattelua, arkisia toimia ja keskusteluja pilkuntarkasti, mikä luo tekstiin hypnoottista imua. Suuri kuvio kaiken taustalla ei ole loistava tähti, vaan jotain muuta. Vaikuttava teos, joka häiritsee ja osin ällöttää, osin pelottaa ja osin nostaa irvistyksenkaltaista hymyä; kylmäksi se ei jätä. Ainakaan "uskossa" olevia. Sarjasta on tarkoitus tulla seitsenosainen, joten monta on lukijalla vielä edessä. 

Muita Knausgårdilta:

Ikuisuuden sudet
Aamutähti
Poissa päiväjärjestyksestä

Karl Ove Knausgård: Yökoulu. Like 2026. Kansi Perttu Lämsä.