lauantai 8. elokuuta 2020

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Tarinan aloittaa Antti, ensin lapsena ja myöhemmin aikuisena nuorena miehenä. Hän tutustuu naapurustossa isän ankarasta kiellosta huolimatta Gulffiin ja tämän rakastettuun Elffiin, koska ei voi vastustaa Gulffin autojen kiiltelevää pintaa ja tarjousta päästä auttelemaan taitavaa kuskia autonhuollossa, myöhemmin muissakin asioissa.

Jotain erikoista pariskunnassa on, koska heidän kanssaan ei saisi olla tekemisissä. Antti oppii heidän oikeat nimensä, Raili ja Siiri, jotka kertovat tarinaansa kirjassa vuorotellen. Kolmen kertojan voimin lukija saa koskettavan kuvauksen niin Antin kasvusta aikuisuuteen kuin kahden naisen rakkaudesta, joka ei päästä ketään helpolla. Pääseekö elämästä yleensä - kaikki rikkoutuvat jotenkin, aloin miettiä. Mutta kaikki eivät näin rajulla tavalla.

Tarina on tumma, jopa Railin ammattia myöten: hän toimii taksikuskin hommien jälkeen ruumisauton kuljettajana. Kun Siirin kanssa yhteiselo ei suju, Raili masentuu.

"Onneksi kaupunkilaiset kuolivat ahkerasti ja Toivon Hautauksella riitti kiireitä. Kuskasin vainajia sairaaloista tai kodeista liikkeen takahuoneeseen, siistin ja puin viimeiselle matkalle, kyyditsin kirkkomaalle. Kuolema ei totellut virka-aikaa joten ajoin Opelilla kahta vuoroa. Liikkeenomistaja keskittyi osanottoon ja rahastukseen. Jokaisen kyytiläisen kanssa olisin vaihtanut osia."

Hän ei kuitenkaan lakkaa huolehtimasta Siiristä. Siirin elämän suurin särö on erossaolo pojasta, Timosta, jota pojan isä ei anna Siirin tavata. Siiri ajelehtii, Raili pelastaa, menee kuvio. Ei Railillakaan ole yhteyksiä sukuunsa. Kerran hän yrittää, käy Antin kanssa vanhempiensa kotona, kun Siiri painostaa hakemaan "armoa ja sielunrauhaa" sopimalla sopimattomat asiat.

"Siirin vuoksi minä täällä olin. Melkein kuulin Siirin hissuttelemassa villasukissaan tienpientareella, Scanian hytinnurkassa, Jänneksen pihamaalla. Tarkkailemassa olisiko minusta siihen, mielenrauhaan. - Onko pitkästi vielä? Antti kysyi. - Tietä pitkin vähän, pään sisällä paljon."

Railin pään sisällä ainakin yksi asia saa yllättävästi onnekkaan päätöksen, kun ovikello soi.

"Meinasin etten avaa. Yleensä oven takana seisoo Jeesuksen kauppaajia ja imureiden. Kummatkin lupaavat paljon ja iäisyyksiä. Viimeistään kahden vuoden jälkeen imurin moottori tekee tenän tai suuttimet tukkeutuvat. Jeesuksesta menee maku jo paljon aikaisemmin. Tai jos siellä on niitä ilkkujia ja paskanheittäjiä? Vaikka ei niistä ole naamakkain tulijoiksi, tietävät saavansa lähdöt ja vauhdin kera."

Ei mene Antillakaan hyvin suhteessa Johannaan. Antti haluaa tehdä romaanin, avovaimo patistaa palkkatöihin. Kirjoitushommat eivät suju, tarinaa ei ole.

"Johannalle oli tullut yhä enemmän omia menoja. Minun elinpiirini oli supistunut Välkkylän kaksion, lähimmän kaupan ja kapakan kolmioon. Parisuhteessamme oli vähän yhteistä happea ja paljon kertynyttä kuonaa."

Railia hän silloin tällöin auttelee edelleen. Tapahtumakuvio alkaa muodostua trilleriksi, henkilöiden puolesta alkaa oikeasti jännittää. Miten käy Railin ja Siirin rakkauden? Entä Timon ja hänen äitinsä, onnistuuko yhteys koskaan? Löytääkö Antti tarinansa?

Kirjailija on taitava kuvaamaan detaljeilla ihmisen mielenliikkeitä, tekemään näkyviksi asioita, jotka jäävät piiloon. Psykologinen romaani nostaa esiin ihmismielestä niin parhaita kuin pahimpia piirteitä, todenmakuisesti ja koskettavasti. Jollain oudolla tavalla myös huumori on mukana, vaikka tapahtumat eivät ole mukavia. Elämänviisaus näkyy. Vaikutuin ja elin mukana, mikä ei ollut vain miellyttävää; pelkkään nautiskeluun teksti on liian vahvaa, välillä jopa kauhistuttavaa. Sopii suomalaiseen mielenmaisemaan, joka harvoin on pelkkää aurinkoa.

Kenelle: Rouheista elämänkohtaloista kiinnostuneille, rosoa kaihtamattomille, liikutusta pelkäämättömille.

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Hän sanoo romaanin siksi imaisevan mukaansa ja siinä olevan sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. Kansi Laura Noponen.


Helmet-haaste 2020 kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

P.S. Philip Teirin Neitsytpolku-kirja on arvottu ja voittajalle on ilmoitettu. Seuraava kirja-arvonta parin viikon kuluttua.


2 kommenttia:

  1. Kuvaus oli hienoa ja teki henkilöt ja ajan eläviksi. Erityisesti pidin Gulffista. Ei yhtään mitään ylitunteellista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gulffin kaltaisia tarvitsisimme enemmän! Inhimillisyys on aina valttia, oli aika mikä tahansa. Ja sitä ja elämänviisautta tässä kirjassa on. Ainakin muualta kuin tämän hetken putkesta ja vain Helsingistä katsottuna.

      Poista