Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Kotimaisten herkkujen väliin piti hengitellä hetki ja ottaa lukuun jotain ihan muuta. Ja Eilisvuosi sitä totisesti on. Yesteryear-kirjan somenäkyvyydestä on huolehdittu raskaalla kädellä, ja päätin poikkeuksellisesti lukemisen sijaan kuunnella sen, mökillä pihahommissa.

Kummallinen kirja, oli ensireaktioni, joka jäi pysyväksi. Ei se niinkään kerro tämän päivän perinteisestä vaimoudesta, tradwife-ideologiasta, kuten mainoksista olisi voinut päätellä, vaan siitä, miten somemaailma vie ja valtaa alaa ihmisten mielissä. Ahneudesta, itsekkyydestä ja tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta. 

Natalie on influensseri, joka esittää somessa vanhan ajan supervaimoa. Hän asuu miehensä Calebin ja lapsilaumansa kanssa hulppealla maatilalla, joka toimii täydellisenä kuvaustaustana idylliselle, maanläheiselle ja perinteitä noudattavalle elämälle. Eläimiä ja vihanneksia kasvatetaan itse, leivät leivotaan, vaatteet ommellaan ja niiden kankaat värjätään, saippuat valmistetaan, lapset saavat oppia kotikoulussa ja niin edelleen. Natalie itse on aina hymyilevä, kaunis ja huoliteltu, lapset tyytyväisiä ja puhtaita, Caleb komea ja miehekäs cowboy (jonka äveriään isän varoilla maatila on hankittu, mutta siitä ei julkisesti puhuta). Tässäpä naisille elämisen mallia!

Someseuraajat ovat lumoutuneita: miten ihmeessä Natalie pystyy kaikkeen tähän? Ja miten kaunista hänen kotonaan on! On ihanaa katsella hänen elämäänsä Instassa ja saada siitä itsellekin pieni osa ostamalla tilan verkkokaupasta tyyliin sopivia Yesteryear-tuotteita. Voi myös seurata tiliä ihan vain kadehtimisen ilon vuoksi tai ivailevien kommenttien jättöpaikkana.

Todellisuudessa keittiön rustiikkisten kaapinovien takana lymyää viimeisin huipputeknologia, ruokatarpeet ja vaatteet tuodaan muualta ja apulaiset hoitavat lapset sekä kodin ja tilan askareet. Sometilejä päivittää palkattu avustaja, Shannon. 

Mutta sitten tapahtuu käänne. Eräänä aamuna Natalie ei herääkään laadukkaan peittonsa alta tutun tyylikkäässä makuuhuoneessaan, vaan huomaa kauhukseen siirtyneensä rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki on köyhää, väritöntä ja aidosti perinteistä: talossa ei ole sähköä, koneita tai palvelijoita ei ole, pyykit on pestävä käsin, ruuat laitettava omin voimin ja lapset hoidettava itse! Perhekin näyttää Nataliesta vieraalta. 

Mitä tapahtui? Siirtyikö Natalie ajassa 1800-luvulle? Innostuin, aikamatkustus aiheena kiinnostaa! Vai onko tämäkin vain some-esitystä? Tai naisen pään lopullista sekoamista feikkiesityksensä käydessä ylivoimaiseksi? Itse hän on varma, että kyseessä on lavastus ja että häntä kuvataan koko ajan. Kaikki nöyryyttävät hetket raskaissa töissä, jopa intiimielämä; koko ajan on muistettava olevansa katseen kohteena. Ehkä tämä on tosi-tv:n testi, ehkä jopa jumalallinen väliintulo - Jumalasta perinteinen vaimo ja perhe puhuu (suomalaista lukijaa hämmästyttävän) usein. Mutta joskushan tämänkin vaiheen täytyy loppua, eikö niin?

Aihe kiihotti uteliaisuutta, mutta hyväksi kirjaa ei voi kuvailla. En tiedä, millä resursseilla se on tehty,  tekoälyn ja kehnon kirjoitustaidon voimin, arvelen, mutta siinä on toistoa, jankkausta ja yksityiskohtien tuskallista pyörittelyä aivan liikaa. Eikä perusidea selvinnyt väsyttävän suuren sivumäärän kahlauksen jälkeenkään. Irvailua somekulttuurille ja sen lumoissa eläville, irvailua tradwife-tyypeille ja "Amerikka takaisin" -tyyppisille ajatuksille: näitä voi halutessaan nähdä, ja satiiriksi sitä kannessakin kuvataan. Huumoria kirjassa ei ole, jos ei koko asetelmaa näe huvittavana. Muttei sitä voinut keskenkään jättää tietämättä, miten Natalien kävi, eli koukutuksessa se onnistuu.

Noin puolessavälissä tuli jotenkin nihkeän likainen olo, kuin koskettelisi jotain niljaista ja kiellettyä, hieman häpeillen kuuntelin rumia rivejä, Natalien ajatuksia. Koukutus saattoi kasvaa siitä, ja toiston ja yksityiskohtien määrästä. Joten taitavasti tehty, jos tämä oli tarkoitus. 

Vaikka kaikki vaikuttaa robottimaisen kolkolta. Kukaan kirjan aikuisista ei tunnu todelliselta eikä kehenkään tee mieli samastua. He vaikuttavat kaikki sekopäisiltä, ehkä joitakin apulaisia lukuunottamatta. Ökyily, ahneus, teennäisyys, uskonnon vetäminen mukaan aina kun se on itselle edullista, loputon itsekkyys ja pyrkyryys, ne ovat kirjan maailman arvoja, kuin mielikuva amerikkalaisuudesta pahimmillaan. 

Todella outo ja hieman puistattava kirja. En keksi ketään, kenelle sitä suosittelisin, ehkä influenssereille tai sellaisiksi pyrkiville? Amerikkalaisuuden vihaajille? Tekoälytuotannosta kiinnostuneille? Kolkkojen arvojen ja synkän satiirin ystäville? Kaltaisilleni uteliaille ja mainosten uhreille?

Caro Claire Burke: Eilisvuosi (Yesteryear). Gummerus 2026. Suomennos Outi Järvinen. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnusen Pitkä aukea on upea kirja. Oli yllättävän koskettavaa palata vanhojen tuttujen, kuten Johanneksen ja Kaarinan, elämäntarinoihin, joista Neljäntienristeys ja Lopotti kertoivat aiemmin. Kuin kauan kadoksissa olleiden läheisten seuraan olisi palannut! 

Mutta se ei ole kirjan tärkein anti, sillä kirja toimii itsenäisenäkin, aiempia lukematta tai muistamatta. Niin taitavasti Kinnunen on sisällön sommitellut, että pääkohdat aiemmista käyvät esiin luontevana osana tarinaa, hienovaraisesti, itsestään melua pitämättä. 

Vaan tärkeintä on vavahduttavan tosi ja tarkkakatseinen tarina eräistä elämistä ja niiden käänteistä, joista uskon löytyvän jokaiselle jotain kautta tuttua, omakohtaisesti tai toisten. Sillä puhutaan perustavanlaatuisista asioista: perheestä, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, sukupolvien painosta, kodista, työstä, henkilökohtaisista onnistumisista ja ongelmista, seksuaalisuudesta, onnesta ja onnettomuuksista, luonnostakin. 

Enemmän surumieliseen sävyyn kuin iloiseen, vaikka Johanneksen elämässä on paljon hyvää. Hän kertoo omaa tarinaansa ja samalla Kaarinan, ja osin sitä kertoo Johanneksen sisko Anna (miten en oikein edes muista Annaa aiemmista kirjoista?) omaakin tarinaansa sivuten. 

Sillä Johannes on jo iäkäs, kun kirja alkaa, hukkumassa ajan virtaan. Mutta vielä löytyy jotain, jota emme aiemmin tienneet. Sen tiesimme, että lapsuus oli rankkaa Johannekselle, Helenalle ja Annalle.

"Sen takia mies jo lapsena päätti Helenan kanssa, etteivät he ikinä puhuisi keskenään lapsuudesta. Siinä ei ollut mitään muistamisen arvoista, ja yhteisestä sopimuksesta siihen ei enää koskaan palattaisi."

Mutta sitä en tiennyt, millaisiksi ihmisiksi lapsuus heitä muovasi. Kaarinan kanssa Johannes löysi rauhan paikan ja sai perheen, jota toivoi. Ja rakastamastaan valokuvauksesta ammatin, äitinsä Lahjan peruja. Muuta hyvää Lahja ei nimestään huolimatta antanutkaan, hirviöanoppi ja vaativa äiti hallitsi perhettä miten suinkin pystyi. 

Johanneksesta kasvoi vaatimaton, hyväntahtoinen ja ajatteleva mies, joka pystyi omista peloistaan huolimatta jopa ymmärtämään äitinsä käyttäytymisen taustoja. Olihan hän kasvanut tarkkailemaan ihmisiä omana selviytymiskeinonaan pienestä pitäen. 

"Ehkä jokainen lapsi lopulta pettyy vanhempiinsa, sillä kasvaessa mieli muuttuu ja lapsuuden ajan ihannekuva vääjäämättä särkyy. Hiljaksiin sitä huomaa, että toisen harkituiksi luullut päätökset ovat pikaistuksissa tehtyjä ja järjettömiä tai syvä rakkaus onkin vain takertumista. Ensin aitona pitämäänsä isään tai äitiin suuttuu, mutta ehkä lopulta ymmärtää ja antaa anteeksi. Parhaansa kai ne ovat yrittäneet, vaikkei se ole kaikkien kohdalla vielä kovin paljon."

Helenasta jäi lukijalle vielä kysymyksiä, ehkä nekin saavat joskus vastauksensa, tai löytyvät piilotettuina riviväleihin. Oli lohdullista lukea Johanneksen rakkaudentäyteistä kertomusta, ja surullista seurata pariskunnan ikääntymisen merkkien tiuhentumista. Vaikka hyvin tietäisi niin käyvän kaikille.

"Et välitä, miltä näytän tai mitä olen elämässäni tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan sinulle tärkeintä on että vieressäsi olen juuri minä. Sinä täydennät minut ja minä sinut, niin että yhdessä olemme enemmän kuin kaksi puolikasta. Enemmän kuin kaksi puolisoa. Olemme sellaista, mihin sanat eivät yllä."

Johannes muistaa isäänsä Onnia haikeudella. Niin tekee lukijakin: miten tuskallista Onnille oli olla erilainen mies, "laisensa", kuten joku keksii homoutta kuvata, aikana jolloin se oli rikos ja toi perheelle paarialeiman ja sylkemistä perään. Katkeroitunut Lahja purkaa vihaa lapsiinsa, mutta kuten Johannes toteaa, mistäpä hän olisi rakkautta oppinut, kun ei ollut koskaan sellaista kokenut. Seuraavat sukupolvet saavat kokea asiat toisin. 

Vanhenemista Kinnunen kuvaa komean todenoloisesti ja koskettavasti, ja tutut yhteiskunnalliset ilmiöt tapahtuvat kerronnan myötä eri vuosikymmenillä. Kiinnostava juonne on rakennusten kuvailu, onhan kirjailija tunnettu myös remontointiharrastuksestaan ja kiintymyksestään vanhoihin taloihin.  

Kirja teki vahvan vaikutuksen. Se liikutti, ilahdutti ja hämmästytti; miten hienosti ja vähäeleisesti Kinnunen kuvaa valtavia asioita ihmisenkokoisesti ja runsain sisällöin vain reilussa 350 sivussa, selkeällä ja kauniilla kielellä, ilman imelyyden makua. Taitavasti suunniteltu rakenne kertojavaihteluineen ja ajan etenemisineen on tyylikäs ja helposti seurattava, mukaansa liimaava. Ehkä Tommi Kinnusen paras kirja tähänastisista. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, ylisukupolvisia perintöjä miettiville, ikääntyville tai sellaisten läheisille, kauniin suomen kielen ystäville, Helsinki-keskeisyyttä vieroksuville, vanhojen talojen tuttaville, ajan kulua ihmetteleville.

Aiempia Tommi Kinnusen teoksia:

Neljäntienristeys (kirja)
Neljäntienristeys (näytelmä)
Lopotti
Pintti
Kaarna

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea. WSOY 2026. Päällys Martti Ruokonen.

Sirpa Kähkönen: Marius

"Lili heräsi aamun koitteessa. 

Kaihdin oli jäänyt auki, ja punerva valo täytti puutarhamökin. Lili liikahti kiertyneen lakanan alla, jäsenet olivat raukeat, hellettä oli jatkunut pitkään."

Aloin lukea kirjaa mökillä, eräänä aamuna. Kuinka sopivaa! Solahdin vaivatta Lilin viereen ja melkein kuulin Rauha-koiran tassutuksen ovelta. Lili tekee aamutoimiaan, miettii mökillä vieraillutta Mariusta, kaunista nuorta miestä. Lili itse on kuudenkympin tietämissä, on nähnyt ja tietää jo paljon.

"Yhtäkään päivää ei saanut takaisin. Niitä oli hänellä enää rajallinen määrä, kaikilla oli, mutta ikä auttoi käsittämään sen konkreettisesti. Niin moni oli jo lähtenyt."

Miehistä ja etenkin naisista, siitä kirja kertoo, mutta onko tämä rakkaustarina? Romanssi?

"Marius tuoksui tuoreelta puulta, pihkalta, tuleentuneelta heinältä ja siltä joltakin, jolla ei ollut nimeä ja joka oli hullaannuttavaa."

Lilin puutarhamökki vaikuttaa hurmaavalta, puutarha kukkii kesän hekumassaan, ehkä jo kukoistuksensa loppua enteillen, kuten Lili itsekin. On omat tomaatit, salaatit, marjat, kukat, pensaissa lintuystävät ja naapurissa väsynyt ystävä, Paul. Lilin työpaikka on myös kasvien hoitoa, siinä hän tapasi Mariuksenkin, joka tekee Lilin levottomaksi, saa odottelemaan tekstiviestiä innokkaan tytön tavoin. Vaikka paljon on muuttunut nuoruudesta, jossa halun ja rakkauden raja saattoi häilyä. Muistot heräävät, ne matkat Euroopassa, se eräs etenkin, joka täytti kehon nautinnolla miehen hotellihuoneessa. Ei kehon tarve katoa vuosien myötä. Miehen ja taiteen edessä mykistyminen, onko se saman intohimon eri ilmentymää? "...halu päästä sen [kauneuden] äärelle oli suuri elämänvoima."

"Ei hän tahtonut myllerryksiä eikä kamppailuja enää. Halu oli olemassa mutta se oli temperoitunut lempeäksi.

Lili ilahtuu aikuisten lastensa viestistä, vaikka odottaa sitä yhtä tiettyä. Hän miettii usein isoäitiään, jo lähtenyttä. Hän oli hyvä esimerkki naiseudesta, filosofi melkein, tuumii Lili, vaikkei ollut kouluja käynyt. Isoäiti säilöi paljon syötävää, Lili säilöö muistojaan ja sanojaan muistivihkoihin. Sellaisenkin Lili muistaa, että isoäiti pyysi apteekista matalalla äänellä oudonnimistä lääkettä. 

"Siveyspuun siitepölyä, sitä isoäiti oli niellyt päästäkseen vaivoistaan. Jottei olisi naurettu hikoilulle, mielen liikahduksille, itkulle, raivolle, uuden murrosiän hormonikohinalle. Jotta saisi olla huomaamaton, elää ilman huomautuksia, niistä naisen elämä oli tehty, ruumiin kommentoinnista, mielen liikahdusten ivaamisesta, koko olemisen painamisesta ja vähättelystä."

Päivän mittaan Lili liikuskelee asioillaan puutarhan ulkopuolella, lenkittää Rauhaa, käy uimassa meressä, ostaa herkkuja, tervehtii naapuria ja herra Kottaraista. Tutut Helsingin paikat saavat olon tuntumaan kodilta, tunnistan tämän, samoin lintujen kanssa juttelun. (Ja olen varma, että ne ymmärtävät, vaikkei yhteistä kieltä olekaan.)

Kun tulee ilta ja yö, Liliä ei nukuta. Ina on soittanut, he puhuivat. Taiteen tekemisestä, kolmesta toiveesta elämälle, isoäidin sitruunakekseistä. Eivät siitä, mikä Inaa runtelee. Eivät Paulista, joka sanoo, että hänen pitää mennä. Seurana on sentään Rauha. Vaikka on myös hiljainen levottomuus. Huoli tulevasta häivähtää, mutta vielä on kesä ja voimia. 

Kaunis, aistillinen ja hypnoottisen tunnelmallinen tarina, joka vie aamusta yöhön, mutta välissä ehditään elää elämä, useitakin. Sirpa Kähkösen tapaan tekstissä on muistelua, sukupolvien painoa, naiseuden pohdintaa, taidetta. Ja luontoa, sen kanssa sopusoinnussa elämistä, vaikkei se aina olisi lempeä. Kauneuden tärkeys, hetkistä nauttiminen, pysähtyminen, ne nousevat merkityksellisiksi. Tärkeää tässä maailmanajassa, tärkeää ihmisen omassa ajassa. 

Sirpa Kähkösen päätuotanto romaaneineen ja tietokirjoineen kertoo vaikuttavia juonitarinoita suurista asioista, kansakunnan kaarista ja järistyksistä, aina toki ihmisen kautta. Kirjasta 36 uurnaa alkanut henkilökohtaisempi, herkempi, pohdiskelevampi ja realismin rajoja rikkova tyyli jatkuu Mariuksessa. Maailma on näennäisesti pienentynyt, mutta siirtyneenä uusille urille, sisäiseen katsantoon.

On hyvä levätä tunnelmassa, tunnustella oloaan, jossa ikä tuntuu, kuten Lilillä ja Rauhallakin, nukahtaa mökillä tuulen ja puiden huminaan.

Kenelle: Aikuisille, naiseutta pohtiville, pakoa maailmanmenosta kaipaaville, ajatteleville, tunnelmaan uppoaville. 

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala 2026. Ulkoasu Jenni Saari.

Inka Nousiainen: Siniset koirat

"Ja mistä tahansa voisi aloittaa, ja se onkin yksi vaikeimmista tehtävistä kertojalla, jolla on käytössään kaikki alut, kaikki sanat, kaikki ajat ja äänet, miljoona pientä yksityiskohtaa, kumoon kellahtaneiden kameroiden nurinkurisia maisemia, ja minkä perspektiivin valitsee, katsooko läheltä kauas vai kaukaa lähelle, kaiken nähden vai omaan subjektiivisuuteensa kahlitun mielen kautta, puhuuko kirjuri, kyyhkynen vai kone, katsoako sittenkin näyttöä radiologin vastaanotolla,

ollako hereillä vai unessa, lääkkeissä vai niin kirkkaassa ymmärryksessä, että se on kuin puhdas valkoisuus, tosin voiko valkoista sanoa puhtaaksi - - -"

Kertoja katsoo Iiristä läheltä ja tarkkaan, mutta singahtaa välillä kauemmaksi, ei malta olla osoittelematta kaikkitietävyyttään, vaikka myöntää itsekin olevansa välillä hieman ongelmissa kertojuutensa kanssa. Mutta hän sanoo ottavansa tehtävänsä vakavasti. Uskotaan se.

Iiris rakastuu Lauriin, sinkkuuteen kyllästyneenä hän odottaa ihania asioita, yhdessäoloa, kotia jossa kummilapset voisivat käydä kylässä ja ystävät viettäisivät vappua mutta käy kuten usein käy, todellisuus ei ihan vastaa haaveita.

"Benediktiiniläismunkki Konstantinuskin jo tiesi, että rakkaus on aivoihin vaikuttava tauti."

Suoneniskentä, jota Konstantinus hoidoksi suosittaa, ei ehkä nyt toimi. Mutta myös sisäelimiin rakkaus voi vaikuttaa, Iiris joutuu toteamaan.

Iiris on yksityiskohtien ihminen, ammatiltaan rekvisiittajärjestäjä. Hänellä on hyvä muisti ja tarkka katse. Tarkkaa on tekstikin, päähenkilön työn takia mukana on paljon esineitä, sanavalinnat ovat yllättäviä ja tuoreita. Voiko käsi olla hämmentynyt ja missä tilanteessa linnut laulavat raivoisasti? Sanailut saavat lukijankin pohtimaan omia hassujaan, mietin muun muassa pitkään, ovatko poissaolon läsnäolo ja läsnäolon poissaolo sama asia. 

Sinisestä on moneksi, kertoja luettelee esimerkkejä vauvansinisestä kobolttiin, jota louhitaan idän kaivoksista."Sinisillä ovilla on pidetty poissa pahoja henkiä." Hyvä tietää, toimiikohan edelleen? Ja ne siniset koirat, ne hätkäyttävät.

Iiris elää läpi koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan alun, joista jälkimmäinen järkyttää erityisesti. Suhde Lauriin mutkineen kolkuttelee varmasti monen lukijan kokemuksia, on niin inhimillistä yrittää ummistaa silmät muulta kuin hyvältä ja toimivalta. Mutta vain Lauria Iiris ei ehdi miettimään, sillä huolta on myös parhaasta ystävästä Lilistä sekä äidistä. Kertoja toteaa:"Tuolta äiti jo saapuukin, antaa äidin saapua ---" 

Vaikka tarinassa on paljon tragediaa, keveyttä tuovat kertojan ja sanailujen ohella Iiriksen riemastuttavat mietteet. Häntä muun muassa pohdituttaa, millainen on ihminen, joka haluaa ripustaa seinälleen hirvenpään. Ajatella, jos "heräisi yhtenä aamuna sellaisena ihmisenä." 

Kompakti kirja on kirjoitettu kappalein, ei luvuin. Pidin tekstin tyylistä ja sen lämpimästä katseesta. Ja siitä, että Iiris ei ole ressukka. Maggie Nelsonin Sinelmiä on tarinan selkeä verrokki, josta on alun motto ja hämmentävänkin paljon häiveitä tarinan juonessa. Olisiko pastissi, en osaa sanoa, koska en muista Nelsonin kirjaa niin tarkasti. Mutta Inka Nousiaisella on komeita näyttöjä omasta tyylistään aiemmissa teoksissaan, joten yhtenevyydet eivät haittaa, tiedän hänen taitonsa. Ja kuten Sinelmien kanssa, mieleeni tuli Margaret Atwoodin tapa käyttää sinistä väriä: liittyykö se hänellä aina seksuaalisuuteen? Onko sinisellä jokin tietty rooli Nousiaisen kirjassa, voi lukija miettiä. Tyyliverrokki voisi olla myös Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. 

Todetaan lopuksi perimmäinen totuus ihmisen toimista, rakastumisista ja mitä näitä nyt on, sillä sellaiseksi tämän Iiriksen ajatuksen miellän:

"Jokainen välttelee tavalla tai toisella ajatusta siitä, että suistumme kadotukseen hetkenä minä hyvänsä."

Kenelle: Sanoista tarkoille, lakonisen huumorin ystäville, irtipäästämisen vaikeutta pohtiville, rakastumista hakeville, sinisyydessä eläville.

Inka Nousiainen: Siniset koirat. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen.

Pekka Hiltunen: Syvä valhe

Kovin veristen dekkarien ystävä en ole, enkä juuri innostu kansainvälisistä terrorismikuvioista tai huumekartelleista raakoine toimintatapoineen, mutta fiksu, ihmisiä painottava ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä teksti toimii minulle rikostarinassakin. 

Sellaisia kirjoittaa Pekka Hiltunen, jonka Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan ahmin innolla. Uutuuskirja aloittaa Valheentappajat-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Studiossa: joukko älykkäitä ihmisiä, jotka tekevät työtä epätotuuksia ja rikoksia vastaan. Päähenkilö on Miko, pienen Riston yksinhuoltajaisä, joka työskentelee Verum-faktantarkistusyrityksessä Dublinissa.

Faktantarkistaja, haluaisin heti olla tällainen! Yritykset ja organisaatiot tilaavat heiltä palveluja esimerkiksi varmistaakseen markkinointimateriaaliensa tai muiden käyttämiensä tietojen paikkansapitävyyden, mikä on olennaista vaikkapa pörssiyhtiöille tai sijoittajille. 

Sen tietää Verum, joka joutuu mukaan kummalliseen tapahtumaketjuun. Yksi Verumin työntekijöistä, Jeffrey, murhataan, joten jonkun arkaan paikkaan on tutkimuksissa osuttu? Vai onko kyse miehen omista hähmäisistä kuvioista? Toisaalta, paikan omistaja ja pomo Mega-Bob vaikuttaa hänkin toimivan erikoisesti. Firma tuntuu vetelevän viimeisiään, kun isoja asiakkaita alkaa murhan myötä kaikota. 

"Kirjailija George Orwell seurasi 1930-luvulla, miten Espanjan sisällissodassa levitettiin valheita ja kuvitelmia maailmalle totuuksina, ja hän kirjoitti esseessään: koko objektiivisen totuuden käsite on katoamassa maailmasta.
Siitä on pian sata vuotta. Mitä luulette noiden vuosien tehneen totuudelle?"

Mikon ja Riston elämästä ei vauhtia puutu, kun tapahtumat alkavat vyöryä. Hommaan nivoutuu suuryrityksiä ja pienempää bisnestä, joiden hämäryyksiä tai sokeita kohtia Miko kollegoineen pyrkii löytämään ja samalla selvittämään, kuka tai mikä taho Verumia mahdollisesti uhkaa ja miksi. Kun faktat ja valheet sekoittuvat, joku on väistämättä vaarassa.

Jotta pelkäksi työksi ei menisi, on mukana myös mutkikkaita ihmissuhteita. Miko ihastuu Deciin, josta myös Risto pitää, eikä lapsi tai kukaan muukaan Dublinissa kyseenalaista kahden miehen suhdetta: Dec on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli ollut hankalampaa. Mutta Decin ammatti poliisina saattaa olla ongelma, tosin siitä on hyötyäkin - ja saamme tutustua myös Dublinin poliisipiireihin. 

Miko käy Riston kanssa myös Suomessa ja piipahtaa rapakon takanakin työasioissa (saamme viihdyttävän tuulahduksen luksuksesta upporikkaan asiakkaan yksityislennolla). Verum pitäisi saada kuntoon ja työpaikat turvatuiksi - tuttua aikalaisasiaa tämäkin, pelko työn menetyksestä - mutta asiaan kytkeytyy yhtä yhtiötä suurempia kuvioita, kuten ympäristöasiat ja energiantuotanto. Hyvin todentuntuista asiaa esimerkiksi voimalaitoksen rakentamisesta! 

Päähenkilöitä on rakennettu huolella, ja vaikka heitä on monta, jokainen on persoona. Tosin on niitäkin, jotka vain vilahtavat tekstissä, sarjan jatkon kannalta oletan näillä olevan merkitystä. Lapsen läsnäolo tuo tarinaan sydämellisyyttä, leikkisyyttä ja lapsiarjen haasteita; aikuisten välit, niin rakkaudelliset, ystävyydelliset kuin kollegiaaliset, tuovat syvyyttä ja inhimillisyyttä, moninainen tieto ja ajankohtaiset ilmiöt autenttisuutta. Taustatyötä on varmasti vaadittu paljon. 

Vaikka kirja sisältää paljon tarkasti ilmaistua asiaa, teksti rullaa sutjakasti ja jännitys kohoaa loppuun saakka. Dialogia on runsaasti, ja Jeffreyn jälkeensä jättämät tekstit faktantarkistuksesta kuvaavat työn olennaisuutta. On pelottavaa tietää, että tosiasioiden sijaan pelataan mielipiteillä ja valheilla, joilla jopa johdetaan kansakuntia, sytytetään sotia ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan ja -talouteen. Journalistina Hiltunen tuo mukaan myös median osuuden muuttuvassa ympäristössä. Fakta, katoava luonnonvara? Ei, jos Miko ja muut sen voivat estää. 

Tämä on niitä kirjoja, joiden lukeminen oli niin fiksua viihdettä, että sivujen loppuminen harmitti, mutta onneksi lisää on luvassa. 

"On paljon parempi tietää olevansa oikeassa kuin luulla olevansa oikeassa."

Pekka Hiltunen: Syvä valhe. WSOY 2026. Päällys Sami Saramäki.

Maggie O'Farrell: Land

Vuonna 1895 kartanpiirtäjä Tomás on 10-vuotiaan poikansa Liamin kanssa töissä, kartoittamassa Irlannin maaseutua punatakkien eli brittiarmeijan toimeksiannosta. Suuri nälänhätä on äskettäin päättynyt, monet perheet ovat menettäneet jäseniään tai kokonaan kadonneet kuoltuaan ravinnon puutteeseen. 

Karttoja on täydennettävä ja ajantasaistettava. Eräältä niemimaalta isä ja poika löytävät kartoille tuntemattoman metsikön ja lammen, jossa tapahtuu jotain peruuttamatonta. Hurja alku nykylukijalle niin aiheeltaan kuin tekstiltään: Maggie O'Farrell osaa hätkäyttämisen ja koskettamisen taidon.

Eikä jatkokaan petä odotuksia. Tomás tulee, no, hulluksi, miten sen kauniisti sanoisi. Oliko nälänhätä seurauksineen niin järkyttävä vai liittyykö metsään ja lampeen mystisiä voimia? Ehkä molemmista syistä, joka tapauksessa hän ei ole kartoitusreissun jälkeen sama mies kuin sinne lähtiessään.

Tomásin vaimo ja lapset - Liamin lisäksi Enda, Rose ja Eugene - järkyttyvät. Perhe muuttaa Tomásin vaatimuksesta Dublinista tuonne salaperäiselle niemimaalle. 

"- We will go out to the peninsula and live there. It is, 'he urges them all to see,' the answer.
- The answer to what? Enda demands.
Her father looks at her, for the first time, and he smiles. - To everything, he replies."

Tarina keskittyy perheen lapsiin ja heidän kohtaloihinsa. Endalla ovat muut asiat mielessä, joten Rose-parka joutuu kantamaan vastuun loppuperheestä, kun Liam lähtee kotoa ensin eikä äitiä enää ole. 

"I can't stay here, Rosie. I'm sorry. I simply can't take another second of Da and his nonsese."

Rutiköyhän perheen lasten elämä ei vuosien mittaan todellakaan kulje helpoimman kautta. Miten he pärjäävät, kukin omillaan loppujen lopuksi? Antavatko he anteeksi isälleen tai toisilleen kaiken kokemansa kurjuuden, pitäisikö edes? Perhe ja lapsuus eivät kuitenkaan katoa mielestä noin vain, vaikka haluaisi. Eikä niemi, kotiseutu, vaikka tiet veisivät muualle. 

Ihailen suuresti Maggie O'Farrellin tapaa kirjoittaa ilmavasti, intuitiivisesti ja kauniisti, karmeistakin tapahtumista. Kronologia saa hälvetä tarvittaessa, ja kaiken yllä leijuu jännittävä taianomaisuus, vaikkei fantasiasta ole kyse. Ehkä tunne tulee irlantilaisista myyteistä ja luonnonläheisyydestä, maisemista, jotka kiihdyttävät mielikuvitusta ja kätkevät satoja ja tuhansia vuosia kohtaloita, joista kirjan nykyhetkessä saadaan väläyksiä.

"...everything was once something else: nothing goes away."

Kukaan henkilöistä ei varsinaisesti mene ihon alle, ehkä Eugene eniten, mutta hänkin jää jonkin verhon taa. Saattaa johtua kirjoitustavasta, jossa kaikkitietävä kertoja katselee tapahtumia ikään kuin ylhäältä, zoomaa välillä johonkin yksityiskohtaisesti, mutta palaa asemiinsa. Pienistä tapahtumista ja aistimuksista tulee suuria. Luonto, perimä, tunteet ja fyysisyys ovat kaikki vahvoja O'Farrellin tekstissä, niin tässä kuin aiemminkin lukemissani.

Hyvin immersiivinen ja vahva lukukokemus, jonka tunnelmasta on vaikea päästä irti. On kuin olisin kohdannut jotain ikiaikaista. Perhetarina on sellainen aiheeltaan jo lähtökohtaisesti, O'Farrelin tapaan siihen liittyy haikeus, kaipuu johonkin nimeämättömään, ehkä menneeseen ja kadotettuun tai vielä löytymättömään. 

Kunhan tämä tulee suomeksi, luen ehdottomasti uudestaan. Upea teos, joka ei ehkä ole suoraviivaisinta juonta hakeville, mutta sopii sukupolvi- ja selviytymistarinoiden ystäville, Irlannista ja historiasta kiinnostuneille, hienoa omaperäistä tekstiä hakeville ja vahvaa elämystä etsiville. 

Myös Kirjaluotsi luki kirjan jo enkuksi. 

Maggie O'Farrell: Land. Alfred A. Knopf 2026.

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat

"Tietenkin minulla itse asiassa on kaksoisolento. Jokaisella kirjoittajalla on. Kaksoisolento tulee esiin heti, kun alkaa kirjoittaa. Kuinka muuten voisi ollakaan? On arkipäivän minä, ja sitten on se toinen minä, joka hoitaa varsinaisen kirjoittamisen. Ne eivät ole sama asia.
Minun tapauksessani kaksoisolentoja on kuitenkin enemmän kuin kaksi. Paljon enemmän."

Margaret Atwoodin vanhemmat muuttivat Nova Scotiasta Kanadan länteen suurkaupunkeihin työn perässä monien muiden tavoin 1930-luvun laman vuoksi. (Tiedot suvun vanhasta maalaiselämäntavasta olivat muuten hyödyksi Atwoodin kirjassa Nimeltään Grace, kertoo kirjailija, joka syntyi vuonna 1939.)

Mutta isä yllätti ottamalla työpaikan hyönteistutkijana maatalousministeriölle, jolloin he alkoivat elää jälleen luonnon keskellä komennusten aikana. Tämä määritti suuresti kirjailijan elämää: hän tottui toimimaan metsässä ja vesillä, oppi linnut ja muut eläimet, ruuan kasvatuksen ja alkeellisissa oloissa pärjäämisen jo pienenä. Omatoimisuus ja -varaisuus olivat oletus, eikä tytöltä tekemisen halua ja fyysistä taitoa puuttunut vanhempanakaan. 

Itse asiassa hän vaikuttaa tehneen niin paljon monenlaista ja ottaneen pelottomasti vastaan kaikenlaiset käytännön haasteet (tyyliin talo, jossa ei ole vesijohtoa tai seiniä puuttuu: remontoidaan! Remontointia  on yllättävän paljon, samoin muuttoja ja taloja ja etenkin matkoja), että lukijan päässä vilisee vauhdissa pysytellessä. Jos kuvittelit (kuten minä taisin tehdä), että suuri taiteilija elää hämyisässä kammiossa sanoja sommitellen ja herkästä mielestään ammentaen piittaamatta arkisista asioista, se käsitys murenee välittömästi. 

Mutta kaiken aktiivisuuden ohella kirjoittamisen kutsumus avautui hänelle jo hyvin nuorena ja kulkee tiiviisti mukana kouluajoista muistelmien kirjoittamiseen saakka. Runoista hänkin aloitti (1964), ensimmäinen romaani, The Edible Woman, ei suomennettu, ilmestyi 1969. Opinnoissaan hän eteni niin pitkälle kuin kirjallisuuden saralla oli mahdollista. Kirjailijan ammatin valinnasta vanhemmat "eivät olleet kovinkaan innoissaan. --- Kuinka aiot ansaita elatuksesi?" 

Kolmas määrittävä asia, joka jäi mieleeni, ovat ihmiset, hurja määrä nimiä: lapsuudenperhe sisaruksineen, oma perhe, laaja ystävä-, tuttava- ja kollegapiiri, joilla on ollut suuri vaikutus kirjailijan työhön. Ensimmäinen avioliitto oli lähinnä kaveripohjainen ja päättyi eroon, mutta toinen mies, Graeme, oli suuri rakkaus, ja hänestä kirja kertoo paljon. Luonnollisesti luontomiehiä! He saivat yhden lapsen, ja havaittavissa on haikeutta siitä, ettei toista tullut hankittua. Lasten ja nuorten kanssa Atwood tottui toimimaan paitsi sisaruksena myös leiriohjaajana, hauskuttajana ja myöhemmin yliopiston opettajana; tässäkin rooleja oli monia. 

Kanadasta ja sen kirjallisuudesta ja kirjapiireistä saa lukija paljon tietoa. Tekstiä elävöittävät Atwoodin runot ja napakat kommentit elämänopeista, kuten: 

"Siitä lähtien en ole koskaan uskonut ketään, joka on yrittänyt kehittää minua sanomalla: 'Tarkoitan vain sinun parastasi.' Ei kukaan koskaan sitä tarkoita, sanoo vain omaksi ilokseen. Joka tarvitseen jonkun kehitettäväkseen, saa etsiä jostain muualta."

Omista kirjoista on tietysti asiaa, niiden alkuideasta, tekemisestä ja nimen valinnan taustoista, julkaisusta ja vastaanotosta. Kirjat saavat kukin oman lukunsa, Maddaddam-trilogia omansa. Orjattaresi-kirja (työnimi oli Offred) ei ollut alkuun kovin myyvä. Mutta sen jälkeen kun kirja pääsi Booker-palkinnon lyhytlistalle, ei myynnille ole loppua näkynyt, sanoo kirjailija. 

"Epäilemättä se on kauhistuttanut ja turmellut sukupolvikaupalla nuoria - se on helposti 'opetettavissa', niin minulle on sanottu, ja herättää paljon 'keskustelua'." 

Atwoodilla oli jopa leikkimielinen kisa kirjailijakollegan (Beryl Bainbridge) kanssa: kumpi saa enemmän Booker-ehdokkuuksia voittamatta palkintoa (Beryl taisi voittaa). Kollegoja tapaamme runsaasti, ja kirjallisuuden edistämisessä Atwood miehineen teki paljon työtä, kuten Kanadan PENin ja Kirjailijaliiton avainasemissa. 

Kiinnostavat sattumukset ja virstanpylväät vyöryvät tekstissä lukijan eteen, höystettyinä huumorilla niin, että päävireeksi jää valtava ilo, energia ja vauhti. Lukija hymyilee, saa hyvän ja tarmokkaan olon itsekin. Erinomaisen virkistävä ja omaääninen teos! 

Monivaiheinen elämä on tiivistetty lukijaa hyvin tyydyttävästi. Kirjailijaura on johtava teema, mutta kokonaisuus on laajempi, kuten kirjan nimikin kertoo. Tietysti kerrotut asiat on valittu huolellisesti, mutta pelkkää päivänpaistetta ei esitellä, saati saavutuksilla brassailla - vaikka olisi ollut syytä, onhan Margaret Atwood yksi aikamme Suurista Kertojista, ja ymmärsi terävän älynsä ja villin mielikuvituksensa tehokkaiksi välineiksi jo lapsena. Henkilönä hänestä jää maanläheinen, aktiivinen, älykäs ja omaa polkuaan seuraileva, villinpuoleinen kuva. 

Mikä valtava suomennostyö, jo pelkästään kasvien ja lintujen nimineen! Suomennoksen kanssa lie tullut kiire, koska osa lauseista on viimeistelyä vailla siten, että kuka tahansa editoija olisi voinut ne helposti korjata. (Kyse on nimenomaan suomen kielestä, ei käännöksestä; pronominiviittaukset, sanajärjestykset, lauseenmuodostukset jne.) Antakaa, kustantajat, ihmisille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Tämän kirjan kaltaisten teosten tulisi kestää aikaa  ja olla viimeisen päälle viilattu, ei hätäisesti markkinoille tuupattu - kuten Atwoodin omatkin teokset, joita varmasti luetaan vielä vuosikymmeniä jos ei -satoja. Ei muistelmienkaan kanssa muutama viikko tai kuukausi lisää ratkaise myynnin määrää, uskon, mutta laatu saattaa ratkaista. 

Hilkka Pekkanen on suomentanut useita viimeisimpiä Atwoodin teoksia. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, eri kääntäjiltä. Pekkasta ennen hommassa oli Kristiina Drews ja ihan alkuun Matti Kannosto, sekä yksittäiset Tero Valkoselta, Hanna Tarkalta ja  Marja Haapiolta. Otavan soisin merkitsevän suomentajan nimen kirjan kanteen, pidän sitä olennaisena tietona käännöskirjojen lukijalle.  

Kirjan lopussa on Margaret Atwoodin isän Carlin kirjoittama teksti "Kuinka minusta tuli hyönteistutkija", piiitkät kiitokset ja teosluettelo. Alussa on sisällysluettelo, mistä ilahduin. Kuten koko kirjasta, jota luin täpinässä ahmien koko reilun 700 sivun verran. Tämä teos oli tarvittu ja toivottu! Tekisi mieli kerrata heti kaikki Atwoodin kirjat, ja ehkä sen teenkin. Kyllä, fanitan. 

"Onko 'omaelämäkerta' vain sarja sarja tapahtumia, jotka ihminen on kokenut fyysisessä maailmassa, vai onko se myös kertomus sisäisestä matkasta?"

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat. (Book of Lives 2025). Otava 2026. Kansi alkuperäinen. Suomennos Hilkka Pekkanen.

Tuija Takala: Korven sylissä

Opiskelin hieman romantasiaa jo Hanna Morren myötä, joten luontevaa on jatkaa: tänä vuonna ilmestyi ensimmäinen suomalainen selkokielinen romantasia! Uteloitti, miten taipuvat seksuaalisuus ja romantiikka selkokielelle. 

Päähenkilö on nuori mies Osma, ihminen, joka rakastuu metsän neitoon - joka ei ole ihminen, vaan kuulua Tapion väkeä. Fantasia ja mytologia ovat siten vahvasti kirjan henkeä. Osma on yksinäinen ja haluaa jäädä metsään, mutta miten suhde onnistuisi, sillä kuolevaisten ei kuulu mennä metsän pyhiin paikkoihin? Eikä etenkään juoda mustan lähteen vettä, sillä seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Melkoisia vaikeuksia siis Osmalla. Mutta metsän väen, etenkin naisten, viisautta haasteiden kanssa ei sovi aliarvioida. Kirjan alussa Osma on vanha ja muistelee noita aikoja. 

Kirja on kaunista suomen kieltä ja perinteet perinpohjin tuntevaa otetta. Vahva tunnelma vie mukaansa, ja romantasiaan kuuluva erotiikka on hienovaraista, mutta tunnistettavaa. 

"Minun ihoni muuttui kuumaksi
ja vatsaani koski kipu 
kuin tuli sisälläni.
Kipu teki minut levottomaksi,
sillä se ei ollut vain pahaa kipua
vaan siinä oli paljon hyvää.
Se ei ollut nälkää ja janoa
vaan jotain muuta."

Harmitti, kun tarina päättyi, olisin mielelläni lukenut paljon enemmän! Mutta onneksi kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Korpi-kirjasarjan ensimmäinen osa eli lisää on luvassa. Metsä on loputtoman kiehtova ja ajankohtainen ympäristö ja aihe lukijalle, korpi vielä kiehtovampi - ehkä myös pelottavampi, ainakin yhdistettynä vanhoihin suomalaisiin myytteihin ja luonnonuskontoihin. Kirjassa on lisätietoa taustoista sekä tiedoksi vanhoja loitsuja tarpeen varalle.
 

Mutta jos metsä ja mystiikka eivät kiinnosta, kävisikö kaupunki ja kerrostalo? Vinkkaan saman kirjailijan selkokielistä novellikokoelmaa viime vuodelta. Aamusta yöhön kertoo nimensä mukaisesti kerrostalon asukkaiden kokemuksista eri vuorokaudenaikoina. Kokemukset vaihtelevat humoristisista jännittäviin ja ne kertovat arkisesta elämästä - no, ehkä viimeisintä novellia lukuunottamatta - johon voi hyvin samastua niin teini kuin aikuinen, lapsiperheen vanhempi, eronnut tai ikääntyvä, kuka vain. Nautinnollisia yllätyskäänteitä ja hienoa kieltä tarjoaa tämäkin teos. Miten käy, kun pyytää naapuria matkan ajaksi kastelemaan kukkia? Tai kun lapsi muuttaa kotoa omilleen? Tai kun kävely on jo vaikeaa? Entä miten saa juuri oikean syntymäpäivälahjan?

Kirjailija Tuija Takalan historiallinen romaani Sormus on valittu parhaaksi suomalaiseksi selkokirjaksi. Ykkössijan yleisöäänestyksessä jakoi Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu nuorille aikuisille siinä missä Sormus sopii joka ikään. Tuija on kirjoittanut kymmeniä selkokirjoja itse ja mukautuksina,  joissa klassikoita ja moderneja romaaneja on käännetty selkokielelle. 

Joskus vieläkin kuulee puhuttavan selkokielestä jotenkin "huonona" tai idiooteille suunnattuna kielenä. Viimeksi luin oudon kommentin Kari Heiskasen muistelmista: ilmeisesti selkokieli ei ole hänelle tuttua eikä lie asiaa miettinyt sen enempää. Samaan on joskus syyllistynyt myös esimerkiksi HS:n toimitus, mutta kaikkien ja etenkin vaikuttajien pitäisi olla tarkkana termien kanssa. Yksinkertaisesti: älä käytä, jos et ymmärrä sen sisältöä itse.

Selkokielestä saa lisätietoa vaikka Selkokeskuksen sivuilta. Siinä on omat sääntönsä, tekniikkansa ja tavoitteensa. Ja tekijänsä, joita maassamme on useita, etenkin nuorille suunnatussa kirjallisuudessa. Tarkoitus on auttaa niitä lukijoita, joille lukeminen on eri syistä vaikeaa tai vastenmielistä. Mutta hyvä selkokirja antaa myös muille lukijoille tasoja ja syvyyttä, jota ei aloitteleva lukija ehkä huomaa. Ja kunnollinen suomen kieli on perusvaatimus, eikä sitä liian moni pysty tuottamaan.

Tuijan ansiosta uskalsin muuten vihdoin lukea John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan, jota välttelin kuultuani sen olevan hyvin järkyttävä. Se olikin, myös selkokielellä, mutta lyhyempänä sen juonen ja tunnelman parissa meni vähemmän aikaa ja siten arvelin hieman vähentäväni painajaisia kuin alkuperäisen version kanssa olisi käynyt. Enpä tiedä, toimiko tuo, tarina jäi kyllä lähtemättömästi mieleen näinkin. Oliko kirja muuten se, joka käynnisti raidallisten kansien ja keskitysleiriaiheen kirjatulvan? 

Selkokirjojen ongelma on (toistaiseksi) pieni levikki ja ilmeisesti siksi korkea hinta. Valitettavasti ovat kaupoissa kalliimpia kuin normikirjat. Mutta rahalle saa ainakin kielen huolellisuuden puolesta vastineen, mikä huippumyyvien kirjojen kanssa ole ollenkaan itsestään selvää. 

Lue lisää selkokielestä ja tekijästä hänen sivultaan.

Tuija Takala:
Korven sylissä. Avain 2026. Kansi Emmi Kyytsönen.
Aamusta yöhön. Avain 2025. Kansi Jussi Jääskeläinen.

Kristiina Wallin: Laituri. Riitta Jalonen: Henkivakuutus

Sattumoisin luin peräkkäin kaksi herkkää ja syvää teosta samasta aiheesta, taiteen tekemisestä. Tarkemmin, sen lopettamisesta tai lopettamisen mahdottomuudesta. Onko taiteilijuus valinta vai ominaisuus, pohtii lukija (jälleen kerran). 

Kristiina Wallin kertoo vanhasta parista, Hannasta ja Einarista, jotka eivät jaksa enää ylläpitää isoa taloaan ja suunnittelevat muuttoa kerrostaloon. Merenranta vaihtuisi katunäkymään, kuvataiteilija Hannan ateljeesta luovuttaisiin. Kirjailija Einar on jo luopunut kirjoittamisesta. 

"Hän väsyi sanoihin. Väsymys mursi lauseita sisältäpäin ja Einar kirjoitti yhä pidempiä päiviä."

Kunnes ei enää jaksanut. Ja muutoksen voima yllätti molemmat.

"Sanat katosivat, siltä Einarista tuntui, kun kosketus kielen tiedostamattomaan hiipui. Sinne, missä merkitykset kerrostuivat, työntyi hiljaisuutta.
Ja surua.
Tietysti kyse oli surusta, mutta myös levosta, lepoa Einar kaipasi eikä hän löytänyt enää rauhaa kirjoituksessa, hän haroi assosiaatioiden rihmastossa ja tunnusteli sanojen merkityksiä, kunnes uupui.
Silloin tuli hiljaista."

Surua syntyy paitsi voimien myös ajan vähenemisestä. On pakattava vuosikymmenien kerrostumat talossa ja mielessä, heitettävä suuri osa pois, käytävä läpi kaikki se nostalgia, jota Hanna inhoaa, lapsuudesta ja nuoren parin alkutaipaleelta saakka. Hän ei ole luopunut taiteestaan, tuskin luopuu koskaan: ennen muuttoa hän maalaa kiihkeästi viimeisen näyttelynsä viimeisiä teoksia, mutta kokee kipeästi fyysiset rajansa, hämmentyy ajan kulumisesta.  

"Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?"

Mielensä rajoja Hanna tutkii edelleen, Einarista tuntuu tyhjältä.

"Syntyy onkaloita, onttoja tiloja kaivertuu sinne, missä mielensisäisistä kuvista syntyi ennen sanoja. 
Vaikka eivät ne oikeastaan kuvia olleet, enemmänkin aavistuksia, kirjoitusta edeltäviä liikahduksia. 
Tai jos eivät liikahduksia, niin suuntia sinne, missä kieli rakensi omalakisia reittejään."

Mutta on ollut antoisa elämä, josta voi olla ylpeä. Hanna miettii: "Ja kiitollinenkin olen, tietysti olen kiitollinen, minulla on ollut mahdollisuus jättää jälki, ei se ole itsestään selvää, mikään ei ole itsestään selvää paitsi maalaamisen välttämättömyys ja pakko."

Molemmilla on yksi läheinen, puoliso, jonka ajatukset ymmärtää sanomatta. Lapsia ei ole. "Meille lapsettomuus on enemmänkin ominaisuus kuin valinta tai päätös." On arki, joka on kantanut ja mahdollistanut. "Arkisten asioiden merkityksellisyys. Merkillisyys." Rakkaudesta ei leperrellä, ehkä sekin on itsestään selvää, heidän ominaisuutensa. 

On yhteinen tieto siitä, että aika käy vähiin. Einar miettii:

"Mutta tyytymistä vanhuus on opettanut. Tyyntymistä. Itseään on helpompi sietää, siitä kai tässä on kyse, sietämisestä enemmänkin kuin mistään ylevästä itsetuntemuksesta."

Se tuo haikeutta, mutta kirja ei ole mustanpuhuvan surullinen, vaan kaunis ja tarkkanäköinen kuvaus taiteilijaparin vanhenemisesta. Pelkäsin hieman kirjan nimeä: uhkaako se? Teksti lomittaa sopivasti mielikuvitusta reaalimaailmaan pääasiassa Hannan mielikuvituksen myötä, näkyjen, jotka myös Einar tietää ja näkee. Ihastuttava teos, joka kattaa paljon ajatuksia taiteesta, parisuhteesta, iästä, ihmisyydestä. 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. Kansi Elina Warsta.

Riitta Jalonen kertoo omasta kokemuksestaan. Hän suunnitteli lopettavansa kirjojen tekemisen Omat kuvat -romaanin jälkeen. Mutta se ei vielä onnistunut (lukijoiden onneksi), ja muistiinpanot jatkuvat nyt romaanissa Henkivakuutus. 

Kirja nostaa esiin muistoja elämän varrelta ja ajatuksia kirjoittamisesta. Miksi lopettaminen ei onnistunut. Millaisia mietteitä ei-kirjoittavalle kirjailijalle herää ja mikä on ollut pakko kirjata ylös. Kertojana on Elise, jonka pitkä avioliitto Johanin kanssa kulkee yhtenä juonteena. Hetkinen, eivätkös nämä nimet ole tuttuja kirjailijan aiemmista teoksista? 

Kertoja puhuu fiktiivisestä minästä, siitä joka kirjoittaa, kun "minä" elää normielämää. "Sen jälkeen kun lopetin kirjoittamisen, olen kaivannut eniten fiktiivisen minän ja oman minän kanssa jaettua aikaa." Jotenkin ymmärrän tuon hyvin, vaikken ole taiteilija: solahtamisen johonkin muualle, yllätyksen siitä, mitä "se toinen" saa aikaan, sen toisen kannattelun ja tarpeen.

Juonitarina tämä ei ole, vaan kokoelma muistiinpanoja, johdonmukainen kyllä, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista iäkkääseen äitiin ja jo edesmenneisiin sukulaisiin saakka. Jalosen teksti on tutusti kirkasta ja kuulasta ja tuo mieleen Joel Haahtelan, ja myös Merete Mazzarellan pelkistetympänä, ilman rönsyäviä kirjallisia viitteitä ja anekdootteja. Harkittua, hiottua lausetta ja kappaletta, kokemuksen kantamia. Niin elämän- kuin kirjoittamiskokemuksen. 

Elisellä ja Wallinin Einarilla on hämmentävän samanlaisia ajatuksia, eri tavoin ilmaistuina. Einar puhuu esimerkiksi tekstin hiljaisuudesta. "Aukkoja, joissa merkitykset syntyvät ja syvenevät. Ei kyse ollut milloinkaan vain siitä, mikä rakentui näkyviin." Elise sanoo: "Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota." Tunteita ei aina tarvitse sanoittaa ja lukija voi luoda sanoille omia merkityksiä. Ja se taiteilijuus, poistuuko kirjoittajuus ikinä ihmisestä, johon se on asettunut? Elise:

"Kirjoittamisen idut kasvavat hiljaisuudessa kuoren alla ja vaikuttavat elämään pelkällä olemassaolollaan. Ne eivät kuole niin kuin kärpäset. Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta."

Henkivakuutuksen voi ostaa alan yrityksiltä ja saada sen mukana lahjaksi vaikkapa kellon (tai entiseen aikaan sai, nykyisin kai kytkylahjat ovat enimmäkseen kiellettyä markkinointia). Henkinen henkivakuutus on toinen asia, muodostuu muusta kuin rahasta. Se on myötätunnon ja toivon vaalimista, muun muassa, olen ymmärtävinäni Elisen sanoista. Kirjallisuutta rakastavan on helppo yhtyä tähän: 

"Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista." 

Nämä kaksi kirjaa toivat lukijan aivoille pureskeltavaa ja mielessä pyörivää pitkäksi aikaa, ja ne voi hyvin lukea monta kertaa, uskon, että merkityksiä löytyy aina. 

Riitta Jalonen: Henkivakuutus. Tammi 2026. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Florence Knapp: Nimet

Kiehtova ajatus: vaikuttaako sinulle annettu nimi elämääsi? Jopa siihen, millainen ihminen sinusta tulee? Ei tietenkään, on spontaani vastaukseni, mutta tarkemmin ajatellen asia ei ole niin suoraviivainen. 

Brittikirjailija Florence Knapp on ajatellut tarkemmin. Hän kertoo pojasta, tai oikeastaan kolmesta pojasta, jotka ovat sama henkilö mutta elävät erinimisinä. Bear, Julian ja Gordon ovat versioita Coran vuonna 1987 syntyneestä pojasta, jolla on isosisko Maia, isän nimi on myös Gordon. 

Mainittakoon heti - sillä kirjassakin asia käy selväksi hyvin pian -, että isä-Gordon ei ole ihana mies, vaan perheen despoottinen komentaja. Hän haluaa pojalleen oman nimensä. Cora on kuitenkin se, joka käy rekisteröimässä vastasyntyneen nimen. Ja valitsee sen kolme kertaa eri tavoin. Mitä kustakin valinnasta seuraa, saamme lukea tarinan edetessä ja vaihdellessa pojan versiosta toiseen tämän kasvaessa ja kehittyessä aina aikuisuuteen saakka. Näkökulmat vaihtelevat pojan omasta Maiaan ja Coraan, hieman isovanhempiin ja ystäviinkin. 

Kirjailija pitää uskottavasti poikien polut erilaisina, ja muidenkin perheenjäsenten. Lukija alkaa miettiä, onko nimellä tosiaan vaikutusta siihen, millaisena lapsi nähdään ja koetaan ja miten hänet kasvatetaan. Etenkin poika-Gordon joutuu miettimään, mitä hänessä ja isässä on samaa nimen lisäksi. 

Maia rakastaa pikkuveljeään joka versiona, samoin äiti lapsiaan. Mutta poika ja koko perheen tilanne vaikuttaa väistämättä heidänkin valintoihinsa ja ihmissuhteisiinsa, eniten Coraan äitinä, vaimona ja ihmisenä. Jonka alistuvuutta miehensä mielivaltaiseen hallintoon on vaikea hyväksyä. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja, missään versiossa? 

"Luopuisitko omasta elämästäsi lapsesi vuoksi, maailma kysyy äänettömästi. Kyllä, niin hän on tehnyt. Mutta hän ei ollut arvannut, että tulisi toinenkin taitekohta, jossa se lupaus merkitsisi lopulta päätöstä laskea kaikki äitiyden aseet: varovaisuus, ennakointi, tarkistaminen, muistuttaminen, hoivaaminen, avoin välittäminen. Jotain kytkintä on näet käännetty, ja jos hänen rakkautensa olisi liian näkyvää, se ei pitäisi hänen lastaan turvassa, vaan saattaisi tuhota kaiken. Se saattaisi musertaa pojan. Niinpä hänen on yritettävä kutistaa läsnäolonsa Bearin mielessä, tehtävä tilaa muille, jotta nämä voisivat siirtyä etualalle."

Vanhemmuus, identiteetti ja henkilökohtaisen valinnan vapaus kulkevat kirjan teemoina. Kovin syvällisiin luotauksiin ei mennä, liikutaan viihteen ja trillerin rajamailla, mutta pointti tulee selväksi. Kieli on tosin perusviihdekirjaa kunnianhimoisempaa.  

Onneksi luvut ovat lyhyehköjä ja niiden sisältö huolella karsittua, jotta lukija pystyy pitämään muistissa kolme eri tarinaversiota henkilöineen. Kuin lukisi kolmea kirjaa yhtäaikaa. Lukijaystävällisyyttä ja koukuttavuutta on haettu osaavasti, hieman jopa laskelmoidun tuntuisesti. Kirjaa ei silti ollut helppo laskea käsistään ennen loppua. Vetää ja viihdyttää, vaikkeivat tapahtumat ole keveitä. 

Florence Knapp: Nimet. (The Names.) WSOY 2026. Suomennos Irmeli Ruuska.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1.

Hanna Morre on erikoistunut mytologiaa, uskontoja ja fantasiaa hyödyntäviin romaaneihin: Tuonen tahto oli ensimmäinen, Maankutsuja uusin, joka aloittaa kokonaisen sarjan. Tyylilaji on romantasia, joka on puettu historialliseen kaapuun; todellista historiaa se ei sorki, mutta käyttää aineksia tarinoista ja uskomuksista lennokkaalla mielikuvituksella luodun rakkaustarinan loimilankana. 

Päähenkilö on Trina, äpärätyttö, joka on onnekkaasti saanut apulaisen paikan iäkkään Moiran kirjapuodissa. Nuoren ihmisen tavoin Trina ei mieti, miksi, kunnes hän omien kokemustensa myötä saa tietää ja oppia asioita, myös sen, miten varaton Moira on puotinsa hankkinut. Sillä kaiken ytimessä on tietysti rakkaus. Trinan kohdalle osuessaan se järisyttää nuoren naisen elämän totaalisesti. Lääninkuninkaan poika Lugaid osuu puotiin, ja kipinä roihahtaa.

Mutta nuoret eivät tiedä, mitä romanssista seuraa, ja lukija saa yllättyä yhtä lailla. Pelkkää ihanaa kuhertelua ei ole luvassa. Parin yhdessäoloa ei haittaa vain yhteiskunnallinen ero, joka jo sinänsä on ylivoimainen este lailliselle suhteelle - onhan Lugaid hallitsijan ainoa perijä, jonka on huolehdittava suvun kunniasta ja jatkuvuudesta asianmukaisesti. Onnettomuudeksi hänen vanhin veljensä on kadonnut lapsena, joten velvoittava perintö lankeaa Lugaidille. 

Ulkoisten asioiden ohella tarinassa vaikuttavat näkymättömät salaisuudet. Trinalla on voimia, joiden hän uskoo olevan peräisin maan jumalattarelta ja joilla hän auttaa ihmisiä terveysongelmissa, usein yrittien kautta. Jumalatonta, suorastaan noituutta!

Aivan aluksi vierastin tekstin monisanaisuutta, mutta se unohtui, kun juoni alkoi juosta lujaa. Hanna Morre on luonut kokonaisen omalakisen maailman ja aikakauden henkilöineen ja käänteineen, joita lukija ei osaa ennakoida. Komea suoritus, jonka uskon vaatineen paljon ajattelua, kirjoittamista, lukemista ja musiikin kuuntelua, ylipäänsä vaikutteita ja tiedon omaksumista vuosien mittaan monelta suunnalta.

Olin vaikuttunut. Siksikin, ettei romantasia lajina ollut minulle tuttu eikä edes kiinnostava, mutta nyt tajuan asian paremmin. Genreen kuuluva seksin kuvaus on tyylikästä ilman niljaista tuntua tai alatyylisyyttä, myös välttämättömät taistelukohtaukset tuntuvat luontevilta, vaikken niitä haluakaan visualisoida mielessäni (kelaan väkivallan usein ruudullakin ohi). Tarina kaikkineen nousee kuitenkin fyysisen tason yli. Tunnelma on vahva ja kiihkeä, runsaat harkitut yksityiskohdat täyteläistävät kokonaisuuden. Tiedän monen ahmivan englanninkielistä romantasiaa, mutten ole edes varma, riittäisikö bisnesenglannilla kasvatettu kielitaitoni intiimien asioiden ja tunteiden lukemiseen vieraalla kielellä niin, että illuusio säilyisi notkahtamatta.

Mutta näinkin voi romantasiaa kirjoittaa, tai ainakin Hanna Morre voi. Hänen kielensä on jotenkin hyvin suomalaista, kaunistelemattoman sievistelemätöntä, mutta kirja voisi olla minkämaalainen hyvänsä, esimerkiksi henkilönimiltään. Seuraavaa osaa odotellen. Haluan todellakin tietää, miten Trinan tarina jatkuu.

Hanna Morre: Maankutsuja. Lakerta 1. Osuuskumma 2026. Kansi Maria Carole.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

Kaipailin kevyempää. Mutta ilman murhia tai muita arjessa outoja käänteitä. Onnen päiviä oli tarkoitukseen juuri sopiva perheromaani. Se on amerikkalaisen Claire Lombardon vuonna 2019 julkaistu esikoinen, joka oli ehdolla New York Timesin Women's Prize for fiction -palkintoon. Samana vuonna HBO osti kirjan filmausoikeudet, mutta se on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Kirja kertoo Davidin ja Marilynin rakastumisesta 1970-luvulla ja heidän perustamastaan perheestä, jossa neljä tytärtä kasvaa aikuisiksi. Porukkaa on paljon tytärten omien läheisten myötä, joten alussa nimiä piti hieman hapuilla, mutta kun henkilöt tulivat tutuiksi, homma alkoi luistaa erinomaisen koukuttavasti. 

Pääjuoni on kuitenkin Marilynin ja Davidin suhteen pysyvyys. Tyttärillä ei ole ollut yhtä hyvä onni parisuhteissa, joten vanhemmat joutuvat tai pääsevät huolehtimaan näistä eri tavoin vielä aikuisinakin. Myös tyttöjen keskinäiset välit ja roolit perheenjäseninä muuttuvat ja elävät, eivätkä aina hyvällä tavalla. 

Kaksi vanhinta, Violet ja Wendy, ovat lähinnä riidoissa. Siinä missä Violet elää Wendyn mielestä teennäistä unelmaelämää, Wendy kohtaa haasteita, ja heidän on vaikea ymmärtää toisiaan. Toiseksi nuorin, Liza, on sovitteleva. Kuopus, Grace, kokee paineita pärjätä ja vetäytyy. 

"Violetista ei ollut koskaan tarvinnut murehtia. Wendy sen sijaan oli kovin ailahteleva, eikä elämä muutenkaan ollut kohdellut häntä silkkihansikkain. Liza puolestaan oli varsinainen jääräpää, minkä Marilyn arveli johtuvan syntymäjärjestyksestä. Liza oli kuin kahden auton väliin pysäköity auto, jota tönittiin molemmista suunnista. Grace taas oli perheen ikuinen vauva."

Suuria asioita tapahtuu noin neljänkymmenen vuoden aikana: lapsia, lapsettomuutta, yllätyksiä, sairauksia ja kuolemaa, kaikkea, mitä elämään kuuluu. No, rahahuolia ei tällä perheellä ole, ankeustarinasta ei ole kyse - mikä tuntui vaihteeksi raikkaalta ja mahdollisti miellyttävän turvallisen todellisuuspaon, kuten lukuromaani parhaimmillaan tekee. 

Vaan puhutaan rakkaudesta tai siihen pyrkimisestä, perhesuhteista, aikuisuudesta ja vanhempien roolista. Ovatko vanhemmat antaneet tytöille lujalla liitollaan liian kovan esimerkin seurattavaksi? Voiko omia vanhempiaan kadehtia, siskoista puhumattakaan? 

"Marilyn oli pitkään vaiti. - Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettemme keskittyneet heihin tarpeeksi? David saattoi aistia Marilynin jännittyneisyyden kädellään, joka edelleen lepäsi vaimon harteilla. - Että keskityimme liikaa toisimme?
- Ei tunnu, David vastasi."

Dialogi ja ajatukset ovat suorasukaisia, amerikkalaiseksi romaaniksi. Vaikka Marilyn puhuu sekasortoisesta kodista lasten ollessa pieniä, suurta sekasortoa en havaitse, paitsi "normaalit" hässäkät väsymyksineen. Miten sitä sanotaan: pienten kanssa pienet huolet, suurten kanssa... Kun tytöt ovat aikuisia, eräs perheeseen tutustuva toteaa perheen väleistä:

"Todella rasittavaa porukkaa. Kuin polttopallopeliä seuraisi."

Tytöistä Liza jäi minulle kaukaisimmaksi, pääosan vei Wendy. Tai kuusikymppinen Marilyn, johon iän puolesta oli helpoin samastua, jos kehenkään. Miehet ovat sivuosissa, vain Davidin ajatuksia seurataan.

"- Olit muuten oikeassa, Marilyn huomautti.
- Kiitos, David sanoi. - Oikeassa mistä?
- Siitä ettei tämä ikinä lopu. Maaliviivaa ei tule. Lasten kanssa. Aina on jotain."

Kirjaa on verrattu Anne Tylerin tyyliin, ja siinä saattaa olla jotain perää. Yhtä kirkasta ja syvää ajattelua se ei kuitenkaan tarjoa, ja Tylerin lämpö ja huumori puuttuvat, muttei kirja ole myöskään Blue Sistersin tapainen pinnallisempi ja uskomattomampi neljän sisaruksen kuvaus. Lähinnä se muistuttaa Ann Napolitanon Kaunokaisia. Viihdyin hyvin tarinassa, jonka loppuminen suorastaan harmitti. Oikea kirja oikeaan hetkeen! 

Kenelle: Perheromaanien ystäville, sisarussuhteita tutkiville, eskapisteille, amerikkalaisuutta sietäville. 

Claire Lombardo: Onnen päiviä. Tammi 2026. (The Most Fun We Ever Had) Suomennos Terhi Vartia. Kansi Tuomo Parikka.

K. M. Wallenius: Miesten meri. Klassikkohaaste 23.

K. M. Walleniuksesta on kirjoitettu parikin elämäkertaa, jotka kertovat jääkärikenraalin sota-ajan nopeasta uranoususta ja käänteistä, joita riitti Mannerheimin alaisuudessa. Herrojen välit olivat huonot, mutta Lapin tuntemuksensa ansiosta Wallenius sai vastuullisia tehtäviä, lopulta potkut. Värikäs mies ja värikäs elämä, kertovat jutut, elämäkertoja en ole lukenut. 

Keskityn vain hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja sen yhteen tunnetuimpaan teokseen, jota mieheni erätarinoiden ystävänä on monesti ehdotellut lukupinooni. Miesten meri on yksi Walleniuksen pohjoisen kuvauksia, jossa ollaan Lapissa, Ruijassa ja Jäämerellä aina Huippuvuorille saakka. 

Kirja koostuu kuudesta hurjasta kertomuksesta ankarasta elannon hankinnasta kalastaen ja metsästäen karun mutta rohkeille anteliaan luonnon armoilla. Wallenius arvosti niin luontoa kuin siitä eläviä eränkävijöitä ja viihtyi heidän parissaan pitkiä aikoja vuosikymmenien mittaan tarkkaillen ja osallistuen moneen toimeen. 

"Illalla oli taivas ollut kuin pyhäasuisen kamarin raitamatto ja aurinko kiiltoa vailla.
Ja sitten, aamulla, se tapahtui. Äkkiä tuli aivan tyven, kaikki tuntui pysähtyvän, oli kammottavaa. Miehet ojentautuivat työstään ja katsoivat taivaalle sekä toisiinsa. Sinessä ei näkynyt riepuakaan, mutta silmissä typertymistä, kimppu kysymysmerkkejä.
Kaikki kävi sekunneissa. Laaksojen kuruista ampautui myrskyiili kun urkupyssystä. Jäätiköiltä puhaltui matalana sokaiseva lumisakea."

Jo ensimmäisessä tarinassa Armoton ja armoitettu meri ollaan hengenvaarassa Länsijäissä, Lofoottien suunnassa. Kertoja Tuomas Herttua selviää kuin ihmeen kaupalla meren rajusta käsittelystä ja pääsee pikkuisen naisestakin haaveilemaan Tromssan satamassa. 

"Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinkoa. Niiden lämpöä kannatti tavoitella - tälläkin iällä."

Tarinassa Alaston maa kuvataan sataman kuhinan vastapainoksi karun maiseman lumoa, joka vie Hiltusen ja hänen uuden tuttavansa Veripään jokikalastamaan ja riekonpyyntiin. Kaamastunturin silmäpuolihukka vie Rannan Antin lohia pyytämään Juutuanjoelle, mutta lappalaisille aiheuttaa ongelmia poroja jahtaava susi. Aslak joutuu pinteeseen lumivyöryssä, mutta saa pitää henkikultansa revontulien ansiosta. 

Kuu ja Pumangin pahta oli suosikkini. Se kertoo Ales Karhakkamaan asustelevan Ruijassa "melkoisen vauraassa kalastajakylässä", jossa on jopa "ruumismaa, eikä vain johonkin kallionrakoon kokoontuneeseen hiekkaan kaivaistu kuoppa kuten Lapinhaminassa, missä jaloin juokseva ja siivin lentävä riutta vietti pitojansa." 

Ales on tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. "Lumottu on tämä seutu kokonansa, eikä ole ihme, jos se synnyttää ja siirtelee ihmisen mielessä vieraita, kummallisia ajatuksia, joskus niin kukkuramitoin, etteivät ne tavallisiin puitteisiin mahdu, vaan vuotavat yli laitojen... Sellaisessa terveessäkin ruumiissa kuin Ales Karhakkamaan kuppelehti täällä merkillisiä ajatuksia, mutta ne eivät painaneet mieltä, eivät purkautuneet yli laitojen: ne vain muotoilivat viehättäviä näkyjä, joilla oli ainoastaan kauniin, kiehtovan kuvan arvo."

Alesilla on vaimo, mutta veljiinsä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosikymmeniin. Ei ole tarvetta. Lapsista on parin sanan maininta, muttei käy ilmi, ovatko vasta suunnitteilla vai jo olemassa. Ales miettii elämäänsä hyvinkin modernisti:

"Häly, touhu ja kiire ovat jäänet sinne, mihin ne kuuluvat, sinne, missä tavoittelusta on tehty kehityksen mittapuu, varastoinnista edistyksen avain, elintasosta laki, koneesta jumala."

"Ja kaikki elää, jos katselet tarkoin. 
...
Ja tässä olen minä, onnekas ihminen."

Valaskala tuli Illepin kartanolle kertoo ihmeellisen sattumuksen Illepin ja Valpurin kotivuonon rannoilla. Heille tarjotaan aarre! 

Viimeinen tarina on oikeastaan pienoisromaani, joka haukkaa puolet kirjasta. Harakka-Antti lähtee itäjäihin tuo mieleen Moby Dickin ja muut kuulut meriseikkailut. Hermanni Paana kapteenina ei tyydy vähään, vaan valaita ja mursuja pitää tavoitella niin kaukaa pohjoisesta, ettei kartta riitä. Ja matka kestää niin kauan, etteivät lapset enää isäänsä tunne, kun Antti lopulta pääsee kotiin "Novajan maan ryhmyiseltä rannalta." Monenlaista seikkailua reissuun mahtuu, eivätkä kaikki palaa. Ystävyydet lujittuvat, kun hengenvaarassa ollaan yhdessä. Lainaan keskustelua, joka kuvaa miesten mieliä ja luontosuhdetta. Pohditaan, joutuisiko kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.

"- Se kuuma paikka tuntuu vähän kuin vetävältä näin vilun aikana, ja siellä kai ne ovat parhaat kaveritkin, mutta kyllä minä olen niin arvellut, etten sinne pyri elleivät pane.
- Niin, se vähän arkiinnuttaa, Antti sanoi vakavana, - kun ajattelee taivaan oloa sellaisena minä se on kerrottu, kauheasti valoa ja pauhua ja kuorot ja sotajoukot. Niin, minusta on joskus tuntunut, että asustelisin kaikkein mieluimmin pienenä, kilttinä menninkäisenä yksinäisen metsäpirtin kiukaan takana kuuntelemassa sinne sattumalta yöpymään asettuneiden erämiesten ääniä heidän kertoillessa toisilleen päivän kulkuja, hoitelisin tulta heidän nukkuessaan sekä eväitä miesten vaeltaessa metsissä ja vesillä. - Jos vain sinne pääsee.
- Se taitaa olla paras ratkaisu meikäläiselle miehelle. Vaikka en tiedä, tulisinko toimeen sellaisessa paikassa, mihin ei merta näkyisi."

Walleniuksen kirjoitustapa on persoonallinen, osuvasti kuvaileva ja rikkaasti sanoitettu. Rakkaus pohjoisen luontoon väreilee joka lauseesta; ei ihme, että erätarinoista pitävät lukevat tekstiä mielellään. Nykyinen luonnonsuojelu ei katso hyvällä eläinten tappamiseen perustuvia elinkeinoja, mutta tuohon aikaan metsästys on ollut kirjaimellisesti elämisen ja elättämisen ehto, kalastus on joillekin edelleen. Mutta asian suhteen herkille en kirjaa suosittelisi. Meriseikkailut tai erätarinat eivät ole minunkaan genreni, mutta oli kiinnostavaa tutustua kirjailijan tyyliin. Jos Wallenius vielä joskus kiehtoo, hyllyssä olisi vaihteeksi naisnäkökulmaa eli teos Makreeta, merensoutajan vaimo. 

Erkki Tantun pelkistetyt mustavalkopiirrokset sopivat täydellisesti kirjan kuvitukseksi. 

K. M. Wallenius: Miesten meri. Otava 1953 (neljäs painos, ensimmäinen 1951). Kuvitus Erkki Tanttu.

Liitän kirjan osaksi Klassikkohaastetta 23, jota vetää Jotakin syötäväksi kelvontonta -blogin Gregorius. Logo Niina Tolonen.

Jännitystä rouvaelämään. Naistenviikko 2026.

Monenlaisiin rouviin kirjojen kautta tutustuu. Yksi viime aikojen näkyvin on korealainen rouva Shim. Hänellä käy huono tuuri: mies on kuollut, ja omat työt lihanleikkaajana loppuvat. Silti pitäisi elää ja pitää huolta lapsista, lukiolaistyttärestä ja opintoja aloittelevasta aikuispojasta. Mutta miten? Mistä viisikymppinen nainen nainen saisi töitä? Kuulostaa tutulta myös ongelmalta myös meillä. 

Lukija saa kautta kirjan hämmästellä korealaista elämänmenoa. On outoja ammatteja, kuten untuvikkojen sukupuolen määrittelijä tai hiilibrikettien sytyttäjä, ja on ruokaa, joista japanilaisten kirjojen tapaan puhutaan paljon. Tutustumme muun muassa krapulakeittoon eri alalajeineen. 

Mutta se työnsaanti. Rouva Shim löytämän rekrytointi-ilmoituksen kautta hänelle tarjotaan palkkatappajan töitä. Taitavana veitsenkäsittelijänä ja yhteisössä näkymättömänä keski-ikäisenä naisena hänellä on siihen oivat edellytykset. Kauan ei etsivätoimiston tarvitse houkutella, sillä palkka olisi ruhtinaallinen. Rouvan silmissä siintävät pojan opiskelurahat ja huolettomat olot. Joten toimeen vain.

Ja hän on hyvä ammatissaan. Tietysti (mihin eivät viisikymppiset naiset pystyisi). Hän on niin hyvä, että herättää närää oikeissa ganstereissa, joita alalla uusi, tuntematon kilpailija uhkaa taidoillaan. Silloin homma alkaa käydä vaaralliseksi.

Kirja onnistuu olemaan hauska, osin jännittävä eikä väkivaltaakaan voi välttää, mutta enemmän humoristinen ja liukkaan vetävä kummine, odottamattomine käänteineen. Persoonaa kirjaan tuo myös kerrontaratkaisu: kertoja vaihtuu luvuittain, ja vaikka hieman piti pinnistellä outojen nimien vilskeessa - kukas tämä taas olikaan - kokonaisuus kuroutuu ovelasti kasaan. 

Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja. Johnny Kniga 2026. Käännös koreasta suomeksi Taru Salminen.

Riemastuin kirjastossa mainiosta kirjan nimestä: Toimen nainen. Mikä mainio suomalainen sanontatapa, kyseessähän on nainen, joka tekee ja saa aikaan, kuin suurten ikäluokkien naiset konsanaan. Tosin kävi ilmi, että olin nähnyt väärin ja ensimmäinen sana onkin Toinen. Mutta luin silti. Kuka ja miksi on toinen rouva Parrish? Mitä ensimmäiselle tapahtui?

Ensimmäinen on Daphne, joka on naimisissa ökyrikkaan ja filmitähden näköisen Jackson Parrishin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mikä osoittautuu harmittavan aviomiestä, sillä hän on haaveillut pojasta. Tähän löytämäänsä pieneen onnen säröön aikoo iskea Amber, joka kihisee kateudesta Daphnea kohtaan, etenkin tämän omaisuutta ja huoletonta elämää. Myös Daphnen mies kelpaisi! Amber teeskentelee ystävyyttä niin menestyksellisesti, että Daphne alkaa pitää Amberia luotettunaan ja antaa tälle lisäaseita miehensä kaappamiseen avaamalla intiimiä perhe-elämäänsä.

Mutta kuinka helppo pala Jackson on? Yllätyksiä ja salaisuuksia tarjoileva, rivakasti etenevä tarina tyydyttää lukijan tirkistelyn ja jännityksen halua trillerilukijoille jo tutulla, mutta näköjään edelleen toimivalla kaavalla. Julkaisu oli mennyt minulta aikanaan mennyt ohi, harmi kyllä, olisi varmaan silloin ollut todella pommi. 

Kirjailijanimi kätkee kaksi amerikkalaista sisarusta, joiden yhteistyö on tuottanut miljoonamyyntiin yltävän trillerituotannon. Ilmeisesti vain kaksi on suomennettu, tämän lisäksi Viimeinen kohtaaminen. 

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (The Last Mrs Parrish). HarperCollins Nordic AB 2020. Suomennos Maija de Pavert. Kansi Bonni Leon-Berman.

Murharouva Christieltä rouva-aiheinen dekkari sopii päivään kuin veitsi pahantekijän käteen. Paitsi ettei tässä käytetä veistä, vaan rouva McGuinty löytyy kuolleena kotoaan Broadhinnyn kylästä iskettynä päähän raskaalla esineellä. 

Murhaajakin selviää kätevästi, sillä kaikki todisteet viittaavat rouvan alivuokralaiseen, luihuun Bentleyhin. Paikallispoliisi Spence kuitenkin epäröi ja pyytää apua Poirotilta, joka innostuu jutusta tekemisen puutteessa ja - salapoliisin omanarvontunteen tietäen - näyttämisen halusta. Vaikka joutuu asumaan kylän majoituksessa, joka on kaikkien hänen standardiensa alapuolella.

"- Minä kärsin, Hercule Poirot sanoi itsekseen syvän itsesäälin vallassa. - Minä tosiaan kärsin."

Tarina on kuin perusopas Christien kirjoitustyyliin. Brittiläinen maaseutumaisema, epäiltyjen tarkka taustaselvitys ja Poirotin oivallukset sekä monipuoliset henkilöhahmot, joissa vilahtaa myös muista Christien kirjoista tuttuja nimiä. Poirotin ystävä, kirjailija Ariadne Oliver (jonka teoksia ovat muun muuassa Toisen kultakalan arvoitus ja Kissa se kuolikin) lienee Christielle rakas ja osin alter ego, jonka romaanien päähenkilö on riemuksemme suomalainen etsivä. Tosin mitään suomalaista hänessä ei ole, sillä kirjailija ei tunne maatamme lainkaan. 

Hahmot on nimetty huolellisesti. Rouva Sweetiman on kylän postitoimiston pitäjä, joka tietää kaiken ihmisten yhteydenpidosta. "Kylän aivot", miettii Poirot, joka raportoi Spencelle:

"- Olen suorittanut tutkimuksia, Poirot sanoi tuimasti.
- Niin?
- Tulos on tämä: kaikki Broadhinnyn asukkaat ovat oikein mukavia ihmisiä.
- Mitä te sillä tarkoitatte, monsieur Poirot?
- Ajatelkaa nyt, ystävä hyvä. 'Oikein mukavia ihmisiä.' Sehän on ennenkin ollut murhan motiivina."

Psykologinen, tai kuten Poirot itse sanoo, harmaisiin aivosoluihin perustuva tutkimustapa toimii aina. Eikä hän kaihda keinoja tiristääkseen totuuden - häntä ei "pedanttinen totuuden kunnioittaminen" keskusteluissa ole häiritsemässä, kertoo Christie. Huumoria kirjassa on yllin kyllin. Ja kritiikkiä ikä- ja naissyrjintää kohtaan. Yllättävän ajankohtaista on myös median suuri vaikutus. Jopa homous mainitaan, vaikkei rouva Oliver hyväksy aihetta tekeillä olevaan näytelmäänsä. Ei paheksumissyistä, vaan asia ei hänestä sovi näytelmän suoraviivaiseen tyyliin, on oma tulkintani. Rohkea veto silti, kun muistaa dekkarin alkuperäisen julkaisuajankohdan, joka oli vuosi 1952. 

Nautinnollinen perinteinen dekkari, jonka tekemisen parissa uskon kirjailijan itsensäkin viihtyneen. Kun luette tätä tai mitä tahansa, muistakaa Poirotin neuvo: Ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee. Älkää ainakaan luottako mukaviin ihmisiin.

Agatha Christie: Rouva McGuinty on kuollut. (Mrs McGuinty's is dead.) WSOY 1973. Suomennos Eva Sikarla.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo. 

#naistenviikonlukuhaaste26

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 

Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin Veriruusut, Musiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

Henkilöhahmot lienevät romaanin olennaisin osa: kirjassa ei välttämättä tarvita juonta, faktoja, aikamääreitä, mutta ilman toimijoita jossain miljöössä romaania tuskin tapahtuu. (Ja teema, rakenne ja näkökulmat muodostuvat henkilöiden myötä, vaikkei niitä etukäteen määrittelisi.) Oletko samaa mieltä?

Romaanin henkilöihin voi samastua, heitä voi inhota, ihailla, rakastaa, vihata, sääliä, tarkkailla uteliaana; heille ja heidän kanssaan voi nauraa, heidän puolestaan itkeä, surra ja kaivata. Nuo tunteet ovat kirjailijan lahja lukijalle. Vuolan ja Melenderin esseeteos romaanihenkilöistä sanoo saman asian hienommin: 

"Tarve saada vastakaikua ihmisenä olemisen peruskysymysten äärellä toteutuu lukijan ja romaanihenkilön välisessä vuorovaikutuksessa."

"Sillä kun me koemme jotain, me löydämme itsestämme jotain. Juuri tähän lukemisen nautinto perustuu."

Kirjoittajat kertovat omasta suhteestaan henkilöhahmoihin "niin kirjailijoina kuin lukijoina", henkilöiden rakentumisesta, päähenkilön ja sivuhenkilöiden merkityksestä sekä erilaisista kertojatyypeistä. Ja kirjan muodostavissa neljässä dialogimuotoisessa luvussa ajatuksistaan ja omista mieltymyksistään romaanin kerronnan osalta. 

Lisäksi kirjassa on 24 esseetä, joissa kuvataan romaanien - mukana on koti- ja ulkomaista, klassikoita ja modernia - henkilöhahmoihin liittyviä mietteitä. Esseihin on valittu rajuja tapauksia, Brett Easton Ellisistä Stephen Kingiin ja Cormack McCarthyyn, mutta myös muun muassa Aino Kallasta ja Kristina Carlsonia. Äärimmäisiä esimerkkejä Sudenmorsian ja Eunukkikin tavallaan ovat, muiden esiteltyjen tavoin. Kiinnostavia näkökulmia monelle tuttujen romaanien tulkintaan. 

Melkoinen tietopaketti niin romaaneja kirjoittaville kuin meille niitä lukeville, erilaisine lukemisen motiiveineen! Ja herättää paljon ajatuksia, ei tyhjene kertaluvulla, niin paljon viitteitä eri kirjoihin ja niiden sisällön yksityiskohtiin mainitaan. Henkilöhahmon ei tietenkään tarvitse olla ihminen, se voi yhtä hyvin olla eläin, kasvi, robotti tai luuranko. Tai esine: sormuksella on mielikuvissamme aina taikavoimia, voiko sitä sanoa sivuhenkilöksi? Entä järveä? Entä millainen on "luotettava lukija"? Ja ovatko "pyöreät" henkilöhahmot parempia kuin "litteät"? 

"Vain fiktio sallii pääsyn vieraaseen piiloiseen tajuntaan - toisin sanoen täysin vertaansa vailla olevaan leikkiin."

Kirjaa kannattaa lukea rauhassa ja pätkittäin, vaikka sen ensin ahmisi kokonaan, kuten minä tein, mutta olen jo noin kolmannella kierroksella lisää tutkimassa. Aina löytyy.

Parissakin kohtaa muistutetaan, etteivät henkilöhahmot, edes päähenkilö, ole sama kuin kirjailija itse. Autofiktiobuumi, ja itse lisäisin, medioiden suosimat kirjailijoiden "vaatekaappihaastattelut", ovat sekoittaneet monen mieltä tässä. Hyvä siis tiedostaa kirkkaasti. 

Kirja on tarkoitettu kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille, kertoo esipuhe. Teksti on rentoa mutta ei täysin yleistajuista, ovathan kirjoittajat kovan luokan ammattilaisia alallaan, ja ammattitermit tuppaavat mukaan välillä silloinkin, kun ei ehkä tarvitsisi. ("Romaanihenkilö konstruktiona merkitsee minulle dynaamista keinoa jäsentää teoksen fiktiivistä maailmaa ja saattaa kompleksisia elementtejä yhteen.") Tosin näin saadaan tarttumapintaa myös ammattilaiskollegoille, ja termit on usein selitetty saman tien tavallisemmin sanoin. Ovelaa piilosivistämistä. Vai onko kyse tästä, siirrettynä tietokirjaan? (Oikeasti ymmärrän kyllä pointin ja olen samaa mieltä. Hyvässä romaanissa tuntuu aina olevan pinnan alla jotain, mihin ei ihan täysin pääse käsiksi, mutta se kutkuttaa.)

"Hyviin romaaneihin - ja kiinnostaviin henkilöhahmoihin - sisältyy arvoituksellista kohinaa, jonka tarkoitusta lukija ei välttämättä ymmärrä tai ei edes voisi ymmärtää." 

Kaltaiselleni romaanien suurkuluttajalle teksti on silti erinomaisen kiinnostavaa eikä muutaman sanan googlaus haittaa (nyt tiedän, mikä on fokalisaatio: sama kuin tutumpi termi näkökulmatekniikka, suurinpiirtein). Saati jonkin romaanin tietojen etsintä, lukuvinkkejä vilisee anteliaasti niin tekstissä kuin jokaisen luvun ja esseen perässä Kirjallisuutta-listassa. Ja yhden kirjan olen jo ostanut mainintojen perusteella, lisää seurannee. Kiitos kirjan tieto- ja ajatusräjäytyksen.

"Kaunokirjallisuus mahdollistaa niin suurta ja todellista hyvää, että ilman sitä ymmärrys elämästä jää vajavaiseksi." 

Lue myös:

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Maailmojen loput (kirja romaanien lopetuksista).

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito (kirja romaanien aloituksista).

Jani Saxell: Aiheiden kirja (inspiraatiota kirjoittajille ja lukijoille).

Useita kirjoittajia, toim. Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto: Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon  (12 kirjoittajaa kertoo vinkkejään).

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies (riemukas ja loistelias näyte kirjoitustaidon mahdollisuuksista ja erilaisista tekstityyleistä).

Sinikka Vuola, Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä. WSOY 2026. Kansi Martti Ruokonen.