Jarkko Volanen: Vainovalkeat

Ihmisen vietti selvittää menneisyyttään ja sukujuuriaan riivaa Valdemaria. Hän asuu kaupungissa, jonka teeskennelty prameus, läpitunkeva rapistuminen ja arkinen ankaruus noudattavat surrealistisia diktatuurin sääntöjä. Valdemarin vanhempia ei ole, ei edes muistoissa, karu kasvatus isoisän ja isoäidin luona maatilalla on kaikki, mitä hän muistaa. Ja veli Viktor. 

"Menneisyydessä oli liian monia yhteensopimattomuuksia, kummallista epäselvyyttä, kotipaikattomuutta, hapuilevuutta."

Viktor ei ole pitänyt yhteyttä aikoihin, kun Valdemar yllättäen saa tekstiviestin: veli ehdottaa tapaamista. Mitä veli on tehnyt tai mitä hänelle on tehty, miksi hän tulee kuin takaa-ajettuna, sotkuisena ja mustelmilla? Valdemar ei tiedä, mutta toivoo saavansa veljeltä muistojen muruja lisätiedoiksi heidän lapsuudestaan. Ei ole ketään muuta, kenen kanssa menneestä voisi rakentaa jonkinlaisen totuuden. 

Ennen Viktorin katoamista Valdemari huolehti veljestään, yritti saada hänet pois rötöstelyistä turvallisille raiteille, ehkä turhaan?

"Valdemar oli antanut kaiken anteeksi, hoitanut opintonsa ja iltatyönsä, maksanut kaikki laskut, siivonnut ja käynyt kaupassa, ajatellut, että Viktorin olisi tehtävä maatilalla vietettyjen vuosien ja koko lapsuutensa kanssa, löydettävä itsensä uudestaan.
Kuinka paljon Valdemar olisi tällä kertaa valmis auttamaan veljeään?"

Viktoria vainotaan. Suljetun yhteiskunnan pahimmat puolet kääntyvät esiin. Tekaistuja syytteitä, väkivaltaa ja sen uhkaa, ruotuun pakottamista. Valdemar tutustuu Annaan ja järjestöön, joka pyrkii auttamaan vainottuja asianajajien avulla. Anna on itsekin järjestelmän lakien rikkoja; hän rakastaa naista, vaikka hänellä on lapsi, ja se on rikos. Lapsia on siepattu viranomaisten matkaan vähemmästäkin. Pelkoon on aihetta. Jotain on tehtävä, mutta mikä on mahdollista? 

Kirja käynnistyi minulle hitaasti, sillä alku kuvaa pitkästi kaupunkia ja yhteiskuntaa, jossa henkilöt elävät. Kun Valdemar ja Viktor tapaavat, päästään varsinaiseen juoneen. Ja se on kylmäävää kyytiä, trilleri rautaesiripun takaa, totalitarismin juhlaa. Ehkä tapahtumat voisivat olla totta: järjetön omien kansalaisten kyykytys ja seuranta, ihmisten avuttomuus ja kekseliäät tai epätoivoiset selviytymiskeinot tai niiden yritykset. Kaupungissa saattaa nähdä todellisia piirteitä itänaapurista. Tunnelma on vahva, osin unenomainen, tai painajaismainen. Tosi ja epätosi sekoittuvat niin lukijan kuin kirjan henkilöiden mielissä. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes lapsuuden muistoihin. 

"Mutta mikään ei ollut varmaa, sen Valdemar oli huomannut. Muistoissa oli aina mukana paljon sinne kuulumatonta."

Kylmäävän tehokas kuvaus autoritaarisen hallinnon pahimmista piirteistä ja siitä, mitä ne ihmisille aiheuttavat, niin henkisesti kuin fyysisesti. Vainovalkeita sytytettiin ennen vanhaan rannikoille ja korkeille paikoille varoitukseksi vaarasta, merkiksi vihollishavainnosta. Ovatko vainovalkeat jälleen käytössä, jopa leviämässä?

Jarkko Volanen: Vainovalkeat. Teos 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Äänikirjakokemuksia

Olen tehnyt äänikirjakokeiluja. Nautin kirjoista esineenä, tekstistä kirjaimina, ihailen niiden jonoja ja selailen äkkiä pari sivua taaksepäin, tarkistan tekstissä mainitun nimen, kurkkaan kannen värin, luen uudestaan vaikuttavan kappaleen, äimistelen kekseliästä taittoa, jolla asiat tuodaan näkyviksi, suljen takakannen painokkaasti. Luettu! Fiilistelen pinoa pöydällä, suunnittelen jatkokäyttöä. Kaverille, omaan hyllyyn, kirjaston kierrätykseen...

Entä jos kaikki nämä elementit puuttuvat lukemisesta? Outoa ja riisuttua, mutta toimii tarpeissa, joita en edes tiennyt omaavani. "Kevytversio" lukemisesta - jollaisena vielä äänikirjakuuntelua pidän - viihdyttää kävelyllä ja muissa puuhissa, kun teksti ei ole niin tärkeä, että se pitäisi omin silmin nähdä. 

Tällaisina toimivat hyvin trillerit. Jännitys kasvaa tehokkaasti ääneen luettuna, mutta joka lause ei ole merkityksellinen. Tilanne kehittyy, vaikka jotain menisi ohi. On myös niin, että paperikirjassa on äänikirjaa helpompi hypätä jotain yli, jos kohta ei ole kiinnostava; silmäily kertoo kuitenkin, mitä menettää. Äänikirjassa niin ei voi tehdä. "Pakolla" kuunneltu tunnelma kasvaa. Kuuntelin Mats Strandbergin Risteilyn (suomennos Stella Vuoma). Huh. Pelotti. "Itämerellä ei kukaan kuule huutoasi."

Tietokirjoja ja elämäkertoja on hyvä kuunnella. Kun tekstiä ei tarvitse makustella, varsinainen asia korostuu. Toimii. Kuten jo kerroin, Tuomas Nyholmin Samu Haberin elämäkerta on mainio äänikirja. 

Perinteinen kaunokirjallisuus on minulle vaikeampi pala kuunnella. Huomaan, että ajatus harhailee helposti, kun en hahmota tekstiä selkeinä osina, kuten paperikirjassa teen. Venla Saalon Kukkia maan alla (linkki Tuijatan juttuun) on epäilemättä mainio kirja. Kuunneltuani sen minusta tuntui, että jäin jotain vaille. Kun keskittyminen välillä herpaantui - joku huuteli vierestä tai tuli muu katkos -, kelailin taaksepäin ja kuuntelin uudestaan. En oikein saanut kokonaisuudesta kunnon otetta, vaikkei kirja ole haastavaa luettavaa. REC-tyyppistä kokeellista kirjaa en edes uskaltaisi yrittää kuunnella!

Kokeilin myös Tommy Orangen Ei enää mitään -kirjaa (suomennos Jussi Korhonen), kesken jäi toistaiseksi, ei vetänyt. Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua  (suomennos Karoliina Timonen) sujui helpommin, vaikken huomannut läheskään kaikkia hienouksia, joista linkkaamani Helmi Kekkosen juttu kertoo. Vähän hätäännyn: voinko edes sanoa kirjan lukeneeni, jos koen lukukokemuksen jäävän näin vajaaksi? 

Onneksi Jarkko Volasen Varjoihmiset oli sujuva kuunneltava (linkki Ompun juttuun). Juha teininä ja aikuisena, punk-ajan muistot, selkeät kaksi aikatasoa ja yhden kertojan näkökulma, pysyi kasassa ja kiinnosti. Kyllä, olen lukenut ja sisäistänyt. Ehkä alan oppia tämän?

Äänikirjoja kuuntelevat paljon kirja-alan ammattilaiset. Luulen, että he saavat niistä enemmän kuin tavislukijat. He ovat tottuneet etsimään tiettyjä rakenteita, kliseitä, muotoja. Ne löytyvät myös kuunnellessa. Paradoksaalisesti äänikirja toiminee hyvin myös vähän lukeville. Kun ei haeta tekstillistä hienoutta, vaan juonta ja tunnelmaa. 

Lopputulos: ei joko tai vaan sekä että. Äänikirjat laventavat lukemista. Kirjallisuuden korkeat laineet leiskuvat komeasti ja niillä voivat surffailla nekin, jotka eivät halua tai pysty ottamaan kirjaa fyysisenä esineenä. Tämä on ehdottomasti hyvä juttu. Samoin äänikirjojen valtava valikoima, helposti kenen tahansa ulottuvilla. Jo se pelkästään tuo lisää lukijoita kirjallisuuden pariin. Huonoa on se, että kirjailija hyötyy tästä surkean vähän (linkki Ylen uutiseen). Se ei ole reilua eikä hedelmällistä kirjallisuuden tulevaisuutta ajatellen. 

Itselläni on vielä treenaamista, jotta pystypäin saatan sanoa kirjan "luetuksi" kuuntelemisen jälkeen. Ja postata siitä. Toistaiseksi en ole merkkaillut kiinnostavia, mahdollisesti postauksessa siteerattavia kohtia, kuten paperikirjaa lukiessa teen. 

Nyt olen luke... eikun kuuntelemassa, vai sittenkin lukemassa, erityisen hyvää kirjaa, omakohtaista romaania uupumisesta. Kyseessä on Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Toistaiseksi olen haltioissani, samastun moneen ja iloitsen sujuvasta, tervejärkisestä sanomisesta. Mutta siitä lisää myöhemmin. Kuuntelemisiin, lukemisiin!