maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika

Replika on kaunis ja hurja, kauhistuttava teos. Kauniiksi sen tekee Vuolan välkkyvä, lepattava ja mielikuvituksellinen kieli, joka on kuin runoa. Sinikka Vuola kuuluu siihen kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat siirtyneet runoudesta proosaan ja hienolla tavalla tuovat lyriikan monimuotoisuutta ja -merkityksellisyyttä romaaniin. Onko Replika siten kopio tai varmuuskopio runosta, en tiedä: se voi olla sitä, mutta myös monenlaista muuta.

Hurjaa kirjassa on tarina ja sisältö. Pienen lapsen ja äidin tuttu symbioosi vaihtaa muotoaan johonkin muuhun, joka saa lapsen ymmälleen: jättää hänen niin rakkauden kuin ravinnon nälän. Äitiä vaivaavat demonit saavat lopulta vallan, lapsi menettää äitinsä herra Kuolemalle, joka on aina lähistöllä vaanimassa.

"...onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa? ...Muisto on tarve toistaa sama kuva. Muisto on pakkomielle elää sama yhä uudestaan.....Muisto on vimma kokea sama yhä uudestaan ja kuitenkin se on pelkkä vääristynyt kuva. "

Silloin saapuu Siniparta, metallinharmaa mies, ja vie murrosikään ehtineen pojan toiseen maailmaan, kiellettyyn mutta kiehtovaan. Jossa rakkaus on rautaa ja tuskaa ja jäniksenkorviin pukeutuneita naisia.

Henkilöt, joita poika tuntee lapsena, ovat hekin jollain tavalla vääristyneitä ja kummallisia meidän maailmamme silmin: Leipuri, joka paikkaa sielunsa reikää pullosta ja hakkaa poikansa mykkyyteen; tämän vaimo, joka tuoksuu aniksella ja vaniljalta mutta joka ei näe; Kerjäläistyttö, joka on näkymätön; Kaivos, joka ei elä mutta puhuu syvältä mustasta kidastaan. Onko ihme, jos poika näkee pahoja kuvia öisin jo pienenä ja haaveilee tuntemattomasta isästään, vaikka tuntee vain äidin.

"Kohtalo oli se maisema jota oli hyvä katsella, kohtalo oli ne kasvot jotka oli syytä nähdä aina edessään. Minun sisälläni oli veitsi jolla oli sinun nimesi: tuska siitä että muistin sinut."

Kirja on painajainen, johon heräät hikisenä ja joka välähtää mieleen, halusit tai et. Se on kasvukertomus tai symboli mille tahansa muuttuvalle; ihmiselle, rakkaudelle - tai taiteenteolle, kuten takakansi vihjaa. Tarinan voi tulkita monin tavoin: minä näin sen ensisijaisesti kertomuksena elämän muuttumisesta kuolemaksi. Kirja sisältään pisimpiä ja perusteellisimpia lukemiani kuolemakuvauksia. Miten pitkä kuolema voi olla? Ehkä kuolema on elämän mittainen?

Synkkä, kielen ja mielikuvituksen äärirajojen kolkuttelullaan pakosti ihailua herättävä tarina, joka koputtaa alitajunnan pahimpien pelkojen ovelle.

Kenelle: Rohkealle lukijalle, suomen kielen ihailijalle, pimeässä viihtyvälle, omaa tulkintaa etsivälle.

Muualla: Tulkintavaihtoehtoja on lähes loputtomiin, usuttaa lukemaan Omppu. Kerronta on unenomaista, tarkkaan hiottua ja merkityksillä lastattua, sanoo Kaisa Reetta. Tuijata kirjoittaa avoimen kirjeen Leipurin vaimolle ja muistuttaa, ettei lukija välttämättä ymmärrä kaikkea. Surrealistinen, häilyvä pimeä ja väkivaltainen. Lukijan on syytä olla hereillä, tuumii Maisku.

Sinikka Vuola: Replika. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

4 kommenttia:

  1. Sain Replikan luettua vähän aikaa sitten, mutta bloggaus on vielä tekemättä. En ihastunut, mutta paikoin ihailin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihailin isosti, mutta huh, onhan tämä aika...no, hurja, joten ihastuminen jää pelonsekaiseksi.

      Poista
  2. Elämän muuttuminen kuolemaksi on mielenkintoinen tulkinta. Ja tuo ajatus siitä, että kuolema voi ikään kuin kestää kauan, elämän ja kuoleman raja ei siis ole selkeä vaan häilyvä. Romaanin hahmojen "elollisuudessakin" oikeastaan tuntuu olevan asteita, kuten se harmaa peltimies, jolla ei ole sydäntä. Kiitos, Arja, kiinnostavasta postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa voi tulkita niin monin tavoin. Kaikesta huolimatta se läheni ja kosketti. Kiitos kun kommentoit, essielina.

      Poista