Tiina Lifländer: Merta edemmäs

Sini oli aina haaveillut merestä ja walesilaisesta rannoista. Kun tilaisuus koitti, hän otti töistään lomaa ja lähti - elämä oli muutenkin vaiheessa, jossa piti tehdä isoja päätöksiä. Kuten poikaystävän suhteen: haluaisiko Sini todella jakaa elämänsä Jessen kanssa? Mietintätauko olisi tarpeen.

Majataloa pitivät viehättävät ladyt Rosemary ja Marjoram. Heidän luonaan Sini tunsi olevansa kotona. Hän sai lämpimän vastaanoton ja teen ohella elämänohjeita.

"- Vaikka palaisitte yhteen, niin älä luule palaavasi ajassa taaksepäin, se ei onnistu koskaan, Rosemary sanoi. Sini nyökkäsi hitaasti, sillä Rosemaryn sanat olivat tietenkin totta, mitä tahansa kävisikin. Eteenpäin. Jonkin täytyisi muuttua."

Ja paljon muuttuukin, ensin Sinin mielessä, sitten todellisina tapahtumina. Sini tapaa ihanan Dafyddin, mutta tässäkin mahdollisessa suhteessa ilmenee haasteita. Onneksi Walesin rantakalliot, tuulen ja meren pauhu ja pakahduttavan kauniit kävelyreitit pysyvät ja lohduttavat. Ja uudet ystävät, kuten Sarah ja  Poppy-koira. Sipseistä ja suklaasta on myös apua. Mutta olisiko Jesse kuitenkin Sinille se oikea, se peruskallio?

"Harmi vain, ettei Siniä huvittanut mennä kotiin peruskallion luokse, ja hän oli muutenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäsi enemmän merestä kuin kallioista. Täällä hän nyt sitten olisi, ainakin vielä muutaman päivän."

Tarina on viihdyttävä visiitti walesilaiseen elämänmenoon ja maisemaan, ja Sinin mietintöihin on helppo samastua. On kuin olisi itsekin käynyt reissussa, nautin! Mitään superyllätyksiä ei tarjota eikä tarvita, ei spicyä eikä rikoksia. Ihan arkea vain, jota kuka vain voisi kuvitella elävänsä tai eläneensä, lukijan iän mukaan. Romantiikkaa perusasetuksin: kuka on se oikea vai onko sellaista? Erittäin sopivaa hyväntuulista luettavaa matkakuumeisille, arjesta pakoa kaipaaville ja merenrannan ystäville sekä ihmissuhdekuvioitaan pohtiville. 

Lue myös Tiina Lifländerin Kolme syytä elää; lämmin ja humaani tarina niin iäkkäiden kuin nuorten ihmissuhteista sekä Hyvä yö, joka kertoo hoitajan uupumisesta vanhusten hoitotyössä. Kirjailijan monipuolisuus eri tyylilajien tekijänä on kiinnostavaa ja ihailtavaa. Yhteisiä piirteitä kirjoilla toki on. Ihmisen arjesta ja hänen ihmissuhteistaan on kyse.

Tiina Lifländer: Merta edemmäs. Gummerus 2026. 

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Uskomaton juttu, tämän tietokirjan sisältö. Välillä ajattelin epäuskoisena lukevani satua, mutta uskottava on, että karhukaiset ovat totta, samoin koko Suvi Auvisen kirja. Karhukainen on ultrasuperpieni ja muutenkin supersankarimainen eläin, jollaiseen jokainen meistä todennäköisesti on joskus törmännyt tietämättään, sillä karhukaisia on kaikkialla - niitä ei vain ihmissilmällä pysty näkemään. Jos näkisi, niin mitä näkisi?

Mikroskoopissa ne paljastuvat. Auvinen kuvaa osuvasti karhukaisen ulkonäköä "nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin" risteytykseksi. Näky herättää ihmisessä sympatiaa monien tuttujen eläinten tapaan, sillä niillä on pyöreänpehmeä muoto, raajat liikkumiseen ja tarttumiseen, suuri pää - ja naama! Lisäksi ne lisääntyvät munimalla (ilmeisesti jotkut lajit myös suvuttomasti). Ne elävät ihmistä häiritsemättä omissa kuplissaan vesien lähettyvillä ja sammaleissa. Mikä ihmeen otus tämä on?

"Me ihmiset ihailemme usein enemmän suuria asioita kaukana meistä kuin pieniä asioita lähellämme."

En yhtään ihmettele, että kirjoittaja hurahti karhukaisiin niin, että matkusti niiden jäljillä ympäri maailmaa, tutkijoiden jäljillä ja kanssa, käytti aikaa ja rahaa intohimoiseen tiedonhankintaan. Taisin itsekin vähän hurahtaa. Ihmeellisyys vain kasvaa, kun Auvinen siteeraa tutkijoita ja ajattelijoita, pohtii niin mikroskooppisen pieniä kuin avaruuden kokoisia asioita sekä kertoo karhukaisten ominaisuuksista. Ne pystyvät lopettamaan aineenvaihduntansa niin, että kestävät äärimmäistä kuumuutta, pakkasta, kuivuutta ja jopa tyhjiötä aikansa - ja virkoavat otollisemmissa olosuhteissa jälleen eloon. Tilaa sanotaan kryptobioosiksi. Merenpohjista vuorenhuipuille, autiomaasta avaruuteen, karhukainen voi pysytellä elossa. 

Siksi se voisi olla maailman viimeinen eläin kaiken muun elävän kadottua. Ehkä se on ollut jopa ensimmäinen monisoluinen, ken tietää (ehkä joku tutkija?). Ovatpa jotkut tutkijat esittäneet, että niiden alkuperä olisi muualta kuin maapallolta, sillä karhukaiset ovat niin omanlaisensa laji maailman tunnettujen lajien joukossa. 

"Ihmisiä kiehtoo ja häiritsee se, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä." 

Varmaa on vain se, että ne elävät täysin omassa universumissaan, ihmisistä tai muista meille tutummista lajeista piittaamatta. Tuskin niistä tietävätkään, jos ei lasketa mukaan niiden eväitä, kuten bakteereja ja leviä. Mieleen tulee pakosti ajatus siitä, että ehkä ihminen elää jonkin toisen universumin jäsenten mielestä samaan tapaan ja kuvittelee olevansa luomakunnan valtias, koska aistimme eivät vain riitä hahmottamaan muuta... Kuin scifiä lukisi!

Auvinen kertoo matkoistaan, näkemistään karhukaisista ja niiden tutkijoista vetävästi ja siten, että innostus näkyy, tuntuu ja tarttuu. Hänelle lajiin tutustuminen oli henkireikä, oma projekti koronan ja puolison vakavan masennuksen riivaamalla ajanjaksolla. Masennus on tavallaan samantyyppistä kuin kryptobioosi, miettii hän, osa elintoiminnoista joutuu tauolle. Entä tuntemiemme karhujen talviuni, eikö siinäkin ole jotain samaa, muttei yhtä rajussa muodossa?

Karhukaisista puhuessa ei voi olla ajattelematta luontoa kokonaisuutena ja elämän jatkuvuutta maapallolla. Elämä saattaa siis jatkua meneillään olevasta lajikadosta - jota sanotaan kuudenneksi sukupuuttoaalloksi -  huolimatta. 

"Tiedämme, että meneillään on biodiversiteetin romahdus, mutta koska se tapahtuu niin vääjäämättömästi ja näennäisen hitaasti, sitä on silti vaikea käsittää.

Ihmisyksilön kokemus on niin hetkellinen ja näkökulmamme pistemäinen, ettei kokonaisuutta voi hahmottaa." 

Kirja on mahtava kurkistus kokonaan uuteen universumiin, jonka en tiennyt edes olevan olemassa, vaikka se on lähellämme koko ajan. Auvinen kirjoittaa lempeästi ja huumorintajuisesti, ei julista eikä räyhää, jos joku sitä pelkää hänen nuoruuden anarkismimaineensa perusteella. Hän on viisaasti kehittänyt paljon tehokkaamman tavan osua lukijaan, tiedon, henkilökohtaisuuden ja harkitun sanankäytön kautta. Lähdeluettelo on pitkä. 

"Olemme ihmiskuntana päätyneet toimillamme tilanteeseen, johon emme ole halunneet. Mitä tarvittaisiin, jotta ihminen ei pyrkisi nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, vaan haluaisi vähemmän, hitaammin, harvemmin?"

Pidin paljon myös hänen teoksestaan Kaltainen valmiste. 

Suosittelen kaikille, etenkin tietokirjoja lukeville. Suomen tietokirjailijat ry on muuten julkaissut arvonnan, jossa neljä tietokirjaa lukemalla ja julkaisemalla postauksen joko Instagramissa tai Facebookissa viimeistään 31.8., osallistut kirjakauppalahjakorttien arvontaan. Tunniste on #kesäinentietokirjabingo

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin. Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta. Gummerus 2026. Kansi Jussi Karjalainen. 

Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteetä, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

Lempeitä dekkareita: R&R: Vainajat vailla armoa; Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

Herkullista rikostarinaa lempeään tapaan, jos niin voi dekkarista sanoa. Cozy crimessa ei väkivallalla juhlita, mutta joku kuolee ja joku selvittelee, mitä tapahtui. Lajissa valtteja ovat nokkelat juonet, persoonallinen ote tekstiin ja kiinnostavat henkilöhahmot sekä tapahtumien sijaintipaikat ja -ajankohdat. Molemmissa seuraavissa kirjoissa kaikki valtit on käytetty hienosti.

Oikeuslääkäri Viola Kaario ja rikosylikonstaapeli Ville Karila nousevat keskushenkilöiksi, kun Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy ruumis. Käy ilmi, että kuolema herättää hämmennystä muistisairaiden hoitokodissa, jonne poliisien käynnit alkavat tihentyä. Ja ammattilaiset alkavat saada selville yllättävyyksiä hoitokodin asukkaiden elämästä sekä Violan omista salaisuuksista. 

"Vaikka kuinka varovainen yritti olla, kertoa kuinka vähän tai kuinka valikoituja asioita tahansa, aina oli ihmisiä, joille muuttui pienenkin avautumisen jälkeen avoimeksi kirjaksi. Sellaiset ihmiset osasivat lukea ilmeitä, aistia tunnemia ja vetää johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi Ville Karila ja Erkki Laine osasivat." 

Dekkari on nautinnollista luettavaa, sillä se ei keskity vain actioniin, vaan ruotii rauhassa henkilöidensä persoonia ja ajatusmaailmaa. Tapahtumat selkenevät pikku hiljaa, ja kaiken ohessa myös lenkki naisia huijanneen auervaaran ympärillä kiristyy: hänet tavattiin jo sarjan aiemmissa osissa. Samalla  tutustumme muistisairaiden elämään Manderley-hoitokodissa, joka vaikuttaa ihanteelliselta: olisipa se oikeasti olemassa! Laitoksen johtaja Sulo Salomaa sanelee muistiinpanojaan ahkerasti nauhalle, joten lukija pysyy hyvin kärryillä paikan tapahtumista. Vai pysyykö sittenkään...

"Pidettäköön väkivaltaiset kuolemat ja murharyhmän konstaapelit kaukana Manderleysta. Tätä harrasta toivetta koskien minulla on pieni suunnitelma."

Yllätyskäänteitä, perhesalaisuuksia, lievää mystiikkaa Violan ruumiinavaustyössä (hän "kuuntelee" kuolleita asiakkaitaan), pelkojen selättämistä ja romantiikkaa, kaikkea löytyy. Kirja on sarjan kolmas osa, mutta sen voi lukea itsenäisenä, sillä paljon kerrataan ja asioita toistetaan, jopa samojen kansien välissä. Ehkä lukijan työn helpottamiseksi siltä varalta, etteivät kaikki käänteet pysy muistissa koko pitkää matkaa. Mutta rauhallinen, silti tapahtumantäyteinen juoni etenee koko ajan kiinnostavasti ja tuo mieleen jopa parhaat klassiset brittidekkarit.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat vailla armoa. Mortuí non silent #3. Siltala 2025.  Ulkoasu Elina Warsta.

Laventelimurhat-sarjan kolmas osa vie aina kiehtovaan Lontooseen 1930-luvulla. Osassa 2, Vierge Moderne, tutustuimme sisar Kerstiniin, joka on nyt lähtenyt Helsingin Diakonissalaitokselta opiskelemaan lisää sairaanhoitoa St. Thomasin sairaalaan Thamesin varrella. Innoituksen tähän hän sai samaisen opiskelun suorittaneelta Sophie Mannerheimilta, jonka koulutus on historiallinen fakta, samoin opiskelupaikka. Kenraalin sisar uudisti merkittävästi lasten sairaanhoitoa Suomessa ja perusti omilla varoillaan Lastenlinnan, joka toimi alkuun turvakotina, sittemmin lastensairaalana myöhemmin perustetun Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuudessa. 

Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan Kerstinistä ja hänen ystävistään Lontoossa. Piirit ovat epäperinteiset sateenkaarevuudessaan, enkä välillä edes muistanut mainittujen henkilöiden sukupuolta, sillä nimistä sitä ei voinut päätellä - vaikka joitakin olin jo "tavannut" Airaksisen aiemmissa kirjoissa. Mutta niin pitäisi ollakin: rakkaus vie ihmisiä yhteen sukupuolesta riippumatta. Toisaalta tuohon aikaan se vei helposti myös tekemisiin poliisin kanssa, jos lainrikkomuksia tai "epäsopivaa käytöstä", kuten miesten ehostusta, oli syytä epäillä. Tiettyihin yökerhoihin tehtiin ratsioita eivätkä putkayöt olleet ennenkuulumattomia. Sen kokee Kerstinin Suomesta käymään tullut ystävä Freddy.

Eivätkä jauhot poliisien pussissa olleet välttämättä puhtaita, saa Kerstin todeta. Hän oli luvannut selvitellä tuttavansa Rosen kadonneen sisaruksen Jimmyn olinpaikkaa Lontoossa. Ja se selviää, vaikkei odotetusti; samalla käy ilmi kaikenlaista hämärää. Myös Kerstin itse joutuu vaaratilanteisiin. 

Mutta on hänellä rentoutumisenkin hetkiä turvallisessa yhteisössään, jonka seurapiirit ovat värikkäitä ja juhlat riehakkaita. Kuhiseva kaupunki luo omaa huumaansa, mutta kaiken yllä leijuu kielletyn lumo ja paljastumisen pelko, hieman hysteerinen elämästä nauttiminen. 

Saattaa johtua ihmisten ja yksityiskohtien (puvuista ruokiin ja juomiin, paikoista ajan muotivirtauksiin) suuresta määrästä, että kokonaisuus jäi hajanaisemmaksi ja tunnelman intensiivisyys hennommaksi kuin sarjan aiemmissa osissa. Tai ehkä syy oli se, että Kerstin on vaimea päähenkilö, eikä hänen ihmissuhteissaan juuri tapahdu. Viihdyttävää ja tyylikästä luettavaa silti, ja odotan jo sarjan jatkoa! Sarjan kirjoissa on ainutlaatuinen atmosfääri. Arvostan myös taustatyötä historiallisten faktojen ja paikkojen osalta ja tekstin kielellistä virheettömyyttä.

Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia. Laventelimurhat osa 2. Siltala 2025. Hieno, tyyliin sopiva kansi Jenni Saari. 

Liitän jutun osaksi kirjasomen haastetta Dekkariviikolle 2026, jota vetää Tuulevin lukublogi. Logon suunnitteli Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat. Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen, vuotuinen kirjanedistämistempaus dekkarien suuren suosion innostamana.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Väkevä ja hätkäyttävän vahva on Katja Ketun kirja lestadiolaisuuden synnyn ajoista 1800-luvulla Lapissa. Tarinaa kertoo Lars Levi Laestadiuksen (kirjassa Leevi) vaimo Brita-Kajsa (kutsumanimi Riitu tai Kaisa), joka miehensä kuolinvuoteella muistelee elämäänsä ja herännäisliikkeen kehittymistä. Ja etenkin rakkauttaan tuohon erikoislaatuiseen mieheen. 

Sillä se oli suuri ja pysyvä, vaikka parilla oli epäsuhtaa niin koulutuksen kuin taustankin puolesta. Leevi oli oppinut mies etelästä, botanisti ja pappi, joka määrättiin Lappiin osana rovastin koulutusta. Kajsa oli saamen sukua, jossa osattiin käden taidot ja poronhoidot pienestä pitäen. Hän oli käytännön nainen, näkyy tarinasta pitkin matkaa, jo avioliiton järjestämisestä alkaen. Vaikka oli hänessä näkijän vikaa myös.

Vielä silloin kun pari asettui yhteen, Leeviä kiinnosti enemmän tutkimustyö kuin hengellinen johtaminen. Botanistin maineellaan Leevi pääsi isännöimään tutkijoita kaukaa Ranskasta saakka. He halusivat nähdä aitoa Lapin elämää, ja sitä koetettiin heille järjestää, rummutusta ja joikaamista, vaikkei se oikeasti autenttista ollut. Tarut ja muut Leevin jutut viihdyttivät heitä. Kajsa muistelee huvittuneena heikkoina ja hentoina pitämiään ranskalaisia ja huomasi pian, etteivät he lappalaista pappia suuresti arvostaneet. 

"Frantsut, Marnie ja Gaimart, net oli häveliästä sakkia. Aluspöksekki niillä oli valakosta pellavaa, ja niitä piti pajassa ehtimisseen olla kuuraamassa." 

Leevi oli intohimoinen mies, niin hengen kuin ruumiin osalta. Hän seurasi valtakuntien asioita ja pohti syntyjä syviä. Kansallisaate alkoi heräillä, joskaan ei saamelaisten hyödyksi, mutta ajatus kiehtoi.

"Vaan sitte alako kuulua kummia. Tämä ensimmäine asija: virran toisella puolella oli Suomi, jo kolomattakymmentä vuotta Venäjän alla. Ja kaikki varmaan aatteli että siinä net nyt ryssiksi alakaa. Vaan sieläpä oliki heränny liike, että vanahoja karijalaisten runoja ja tarinoita oli alettu koota ihan päntiönään. Omalla mielellä ja kielellä. Set oli sinulle merkillinen asija, ja toivo." 

Varsinaisen herätyksen saatuaan - kuin ihmeenä - alkoivat leipäsaarnat muuttua. Ääneen tuli "voima ja vimma". Jopa Brita-Kajsan aiemmin havaitsema "paljontärkeys" unohtui.

"- Mie annoin niitten tuta Jumalan sanaa, sie totesit. - Sitähän net halusi, hurmospappia ja Lapin käännyttäjää." 

Väki havahtui, kuunteli eri korvalla kuin entisiä pappeja - tuttu kieli ja hurmos veivät. Ja niin syntyi herätysliike.

"Mie kajeksin tuota suurta tulta, joka teissä heränneissä roihusi. Ko koko Lapinmaa ois syttyny tulehen."

Meno meni niin rajuksi, että pappi siirrettiin pois Karesuannosta Pajalaan. Hurmahenki sai ihmiset outoihin tekoihin, joita kirkon johto joutui suitsimaan papin palveluspaikkaa vaihtamalla. Syntiä piti tehdä, jotta ne voi anteeksi antaa, kertoo Kajsa. Ja jonkin ajan päästä Koutakeinossa sattui se kamala. Leeviä ei siitä syytetty, vaikka hän alkuroihun taisi sytyttää ja omantunnon tuskia kokea. Liike alkoi säröillä ja hajosi sittemmin useaan eri alalahkoon. 

Fyysisestä intohimosta Kajsa sai nauttia kahden kesken usein ja paljon, joskus jopa pian synnytyksen jälkeen paikat kipeinä. "Ilonen pillu" ei aina jaksanut iloita. Mutta 15 lasta Kajsa synnytti. Tästäkö lie lähtenyt herätysliikkeen ehkäisykielto? 

"Mie olen sitä hyvänä pitänyt. Ei se ittestään hyvänä säily. Voisi sanoa, että minun pillu on vähän niinko ikiaikanen kuksa. Oikiaa pahkakuksaa ko hellästi pittää ni se ei mene pahaksi milhän."

Lapsimäärästä huolimatta Kajsa oli usein yksinäinen, mies omilla reissuillaan. Muutama ystävyyssuhde säilyi, osa katosi, osa muuttui vuosien myötä.

"...esiäitit kulukee aina mukana. Semmonen ajatus kyllä helpotti, ja minun yksinäisyys väistyi."

Se on kauniisti sanottu. Kuten moni muukin kohta hurjassa tarinassa, ronskin ja suorasukaisen ohella. Riemukas ja runsas kieli on helppolukuista ja tarkkaa. Tällaista kielen iloittelevaa hienoutta ja vahvaa otetta Katja Ketulta uskalsi odottaakin: ehkä hänen paras romaaninsa tähän asti. Historiafaktaa on sen verran, että lähdeluettelo on pitkä.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. Päällys Piia Aho.

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä

Anna ja Tom elävät täydellistä Instagram-elämää. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kirja alkaa heidän Berliinin-asuntonsa yksityiskohtaisella kuvailulla; harkittu sisustus ja paikan ilmiasu alkaen katunäkymästä aina kodin huolellisesti huolettoman näköisesti sijoitettuihin koriste-esineisiin palvelevat kuvatarpeita, no, täydellisesti. Ovathan he ammattilaisvisualisteja, free lancereita, jotka tekevät työtään kotona juuri sellaisissa puitteissa, jotka valitsevat. 

Berliini on paikka, jossa nuorten, trenditietoisten ammattilaisten tulee olla; he ovat muuttaneet sinne nimeämättömästä maasta Etelä-Euroopasta (suomalaista hymähdyttää talven kylmyyden valittelu, kun ollaan noin "pohjoisessa" kuin Saksa). Saamme tutustua tarkkaan heidän elämäntapaansa ja viikkorytmiinsä. Työtä, lähinnä, sillä ansioita on kerättävä, mutta myös biletystä ja sopivan viiteryhmän kanssa hengailua. Kaverit ovat samanlaisia diginomadeja, muuttaneet eri puolilta maailmaa tekemään etätöitä ja nauttimaan tunnelmasta. He viihtyvät gallerioissa, yökerhoissa, juhlissa tai ravintoloissa, usein aamuun asti. Syöminen ja ruuanvalmistaminen ovat suuri juttu. 

"Food was part of their culture, and they would discuss it among themselves in the same way previous generations had discussed films, books and politics. It helped define who they were."

Lisäansioita he hankkivat vuokraamalla asuntoaan matkojensa ajaksi muille. Sosiaalista omatuntoaan pari hoitaa lahjoituksilla hyväntekeväisyysjärjestöille ja vapaaehtoistyöllä, jota voi tehdä läppärillä. 

Kuulostaa hienolta elämältä, tai rasittavalta, miten vain lukija haluaa.

Kirjassa ei ole lainkaan dialogia, se on raportinomainen, lakoninen teksti eräästä elämäntavasta. Tyyli etäännyttää henkilöt nukkemaisiksi katseen kohteiksi, joilla ei juuri ole tunteita tai sisäistä elämää. Vaikka yllättäen he kohtaavat kriisin. Kaikki ei vuosien jälkeen enää olekaan niin hienoa, missä vika? Ehkä nettikäytön vähentäminen auttaisi, mutta työn takia heidän on oltava somessa aktiiveja. He kokeilevat matkustamista ja jopa asuinpaikan vaihdosta: ehkä Berliini on jo menettänyt ykköspaikan statuksensa luovan luokan piirissä? 

Hassua kyllä, saksan kieltä he eivät kunnolla opi, vaikka asuvat maassa vuosikausia - koska sekä asiakas- että ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Minusta se kertoo myös siitä, etteivät he halua juurtua, tai ehkä välinpitämättömyydestä muuta maailmaa kohtaan? 

"Previous generations had had a much easier time working out who they were and what they stood for. The problems back then might have been more urgent, but they also had clearer solutions. Now there were too many choices, with each one leading off on endless branches, preventing any real change. Their idea of a revolutionary future didn't go beyond gender balance on corporate boards, electric cars, vegetarianism. Not only had Anna and Tom not had the change to fight a radically different world, but they couldn't even imagine it."

Rikkumattoman tyylitietoinen teos kaikin puolin: kuin kuva tai kuvasarja tekstimuodossa. Hienosti koottu ja tehokas rakenne sekä kiinnostava aihe, itseään isompi, eräästä sukupolvesta ja maailmankatsomuksesta. Hieman myös keski-ikäistymisestä. Ajankohta on noin 2000-luvun alku. 

Luin enkkuversion (Booker-listabongauksia), juuri ilmestynyttä suomennosta, josta kirjan kansi on, en ole lukenut. 

Vincenzo Latronico: Perfection / Täydellistä. (Le perfezioni.) Gummerus 2026. Suomentanut Leena Rantanen.

Niilo Sevänen: Unten kruunu

Upea Ikitalven polku avasi näkymän 1000-luvun Eurooppaan, jossa valtaa pitivät kirkot, kuninkaalliset, viikingit ja muut mahtihahmot, joista kaikki eivät olleet tuntemastamme maailmasta. Ristinpalvonta oli vasta alussa, vanhat jumalat ja henget voimissaan, saattoipa vielä olla myyttisiä luonnonkansojakin, kuten peikkoja.

Orfeus, tuo epäonninen, joutuu huolehtimaan sisarentyttärestään Hallasta, jota haluaa omakseen moni muukin. Miksi? Mikä on Hallan syntyperän salaisuus? Sitä ei juuri ehditä tässä osassa miettiä, sillä niin kiire on suojata häntä kaikkialla vaanivilta vaaroilta. Palkkamiekka Skadi, hopeakasvo Silfúr ja Repolainen ovat osa kummallista matkaseuruetta, jolla saada Halla turvaan ja löytää hänen oikea kotinsa.

"Skadi kuunteli, miten kilahdukset voimistuivat vähitellen. Se oli kuin lukemattomien pienten tiukujen helinää. Hänelle tulivat mieleen tarinat metsänhengistä, jotka houkuttelivat matkamiehiä luokseen pimentoon. Paikkoihin, joista ei ollut paluuta.
- Tämä on ansa, kettu julisti pahaenteisesti. - Meitä johdatetaan syvemmälle. Voi kiimainen hilleri sentään, lähdetään pian toiseen suuntaan.
- Puiden välissä liikkuu jotain, Silfúr sanoi hiljaa."

Keisarinna Theofana puolestaan etsii edelleen kadonnutta poikaansa Ottoa, seurueessaan pohjanmies Trym. He turvautuvat epätoivoisiin keinoihin, kuten mystisen lapsinäkijän tapaamiseen vaarallisissa olosuhteissa.

"...mutta hänen täytyi saada selville, mitä auguuri saattaisi paljastaa. Mihin varjoihin hänen rakas poikansa oli kadonnut? Mitä seitsemän vuotta sitten todella tapahtui?
- Hetki vielä. Sinun vuorosi, Trym, nainen sanoi käskevästi ja viittasi lapsen suuntaan. - Katsotaan, kuinka auguuri lukee sinun mieltäsi.
Viikinki hätkähti. Hän vilkaisi vuoteella makaavaa poikaa, sitten Gottfriediä, joka piteli miekkansa kahvaa kulmat kurtussa ja nyökkäsi päällään auguurin puoleen, maiskautti jälleen suutaan käskevästi. 
- Kautta näkin suomuisen perseen, Trym manasi ja istahti jakkaralle. Theofana asteli vuoteen toiselle puolelle, jotka näkisi miehen ilmeet paremmin.
Trym suki hiuksia otsaltaan, veti henkeä ja nosti kahlehditut kätensä pojan vierelle."

Ikitalven kylmyys pakkasineen on vain yksi vaikeus etsijöidemme matkoilla läpi vaikeiden maastojen ja petojen hallitsemien nimettömien maiden. On löydettävä aina seuraava linna, luostari tai kylä, jossa yöpyä, hyvällä onnella jopa syödä. Ehkä löytää vihje siitä, minne suunnata seuraavaksi. Theofana ei pelkää, Orfeus todellakin pelkää, mutta ei voi muutakaan kuin suojella Hallaa. Rooman paavin luota turvaa ei löydy. Mutta paavi ehkä tietää jotain, joka auttaa. Ainakin unessa.

"Orfeus tuntee jännityksen paavin sydänalassa. Odotuksen ja pelon, joka imee hänetkin mukaansa. Maailmanlopun painon." 

Saattaako olla niin, että seurueet kohtaavat ja jos, mitä siitä seuraisi? Millainen voima on kiihkeän Hallan etsinnän takana? Miksi viitataan Trymin kuolleeseen vaimoon Aaloon, joka soitti erityistä kielisoitinta Kalevan mailta? 

Kyllä, Kalevalan tarinat iskostuvat mukaan eurooppalaiseen matkaan. Kiehtovaa! Mutta pakko myöntää, että porukkaa alkoi olla jo niin paljon, että hieman hämmensi. Etenkin mahdit, jotka tapahtumia ohjailevat, sillä mahdin takaa löytyy aina isompi mahti, kieroilijan takaa vielä suurempi kieroilija, pelottavan pedon takaa vielä pelottavampi... 

Ei, tässä osassa salaisuudet eivät selviä, vaikka vihjeitä saadaan ja matkasta nautitaan notkean tekstin myötä. Tämä on road trip oudossa unimaailmassa, jossa lukija saa kulkea mukana sormet verillä sivuista kiinni pitäen pysyäkseen mukana. Lukuohjeeksi lainaan tekstiä: 

"Seitsemästi kirottu, meidän pitää olla varovaisia."

Seväsen komea suomen kieli on runsasta ja hehkuvaa, mutta hallittua. Fantasian jatkoa odotellen.

Sarjan ensimmäinen osa on Ikitalven polku. Ääni- ja sähkökirjana luettavissa on myös sarjan esiosa Talven portti.

Niilo Sevänen: Unten kruunu. Gummerus 2026. Kansi Jenni Noponen. Kartta Ikitalven Euroopasta Herran vuonna 1007 Riku Similä. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Santiagolainen kirjailija kiinnosti: chileläisiä teoksia tulee harvoin luettua, kirjoja sieltä ei  suomennetakaan paljon (englanniksi enemmän). Luin viimeksi Benjamin Labatutia, joka on mainion omalaatuinen. Nyt tsekkasin kirjan, jonka kirjailija on saanut arvovaltaista tunnustusta aiemmista teoksistaan, kuten Booker-ehdokkuuden, ja josta Netflixillä on jo leffaoikeudet. Mistä on kyse?

Kotiapulaisesta. Estelasta, joka muutti maalta Santiagoon varakkaan perheen palvelukseen elättääkseen vanhaa äitiään ja kerätäkseen rahaa kotiinpaluutaan varten. Estela näytti hyvältä ja puhui sivistyneen oloisesti, joten hän sai nopeasti hyvän työpaikan. Herra ja rouva olivat kiireisiä uraihmisiä, joten kotiapua tarvittiin, varsinkin kun oli tulossa vauva. Tyttöä Estela hoiti kotitöiden ohessa seitsemän vuoden ajan. Kirja on Estelan muistelma tuosta ajasta, kirjoitettu jollekulle kasvottomalle tämän pyynnöstä, pahaenteisine viittauksineen siihen, mitä lopuksi tapahtuu. 

Äidin opit kaikuvat Estelan päässä, ja he soittelevat iltaisin pitkiä puheluita. Muuten Estela on hälyttävän yksinäinen, työ vie kaiken ajan ja uuvuttaa. Hän tuntee työnantajaperheensä paremmin kuin perhe itse, mutta on silti näkymätön. Luokkajako on suorastaan räikeä. 

"Hän [rouva] harvemmin katsoi minuun, tiesittekö? Olin sitten keittiössä, makuuhuoneessa tai puutarhassa haravoimassa. Minähän olin kaikkialla, mutta hän ei koskaan katsonut minuun." 

Työtä on loputtomasti, joten sen kuvausta on myös tekstissä paljon. Estela osaa piilottaa satunnaiset uhman ja raivon hetkensä - sillä niitäkin on nöyrän käytöksen alla - taitavasti. Liian taitavasti, jotta se olisi hänelle hyväksi? 

"Ajattelin että minä, toisin sanoen tuo sängyllä istuva nainen, elin vain väliaikaisesti. Niin minä ajattelin. Elin kuin elokuvaa, joka päättyisi ennemmin tai myöhemmin, minkä jälkeen avautuisi varsinainen, valtava ja valoisa todellisuus."

Estelan elämä vaikuttaa tosiaan kuin loputtomalta roolilta näytelmässä, jossa on neljä esittäjää: herra, rouva, tyttö ja hän. Onko laji trilleri, muistelma vai kasvutarina, miettii lukija. Kaikkiin on aineksia.

"Olen tainnut viivytellä turhan pitkään, olen tuhlannut aikaanne. Haluatte, että kerron teille kuolemasta, oletan että siksi pidätte minua täällä. Hyvä on, täältä pesee, raapustakaa tämä papereihinne: kuolema voi odottaa. Se on ainoa asia, mikä tässä elämässä todella voi odottaa. Ensin teidän on ymmärrettävä todellisuus, miten se laajeni viikko viikolta, miten se valtasi tuntini, joka ikisen päiväni, kunnes en enää päässyt ulos, en enää keksinyt, kuinka pääsisin sieltä pois."

Hän lopettaa puhumisen kokonaan, mutta sitä tuskin huomataan. Ote elämästä on arkirutiinien varassa. Poikkeamat hämmentävät häntä. Elämänpiiri hienossa talossa on ahdas, ja tyttö kasvaa vanhempiensa ylisuojelemana, hänestä tulee "onnettomin olento", jonka Estela on tavannut. Tyttö ei syö kuin kynsiään, pelkää vettä ja juhlia, saa hulluja päähänpistoja. Rikkaus ei tuo onnea, nähdään jälleen kerran. 

"Välillä mietin, mitä olisin sanonut, jos olisin puhunut, ja olisiko se, puhuminen siis, voinut estää tragedian. Te varmaankin olette juuri sitä mieltä. Olette takuulla sellaisia ihmisiä, jotka luottavat sanoihin."

Tragedia viittaa tytön kuolemaan, eikä tämä ole juonipaljastus, sillä tapaus mainitaan jo aivan alussa. Joten kyllä tässä yhteiskuntaromaanin ja psykologisen romaanin lisäksi trillerimäisyyttä on. Hitaanpuoleinen ja toisteinen kerronta kuvaa Estelan elämää, joka on myös hitaanpuoleista ja toisteista, eikä hän ole nokkela järkeilijä. Hänen on vain käsketty kirjoittaa siitä, mitä tapahtui, jollekin ulkopuoliselle, jonka roolia voimme arvailla. Estelan ja perheen ongelmia, kuten hukassa olemista, kirjoittaja ei kirjoita auki, vaan lukija saa lukea ne rivien välistä. Puhtauteen pyrkivin aattein ei välttämättä saavuteta puhtaita lopputuloksia. 

Alia Trabucco Zerán: Puhdas. (Limpia.) Tammen Keltainen kirjasto 2026. Suomennos Emmi Ketonen. Kansi Tuomo Parikka.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä

Sarah Wynn-Williams on uusiseelantilainen kansainväliseen lakiin erikoistunut juristi, joka kertoo elämästään ja etenkin ajastaan Facebookin, sittemmin Metan, palveluksessa vuosina 2011 - 2017. Hän työskenteli New Yorkissa YK:lla mutta tylsistyi sen byrokratiaan ja innostui Facebookin mahdollisuuksista. 

Sinne hän halusi töihin, muuttamaan maailmaa, osaksi yrityksen upeaa visiota antaa kaikille ihmisille oma ääni ja viestinnän kanava, ilman hierarkioita, demokratiaa tukien. Sinnikkyydellä hän sai paikan yrityksen johtoportaassa, tehtävänään luoda yhtiölle suhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin ja maiden johtajiin ja sitä kautta laajentaa käyttäjäkuntaa. Mutta ihanteet alkoivat rapistua törmätessään todellisuuteen.

On helppo ymmärtää innostus ja tarve olla mukana merkityksellisessä, viestintää mullistavassa työssä ja yhteisössä. Suurin osa meistä lienee aluksi ollut yhtä innoissaan FB:n käyttäjinä miettimättä, mihin kaikkeen valtavat mittasuhteet saava yhtiö voi pystyä. Ja se on rumaa luettavaa.

Käyttäjämäärän kasvu vaikuttaa sokaisevan yrityksen päättäjät, ja ahneus saada lisää käyttäjiä sivuuttaa kaikki kuvitellut hyvät tavoitteet: ei väliä, onko käyttäjämaalla hallinto, joka haluaa kansalaisistaan irti kaikki tiedonmuruset tarkkailemalla heidän tekemisiään ja demografia- ja psykografiatietojaan, tai millaiset ovat kaupallisten toimijoiden eli mainostajien tavoitteet.

Jälkimmäistä pidän pienempänä pahana, sillä sen jo tiesimme ja mainokset ovat näkyviä (ei kaikille, vaan kohdistettuina juuri heille, joiden analytiikka osoittaa olevan alttein kullekin tuotteelle, kuten ulkonäköasioissa epävarmoille teinitytöille, mikä on julmaa sekin). Mutta poliittinen vaikuttaminen on näkymättömpää: esimerkiksi Metan yhteistyö kiinalaisten kanssa vaikuttaisi dystopialta, jos se ei olisi totta. Ja uskon sen olevan, sillä kirjaksi asti juristi tuskin olisi muuten uskaltanut asioita julkistaa.  

USA:n vuoden 2016 presidentinvaaleja sanottiin Facebook-vaaleiksi, sillä niissä käytettiin laajasti yhtiön tarjoamia käyttäjätietoja ja seurantatyökaluja. Niiden kuvaus kirjassa on kiintoisa ja karmea; en tiennyt, että näin tarkasti mainosviestit on mahdollista kohdistaa ja siten manipuloida etenkin matalan sivistystason väkeä. Surulliset seuraukset tiedämme ja kärsimme niistä edelleen päivittäin. Tosin kirja mainitsee, että samat työkalut olivat käytössä jo Obaman aikana ja tarjolla myös Hillary Clintonille, mutta Trumpin rahoitus ilmeisesti oli avokätisin ja kampanja siten laajin. Analytiikan käyttö ei ole ollut salaisuus, nyt kun selaan nettiä; jo ennen vaaleja tutkijat kertoivat sen mahdollisuuksista. 

Äärioikeistopuolueita haluttiin tukea muun muassa Ranskassa ja Saksassa, sillä: "Läheiset suhteet näihin puolueisiin ja niiden auttaminen valtaan olisi tehokkain tapa estää hallituksia rajoittamasta Facebookin toimintaa." Kun muistelmansa kirjoittaja pyöritteli silmiään hallituksen kokouksessa, häntä moitittiin jälkeenpäin. Kirjoittaja tiedustelee, missä kohtaa tämä tapahtui:

"´- Oliko se ehkä siinä vaiheessa, kun yksi hallituksen jäsenistä ehdotti pääosin juutalaisista koostuvalle johtoportaallemme, että Facebookin on päästävä paljon lähemmäs Euroopan äärioikeistolaisia puolueita, koska valta on siirtymässä siihen suuntaan? ... - Selitän Joelille, että ymmärtääkseni joidenkin hallituksen jäsenten mielestä fasistit voisivat olla ratkaisu sääntelyongelmiin ja että meidän pitäisi sen vuoksi heti ruveta mielistelemään heitä. Ja että olin odottanut muun hallituksen vastustavan asiaa painokkaammin."

Mitä todellisuudessa tehtiin, sitä ei kuvata: liikesalaisuuksien paljastaminen tulisi kalliiksi sanktioineen, arvelen, joten kirjassa jäädään vihjailujen varaan. Mutta kirjoittajalla on eri maista omia kokemuksia, jotka eivät kerro yhtiön toiminnasta hyvää. Brasilia. Etelä-Korea. Thaimaa. Myanmar verisine vallankaappauksineen. Maiden Facebook-kieltoja rikotaan esimerkiksi julkaisemalla maakohtaisia sovelluksia eri nimillä ja kehitellään hienon kuuloisia projekteja, joilla päästä sisään. 

Ja ehkä pian on drooneja, joiden kautta nettiyhteys onnistuu niissäkin maissa, joissa virallista reittiä ei ole? Mitä enemmän käyttäjiä ja mitä tarkempaa tietoa heistä on, sitä suureellisemmiksi käyvät johdon, Mark Zuckerbergin luotsaamana, suunnitelmat. Hän markkinoi niitä ihmisoikeuksien edistämisellä ja tasa-arvon kasvulla eikä myönnä, että kyse on vain bisneksestä. On kuin hän irtautuisi todellisuudesta mihin lie pilveen, mikä sai lukijan miettimään, tapahtuuko kaikille superrikkaille ja tietyn valtakynnyksen ylittäville väistämättä sama? (Jopa pienen Suomen hallitusjohtoa on tästä syytetty viime aikoina.) 

Kirjallisena tuotoksena teksti jää tosiaan osin hämäräksi, ja amerikkalaiseen tapaan se toistelee, jopa jaarittelee, mutta sisältö on silti hiuksianostattava. Se pursuilee vauhdikkaasti kokemuksia sekä työ- että henkilökohtaisesta elämästä. Lapsuuskuvaus alussa on oudon pitkä, ehkä näppäränä naamiona tehdä kirjasta muistelma eikä yhteen työnantajaan keskittyvä? Samalla se tarjoaa vertauskuvan myöhemmälle "hainpuremalle", joka tapahtui töissä, ei aivan niin konkreettisesti kuin lapsena. 

Miksi ihmeessä kirjoittaja kuitenkin valitsi olla töissä paikassa, jonka toimet ovat niin hurjia ja jonka kiinnostus työntekijöidensä hyvinvointiin on nolla? Wynn-Williams sai lapsia ja tarvitsi työnsä ja sairausvakuutuksensa. Ylevämpi syy oli ajatus siitä, että sisältäpäin olisi tehokkaampaa vaikuttaa yhtiön päätöksiin kuin ulkoa. Hän ei siis lähtenyt talosta, ennen kuin sai potkut. Vaikutus isoihin päätöksiin jäi pieneksi, sillä kriittisiä ajatuksia yhtiössä ei suvaittu.

Wynn-Williams sanoo toisin kuin kirjoittajan esihenkilön Sheryl Sanbergin Lean in -kirjassa on kerrottu; tukea pomoilta oli turha odottaa. Eikä vain henkilökohtaisia tilanteita koskevissa asioissa, kuten työnkuvan muutoksissa tai työntekovelvoitteesta synnytyslomalla, vaan henkilö saatettiin heittää tahallisesti niin sanotusti tuleen. Kiivaissa poliittisissa tilanteissa vankeuden tai väkivallan uhka työntekijöille ei sekään saanut johtoa kiinnostumaan. 

Surkuhupaisaa on se, että sananvapauden visionääriyhtiö haastoi Wynn-Williamsin oikeuteen kirjasta ja sai läpi kiellon, jonka mukaan kirjaa ei saa markkinoida, sakon uhalla. Saankohan nyt bannin Metalta, kun kerron siitä? (Jos minua ei näy hetkeen, tiedät, mistä on kysymys.) Vaikkei tämä ole markkinointia, vaan kirja-arvio, ja kirjan lainasin kirjastosta. Niiden ja kirjakauppojen listoilla teos sentään näkyy. Meta ei vielä ulotu niitä muokkaamaan, mielipiteitä tosin kyllä, mikä voi jatkossa johtaa millaisiin poliittisiin päätöksiin missä vain. Ja se on pelottavaa. 

Kirjan näppärän nimen alkuosa on lainaus F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta, loppuosa tiivistää, mistä tarinassa on kirjoittajan mukaan kyse. 

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä. (Careless people. A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism.) Kosmos 2026. Suomennos Taru Luojola. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta

Andrealla on ikävä isää. Hän oli isän tyttö ja harras ihailija, ja vaikka on jo aikuinen ja perheellinen nainen ja isä edesmennyt, kaipuu on kova. Äidin kanssa välit ovat kaukaisemmat, eikä Andrea oikein tiedä, mistä se johtuu - isosisko Ulrikaan äiti vaikuttaa suhtautuvan lämpimämmin. Veli Rasmus on kolmikymppinen, mutta häntä pidetään edelleen lähinnä teininä, tai ainakin Andrea pitää - nuori mies kun ei oikein tunnu saavan elämäänsä aikuiselle raiteelle. 

Äiti vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän apua, jota Andrea vaivojaan säästämättä tälle tarjoaa. Paperiasioita hoitaessaan hän huomaa, että äidin tililtä on tehty siirtoja Ullikselle. Se vähän harmittaa Andreaa, vaikka hän tietää Ulrikan tosiaan tarvitsevan rahaa. Toisaalta, niin tarvitsisi Andreakin, jonka arkkitehtitoimistolla ei mene hyvin, mutta sitä hän ei aio perheelle kertoa. Hän on nimittäin sisaruksista se, joka hoitaa, osaa ja pärjää. Tosin voisivat toisetkin sisarukset hieman enemmän auttaa yhteisissä asioissa, isän venekin pitäisi nostaa talviteloille pian, ettei meri ehdi jäätyä.

Andrealla on myös huolta teini-ikäisestä tyttärestään Livistä. Liv käy terapiassa, mutta on usein masentunut ja vakava eikä poistu huoneestaan. Jotenkin hän innostuu kuitenkin tapaamaan Ullista ja tämän poikaa sekä mummoaan, jolloin entistä ilonpilkahdusta saattaa ilmetä, toisin kuin kotona. 

Alkupuoli on kerrottu Andrean näkökulmasta, jonka jälkeen saa vuoron Ulrika ja lyhyesti Rasmus. Oivasti rakennettu asetelma eri katsantoineen samoista aiheista maalaa laajan kuvan ruotsalaisen perheen sisäisestä dynamiikasta. Se antaa lukijalle mahdollisuuden asettua jokaisen sisaruksen asemaan, ehkä jopa saada vertaistukea sisarusriitoihin ja hankauksiin, joita väistämättä syntyy, ja laajentaa omaa katsantoa. Kehen itse samastuisi, kuka on kuin ilmetty oma sisko tai veli? 

Moa Herngren on tarkka, realistinen kirjoittaja, joka kuvaa arkisia tapahtumia hyvinkin yksityiskohtaisesti. Kirjan missio on selkeä ja helposti omaksuttava: kirjailija haluaa kertoa jotain, mitä hän ei sanallista, mutta lukijalle asia tulee selväksi. Samaan tapaan ja samoja aiheita, perhesuhteita, kuvasi myös hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa Ruotsalainen avioero. Sarkasmia tai huumoria  en hänen teksteistään löydä (kirjan esittelyssä puhutaan hauskasta?), hän "vain" kertoo ja oikeuttaa siten tarinan olemassaolon yksinkertaisen tehokkaasti. Kansikuva ei vastaa sisältöä, ei tässä kukkasilla tanssita eikä romantiikkaa edes häivähdä. Ehkä se on ajateltu houkutukseksi kohderyhmälle, jonka ajattelen tässä olevan nuoremmanpuoleiset (eli noin alle viisikymppiset) naiset, ja varmaotteista kirjaa voin suositella huoletta heille ja muillekin aiheesta kiinnostuville. 

Kenelle: Sisaruksia omaaville, sukuaan ihmetteleville, vanhenevien vanhempien lapsille, selkeän ja realistisen tekstin ystäville. 

Kirjan lukemiseen ja postauksen tekoon innoitti tieto, että kirjailija on Suomessa ja Helsingissä 25.4.2026 Gummeruksen järjestämässä käännöskirjallisuustapahtumassa. 

Moa Herngren: Sisaruskateutta. (Syskonfejden.) Gummerus 2026. Suomennos Sirje Niitepõld. Kansi Emma Graves. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalonen on niitä kirjailijoita, joiden uutuus on varmasti lukulistalla. Näin ei ole ollut aina, totesin vanhoista bloggauksistani. Mutta kiinnostanut on, ja mestarikirjailijana häntä pidin jo ennen pankin räjäyttänyttä Taivaanpalloa. Sitä Puhdas viiruinen elämä itse asiassa hieman muistuttaa osin angusmaisella, lapsenomaisella kerronnallaan. Mutta aihe on muuta, kertojia ja elementtejä enemmän, ja ajanjakso rajoitetumpi. 

Sisällissota repii ja raastaa ihmisiä ja ihmisen välejä, jo ennen syttymistään ja varsinkin sen jälkeen, monessa sukupolvessa. Tuttu elämänmeno järkkyy, vaikka Kaarlon eli Kallen apteekkari-isä uskoi, ettei sota koskaan suomalaisia tavoita.

"Sodat on kaukana vaikka joskus ne tuppaa nousemaan yli äyräittensä. Silti sitä ei kannata liikaa puida koska se mistä on puhe lähtee tulemaan helpommin kohti." 

Kalle käy koulua ja tekee tavallisia poikien juttuja kavereidensa kanssa ja käy salaa partiossa, joka oli virallisesti tuolloin kielletty. Hämmästyttävän oppinut Musu-Pekka opettaa siellä pojille kieliäkin, muiden asioiden ohella. Punaisen ja valkoisen aatteen lisäksi mukana on siis kansainvälisempikin katsanto, hienoa! Pesäpallopelissä Kalle pistää merkille tytön, Kertun. 

Kerttu elää mummon ja Kielo-pikkusiskon kanssa äidin kuoltua, eikä mummoakaan pian ole eikä Kertulla naisen mallia, mutta kylillä oppii, vaikka väistelemään miesten kosketteluja. Maailmankuva on selkeä: "Kaikessa on selvä järki ja Jumalan tarkoitus, ihmisten halut ja pyrinnöt tulevat kaupan päälle. Näin olen ajatellut ja siksi näin varmaan on vaikka ihminen voi ehkä ajatella muutakin kuin mitä on."

Raittiusliike on vahva; Kallen äiti, samoin kuin Mikun, ovat aina mukana tapahtumissa, Kallekin joskus, ja Viktor vanhempineen. Lehti-ilmoituksilla jäseniä etsivät niin suojeluskunnat kuin työväen järjestyskaartit. Aitosuomalaisuus nostaa myös päätään, tämä kiinnosti. Mitä siemeniä he jättivät suomalaiseen yhteiskuntaan? Lehtosen Aino, jota ei voi olla ihailematta, huolestuu miehensä puolesta: "Joka aamu varoittelen Kustia että älä tänäkään päivänä sekannu sellaiseen mitä myöhemmin kadut äläkä ryntäile harkitsemaan muitten mukaan." 

Vaikea on kenenkään olla sekaantumatta noina sekavina aikoina. Sotaan joutuu Kallekin, eikä se ole helppo pala. Ei kuitenkaan Kerttua unohtanut, saamme havaita. 

Nitkutellen rinkelinmäkeläinen väki Lehtosineen, Appelgreeneineen ja muine "minuineen", kuten kirjailija alussa sanoo, jatkaa kuolemien ja veririitojen läpi nykyaikaa kohti sillä ihmeen kestävällä ihmisvimmalla ja elämän etenemisen aatteella. On siellä mukana Jalosiakin.

"Kaikki asettuu kun aika tasaa, Aino sanoo. Niin kai, minä sanon. Ei ole paljon muuta."

Väliin on vaikea tajuta, kuka henkilöistä puhuu, tunnistus vaatii tarkkaavaisuutta ja ajattelua, mikä somevyöryyn tottuneelle voi olla haastavaa - itsekin olen huomannut viime aikoina (en vain tämän kirjan kohdalla), että olen laiskistunut lukijana, keskittymiskyky pitkään mietintään on heikentynyt. Kaveri kertoi keskittyneensä tässä vain joihinkin tärkeimpiin henkilöihin ja seuranneensa heitä, hyvä vinkki! 

Mutta lukijan työn helpottamiseksi kirjan luvut ovat lyhyitä, ja niiden väliin on sijoiteltu lehtileikemäisiä uutisia sekä näytelmätekstin kaltaista dialogia. Viktorin äidillä on asiallinen pointti nykyihmisillekin - vaikkei vetäisi mukaan uskontoa, johon hän "hyvänsä" perustaa.

Viktor: Kyllä minä isän tiedän. Se on jääräpää.
Äiti: Virkansa arvoinen on eikä yhtään vähempää.
Viktor: En minä sitä.
Äiti: Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa. Sen vuoksi on puhuttava ympäriinsä hyvää.
Viktor: Minä voin koittaa.

Teos on muistelmankaltainen kunnianosoitus menneille sukupolville enemmän kuin juonivetoinen tarina, vaikka paljon tapahtuu ja dramaa totisesti riittää. Jotain syvästi inhimillistä, ihmisyyden ydintä, Jalonen onnistuu tekstillään aina tuomaan esiin, ja se koskettaa. Pyritään puhtauteen monenlaisin aattein ja keinoin, mutta viiruja ja roiskeita ei kukaan voi välttää.

Aiempia Olli Jalosia:

Stalker-vuodet (2022)
Merenpeitto (2019, jatko Taivaanpallolle)
Taivaanpallo (2018)

Miehiä ja ihmisiä (2014)
Karatolla (2012)
Poikakirja (2010) 
Isäksi ja tyttäreksi (1990)

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä. Otava 2026. Kansi Anna Lehtonen.

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut paljon sekä hauskaa että vakavaa, yleensä niitä makoisasti sekoitellen. Jos mistään hänen kirjastaan ei nainen löydä samastumispintaa, se on ihme! Aiempaa tuotantoa muistellessa mietin, että kertojaääni on vuosien saatossa muuttunut ja - superyllätys - muuttunut vanhemmaksi. Muttei kyynisen puolelle sen enempää kuin nyt yleensä iän myötä muututaan. 

Kertoja on kuitenkin jotenkin aina sama, pisteliäs naispuolinen totuudentorvi, joka pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä eikä arkaile lausua niistä mielipiteitään lukijoiden ihastukseksi. Ja kun tyyli jatkuu, lukijalle tulee tuttuuden tunne, eikä se ole huono, jos ei etsi yllätyksiä. Lukijan illuusio kaverista, jopa ystävästä, on yksi syy Härkösen kirjojen tasaiseen suosioon, uskon. Sujuvaksi ja helposti luettavaksi laaditun tekstin ja nokkelan ajattelun lisäksi, tietysti; ei ammattilaisura tyhjästä synny, eikä työnteotta, mikä on kunnioitettavaa sekin, kun pitkää julkaisulistaa katsoo. Hänen kirjojaan on luettu ja ostettu jo muutamassa sukupolvessa; niitä on sovitetty näytelmiksi, tv-sarjoiksi ja leffoiksi. Kirjat ovat innoittaneet myös monia opinnäytetöitä, joista yhdessä olin itsekin blogillani lähteenä mukana, kirjasta Onnen tunti.*

Mykkien pöydässä 56-vuotias Leni on saanut yllättäen potkut, joten nyt on aikaa. Työnsaannista ei ole toivoa eikä pelkoa. Työkkärin vaatimiin työhakemuksiin kukaan ei vastaa paitsi joskus harvoin kahteen kirjaimeen tiivistettävällä viestillä, vaikka kuinka piilottelisi syntymäaikaansa - mitä Leni ei halua tehdä, sehän olisi huijausta! Satunnaisia ansioita hän hankkii kirjoittelemalla lehteen ihmissuhdepalstaa, jossa "Amalia" antaa vastauksia lukijoiden visaisiin ongelmiin räväkkään tapaansa. (Nyt kai tällainenkin olisi laitonta, koska työtön ei saa ansaita edes sitä kolmeasataa kuussa ilman todennäköistä ansiosidonnaisen menetystä. Näin aktivoidaan.) Onneksi ei ole lapsia tai muita elätettäviä.

On siis otollinen hetki keskittyä muihin asioihin. Vaikka riittävään viinin ja seksin nauttimiseen. Leni on järjestänyt nämä molemmat, jälkimmäisen ex-puolisonsa Juhan kanssa kaveripohjalta. Näin kävi, pandemia-aikaan kun ei voinut uusia tuttavuuksia solmia. "Jotka Jumala on erottanut, voi vain korona yhdistää." Järjestely toimii jotenkuten, vaikka Leni yrittää lopettaa suhteen: "Että eksät osaavat vituttaa. Juuri sen takia he ovat eksiä." 

Mutta kun Leni tapaa Lassen, se on menoa. Hurja, arvaamaton, vahva, huoleton, lässytystä inhoava mies (eli päinvastainen kuin Juha) on juuri sitä, mitä on kaivattu. Plussapuoli on sekin, että Lasse on varattu, joten päivää pidemmälle ei tarvitse miettiä. Ystävä paheksuu, sillä hänestä naisen pitää etsiä sitä oikeaa ja ainakin olla rikkomatta perheitä. 

"Siru muljauttaa silmiään.
- Etkö sä ole ansainnu enempää?
- Ei meistä kukaan oo ansainnu mitään. Kaikki on bonusta.
- Sä muuten rakastut aina täysin vääriin miehiin.
- On ne kaikki ollu hetken oikeita. Ja ne hetket riittää mulle."

Vaikka usein naurattaa, hieman kirpeästi tosin, lukija alkaa huolestua: pysyykö Lenin varmojen mielipiteiden varaan rakennettu elämä hallinnassa? Se alkaa näyttää nurjia puoliaan; tuttavien ihmettelyä, karmeita krapuloita, ahdistusta. 

"Päätä särkee. Tavallista pahempi kankkusahdistus. On minun syytäni, että kaikki lähtivät. Minun syytäni ovat myös sademetsien tuho, Pol Potin pääkallot ja kotimaisten vihannesten korkea hinta."

Päivä kerrallaan -konsepti ei enää toimi Lenille, ja loppupuolen käänne yllättää lukijan vaihtamalla tarinan hengen. Kaiken uhoamisen takaa löytyy menneisyydestä jotain, mikä ehkä selittää naisen tilannetta. Tai ainakin hän joutuu toteamaan, ettei kaikkea tapahtunutta voi vain unohtaa. Lukija tehköön omat tulkintansa. Mikään moraliteetti kirja ei ole, eikä ryppyotsainen maailmanparannus Härkösen tyyliin sopisikaan. Hän kertoo tarinan, notkeasti ja kunnollisella suomen kielellä. Mikä sopii mainiosti tänäiseen suomen kielen ja Mikael Agricolan päivään. Hyvä, suomi! Omaa kieltä kannattaa juhlia, kun se vielä on olemassa.

Lue myös Anna-Leena Härkösen

Rikospaikka (2021)
Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (2018)
Valomerkki (2017)
Kaikki oikein (2014)
Ihana nähä! Ja muita kirjoituksia (2014)
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (2012)
Onnen tunti (2011)
Juhannusvieras (1996) 

Kirjailija on tavattavissa Helsingin Vuosaaren kirjastossa 21.4. klo 18. Häntä haastattelee Tuija Takala. 

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä. Otava 2026. Kansi Kirsti Maula.

* Etenkin blogien huippuaikoina tuli usein pyyntöjä osallistua erilaisiin tutkimuksiin. Kannustan toimintaa, sillä mikäpä olisi parempi aihe kuin kirjallisuus, ja blogeista saattaa löytyä hyvinkin paneutuneita ja yllättäviä näkökulmia. Mutta tekijöille vinkiksi: olisi kiva saada valmiista työstä tieto tai jopa työ luettavaksi, sellaista en muista tapahtuneen. Tässä mainitun tutkimuksen löysin kaverin vinkistä aikanaan ja pääsin sen lukemaan, mutten enää löydä sitä netin syövereistä. 

Påskekrim!

Hyppäsin norjalaisten kirjamarkkinoijien keksimän hauskan termin matkaan minäkin: påskekrim on jo yli sata vuotta kuulunut Norjan lukuperinteeseen. Harmillista, ettei suomen kieli taivu yhtä napakkaan ilmaisuun, pääsiäisdekkari ei kuulosta ollenkaan samalta, pääsiäisrikos vielä vähemmän. Ja dekkarimainen arvoitus sesongin maitopurkeissa, mainio idea! Miten olisi, Valio ja WSOY, yhteistyön paikka? (Tämän vuoden purkkiarvoitus löytyy netistä paikallisen "Valion" Tinen sivulta. Teemakuva yllä on oslolaisen kaverini Les! Lue! -blogista luvalla lainattu, kiitos Reeta siitä ja purkkilinkistä!) 

Aloitan kuitenkin kotimaasta: Matti Laineen Kovaset-sarjan kakkososa Verilinja vie mukanaan vauhdikkaaseen rikosten selvittelyn maailmaan Oulusta Berliiniin ja muuallekin. Rene ja Kata Kovasen jokseenkin olematon isä-tytär-suhde alkaa kehittyä suorastaan luottamuksen tasolle ainakin hetkittäin, mitä hämmästyksellä ja ilolla seurasin. Lappiin erakoitunut Rene auttaa satunnaisesti tytärtään tämän työpaikan, Armadillo-järjestön,  operaatioissa, joilla suojellaan maalitettuja toimittajia ja muita vaikuttajia. 

Monet maalitetut ovat hengenvaarassa paljastettuaan asioita, joita lain pimeällä puolella kulkevien mielestä ei pitäisi. Eräs uhkauksia saanut henkilö päätetään viedä turvataloon, mutta operaatio epäonnistuu ja kohde kuolee. Sinnikäs Kata ei jätä hommaa sikseen, vaan alkaa tutkia taustoja auttaakseen rikostutkija Olivia Sutta murhaajan selvittämiseksi.

Mutta tämä on vasta alkua, niin monenlaista kierrettä tarinaan mahtuu. Komeasti ollaan nykyhetkessä paitsi maalitusteemalla myös vieraiden valtojen vaikutusyrityksinä muiden politiikkaan ja teknologisen kehityksen rikollisina hyödyntämisinä. Uskon näiden aiheiden todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää, myös Armadillo-järjestöä tarvittaisiin tosielämässäkin. Tutkimuksissa paljastuu lisäksi kytköksiä Kovasen perheen henkilökohtaiseen historiaan, joka ei ole suinkaan selkeä, saa Kata todeta. 

Hyvä kun kirja kädessä pysyi, niin hurjaksi vauhti yltyy - ja huippukohtaukset on helppo nähdä mielessään elävänä kuvana, mikä on tv-käsikirjoituksia tekevän Laineen kerronnalle ominaista. Vauhdikas, runsas ja kirjasarjan ensimmäistä osaa jäntevämpi ja hiotumpi (myös kieleltään, ei tarvitse nillittää!) dekkari toiminnan ystäville. Tekeillä olevaa tv-sarjaa ja seuraavaa kirjaa odotellessa. 

Matti Laine: Verilinja. Bazar 2026. Kansi Kristiina Kaksonen.

Lontoo! Aikamatkustus! Historia! Lempiaiheitani kirjoissa, joten Elly Griffithsin uusi Ali Dawson -dekkarisarja on kuin minulle tehty. Ali on rikosylikonstaapeli, joka värvätään brittihallinnon ylimmän johdon alaiseen huippusalaiseen yksikköön tutkimaan menneisyyden murhia. Matkustamalla ajassa.

Kuten tiedetään (ainakin aikamatkustuksesta lukeneet), menneisyydessä ei saa muuttaa mitään, joten matkaajat voivat vain havainnoida tapahtumia. Olen epäluuloinen idean suhteen, sillä aikaikkuna menneeseen on kovin lyhyt, tunnista kahteen. Miten tutkija onnistuu saapumaan paikalle juuri oikealla hetkellä? Mutta jos ei anneta tylsien loogisuusseikkojen häiritä, kokeneen kirjailijan ammattitaitoinen teksti juoksee kuten kuuluu, sujuvasti lukemaan houkutellen ja kiinnostusta herättäviä elementtejä mukaan tuomalla. Taiteilijanimiä. Outlander-tyyppistä sukupolvikokemusta ja 1800-luvun elämää. Vilautetaan jopa outoja voimia, joita paraskaan teknikko - eli Jones, aikamatkailutekniikan keksijä ja Alin kollega - ei pysty selittämään. 

Aliin on mukava tutustua: hän on keski-ikäinen yhden lapsen äiti, joka suhtautuu mutkattomasti haasteisiin, kuten elatuksen ja koulutuksen hankkimiseen lapselleen aikanaan yksinhuoltajana, siivoojan töillä. Nyt Finn on aikuinen ja hyvässä työssä peräti parlamenttitalossa, ministerin avustajana. Selviteltävän historiamurhan vuoksi Ali joutuu tutustumaan Finnin työnantajaan lähemmin kuin toivoisi. 

Vaaratonta historian penkominen ei ole, vaan se johtaa kuolemiin myös nykyajassa. Ali kollegoineen saa selvitettyä asioita, mutta jotain jää auki, kakkososaan, jossa päästäneen syvemmin itse toimintaan, kun keskeiset henkilöt on ykkösessä saatu esiteltyä. Historiallisen Lontoon kuvaus oli minulle kirjan kiintoisin anti, kuljin mielessäni samoja katuja kuin Ali. Ja jännityksellä odotan, miten tarina jatkuu ja sarja kehittyy. 

Ellen Griffiths: Kuolema ei katso aikaa (The Frozen People). Suomennos Riina Vuokko. Tammi 2026.  Päällys Tuomo Parikka.

Islanti-dekkareista kuultiin Helsinki Noir -tapahtumassa, jossa mukana oli muiden muassa Skúli Sigurdsson. Hänen esikoiskirjansa Isoveli palkittiin Islannissa vuoden 2022 parhaana dekkarina. Jos miehen esikuvia ovat Alistair McLean ja Raymond Chandler, tietävät dekkarien ystävät jo, minkätyyppisistä rikostarinoista on kyse. Rosoa, suorasukaista väkivaltaa, selkeitä hyvis-pahis-asetelmia. Rikostutkija Hédinn ei silti ole ylivoimaisen ylevä, vaan inhimillisen virheellinen ihminen, töissä Reykjavikissä kansallisessa rikospoliisissa, pomonaan tunnollinen Markús. Jonka toimiin ministeritaso yllättäen puuttuu.  

"- On aika iso asia jos poliisi jättää tapauksen tutkimatta, etenkin, kun kyse on murhasta.
- Ymmärrän sen, Markús, ymmärrän sen, Júliús sanoi ja vaikka hän tosiaan tuntuikin ymmärtävän, hän ei piitannut. - Mutta olosuhteet ovat aivan erityiset."

Olosuhteet tarkoittavat sitä, että natsien johtohahmoja epäillään piileskelevän Islannissa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun loppu, mutta tarina alkaa vuodesta 1941 ja taistelusta Neuvostoliitossa, jossa lääkäri Mengele pelastaa erään saksalaissotilaan hengen. Tiedämme, miten sota eteni ja miten natseja sen jälkeen pakeni ainakin Etelä-Amerikkaan. Onko mahdollista, että heitä olisi livahtanut myös Islantiin? 

"Hän otti Viceroy-pakkauksensa pöydältä; savukkeita oli enää jäljellä viisi. Hédinn päätti, että hän polttaisi ne kaikki ennen kuin hänet tapettaisiin, ja häntä nauratti tämä yrityksensä hallita olosuhteita."

Suoraviivaisen sujuvaa kerrontaa ja yksityiskohtaista poliisitoiminnan kuvausta, mausteena todellinen natsihistoria ja Islannin maisemat. 

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista. Docendo 2025. Suomennos Marjakaisa Matthíasson. Kansi Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto.

Ja vielä on pakko mainita norjalainen kirjasarja Jo Nesbøn Harry Hole, jonka Veritimantit-kertomuksesta tehty 9-osainen tv-sarja Netflixillä on tehokas ja jännitettä loppuun asti nostava. Sarja on niin synkkä ja paineinen, etten voinut katsoa sitä kahta jaksoa enempää yhteen putkeen, vaikka kokonaisuus on hienosti ja linjakkaasti toteutettu. Harrya esittävä Tobias Santelman (alla) on nappivalinta rooliinsa, eikä muussakaan osajaossa tai puitteissa ole valittamista. Pelottava, komea ja tummantumma sarja. Kuva Netflixin sivulta. 

Ben Markovits: The Rest of Our Lives

Kun poika Michael asuu jo omillaan ja tytär Miriam muuttaa kotoa New Yorkista, iskee Tom-isälle kriisi. Hän on suunnitellut jättävänsä vaimonsa tässä kohtaa elämää, sillä tämä oli ollut uskoton aiemmin. Myös Tomin työuralla on tapahtumassa muutoksia. 

Kun Tom on vienyt Miriamin opiskelija-asuntoon Pittsburghiin, hän ei suuntaakaan suoraan kotiin, vaan lähtee road tripille, katsomaan veljeään, vanhoja kavereitaan ja poikaansa, ehkä myös isänsä hautaa Kaliforniassa. Amerikkalaiset ja autoilu! Pienetkin matkat kuljetaan autolla, kunnonkohotus hoidetaan muualla. Auto on olennainen osa tarinaa: mies ajaa hurjia päivämatkoja Pohjois-Amerikkaa laidasta laitaan, joten hänellä on aikaa muistella ja pohtia elämäänsä. 

Hän päättää vierailla myös ex-tyttöystävänsä luona. Tuhoontuomittu idea, ajattelen, siitä ei voi seurata mitään hyvää! Mutta yllättäen se sujuu, Jill on hienotunteinen henkilö, vaikka suorapuheinen. 

"My general experience of ex-girlfriends is that one part of you is always attracted to them, regardless of what stage of like they're at or what they look like. But also, it doesn't matter very much, it's one of those dumb facts about someone.
My main feeling was sadness, which I tried to cover up."

"I forgot what you're like," she said. "You don't really care about anything."

Samaa taitaa sanoa Tomin vaimo, siitä avio-ongelmat. Tom yrittää selittää asennettaan Jillille: "I have this feeling like, I want to go ahead unscathed. Does that make sense? - Get through what? - I don't know. The next twenty years, the next two months, whatever it is. - That sounds like a dumb way to live, she said."

Tällä hetkellä Tom ja hänen vaimonsa eivät kommunikoi. Kodissa "the emotional temperature" on korkealla, toteaa Michael. Auttaako matka Tomia selvittämään tilanteensa, jossa tosiaan vaikuttaa olevan monenlaista selvitettävää? Keski-iän kriisi, onko se luonnonlaki? Ainakin fyysisiä vaikutuksia iällä on, terveysongelmia on Tomillakin. 

Kirja oli Booker-palkinnon short-listalla vuonna 2025. Ja kiinnostava se onkin, arkisia tapahtumia, perheen asioita ja ajan ilmiöitä miehen näkökulmasta, ilman ylilyöntejä tai pakkoviihdettä. Uteliaana tarkkailen, miten ja mistä amerikkalaiset juttelevat keskenään. Kieli on selkeää, modernia englantia, helppoa luettavaksi. Jossain verrattiin kirjaa Miranda Julyn Nelinkontin-romaaniin, jossa keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta Markovits on vakavampi ja seksittömämpi. 

Alkuun ihmettelin Tomin tapaa arvioida tapaamiensa henkilöiden ulkonäköä - mitä sillä on tekemistä minkään kanssa - kunnes tajusin syyn. Tom on koripallohullu, joten ensimmäinen asia, mitä hän ihmisessä näkee, on tämän pituus. Ja koreja kirjassa heitellään paljon. Kirjailija itse suunnitteli jopa uraa koripalloilijana. 

"It's one of those stories where you can't really explain to other people why it was interesting, but it was just a very intense time in my life."

Ben Markovits: The Rest of Our Lives. Faber 2025. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Kristiina Saha viiltää terävästi kirja-alaa ja sillä vuosikymmeniä kannuksensa kerännyttä kriitikkoa. Tämä on nainen, ei nuori muttei vielä eläkkeellä (vaikka työkaverien mielestä kuuluisi), ehkä 60-, 90- tai 120-vuotias, erittäin omanarvontuntoinen kirjallinen henkilö. Hän tarkkailee kirjapiirejä ison lehden kulttuuritoimituksesta käsin vankalla kokemuksella ja purevilla kommenteilla. 

"Kompetenssia löytyy yhtä paljon kuin koko muulta toimitukselta yhteensä."

Ensimmäiset satakunta sivua ovat tuttua kirja-alaa seuraaville, kuten kirjamessujen kamaluudet, superjulkkisten elämäkertojen supermäärät, kirjakriittikkien väheneminen, seksikohtaukset kirjoissa ja muut ilmiöt. Kriitikon missio on pelastaa suomalainen kirjallisuus! Samalla luodaan minä-kertojasta henkilökuvaa. Hän on ollut aviossa muutaman kerran, lapsiakin on, kuka näitä niin tarkkaan laskee - tyylilleen uskollisena hän ei pitäydy menneessä, vaan on "tässä ja nyt". 

"Muistaminen ja muisteleminen ovat yliarvostettuja tapahtumia."

Vuosien unohtamisessa on hankaluutensa: kaikki eivät tajua sitä, että hameet voivat lyhentyä ja kaula-aukot laajeta iän myötä - siitäs saavat! Ja uudet kollegat näyttävät tettiläisiltä. Tarina nostaa kierroksia hienosti, aletaan hipoa surrealismia. Eikös se juuri kuvaa vanhenemista?

"Joku kaamea kysymys vanhenemisen takana piilottelee, mutta kukaan ei ole löytänyt vastausta. Aion onnistua mahdottomassa. Olen pioneeri, visionääri, maestro."

Ei hän malta olla piipahtamatta muistoihinkaan, vaikka niitä rajusti vastustaa. Ensimmäisen avioliiton jälkeen oli ollut kumma kausi.

"En ollut tasapainossa, mutta kaiketi oli kivaa. Päätän, että oli, koska se kuulostaa paremmalta, aidosti kypsän ihmisen analyysilta. Ei ihmistä ole luotu katumaan, ei se mitään hyödytä."

Mitään kaduttavaa ei ole. Mutta alkaa ilmetä outoja oireita, jostain. On hän aiemminkin ollut sairaalassa ja siteerannut Sinuhea kuukausikaupalla, kun muita sanoja ei löytynyt, mutta tämä on jotain muuta. Hän saa kotiapua ja pelastuslaitokselta moitteet liiasta kirjojen määrästä kotona, kun on se paloturvallisuusasia. Jälleen lipsahdetaan muisteluun, nyt liittoon karmean kakkosaviomiehen kanssa.

Onneksi hän kertoo pitkin matkaa myös työstään ja lukutottumuksistaan, jotta lukijan kiinnostus pysyy hyvin yllä. Tekstejä siteerataan ja kirjaviittaillaan ahkerasti, totta kai, ovathan ne kriitikon elämän sisältö. Kirjailijoiden nimiä ei mainita, mutta ahkera tai vähän huolettomampikin lukija tietää kyllä, keistä on kyse. Vankkumaton kirjallisuuden ja taiteen puolustaja kriitikko on aina ollut ja tulee olemaan! Ja "kylmänviileä tuomari", kuten hän itse luonnehtisi. 

Kirjailija uskaltaa riemastuttavasti sukeltaa riittävän pitkälle kriitikon maailmaan, joka on absurdi muttei hölmö, päähenkilönsä tavoin. Ironiaa ja elämänmakua on rutkasti, ja huomioita, joihin tekee mieli yhtyä kaikessa hulluudessakin. Vähintään saa hämmästellä naisen mielen käänteitä, tai hänen lähipiirinsä, paheksuvasti tai hyväksyvästi, kummin haluaa. Onhan parasta ennen -päiväyksensä jo ohittanut nainen otollinen kohde molemmille. 

Myös loppukohtaus on odotetunlainen; tosin en tiennyt, mitä odottaa. Nauroin kirjan mittaan usein, ja tajusin kyllä nauravani samalla itselleni, vaikken maestro olekaan. Hyvää teki, hymyilin vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Mainion räväkkä teos uskaliaalle, ajan ilmiöistä kiinnostuneelle tai niistä ärsyyntyneelle kotimaisten kirjojen lukijalle.

Kristiina Saha: Kriitikko. Otava 2026. Kansi Elina Warsta.