sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Jimi

Janne Huilajan Jimi on todenmakuinen kertomus pohjoisesta yhteiskunnasta ja yhden miehen elämästä siellä: Tarmo syntyy ison perheen kuopukseksi ja elää vanhempiensa, sisaruksiensa ja kavereidensa kanssa sitä elämää, jota ei suuremmin frameille tuoda, mutta joka on monen todellisuutta.

Niukkuuden, kouluttamattomuuden ja yhteiskunnan paineissa sinnitellään epäurbaaneissa ympyröissä kylän pienissä piireissä, joissa baarin ja työkkärin välimatka on lyhyt, mutta tulevaisuus hämärän peitossa. Eletään päivä kerrallaan, kun ei isommin osata eikä pystytä, ja niin ilot kuin toimeentulotkin revitään sieltä, mistä ne lähinnä irti lähtevät.

Tarmosta tulee Jimi, kun tyttötuttavan mielestä "pidempi letti vaan ja viikset niin avot", ilmetty Hendrixhän se siinä. Ja osaa kaveri laulaakin, kokeilee bändiäkin, sekalaisin seurauksin, kuten monen muunkin homman kanssa käy. Vanhemmistaan kuopus huolehtii tarkkaan, vaikkei polku aina ole ihannepojan - perheen keskinäistä välittämistä, etenkään äidin ja pojan vahvaa sidettä se ei estä.

Paras kaveri Matti on huuliveikko ja porukan ilopilleri, roolinsa takana tarkka ja viisas ihmistuntija, aina innostuva ja kannustava ystävä ja monen luottomies. Mahtavia elämäntaiteilijoita löytyy baarin perukoiltakin, joissa pohditaan niin työvoimapolitiikat kuin kansanterveydetkin käytännön eli omien ja kavereiden kokemusten kautta.

Jimi itse jää monessa asiassa paitsioon ja mokailee, näin tehoyhteiskunnasta katsottuna, osin omaa tyhmyyttään, osin olosuhteiden pakosta, mutta jonkunlainen perusmaalaisjärki ja taju tai toive paremmasta häntä kuitenkin ohjaavat. Hirsityökurssit ja armeijat tulevat käydyksi jimimäiseen tapaan. Yrityksen puute vaivaa niin työnteossa kuin naissuhteissakin, eikä Jimi oikein saa aikaiseksi. Mutta voiko suorittamatta elää ihmisarvoista elämää - sitä saa lukija miettiä, vaikka joskus tekisi mieli tökkäistä kaveria eteenpäin. Jimi-Tarmo ei panosta suorittamiseen, vaikka leppoistaminen olisi vitsi tässä ympäristössä. Mutta ei myöskään näköalojensa laajentamiseen.

Huilaja kirjoittaa luontevasti ja maalaa henkilönsä tosiksi arkisilla tekemisillä ja puheella, joka soljuu aidosti, riittävästi murteella maustettuna muttei liikaa, niin että se haittaisi ymmärtämistä - uupelot, kelkkeät ja muut murresanat vahvistavat mukavasti aitoutta ja lämmintä ymmärrystä, joilla hän henkilönsä kuvaa. Selväksi käy, että kirjoittaja tuntee maailman ja ihmiset, joista kertoo, ja tekee hienosti nämä tutuiksi ja ymmärrettäviksi lukijallekin. Aitous on avainsana, niin tekstissä kuin sen henkilöissäkin, ja sen ansiosta tarinaa on nautinnollista lukea. Myös hurtti huumori on aina läsnä, vaikka aiheet eivät antaisi siihen aihettakaan. Tai varmaan juuri siksi.

Olen lukenut Huilajaa aiemminkin ja pitänyt: tyyli on tuttu tässäkin. Ei elämää suurempaa draamaa, vaan sitä itseään. Sopii hiihtokeskusten ulkopuolisen pohjoisen elämästä kiinnostuneille, suomalaista junttiaitoutta arvostaville, viinanjuontia ja rosoisuutta sietäville, yhteiskunnan eriarvoisuutta miettiville.

Janne Huilaja: Jimi. Karisto 2012.



2 kommenttia:

  1. Kirjailijan nimi jäi mieleen kai Kariston kuvauksesta, mutta en ole itse lukenut yhtään. Murretta hyödyntävä Pohjois-Suomen kuvaus voisi kyllä sopia minunkin luettavakseni. :)

    VastaaPoista
  2. Harmi kun piti palauttaa kirja kirjastoon jo: näyte olisi ollut paikallaan mukavasta kielestä ja sujuvasta tekstistä. Murre ei tosiaan lyönyt silmille mutta oli mukana, ja vaikka näkymät ovat aika ankeita, huumoriakaan ei puutu. Tykkään tyylistä. Jimiä on sanottu Huilajan pääteokseksi, joten vaikka siitä on hyvä aloittaa.

    VastaaPoista